Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.tuni.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KOK/22

Kansallinen Kokoomus

Kansallisen Kokoomuksen kulttuuripoliittinen ohjelma


  • Puolue: Kansallinen Kokoomus
  • Otsikko: Kansallisen Kokoomuksen kulttuuripoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1976
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

KANSALLISEN KOKOOMUKSEN KULTTUURIPOLIITTINEN OHJELMA

SISÄLLYSLUETTELO

JOHDANTO

I KULTTUURIPOLITIIKAN YLEISET PERIAATTEET

1. Moniarvoinen kulttuurikäsitys
2. Yksilökeskeinen kulttuurikäsitys
3. Kriittinen kulttuurikäsitys
4. Kulttuuriperinteen säilyttäminen

II LUOVA IHMINEN

1. Luova toiminta
2. Taidekasvatus
3. Kielellinen ilmais
4. Lastenkulttuuri
5. Kulttuurityöntekijöiden asema ja koulutus

III POPULAARIKULTTUURI

IV KULTTUURIN KANAVAT

V KULTTUURIHALLINTO
1. Valtakunnallinen ja alueellinen kulttuurihallinto
2. Kunnallinen kulttuurihallinto
3. Kulttuurijärjestöt

KANSALLISEN KOKOOMUKSEN KULTTUURIPOLIITTINEN OHJELMA

Hyväksytty puoluehallituksen kokouksessa 22.2.1976

JOHDANTO

PTässä ohjelmassa esitetään Kansallisen Kokoomuksen kulttuuripolitiikan yleiset periaatteet sekä niiden sovellutukset erityisesti taidepolitiikan alueella.

Kokoomus asettaa toimintansa tavoitteeksi porvarillisen ideologian perusarvojen - moniarvoisuuden, yksilökeskeisyyden ja kriittisyyden - soveltamisen kaikilla politiikan alueilla. Politiikan kokonaisuuteen kulttuuri kytkeytyy myös siten, että useimmat kulttuuripoliittiset tavoitteet edellyttävät talouspoliittisia, sosiaalipoliittisia ja hallinnollisia ratkaisuja.

Kulttuuripolitiikassa on taidepolitiikan ohella koulutus- ja tiedepolitiikalla keskeinen asema. Yleisiä kulttuuripoliittisia periaatteita määriteltäessä näitä kulttuurin osa-alueita käsitellään vain lyhyesti. Yksityiskohtaisemmat sovellutukset esitetään erillisissä koulutus- ja tiedepoliittisissa ohjelmissa.

Tämän ohjelman lisäksi Kansallinen Kokoomus on vahvistanut myös muita kulttuuria koskevia ohjelmia. Näitä ovat mm. kirkkopoliittinen ohjelma (1972), kuvataidepoliittinen ohjelma (1972) ja liikuntapoliittinen ohjelma (1974).

I KULTTUURIPOLITIIKAN YLEISET PERIAATTEET

Kokoomuksen tavoitteena on toteuttaa kulttuuripolitiikassa porvarillisen ideologian keskeisiä periaatteita: moniarvoisuutta, yksilökeskeisyyttä ja kriittisyyttä. Näiden periaatteiden pohjalta on ratkaistava kulttuurihallinnon sekä kulttuurityön taloudelliset, sosiaaliset ja alueelliset ongelmat.

Kulttuuripolitiikan yleisenä periaatteena kokoomus pitää myös Suomen alueellisesti omaleimaisen ja historiallisilta lähtökohdiltaan moniarvoisen kulttuuriperinteen vaalimista.

1. Moniarvoinen kulttuurikäsitys

Porvarillinen kulttuurikäsitys korostaa eri arvojärjestelmien periaatteellista tasa-arvoisuutta. Kulttuurin moniarvoisuus edellyttää, että yhteiskunnassa esiintyy vapaasti useita erilaisia maailmankatsomuksia, joihin poliittisessa päätöksenteossa suhtaudutaan tasa-arvoisina. Porvarillisen kulttuurikäsityksen mukaan on pyrittävä kaikkien kulttuurinäkemysten vuorovaikutukseen. Minkään kulttuurin ylivaltaa muihin nähden ei ole hyväksyttävä.

Kansallisen kulttuurimme on katsottava koostuvan yhteiskunnassamme vaikuttavista erilliskulttuureista. Nämä osakulttuurit saavat virikkeensä poliittisista aatteista, kansanperinteistä, alueellisista erityispiirteistä, kansainvälisestä vuorovaikutuksesta ja yksilöllisestä luomiskyvystä.

Poliittisen vallankäytön tavoitteena tulee kulttuuripolitiikassa olla edellytysten luominen kulttuurin moniarvoisuuden säilymiselle ja laajenemiselle. Mitään kulttuurin muotoa tai suuntaa ei saa syrjiä tai suosia, vaan niiden on suhteessa julkiseen valtaan oltava tasa-arvoisia.

Moniarvoinen kulttuuripolitiikka edellyttää joustavaa kulttuurihallintoa ja poliittisen vallankäytön hajautusta. Alueellisen, sosiaalisen, taloudellisen ja kielellisen eriarvoisuuden tasoittaminen luo edellytyksiä kulttuuripalvelujen laajemmalle tarjonnalle ja käytölle. Valtakunnallisessa aluepolitiikassa ja kaikessa yhdyskuntasuunnittelussa on taattava kulttuuripalvelujen saavutettavuus.

Kulttuuritoiminnan keskeisten alueiden, taiteen, tieteen, koulutuksen ja viestinnän vuorovaikutus on välttämätöntä monipuolisen virikeympäristön ja koko luovan toiminnan kannalta. Koulutus ja viestintä voivat antaa runsaasti virikkeitä taiteelliselle ilmaisulle ja tieteelliselle tutkimukselle. Toisaalta taas koulutus ja viestintä saavat pääsisältönsä juuri taiteesta ja tieteestä. Moniarvoinen kulttuuripolitiikka edellyttääkin, ettei mitään kulttuurin muotoa voida asettaa muiden edelle. Yksilöllisen luomiskyvyn arvo on tunnustettava kaikissa kulttuurin muodoissa.

2. Yksilökeskeinen kulttuurikäsitys

Porvarillisen käsityksen mukaan jokainen ihminen pystyy luovaan toimintaan. Mahdollisuudet tähän on taattava kaikille. Rajoituksia ei tule asettaa lahjakkuuteen vedoten. Jokainen ihminen myös kokee kulttuurin omalla tavallaan. Tämä ihmisten yksilöllinen erilaisuus on otettava huomioon kaikessa päätöksenteossa.

Kaikilla kansalaisilla tulee syntyperästään, asuinpaikastaan ja varallisuudestaan riippumatta olla mahdollisuus haluamansa koulutuksen saamiseen luovaan ilmaisuun ja monipuolisiin kulttuuriharrastuksiin. Maan eri osia ja erilaisia yhdyskuntamuotoja samoin kuin eri ikä-, kieli- ja sosiaaliryhmiä on kulttuuripolitiikassa kohdeltava tasapuolisesti.

Mahdollisimman monien kulttuurikäsitysten edustajilla on oltava vapaus ja käytännön edellytykset työskennellä omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Kansalaisten omaan aktiivisuuteen ja arvonmuodostukseen perustuvien osakulttuureiden olemassaolo on tärkeää myös luovan toiminnan virikkeiden monipuolistamisen kannalta. Toteuttamalla tätä yksilökeskeistä kulttuurikäsitystä käytännössä estetään ihmisten samanlaistaminen kulttuuritoiminnan avulla.

Poliittisista aatteista virikkeensä saavien osakulttuureiden piirissä työskentelevien ja vaikuttavien ihmisten toimintaa on arvioitava samoin perustein kuin sitoutumattomien henkilöiden kulttuurityötä.

Ainoastaan toisten ihmisten yksilöllisyyttä loukkaavat ja heidän luovan toimintansa vapautta rajoittavat arvojärjestelmät eivät porvarillisen kulttuurikäsityksen mukaan ole hyväksyttäviä kulttuuritoiminnan lähtökohtia.

3. Kriittinen kulttuurikäsitys

Kulttuurin moniarvoisuuden vaatimukseen liittyy läheisesti vaatimus jatkuvasta ja monipuolisesta kritiikistä. Kritiikin on oltava mahdollisimman monisuuntaista ja sen on voitava ylittää erilaisiin viriketaustoihin pohjautuvien osakulttuurien rajat.

Kritiikki lisää luovan ilmaisun virikkeitä. Se voi suuntautua yhtä hyvin kulttuurin arvolähtökohtiin kuin ilmenemismuotoihinkin. Mitään tiettyä muotoa kritiikiltä ei ole tarpeen eikä oikein edellyttää. Jokaiselle ihmiselle on luotava mahdollisuudet kehittyä itsenäisesti ajattelevaksi yksilöksi, jolla on oikeus harjoittaa kritiikkiä.

Kritiikki on vakinaistettava olennaiseksi ja arvostetuksi osaksi kulttuuritoimintaa. Myös tieteen piirissä on kritiikillä tiedon kasvun kannalta keskeinen merkitys.

Taiteen arviointiin tulee osallistua sekä taiteen luojien, esittäjien että yleisön. Vuorovaikutusta kulttuurin luojien ja kuluttajien välillä saadaan samalla lisätyksi, mikä osaltaan häivyttää teennäistä jakoa luoviin ja ei-luoviin yksilöihin.

4. Kulttuuriperinteen säilyttäminen

Kansallisen kulttuurimme muotoutumiseen on keskeisellä tavalla vaikuttanut Suomen sijainti erilaisten kulttuuripiirien kohtaamispaikkana. Se on turvannut virikkeiden ja vaikutteiden monipuolisuuden. Länsimainen humanismi, kristinusko, työväenkulttuuri ja vanha talonpoikainen kulttuuri muodostavat perustan rikkaalle kulttuuriperinteelle, jonka säilyttäminen on porvarillisen ideologian tavoitteena. Tälle perustalle on pyrittävä luomaan uusiin olosuhteisiin soveltuvaa omaa suomalaiskansallista kulttuuria. Myös kansainvälisen vuorovaikutuksen merkitys omaleimaisen kansallisen kulttuurin kehittämisessä on tunnustettava.

Kansallinen kulttuurimme sisältää useita omaleimaisia, alueellisia osakulttuureja. Arvokkaaseen kulttuuriperinteeseemme kuuluvat myös monet kielellisinä ja kansallisina vähemmistöinä olevat kulttuurit. Historiallisesti merkittävät kulttuurin tuotteet on yleisten kulttuurimäärärahojen turvin säilytettävä. Aineellisessa muodossa olevien kulttuurituotteiden, kuten vanhojen rakennusten ja esineiden, elokuvien, äänilevyjen, kirjojen ja muun sen kaltaisen aineiston suojelemisesta on huolehdittava. Lisäksi on pyrittävä jatkuvasti tallentamaan pelkän muistitiedon varassa elävää kulttuuria. Ensisijaisesti maaseudulta tallennettujen perinteisten kansansävelmien, runojen ja sananparsien keräyksen lisäksi on pikaisesti aloitettava vastaavanlainen keruu- ja tallennustyö myös kaupunkiyhteisöissä.

II LUOVA IHMINEN

1. Luova toiminta

Kulttuuriin sisältyy kaksi keskenään vuorovaikutuksessa olevaa ulottuvuutta: virikkeet kulttuurille ja kulttuurin luomisprosessi. Virikkeillä tarkoitetaan niitä sysäyksiä jotka panevat, käyntiin luomispyrkimyksen. Virikkeinä voivat olla esimerkiksi kulttuuritraditiot, luonnonolosuhteet, yhteiskunnalliset muutokset, kritiikki tai toisten ihmisten luova toiminta.

Luovuudessa on kyse uuden ja ainutkertaisen etsimisestä. Välittömien ja konkreettisten tulosten saavuttaminen ei aina ole keskeistä tai välttämätöntä.

Luomisprosessi on aina yksilöllistä toimintaa. Sekä tämä prosessi että sen tulokset synnyttävät myös uusia virikkeitä, mistä syystä on tärkeää, ettei yhteiskunnasta pyritä poistamaan kulttuuriperinteitä ja ettei toisaalta aseteta esteitä yksilölliselle luovuudelle.

Luovalla toiminnalla on erityisen keskeinen merkitys taiteessa. Se on välttämätöntä myös työelämässä, tieteessä, koulutuksessa ja viestinnässä sekä yleensäkin yhteiskunnan moniarvoistamiseen tähtäävässä toiminnassa.

Maassamme nykyisin noudatettava kasvatus- ja koulutusideologia ei anna yksilöllisyydelle ja luovuudelle riittävää arvoa. Päämääränä on enemmänkin tehokkuus, tuottavuus, kritiikitön kuuliaisuus ja suppean erikoisalan asiantuntemus. Nykyinen koulutussuuntaus ei kehitä riittävästi ihmisten yksilöllistä erilaisuutta, vaan synnyttää useissa tapauksissa tasapäisyyttä ja kaavoittuneisuutta.

Tärkeintä luovuuden korostaminen on varhaislapsuudessa. Luovan ilmaisun kehittämisestä ei siten ole vastuussa yksinomaan koululaitos, vaan myös kodin merkitys on tässä asiassa keskeinen. Vanhemmille on entistä enemmän ja järjestelmällisemmin korostettava lapsen luovan toiminnan tärkeyttä. Luovuutta korostavan varhaiskasvatuksen edellyttämä neuvonta on toistaiseksi kokonaan järjestämättä.

Päivähoidossa olevien lasten luovan ilmaisun aktivoimisesta on huolehdittava. Sekä perhe- että laitospäivähoitoon on sisällytettävä viriketoimintaa, jonka toteuttamista myös vaaditaan ja valvotaan samoin kuin muidenkin päivähoitopaikoille asetettujen velvoitteiden täyttämistä.

2. Taidekasvatus

Yksilöllisen luovuuden tulee päästä esiin kaikilla elämänaloilla. Jotta yhä useammilla ihmisillä olisi kiinnostusta ja käytännön mahdollisuuksia aktiivisiin taideharrastuksiin, tarvitaan erityistä taidekasvatusta. Sen järjestämisessä on otettava huomioon kaikki käyttökelpoiset kanavat kuten esimerkiksi koulutus, viestintä, kuntien kulttuuritoiminta ja erilaiset järjestöt.

Esikouluopetuksen sisältöä suunniteltaessa on pääpaino pantava luovan toiminnan aktivoimiseen. Tämän näkökohdan tulee olla keskeisellä sijalla kaikessa esikouluopetuksessa. Samoin koko peruskoulussa on vahvistettava taideaineiden asemaa. Tavoitteena tulee olla toisaalta lasten oman luovuuden edistäminen ja toisaalta kriittisten kulttuurin kuluttajien kasvattaminen.

Taidekasvatuksessa ei ole kyse passiivisesta tiedonjakamisesta vaan ennen muuta persoonallisen luovuuden kehittämisestä. Koulutusjärjestelmässä on jatkuvasti oltava sijansa taideaineisiin erikoistuneille luokille ja kouluille. Ne eivät kuitenkaan ole kaikille lapsille ja nuorille sopiva vaihtoehto. Tästä syystä on tärkeää kiinnittää huomiota myös esimerkiksi koulujen harrastusryhmätoimintaan.

Ihmisiä ei ole paikallaan jakaa taiteellisiin ja ei-taiteellisiin, luoviin ja ei-luoviin yksilöihin. Kaikille on päinvastoin tarjottava yhtäläinen mahdollisuus kehittää ilmaisukykyään ja kasvaa luovaan toimintaan pystyviksi ja halukkaiksi ihmisiksi. Luovuutta ei myöskään tule tukahduttaa sisällyttämällä taidekasvatukseen ahdasta ja yksipuolista kritiikkiä.

Taidekasvatuksen asema on vakiinnutettava myös ammatillisessa ja aikuiskoulutuksessa sekä harrastustoiminnassa. Kansalais- ja työväenopistojen osuutta taidekasvatuksessa on lisättävä nykyisestään.

Taidekasvatus tulee saada pysyväksi osaksi sekä lapsille ja nuorille että myös aikuisille tarkoitettua radion ja television ohjelmistoa. Samoin on lehdistön hyväksikäyttöä taidekasvatuksessa pyrittävä tehostamaan.

Taidekasvatuksen tavoitteena on jakaa tietoa eri taidelajeista ja niiden harrastusmahdollisuuksista. Taidekasvatuksella tulee korostaa luovan toiminnan merkitystä työelämässä ja muissa arkisissa elämäntilanteissa. Tärkeää on kiinnittää huomiota myös populaarikulttuuria koskevaan opetukseen.

3. Kielellinen ilmaisu

Kieli on yksilön tärkein ilmaisuväline ja inhimillisen kulttuurin perusta. Siitä syystä on ensiarvoisen tärkeää, että lasten kielelliseen kehitykseen kiinnitetään entistä enemmän huomiota ja että äidinkielen opetusta pyritään jatkuvasti monipuolistamaan ja tehostamaan.

Äidinkielen hallinta on tärkeää myös vieraiden kielten opiskelun kannalta. Vain äidinkielen laaja sanavarasto ja sen vivahteiden ymmärtäminen antaa edellytykset vieraan kielen oppimiselle.

Olennainen osa kielen rikkautta ja ilmaisukykyä sisältyy murteisiin, mistä syystä niiden elävyyden vaaliminen sekä murrekielen tallentaminen ja tutkiminen on välttämätöntä.

Äidinkielen opiskelu ei rajoitu pelkästään kyseisen aineen tunteihin. Myös muiden aineiden oppimateriaalin tulee tarjota virikkeitä monipuoliselle kielelliselle ilmaisulle. Kaikessa koulutuksessa on voitava kiinnittää huomiota kielellisistä kehityshäiriöistä tai esimerkiksi yksipuolisesta virikeympäristöstä johtuvasta kielellisestä köyhyydestä kärsivien lasten ja nuorten ongelmiin. Erityisen tärkeää on järjestää erityisopetusta siirtolais- tai muille ns. puolikielisille lapsille.

Kielen moni-ilmeisyyden, värikkyyden ja ilmaisukyvyn säilymisen kannalta on tärkeää tehostaa sellaisten ryhmien kuin opettajien ja toimittajien kielellistä koulutusta. Se ei voi rajoittua vain varsinaiseen ammattikoulutukseen, vaan välttämätöntä on erilaisten täydennys- ja jatkokoulutusohjelmien käyttäminen.

Kielenhuoltoon ja tämän työn julkistamiseen on käytettävä entistä enemmän julkisia varoja. Myös laki- ja virastokielen virheettömyyteen ja ymmärrettävyyteen on kiinnitettävä järjestelmällistä huomiota. Julkisen vallan on muutenkin osoitettava riittävästi varoja kielellisen kulttuurin tallentamiseen, tutkimiseen ja edistämiseen.

4. Lastenkulttuuri

Ihmisen taideharrastusten kannalta on ratkaisevaa, millaisen kulttuurin kanssa hän ensimmäisenä joutuu tekemisiin. Tästä syystä on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota lapsille tarkoitettuun taiteeseen ja kulttuuritoimintaan.

Tärkeää on lapsille tarkoitetun kulttuurin kehittäminen sekä määrää lisäämällä ja jakelua tehostamalla että laatua parantamalla. Myös lasten itsensä tuottamalle kulttuurille on tarjottava paremmat esiinpääsyn mahdollisuudet.

Lastenkulttuurissa on annettava entistä enemmän sijaa kokeilevalle taiteelle ja harrastustoiminnalle. Lapsilla on oltava osallistumismahdollisuus heille tarkoitetuissa taidetilaisuuksissa. Kulttuuritarjonta on tuotava mahdollisimman lähelle lasta ja hänen normaalia elinympäristöään. Kulttuuritarjontaa on suunniteltava myös laitoksissa olevien ja vammautuneiden lasten tarpeisiin.

Lapsille ja nuorille on nykyisin tarjolla paljon vierasperäistä massakulttuuria. Siksi on erityisesti korostettava kotimaisen lasten- ja nuortenkulttuurin tuottamista ja levittämistä ja huolehdittava ulkomaisen tarjonnan monipuolistamisesta.

Lastenkulttuurin ei aina tarvitse olla erikoisesti lapsille tuotettua. Myös esimerkiksi perinteisen kulttuurin tuotteiden esittäminen lapsille ja nuorille on virikkeiden monipuolisuudenkin kannalta tärkeää.

Lastenkulttuuria yhteiskunnan varoin tuettaessa ja sitä esimerkiksi oppilaitosten, radion ja television kautta välitettäessä on vaadittava tarjonnan monipuolisuutta ja korkeaa laadullista tasoa. Julkisen vallan velvollisuutena onkin osaltaan seurata lastenkulttuurin laatua ja asennesisältöä. Pelkästään kaupallisella pohjalla tai suppean mielipideryhmän toimesta hoidettavaksi ei lastenkulttuurin tuotantoa ja jakelua voida jättää. Laatu- ja moniarvoisuusvaatimusten toteutumista voidaan valvoa myös lisäämällä tiedotusvälineissä lastenkulttuurin arviointia.

5. Kulttuurityöntekijöiden asema ja koulutus

Kulttuurityöntekijöiden toimeentulon turvaamiseksi on kehitettävä useita vaihtoehtoisia ja rinnakkaisia ratkaisumalleja. Huomioon on otettava mm. taidepalkinnot, apurahat, taiteilijanpalkat ja -eläkkeet sekä palkkiominimien määrittäminen kohtuulliselle tasolle.

Valtio ja kunnat ovat keskeisellä tavalla vastuussa siitä, että kulttuurityöntekijöiden toimeentulo voidaan nykyistä pysyvämmin ja varmemmin turvata. Käytännössä tämä merkitsee siirtymistä taiteilijanpalkkajärjestelmään.

Siirtymävaiheessa on apurahojen oltava verovapaita. Lisäksi on kiinnitettävä huomiota siihen, että julkinen valta maksaa tekijöille ja esiintyjille täyden korvauksen siitä taiteesta ja viihteestä, jota yhteiskunnallisten palvelujen muodossa kansalaisille tarjotaan. Kysymykseen tulevat esimerkiksi kirjastokorvaukset kirjailijoille, taideostot sekä teatteri- ja musiikkiesitysten tilaaminen.

Läänintaiteilijoiden virat tulee varata ansioituneille taiteilijoille, joille nimityksellä voidaan tarjota hyvät työskentelyedellytykset.

Taiteilijoiden toimeentuloturvan ja ilmaisuvapauden kannalta on tekijänoikeusmääräyksillä keskeinen merkitys. Näiden määräysten väljentämiskaavailuilla ja siten taiteilijoiden oikeuksien kaventamiselle ei ole olemassa hyväksyttäviä perusteita. Jos tekijänoikeussäännöksiä uudistetaan, niitä on päinvastoin täsmennettävä, jotta ne paremmin vastaisivat esimerkiksi uuden viestintätekniikan vaatimuksia. Taiteilijoilla on oltava oikeus itse päättää ja saada korvaus teostensa käytöstä ja julkaisemisesta.

Kulttuurityöntekijöillä tulee olla mahdollisuus hankkia ammattikoulutus samoin taloudellisin edellytyksin ja samojen tasovaatimusten pohjalta kuin muidenkin ammattiryhmien koulutus on järjestetty. Varsinaisen ammattikoulutuksen rinnalla on oltava tarjolla koulutusmahdollisuuksia myös työn tai jonkin muun alan opiskelun ohella. Tämä lisää valinnan vaihtoehtoja ja mahdollistaa myöhemmässäkin iässä siirtymisen jostakin muusta ammatista kulttuurityöntekijäksi.

Taiteilijakoulutusta ei ole tarkoituksenmukaista hajauttaa taiteenaloittain kokonaan eri oppilaitoksiin. Kaikilla koulutuksen asteilla on päinvastoin edistettävä eri alojen vuorovaikutusta, mikä edellyttää sitä, että opiskelun porrastus mahdollisimman pitkälle yhtenäistetään.

Taideoppilaitosten muodollisten pääsyvaatimusten on oltava mahdollisimman väljät, jotta luovalle ilmaisulle voidaan valintaperusteena antaa riittävä painoarvo.

Läänien ja kuntien kulttuuri- ja taideohjaajien koulutus on pikaisesti aloitettava. Muutenkin taidekasvatuksen ja luovan ilmaisun opetus- ja ohjaustehtäviin tarvittaisiin runsaasti koulutettua työvoimaa.

Kulttuuripoliittiselta kannalta on välttämätöntä ryhtyä uudistamaan myös opettaja- ja toimittajakoulutusta. Etenkin taideaineiden opettajien on nykyistä tehokkaammin ja monipuolisemmin pystyttävä aktivoimaan oppilaittensa kulttuuriharrastuksia. Kaikessa opettajakoulutuksessa olisi sitä paitsi yleisemminkin korostettava luovuuden ja mielikuvituksen merkitystä.

Toimittajakoulutus ei saa johtaa siihen, että toimitustyö muuttuu pelkästään tekniseksi toiminnaksi. Kaikkien tiedotusvälineiden piirissä on oltava mahdollisuudet uusien ja kokeilevien vaihtoehtojen toteuttamiselle.

Toimittajien koulutuksessa on erityisesti korostettava sitä, että tiedotusvälineiden tehtävänä on laajentaa kulttuurin harrastajien ja harrastusten piiriä ja antaa kansallisesta kulttuuristamme mahdollisimman monipuolinen kuva.

Kansallista kulttuuriamme voidaan edistää monien muidenkin ammattiryhmien koulutuksen kautta. Esimerkiksi yhdyskunta- ja rakennussuunnittelussa on taloudellisuuspyrkimysten rinnalla otettava huomioon myös esteettiset ja kulttuuriarvoihin liittyvät näkökohdat.

III POPULAARIKULTTUURI

Populaarikulttuuriksi luokitellaan usein pelkästään vierasperäinen massaviihde. Sen alue on kuitenkin huomattavasti laajempi. Populaarikulttuurin piiriin kuuluvat sekä koti- että ulkomainen perinne- ja viihdekulttuuri.

Ulkomaisen populaarikulttuurin kuvaa on yksipuolistanut tehokkaaseen levitysjärjestelmään perustuva, lähinnä amerikkalaisperäinen massaviihde. Samalla on kotimaisen viihde- ja perinnekulttuurin asema heikentynyt. Populaarikulttuuria uhkaavan aatteellisen ja asenteellisen yksipuolistumisen torjumiseksi on kiinnitettävä kriittistä huomiota sen kulttuurin sisältöön ja laatuun, jota tehokkailla jakelumenetelmillä nykyisin levitetään. Erityisesti lapsille ja nuorille markkinoitu taide ja viihde on ohjattava herättämään yksilöllistä aktiivisuutta todellisuuspakoisten massaunelmien sijasta. Kotimaisen viihteen asemaa on vahvistettava ja rajoitettava ala-arvoisen massaviihteen tuontia.

Julkisen vallan on tarjottava taloudellisia edellytyksiä kotimaisen populaarikulttuurin luomiselle, kehittämiselle ja levittämiselle sekä ulkomaisen viihde- ja perinnekulttuurin kuvan monipuolistamiselle. Populaarikulttuurin seuranta ja tutkimus on aloitettava.

IV KULTTUURIN KANAVAT

Suomalaiseen yhteiskuntaan kuuluu perinteisesti mielipiteen ja ilmaisun vapaus. Tämän periaatteellisen oikeuden käyttämiseen ei kuitenkaan ole yksilöillä läheskään tasavertaisia mahdollisuuksia. Vapautta rajoittavat esimerkiksi taloudelliset, sosiaaliset, alueelliset ja koulutukselliset erot. Näitä esteitä on julkisen vallan toimenpitein karsittava ja pienennettävä. Erityisesti on pyrittävä kulttuuripalvelujen entistä tasaisempaan jakautumiseen ja ilmaisun vapauden kehittämiseen joukkotiedotusvälineissä.

Radiolla ja televisiolla on erityistä merkitystä kulttuurin levittämisessä, koska niiden lähetysverkko kattaa koko maan. Näiden tiedotusvälineiden on tuettava luovaa toimintaa tilaamalla käyttöönsä näytelmiä, elokuvia, musiikkia ja muita kulttuurituotteita. Radion ja television on välitettavä kokeilevankin kulttuurin tuotteita. Yleisradion kautta on pyrittävä mahdollisimman laaja-alaiseen ja tehokkaaseen sivistystyöhön. Perinnäisen opetustoiminnan kehittämisen ohella on ryhdyttävä kehittämään avoimen radio- ja televisioyliopiston suunnitelmaa Yleisradion ja korkeakoulujen yhteistyöllä.

Radio ja televisio ovat erityisen tärkeitä kulttuurin välittäjiä syrjäseuduilla ja laitoksissa asuville sekä merimiehille ja siirtolaisille. Yleisradion ohjelmistossa on aktiivisesti huolehdittava erityisryhmien huomioon ottamisesta sekä alueellisesta ja asiallisesta monipuolisuudesta. Kaapelitelevisio ja muut viestintätekniikan uudet sovellutukset on ohjattava lisäämään tarjolla olevia ohjelmavaihtoehtoja.

Porvarillisen käsityksen mukaan lehtiä ja kirjoja julkaistaessa on noudatettava moniarvoisuuden periaatetta. Moniarvoisuus ei kuitenkaan voi toteutua jokaisen painotuotteen ja kustannusohjelman sisällössä erikseen.

Tavoitteena tulee olla, että maassamme jatkuvasti ilmestyy mahdollisimman monenlaisiin arvojärjestelmiin perustuvia lehtiä, kirjoja ja muita painotuotteita. Julkisen vallan on annettava taloudellista tukea myös sellaisille painotuotteille, jotka edustavat yksinään tai ainakin merkittäviltä osin jotakin arvojärjestelmää tai vähemmistöä ja jotka ilman tätä tukea saattaisivat jäädä kokonaan ilmestymättä.

Taloudelliset vaikeudet ovat erityisen suuria monien mielipide- ja kulttuurilehtien kohdalla. Valtion ja joissakin tapauksissa myös kuntien velvollisuutena on huolehtia näiden lehtien elämisen edellytyksistä, jotta kulttuuripoliittinen ja muukin keskustelu maassamme jatkuvasti olisi vireää ja monitahoista.

Läänien taidetoimikuntien tulee huomattavasti aktivoida alueellista kulttuuripoliittista keskustelua ja kirjoittelua. Niiden julkaisutoimintaa on monipuolistettava.

Myös elokuva-, äänilevy- yms. tuotannossa on pyrittävä tarjonnan monipuolistamiseen ja erityisesti kotimaisen tuotannon voimistamiseen. Julkisen vallan ensisijaisena tehtävänä ei kuitenkaan näillä kulttuurin aloilla ole taiteen ja viihteen tuottaminen, vaan uusien, kokeilevien ja heikossa taloudellisessa asemassa olevien vaihtoehtojen tukeminen.

On huolehdittava siitä, ettei oppimateriaalin tuotanto joudu minkään yksipuolisen kustannussuunnan tai valtion monopolisoitavaksi.

V KULTTUURIHALLINTO

Kulttuurihallinnon tulee olla demokraattinen ja joustava. Sen tulee keskittyä tarjoamaan kulttuuritoiminnalle sen vaatimat aineelliset edellytykset. Valtion ja kuntien kulttuuripolitiikalla ei ole tarkoitus muovata kulttuurin sisältöä eikä arvolähtökohtia muutoin kuin niin, että moniarvoisuus mahdollisimman hyvin toteutuu.

Taidehallintoa uudistettaessa on estettävä yliorganisoituminen ja byrokratisoituminen. Kulttuurin perustana oleva luova toiminta edellyttää kaikissa muodoissaan laajaa liikkumavapautta ja monipuolisia valinnan vaihtoehtoja.

Kulttuuripolitiikkaa suunnittelemaan ja sen tuloksia selvittämään tulee asettaa pysyvä parlamentaarinen kulttuurikomitea. Kulttuurimme kehitysedellytysten turvaaminen vaatii nykyisten kulttuurilaitosten toimintamahdollisuuksien parantamista ja toisaalta kokonaan uusien toimintavaihtoehtojen tarjoamista. Valtion ja kuntien kulttuuripolitiikka on liian yksipuolisesti keskittynyt perinteisen laitoskulttuurin edellytysten turvaamiseen.

1. Valtakunnallinen ja alueellinen kulttuurihallinto

Kulttuuripoliittista päätäntävaltaa on hajautettava nykyistä enemmän maakunta- ja paikallistasolle. Valtion taidehallinto on demokratisoitava. Taiteen keskustoimikunnan ja taidetoimikuntien nimitysoikeus on siirrettävä eduskunnalle. Myös taidetoimikuntien toimialajako on uudistettava eri taiteen lajien tarpeita vastaavaksi. Opetusministeriön toimia on voitava kansanvaltaisesti valvoa.

Väliportaan hallintoa uudistettaessa ja lääninjakoa tarkistettaessa on otettava tarkoin huomioon myös kulttuuripoliittiset näkökohdat. Kulttuurihallinnon joustavuutta ajatellen olisi harkittava joidenkin läänien jakamista kulttuurihallinnollisiin osiin maakunnallista tai talousaluejakoa noudattaen.

Läänin taidetoimikuntien nimittäminen tulee siirtää väliportaan hallinnonuudistuksen yhteydessä lääninhallitukselta demokraattisesti valvotulle elimelle. Valintamenettely on uudistettava sellaiseksi, että poliittiset, alueelliset ja eri taiteenaloihin liittyvät näkökohdat tulevat edustetuiksi toimikunnissa entistä tasapuolisemmin.

Lääneihin on saatava taideohjaajia ohjaus- ja koulutustehtäviin.

2. Kunnallinen kulttuurihallinto

Kuntien kulttuuritoimen hoito edellyttää, että kuntalaisille tarjotaan monipuolisia kulttuuripalveluja, luodaan edellytykset omaehtoiselle luovalle toiminnalle ja kulttuuriharrastuksille sekä tuetaan kulttuurin eri muotoja ja kulttuuritoimintaa harjoittavia yhteisöjä. Kunnassa asuvien taiteilijoiden osuudesta paikkakunnan aktiiviseen taide-elämään tulee huolehtia.

Kuntien kulttuuripolitiikan lähtökohtana tulee olla omien mahdollisuuksien ja
erityistarpeiden kartoittaminen. Naapurikuntien kesken on pyrittävä nykyistä tehokkaampaan yhteistoimintaan ja työnjakoon. Näin voidaan joillakin alueilla moninkertaistaa kulttuuripalvelujen määrä ja ainakin olennaisesti monipuolistaa tarjonnan sisältöä.

Kuntiin on perustettava lakisääteiset kulttuurilautakunnat tukemaan ja kehittämään kunnan kulttuuritoimintaa. Tällä tavalla on täydennettävä valtion taidehallintoa ja saatava aikaan kaikki alueelliset portaat käsittävä, yhtenäinen hallinto-organisaatio. Kulttuurilautakuntien tehtävänä on huolehtia siitä, että kantakohtaiset kulttuuriohjelmat liitetään osaksi muuta kuntasuunnittelua.

Kuntien on palkattava kulttuuritoiminnan ohjaukseen ja hallintotehtäviin toimihenkilöitä. Kuntien tulee saada taide- ja kulttuuriohjaajien virkoja varten valtionapua.

Monipuolisen kulttuuritoiminnan mahdollistamiseksi on kuntiin saatava tarkoituksenmukaiset tilat. Monitoimikeskusten luomisen ohella on järjestettävä pienempimuotoisia toimitiloja, joissa kuntalaisilla on mahdollisuus omakohtaiseen luovaan toimintaan. Koulutilojen suunnittelussa ja käytön järjestelyssä on nykyistä enemmän otettava huomioon näiden tilojen soveltuminen varsinaisen opetustyön ohella erilaisiin kulttuuriharrastuksiin.

3. Kulttuurijärjestöt

Vireän ja monipuolisen kulttuuritoiminnan tärkeinä edistäjinä ja ylläpitäjinä ovat vapaat kansalaisjärjestöt ja pienryhmät. Niiden asemaa oppi- ja taidelaitosten rinnalla ja piirissä tulee vahvistaa tukemalla niitä julkisin varoin.

Useilla poliittisilla puolueilla on nykyisin omaa kulttuuritoimintaa. Tätä toimintaa ylläpitävät organisaatiot, jotka eivät välttämättä ole virallisesti puolueensa jäsenyhteisöjä, tarvitsevat myös julkisen vallan taloudellista tukea. Niiden tärkeimpiä tehtäviä ovat kulttuuripolitiikan kehittely ja poliittisen erilliskulttuurin edistäminen. Poliittisille kulttuurijärjestöille annettavat avustukset on jaettava kulttuurimäärärahoista ja siis erillään varsinaisesta puoluetuesta.

Kulttuurityöntekijöiden ammattijärjestöille tulee taata vahva asema jäsenkuntaansa edustavina neuvotteluosapuolina ja niiden sisäisessä päätöksenteossa on toteutettava suhteellisuusperiaatteen mukainen demokratia niin, että myös vähemmistöryhmien asema turvataan. Niitä on aina kuultava lausunnonantajina kulttuuripoliittisissa kysymyksissä.