Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.tuni.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KOK/89

Kansallinen Kokoomus

Terveyspoliittinen ohjelma 1988-


  • Puolue: Kansallinen Kokoomus
  • Otsikko: Terveyspoliittinen ohjelma 1988-
  • Vuosi: 1988
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

TERVEYSPOLIITTINEN OHJELMA 1988-

KANSALLINEN KOKOOMUS

LUKIJALLE

Tässä terveyspoliittisessa erityisohjelmassa selostetaan kokoomuslaista terveyskäsitystä ja asetetaan tavoitteita lähiaikojen terveyspolitiikalle. Ohjelma on tarkoitettu olemaan voimassa 1990-luvun jälkipuoliskolle.

Aihepiiriä käsitellään lyhyemmin myös kokoomuksen lähiajan tavoiteohjelmassa (1988), kunnallispoliittisessa ohjelmassa (1988) ja sosiaalipoliittisessa ohjelmassa (1984).

Hyväksytty kokoomuksen puoluevaltuustossa 28.9.1988

SISÄLLÖSTA:

1. KOKOOMUSLAISEN TERVEYSPOLITIIKAN PERIAATTEET

2. TULEVAISUUDENNÄKYMÄT
2.1 Henkinen turvallisuus
2.2 Yhteisvastuu
2.3 Ihmissuhdeosaaminen
2.4 Turvallinen ympäristö
2.5 Yksilölliset kriisipalvelut
2.6 Resurssivaje

3. TERVEELLISET ELÄMÄNTAVAT
3.1 Ravintotottumukset
3.2 Tupakointi ja päihteet
3.3 Liikunta

4. TERVEYSPALVELUT
4.1 Perusterveydenhuolto
4.2 Erikoissairaanhoito
4.3 Kuntoutus
4.4 Hammashuolto
4.5 Vanhusten terveydenhuolto
4.6 Mielenterveys
4.7 Ympäristöterveys
4.8 Lääkehuolto
4.9 Erityiskysymykset
4.9.1 Oikeusturva
4.9.2 Vaihtoehtoiset hoitomuodot
4.9.3 Eettiset kysymykset

5. TERVEYDENHUOLLON TUKITOIMINNOT
5.1 Koulutus
5.2 Henkilöstöpolitiikka
5.3 Terveydenhuoltoa palveleva tutkimus
5.4 Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistoiminta
5.5 Kansainvälinen yhteistoiminta

6. HALLINTO JA TALOUS
6.1 Hallinto-organisaatio
6.2 Talous

1. KOKOOMUSLAISEN TERVEYSPOLITIIKAN PERIAATTEET

Terveys on tärkeä yksilön hyvinvoinnin osatekijä ja inhimillinen voimavara. Se antaa edellytyksiä täysipainoiseen elämään. Terveys ei siten ole pelkästään sairauden tai vammojen puuttumista. Terveyspolitiikan pääpainon tulee olla kaikkien kansalaisten yleisen terveyden vaalimisessa, ei niinkään yksittäisten sairauksien hoitamisessa tai mitattavissa olevien palvelusuoritteiden tuottamisessa.

Yksilöllä on itsellään ensisijainen vastuu terveytensä ylläpitämisestä. Yhteiskunnan on suojeltava ihmisen terveyttä ulkoisilta vaaroilta, annettava tukea sen häiriytyessä ja edistettävä mahdollisuuksia terveisiin elämäntapoihin. Terveysnäkökulma tulee ottaa huomioon kaikessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

Kokoomuksen terveyspolitiikan tavoitteena on taata jokaiselle yksilölle perusturva terveyden- ja sairaanhoidossa. Tämä kattaa sekä työ- ja elinympäristön terveellisyyden että tarvittavien terveyspalvelujen tarjonnan. Alueelliset, sosiaaliset tai muut tekijät saavat johtaa erilaisuuteen mutta eivät eriarvoisuuteen terveydenhuollossa.

Yksityisen ihmisen on oltava toiminnan lähtökohta ja palvelut on järjestettävä hänen kannaltaan tarkoituksenmukaisiksi. Raskas suunnittelu ja normittaminen ovat johtaneet hallinnolliseen kankeuteen. Palveluja on kehitettävä siten, että ne perustuvat yksilölliseen hoitosuhteeseen. Liiallisen hoivaamisen sijaan on luotettava asiakkaiden omatoimisuuteen ja läheisten apuun.

Yksilön terveyteen vaikuttavat terveydenhuollon lisäksi muutkin tekijät, kuten hänen työllisyytensä, asumistilanteensa, toimeentulonsa, elämäntapansa ja elinympäristönsä. Ympäristöperäiset terveysriskit eivät liioin ole vain terveydenhuollon korjattavissa.

Terveellisillä elämäntavoilla on keskeinen merkitys sairastavuuteen. Elämäntapoihin liittyviä riskitekijöitä on tutkittava ja pyrittävä niiden vähentämiseen myös muiden kuin terveyspolitiikan keinojen avulla.

Terveyden- ja sairaanhoidon tulee perustua valinnanvapauteen. Yksilön tulee saada osallistua omaa hoitoaan koskevaan päätöksentekoon. Tätä varten hänellä on oikeus luotettavaan tietoon terveydentilastaan, hoitomahdollisuuksista ja riskeistä.

2. TULEVAISUUDENNÄKYMÄT

2.1 Henkinen turvallisuus

Yhteiskunnallisten ratkaisujen vaikutus henkiseen turvallisuuteen on aina otettava huomioon. Erityisesti huoli taloudellisesta turvallisuudesta heijastuu terveydentilaan. Ihmissuhteita on tuettava rakentamalla fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen elinympäristö niin, että ne lisäävät ihmisten välisiä kontakteja.

Väkivallan lisääntyminen yhteiskunnassa on torjuttava. Väkivaltaisuuden hyväksyvien asenteiden ja väkivaltaisten esikuvien leviämistä on rajoitettava. Väkivallan pelko vähentää etenkin lasten, yksinäisten, iäkkäiden ja heikkojen kansalaisten henkistä turvallisuutta.

2.2 Yhteisvastuu

Tosiasiallisen terveysturvan kannalta on olennaista asenteiden muuttuminen välinpitämättömyydestä lähimmäisten vastuuta korostaviksi.

Terveydenhuollon henkilökuntaa uhkaa laitostuminen samalla tavalla kuin potilaitakin. Terveystyöhön tulee palauttaa perhekeskeinen ja inhimillinen ajattelu. Pysyvien hoitosuhteiden lisäksi on tärkeää korostaa potilaiden ja hoitohenkilökunnan vuorovaikutusta ja potilaiden omaa aktiivisuutta. Henkilökunnalla tulee olla velvollisuus auttaa oma-aloitteisesti kaikissa niissä ongelmissa, jotka vaikuttavat potilaiden ja muiden asiakkaiden henkiseen ja psyykkiseen terveyteen.

Terveydenhuollossa tulee kunnioittaa jokaisen potilaan ihmisyyttä ja arvokkuutta. Laitosten sisäiset säännöt eivät saa estää pitkäaikaissairaiden, vammaisten ja vanhusten mahdollisuuksia ihmissuhteiden ylläpitämiseen ja kanssakäymiseen. Heihin ei saa kohdistaa ihmisarvoa loukkaavia rajoituksia, vaikka ne helpottaisivatkin hoidon antamista.

2.3 Ihmissuhdeosaaminen

Jokaista terveydenhuollon potilasta pitää tarpeen mukaan hoitaa myös henkiseltä, sosiaaliselta ja emotionaaliselta puolelta, vaikka hänen näkyvät ongelmansa olisivatkin yksinomaan fyysisiä. Henkilöstö on koulutettava siten, että taidot elämäntilanteiden ja ihmissuhteiden selvittelyyn paranevat. Terveydenhuollon, sosiaalitoimen ja oikeusavun yhteistyön tulee olla saumatonta. Sosiaalisen ympäristön tukea tulee lisätä yhteistyöllä perheen, omaisten, seurakuntien ja vapaaehtoisten palvelujärjestöjen kanssa.

2.4 Turvallinen ympäristö

Merkittävään osaan tapaturmista ja sairauksista voidaan vaikuttaa elinympäristön turvallisuutta parantamalla. Tuotteiden tulee olla vaarattomia sekä rakennusten, työpaikkojen ja tuotantoprosessien turvallisia. Terveellinen rakentamistapa estää esim. ilmastointiin liittyvät riskit ja liiallisen radon-altistuksen. Ergonomialla ja työturvallisuussuunnittelulla vähennetään työperäisiä sairauksia ja ammattitauteja. Myös liikenteen tapaturmia vähennetään turvallisuutta painottavalla asennekasvatuksella, liikenneväylien suunnittelulla ja rakentamisella sekä asianmukaisilla säännöksillä ja niiden valvonnalla. Onnettomuuksista selviytymistä auttavat kehittynyt palo- ja pelastustoimi ja valmiussuunnittelu.

2.5 Yksilölliset kriisipalvelut

Turvallisuutta voidaan parantaa tarjoamalla väkivallan tai turvattomuuden uhkaamille ihmisille yksilöllisiä kriisipalveluja. Turvakotien ohella tulee saada aikaan palvelevien puhelinten verkosto, myös erityisesti lapsia varten. Kriisihoitoa ja tukea antavaa terapiaa on lisättävä.

2.6 Resurssivaje

Terveydenhuoltoon tarvitaan yhä kasvava osuus kansantalouden voimavaroista. Tähän johtavat väestön ikärakenteen muutos, lääketieteen kehitys ja terveydenhuollon työvoimavaltaisuus. Taloudelliset voimavarat kasvavat kuitenkin hyvin hitaasti, ja vaikea työvoimapula uhkaa niin sosiaali- kuin terveydenhuoltoakin lähivuosikymmeninä. Siksi resurssien käytön optimointi ja terveystaloustiede tulevat yhä tärkeämmiksi.

Resurssit tulee ohjata oikein terveydenhuollon kehittämiseen. Painotuksen terveyskasvatukseen, tautien ennalta ehkäisyyn, sairaanhoitoon ja kuntoutukseen tulee olla perusteltu. Päätöksenteon tulee seurata muutoksia, joita tulevaisuudessa tapahtuu etenkin kansantautien, vanhusten ja ympäristöterveyden vaatimusten välillä. Sen aatesidonnaisuus tulee tiedostaa ja varmistaa, että poliittiset luottamuselimet tekevät päätökset periaateratkaisuista ja kantavat vastuun niistä.

Kustannustietoisuuden parantuessa kasvaa yksityisten palvelujen taloudellisuuden merkitys ja niiden keskinäinen kilpailu. Niihin turvautumalla voidaan myös helpottaa vastaamista vaihtelevaan palvelujen kysyntään ja saavuttaa etenkin pienissä kunnissa parempi palvelutaso kuin pelkästään julkishallinnon tuottamia palveluja käyttämällä. Tarpeettomat hallinnolliset esteet yksityisten palvelujen täysimittaiselta hyödyntämiseltä tulee poistaa. Sairausvakuutusta tulee laajentaa kattamaan kaikki tavanomainen terveydenhoito.

3. TERVEELLISET ELÄMÄNTAVAT

Terveellisten elintapojen edistämisessä pääpainon tulee olla valistuksessa, ei määräyksissä tai kielloissa. Yksilön vastuuseen omia elintapojaan koskevissa valinnoissa tulee luottaa, kunhan hänelle vain annetaan tähän tarpeelliset tiedot.

3.1 Ravintotottumukset

Väestölle on turvattava riittävä, terveyden kannalta tasapainoinen, monipuolinen ja pääosiltaan kotimaiseen, mahdollisimman puhtaaseen tuotantoon perustuva elintarvikehuolto.

Koulujen antama ravitsemusopetus ja eri organisaatioissa tapahtuva ravitsemusneuvonta ovat tärkeitä tiedon välittäjiä. Tiedotusvälineiden tulee pyrkiä valistamaan erityisesti sellaisista terveyskysymyksistä, joissa kansalaisten tiedonpuute aiheuttaa eniten terveydelle haitallista käyttäytymistä.

Varsinkin päiväkotien, oppilaitosten, työpaikkojen, puolustuslaitoksen ja ravintoloiden ateriatarjonta vaikuttaa kansalaisten ruokailutottumuksiin. Siksi niiden tulee noudattaa mahdollisimman hyvin vallitsevia käsityksiä oikeasta ravitsemuksesta.

Ateriapalvelujen järjestäminen parantaa merkittävästi suuren vanhusjoukon toimintakykyisyyttä. Heidän toimintakykynsä riippuu merkittävästi omaksutuista ruokailutottumuksista.

Elintarvikkeiden terveydellinen turvallisuus, puhtaus ja hyvä laatu sekä tuotannossa, jalostuksessa että kaupassa tulee varmistaa. Lainsäädännön ja sen pohjalta annettavien määräysten tulee seurata alan tutkimuksen uusimpia tuloksia.

Keskeisin ravitsemukseen liittyvä ongelma suomalaisilla on ylipainoisuus, joka johtaa suoraan moniin sairauksiin, lisää muiden sairauksien ja vammojen vakavuutta ja hidastaa paranemista.

Toimenpiteet:

  • Hinta-, vero- ja maatalouspoliittisin keinoin tulee edistää viljavalmisteiden, kalan ja vähärasvaisen lihan, kasvisrasvojen ja vähärasvaisten maitovalmisteiden, perunan, juuresten, vihannesten ja marjojen osuutta ravinnossamme.
  • Lisäaineiden käyttöä elintarvikkeissa tulee vähentää.
  • Tuotekehittelyn avulla tulee edistää vähärasvaisten, vähäsuolaisten ja vähäsokeristen valmisteiden kulutusta perinteisten valmisteiden rinnalla tai niitä korvaten. Tuotekehittely lisäisi esimerkiksi juuresten, kokoviljatuotteiden, kalan ja perunan kulutusta ja muuttaisi ravintorasvojen kulutusjakaumaa laadullisesti.
  • Elintarvikkeiden tuoteselosteisiin tulee liittää myös tiedot rasva-, kolesteroli-, suola- ja energiasisällöstä.

3.2 Tupakointi ja päihteet

Tupakointi on terveydelle vaarallista. Sen haitoista joutuvat kärsimään pilaantuneen ilman välityksellä myös sellaiset ihmiset, jotka eivät itse tupakoi. Odottavien äitien tupakointi on lisäksi haitallista sikiön kehitykselle. Tupakkatuotteiden kulutusta ja tupakoinnista tupakoitsijalle ja ulkopuolisille aiheutuvia haittoja on pyrittävä vähentämään.

Alkoholin aiheuttamia terveyshaittoja tulee samoin pyrkiä vähentämään. Alkoholin kulutuksen kasvuun ja jakaumaan tulee vaikuttaa mm. suosimalla hinnoittelussa mietoja juomia. Kulutus- ja käyttötottumuksia tulee muutoinkin ohjata terveellisempään suuntaan.

Toimia huumeiden käytön ehkäisemiseksi on tehostettava. Hoitomahdollisuuksia on lisättävä siten, että vieroitushoitoa on aina välittömästi tarjolla sitä tarvitseville.

Toimenpiteet:

  • Terveydenhuollon kasvatus- ja neuvontatoimintaa tulee lisätä alkoholi- ja huumeongelmien ehkäisemiseksi yhteistyössä järjestöjen, koulujen, viranomaisten ja työpaikkojen kanssa. Raittiustyö tulee muuttaa osaksi terveiden elämäntapojen yleistä edistämistä.
  • Erityisesti nuorison tupakointia vähennetään parhaiten painottamalla tupakkavalistus tupakoinnin ja koko elämäntavan yhteyksiin. Työpaikoilla ja julkisissa tiloissa tulee vähentää tupakansavulle altistumista.
  • Oluen jo viinien mainonta sekä jakelu tulee vapauttaa täydellisesti kulutustottumusten ohjaamiseksi miedompaan suuntaan.
  • Alkoholin ongelmakäyttäjien hoitoonohjausta ja hoitomahdollisuuksia on kehitettävä edelleen.
  • Huumausaineiden leviäminen tulee estää pitämällä yllä riittävä maahantuonnin, valmistuksen ja myynnin kontrolli.
  • Ruorijuoppouden promilleraja tulee laskea samaan kuin rattijuoppoudenkin.
  • Lääkkeiden liika- ja muuta väärinkäyttöä tulee vähentää neuvonnalla ja pehmeätä kontrollia lisäämällä.

3.3 Liikunta

Liikunnan harrastaminen edistää terveyttä ja toimintakykyä, ehkäisee sairauksien ilmaantumista ja on hyödyllistä useiden sairauksien hoidossa ja kuntoutuksessa. Liikunta antaa myönteistä sisältöä elämään ja on samalla terveyden peruspilari. Kansalaisille tulee luoda monipuoliset edellytykset liikunnan harrastamiseen. Palvelujen tulee olla helposti saavutettavissa ja maksuiltaan edullisia. Niiden käyttöä on edistettävä tiedottamisella ja valistuksella liikunnan vaikutuksista. Yhdessä alan järjestöjen kanssa on edistettävä liikunnan saattamista kansalaistavaksi.

Toimenpiteet:

  • Koko väestön ja myös vanhusten ja liikuntaesteisten ulkoilu- ja liikuntamahdollisuudet tulee turvata.
  • On rakennettava erityisesti lähiliikuntapaikkoja ja varattava lähivirkistysalueita, jotka tarjoavat hyvät mahdollisuudet päivittäiseen liikunnan harrastamiseen.
  • Liikuntalääketiedettä on edistettävä, jotta sen avulla voidaan edistää soveliaita kuntoilumuotoja sekä välttää kuntoiluun liittyviä urheiluvammoja.

4. TERVEYSPALVELUT

4.1 Perusterveydenhuolto

Julkisen vallan tulee taata terveydenhuollon peruspalvelut tasaveroisesti kaikille kansalaisille alueellisista ja sosiaalisista eroista riippumatta. Kansanterveystyön suunnitelmissa on otettava huomioon tarjolla olevat yksityiset terveyspalvelut. Niitä tulee käyttää mm. täydentämään palvelutarjontaa ja keventämään kansanterveyspalvelujen kysyntähuippuja.

Perusterveydenhuolto on saatu tyydyttävälle tasolle jo suuressa osassa maata. Tämä uudistus on saatettava loppuun myös Etelä-Suomessa ja suurissa asutuskeskuksissa. Samalla tulee kehittää terveyskeskusten toiminnallista sisältöä ja asiakaspalvelua.

Perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja sosiaalitoimen yhteistoiminta tulee saada toimivaksi. Terveyskeskuksen toimipisteistä on kehitettävä avohuollon tukikohtia. Perusterveydenhuoltoa on kehitettävä siten, että se myös käytännössä pystyy kantamaan ensisijaisen vastuun kansalaisten terveyspalveluista, joita erikoissairaanhoito täydentää tarvittaessa. Yksittäisen potilaan palvelujen järjestäminen tulee olla yhtenäistä ja vastuun siitä selkeä. Potilasta tulee hoitaa kulloinkin tarkoituksenmukaisimmassa paikassa.

Väestövastuun soveltaminen palvelujen tuotannossa on mukautettava aina paikallisiin olosuhteisiin ja saatuihin kokemuksiin. Potilaan oikeutta saada terveyspalveluja itsensä kannalta tarkoituksenmukaisimmasta paikasta tulee laajentaa. Pelkkiin hallinnollisiin syihin perustuvat tarpeettomat rajoitukset tulee poistaa.

Kansanterveysjärjestelmän suurimpia epäkohtia on lisääntynyt byrokratia ja paperityö, joiden hoitamiseen ei ole löydettävissä samaa motivaatiota kuin itse hoidon antamiseen. Hallintoa ja suunnittelua on kevennettävä. Lääkärien ja hoitohenkilökunnan tehtävät on järjestettävä uudelleen ja jätettävä pois epäoleelliset tehtävät.

Potilasvastaanotot on ryhdyttävä mitoittamaan potilaiden hoitamiseen tarvittavan ajan mukaan, ei laskennallisten suoritteiden saavuttamiseksi. Terveyskeskustiloja on voitava vuokrata yksityisvastaanottoja varten silloin kun ne eivät ole varsinaisen kansanterveystyön käytössä.

Yleisen kansanterveystyön rinnalla on erityisryhmiä koskevia järjestelmiä, esim. opiskelijaterveydenhuolto ja työterveyshuolto. Näiden kehittäminen ei saa johtaa kansalaisryhmien eriarvoisuuteen palvelujen saannissa ja kustannuksissa.

Sairaanhoitotyössä ovat yhä tärkeämpiä palveluhenkisyys, myötäelämisen kyky, potilaista lähtevä toimintojen ja työn organisointi sekä näiden vaikutusmahdollisuudet heitä itseään koskevassa päätöksenteossa. Potilaan omaehtoinen aktiivinen toiminta terveytensä edistämiseksi ja itsensä kuntouttamiseksi tiedetään yhä tärkeämmäksi tulosten kannalta. Potilaan omaa sosiaalista lähiyhteisöä ei saa pirstoa hoitoprosessin aikana. Sen sijaan on aktivoitava omaisten ja muiden läheisten osallistumista potilaan hoitoon.

Uusia keveämpiä hoitomuotoja on kokeiltava (mm. itsepalveluosastoja ja päiväsairaaloita). Sairaankuljetus kuuluu osana potilaan hoitoketjuun. Sitä on kehitettävä nykyistä selvemmin ensihoidon suuntaan. Sairaankuljetusta järjestettäessä on otettava huomioon yksityisiltä tuottajilta ostettavat palvelut.

4.2 Erikoissairaanhoito

Erikoissairaanhoito on terveydenhuollon työvoima- ja pääomavaltaisin alue. Sen voimavarojen käyttöä on pyrittävä jatkuvasti tehostamaan tutkimus-, kokeilu- ja kehittämistoiminnan sekä koulutuksen avulla. Myös kuntainliittojärjestelmän yhtenäistyminen on tärkeätä.

Uusi erikoissairaanhoitolaki helpottaa hoidon porrastamista siten, että potilas saa hoidon terveydentilaansa ja kustannuksiin nähden tarkoituksenmukaisimmassa hoitopaikassa.

Leikkausjonoja on lyhennettävä siten, että oman leikkausvuoron odottaminen ei aiheuta potilaalle riskiä tai vaaranna hänen hoitonsa onnistumista. Polikliinisiä leikkauksia on lisättävä. Nykyiset voimavarat tulee saada tehokkaaseen käyttöön: esim. leikkaussalien, röntgenpalveluiden ja laboratorioiden käyttöä virka-ajan ulkopuolella on tehostettava joko toimimalla kahdessa vuorossa henkilökuntaa lisäten tai parantamalla mahdollisuuksia yksityispotilaiden ottamiseen ja vuokraamalla kapasiteettia yksityislääkärityöryhmille. Tämä tulee taloudellisemmaksi kuin vastaavien uusien tilojen ja laitteiden hankkiminen.

Eri sairaalalaitosten yhteistoimintaa on pyrittävä lisäämään, jotta henkilökunnan, laitteiston ja muiden voimavarojen käyttö tehostuu ja hoidon tarkoituksenmukaisuus paranee. Yhteistyön on ulotuttava yksityissektorin sairaalapalveluihin.

Suurimmat puutteet voimavaroista terveyspalveluissamme ovat mielenterveys- ja kuntoutuspalveluissa, syöpäsairauksien hoidossa sekä vanhusten pitkäaikaissairaanhoidoissa. Käytettävissä olevien voimavarojen riittävyyteen vaikuttaa myös omaksuttu hoitoideologia: esim. missä vaiheessa hoidon aloittaminen katsotaan tarpeelliseksi, mitä hoitomuotoja sovelletaan iäkkäimpiin potilaisiin, kuinka pitkälle pyritään pitämään yllä fyysisiä elintoimintoja ja missä vaiheessa potilas kotiutetaan.

Erikoislääkäripalvelujen alueellisesta saatavuudesta on huolehdittava. Yksityisten lääkäripalvelujen käyttöä tulee laajentaa, milloin se on tarkoituksenmukaista palvelujen tuottamisen ja käyttämisen kannalta. Omalääkärijärjestelmää tulee soveltaa mahdollisuuksien mukaan myös erikoislääkäripalveluihin.

4.3 Kuntoutus

Kuntoutus on tärkeä osa potilaan kokonaishoitoa. Sillä pyritään edistämään pitkäaikaissairaiden ja vammaisten toiminta- ja työkyvyn ylläpitämistä. Yhteiskunnan tarjoama kuntoutus tukee potilaan omakuntoutusta.

Toimenpiteet:

  • Kuntoutus on osa hoitoa, ja sen tarpeesta tekee päätöksen hoitava lääkäri. Eri teitä lääkinnälliseen kuntoutukseen tapahtuva ohjaaminen on selkeytettävä ja sen perusteet on yhtenäistettävä.
  • Potilaalle tulee laatia mahdollisimman aikaisessa vaiheessa kuntoutussuunnitelma, jossa asetetaan tavoitteet, joihin potilaan kohdalla pyritään. Kuntouttavan laitoksen tulee analysoida mahdollisuudet ja keinot näiden tavoitteiden saavuttamiseen.
  • Kuntoutusta on seurattava ja tarvittaessa tehtävä päätös myös sen lopettamisesta.
  • Varhaiskuntoutus on saatava SVOL:n piiriin ja myös Kansaneläkelaitoksen kustantamaksi.
  • Ammatillisessa kuntoutuksessa ja koulutettaessa uuteen ammattiin on yhteistyötä opetusviranomaisten ja työvoimaviranomaisten kanssa parannettava nykytasosta.
  • Avokuntoutus ja sopeutumisvalmennus on suoritettava terveydenhuollon omana työnä tai yksityispalveluja ostamalla. Ostopalvelujen saatavuutta on lisättävä.
  • Terveydenhuollon kustantamien apuvälineiden tulee olla potilaalle sopivia, kohtuuhintaisia ja mieluiten kotimaisia. Kalliiden apuvälineiden palauttamisesta tarpeen päätyttyä tulee huolehtia. Apuvälinekaupan hinnanmuodostukseen on kiinnitettävä huomiota.
  • Kuntoutuslaitoshoito hankitaan lähes kokonaisuudessaan ostopalveluina. Saatavien palveluiden tasoa ja vaikutusta on seurattava ja tutkittava, jotta niiden hyödyllisyys käyttäjien kannalta varmistetaan. Yhteistyötä vammaisjärjestöjen ja Kansaneläkelaitoksen kanssa on tässä parannettava.
  • Sotainvalidien sekä heidän puolisoidensa ja leskiensä kuntoutusta on kehitettävä säännöllisemmäksi. Sotaveteraanien ja rintamanaisten kuntouttamista on jatkettava siten, että jokainen heistä pääsee kertaalleen kuntoutukseen vuoteen 1992 mennessä.

4.4 Hammashuolto

Pääpainon hammashuollossa tulee olla ennaltaehkäisevässä toiminnassa. Se on nopea ja taloudellinen ja tuottaa terveyden kannalta parhaat tulokset. Valistuksella on korostettava yksilön vastuuta hampaittensa hoidosta.

Aikuishammashoito on järjestettävä käyttäen sekä terveyskeskusten että yksityishammaslääkärien palveluja. Asiakkaan omavastuun kustannuksista on oltava yhtäläinen, hankittiin palvelut sitten julkiselta tai yksityiseltä sektorilta. Niiden välillä tulee vallita potilasta hyödyttävä kilpailu työn laadusta ja palvelutasosta.

Toimenpiteet:

  • Hammashuolto on otettava sairausvakuutuksen piiriin.
  • Koivusokerin käyttöä tavallisempien sokerien sijaan on edistettävä.
  • Myös erityispalvelujen on oltava saatavilla alueellisista tai sosiaalisista eroista riippumatta.
  • Potilaalla tulee olla oikeus valita häntä hoitava hammaslääkäri.
  • Hammaslääkärien ja muun hammashuoltohenkilökunnan työnjakoa on kehitettävä siten, että kukin hoitaa omaa koulutustasoaan vastaavat tehtävät.
  • Terveyskeskusten on voitava ostaa yksityisiä erikoishammaslääkäripalveluja, esimerkiksi oikomishoitoa.

4.5 Vanhusten terveydenhuolto

Vanhuspalvelujen tavoitteena on vanhusten itsenäisyyden ja omatoimisuuden ylläpitäminen. Tämä edellyttää riittävää terveysneuvontaa ja avopalveluja. Kodinhoitoapu, ruokailupalvelut ja kuntoutus pitävät yllä vanhusten toimintakykyä ja lykkäävät tukeutumista sosiaali- tai terveystoimen laitospalveluihin. Asianmukaisten palvelujen antamisella heti tarvittaessa on suuri merkitys, minkä vuoksi sosiaali- ja terveysviranomaisten yhteistyön tulee olla hyvin kiinteä. Myös palvelutalot ja niiden yhteyteen rakennetut asuntolat edistävät vanhusten toimintakyvyn säilymistä. On harkittava vanhainkotien siirtämistä kokonaan kansanterveystyön piiriin.

Vastaisuudessa on yhä suurempi merkitys sillä, miten hyvin pystytään edistämään naapuriapua ja muuta epävirallista yhteydenpitoa. Ratkaisevaa tässä on asenteiden kehittyminen, omaisten suhtautuminen ja yhteisvastuun lisääntyminen. Kanssakäymistä vanhusväestön ja muun yhteiskunnan välillä tulee pitää yllä, koska se osaltaan aktivoi vanhuksia ja ehkäisee vanhentumista.

Avohoitopalvelut ovat ensisilaisia vanhuksia hoidettaessa. Vanhusten palvelujen kehittäminen edellyttää mm. uusien toimintatapojen ja -muotojen kehittämistä ja kokeilua, esimerkiksi dementiaa sairastavien päiväsairaanhoidon kehittämistä. Vanhusten hätäpalveluja ja hälytysjärjestelmiä tulee kehittää, jotta vanhus voi pysyä kotihoidossa tuntematta silti turvattomuutta. Valvotun kotisairaanhoidon, päiväsairaanhoidon sekä viikko- ja yösairaaloiden kehittämistä on jatkettava.

Valmiuksia geriatristen ongelmien käsittelyyn ja tutkimukseen tulee lisätä terveydenhuollon kaikilla tasoilla.

Vanhusten psykiatrisen hoidon tulee olla vanhusten terveyspalveluiden kehittämisen painoalueita. Tärkeimpien vanhusten psykiatristen ongelmien - depression ja dementian - hoidossa on tehtävä yhteistyötä sosiaalipalvelujen kanssa. Puolison ja muiden omaisten mahdollisuuksia ja halukkuutta hoitaa vanhusta on edistettävä taloudellisella tuella ja sillä, että potilas pääsee tarpeen tullen välittömästi tai hoitavan omaisen tai puolison loman ajaksi laitoshoitoon. Kotona potilasta hoitavan henkilön eläke- ja muu sosiaaliturva on järjestettävä.

4.6 Mielenterveys

Mielenterveystyön tarkoituksena on psyykkisen hyvinvoinnin ja yksilön persoonallisen kasvun edistäminen sekä mielenterveyshäiriöiden ehkäiseminen, parantaminen ja lievittäminen. Psykiatrinen terveydenhoito tarkoittaa puolestaan perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa tapahtuvaa mielenterveydenhoitoa, jota tukevat myös sosiaalitoimi ja alan kansalaisjärjestöt.

Mielisairaanhoitoa kehitetään voimakkaasti eroon liiallisesta laitospaikkojen käytöstä. Avohoitopalveluja lisäämällä vähennetään haittoja, joita henkilökuntapulasta sekä vanhentuneista ja epätarkoituksenmukaisesti sijaitsevista laitoksista on ollut.

Toimenpiteet:

  • Painopistettä on siirrettävä perusterveydenhuoltoon ja avopalveluihin. Myös puoliavoimia hoitomuotoja, asuntolatoimintaa ja kuntoutusta on lisättävä. Avo- ja laitoshoidon yhteistyötä on kiinteytettävä. Avohoitoon siirryttäessä on omaisten tukeminen tärkeätä.
  • Psykiatrinen erikoissairaanhoito on kohdistettava sitä todella tarvitseville potilaille. Vanhusväestön, kehitysvammaisten, alkoholistien ja muiden vastaavien potilasryhmien yleispalvelut on järjestettävä pääosin perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon piiriin.
  • Henkilöstörakenteen kehitys ei ole seurannut sairaansijojen vähenemistä. Hoidon laadun vuoksi on lisättävä pidemmälle koulutetun henkilökunnan osuutta virkarakenteessa.
  • Perheneuvolat tulee liittää lastenpsykiatrian avohoitoyksiköiksi.
  • Kansanterveystyön mielenterveyspalveluja on parannettava. Erillisistä mielenterveystoimistoista nykymuodossaan on luovuttava ja yhdistettävä ne kansanterveystyöhön. Erityisesti psykogeriatrisia palveluja on lisättävä.
  • Psykiatrisia kriisipalveluja (päihde-, huume-) on tehostettava.
  • Psykiatrisessakin terveydenhuollossa on luotava väestövastuuseen perustuva palvelujärjestelmä.
  • Terveyskeskuksissa, äitiys- ja lastenneuvolatoiminnassa sekä kouluterveydenhuollossa on lisättävä psykiatrista ja psykologista asiantuntemusta.

4.7 Ympäristöterveys

Ympäristöterveydenhuollon tulee turvata yksilön, ympäristön, koko väestön ja tulevien sukupolvienkin edut. Talouden ja teknologian kehitys saavat aikaan yhä uusia terveydellisiä uhkia, joiden torjuminen edellyttää tutkimusta, lainsäädäntöä ja kansainvälistä yhteistyötä. Nykyisestä hallintoajattelusta on siirryttävä yhtenäiseen ympäristön terveyskäsitteeseen, joka kattaa koko luonnon maailmanlaajuisen ja tulevaisuuteenkin ulottuvan terveyden.

Terve ja puhdas ympäristö on myös taloudellisesti tuottava. Metsän tulee paitsi säilyttää alkuperäinen moninainen luontonsa myös tuottaa puuta. Peltomaan tulee säilyä tuotanto- ja uusiutumiskykyisenä. Luonnonmukaiset ja virkistyskäyttöön sopivat vesistöt kelpaavat myös yhteiskunnan raakavesilähteiksi ja ovat kalataloudellisesti tuottavia.

Suomalaisia ja muissa maissa sovellettavia elinympäristön turvallisuutta lisääviä säädöksiä on jatkuvasti vertailtava kriittisesti. Ei ole yleensä syytä käyttää Suomessa korkeampia altistumisrajoja kuin muissa Euroopan maissa.

Ennalta ehkäiseviä toimia päätettäessä tulee riskejä, kustannuksia ja saavutettavia hyötyjä vertailla keskenään. Rajoituksia ja määräyksiä tiukennettaessa lähestytään aina rajaa, joka ylitettäessä niillä saavutettava kokonaishyöty heikkenee (mm. korvaavien toimintojen ja tarvittavien lisäresurssien tuottamisen vuoksi).

Toimenpiteet:

  • Kansainvälistä yhteistyötä ympäristön - etenkin merien ja ilman - saastumisen ehkäisemiseksi on lisättävä. Ongelmajätteiden vastuuntuntoinen loppusijoittaminen on varmistettava.
  • Ympäristön pilaantumisesta johtuvat kustannukset on katettava aiheuttamisperiaatteella. Sitä tulee tukea järjestelyin, jotka lisäävät yksilön vastuuta elinympäristöstään.
  • Kotitalouksien ongelmajätehuoltoa on edistettävä tiedottamisella ja tuotteisiin lisättävillä suositeltavaa hävittämistapaa koskevilla merkinnöillä.
  • Ympäristö- ja sosiaali- ja terveysministeriöiden keskinäistä työnjakoa on selkeytettävä. Ympäristöministeriöön on saatava ympäristöterveydenhuoltoon perehtynyttä lääketieteellistä henkilökuntaa.
  • Ympäristölääketieteen koulutusta on tehostettava.
  • Kunnissa terveydenhuollon ja ympäristönsuojelun tulee toimia yhteistyössä ympäristöterveydenhuollon eri osa-alueiden saumattomaksi hoitamiseksi.
  • On laajennettava kansalaisten mahdollisuuksia saada havaitsemansa ympäristöhaitat nopeasti hallinto-oikeudelliseen käsittelyyn. Ympäristövahinkojen aiheuttaminen on kriminalisoitava nykyistä laajemmin ja vahinkojen korvaaminen on varmistettava.
  • Meluntorjunta on otettava huomioon jo melua aiheuttavia ja siitä kärsiviä toimintoja sijoiteltaessa. Autojen ja työkoneiden normaalikäytölle on asetettava melunormit. Myös vapaa-aikaan liittyvien meluhäiriöiden torjuntaa on parannettava. Meluhaitan määrittelyssä on tarkkailtava keskiarvojen ohella meluhuippuja.
  • Myös dieselmoottoreiden pakokaasupäästöjä on rajoitettava.

4.8 Lääkehuolto

Lääkehuollon tulee taata riittävä lääkevalikoima, toimiva lääkejakelu ja lääkkeiden kohtuullinen hintataso. Lääkkeiden laatua ja niiden mahdollisia haittavaikutuksia tulee valvoa, ja lääkkeistä tulee saada luotettavaa informaatiota.

Riittävän laaja lääkevalikoima ja hintatason kohtuullisuus turvataan parhaiten takaamalla markkinoittemme avoimuus niin koti- kuin ulkomaisellekin lääketeollisuudelle. Kriisiaikojen kotimainen lääkehuolto tulee turvata.

Lääkkeiden rekisteröintijärjestelmä on tarpeellinen lääketurvallisuuden varmistamiseksi. Rekisteröinti ei kuitenkaan saa tarpeettomasti hidastaa tai estää uusien lääkkeiden hyväksikäyttöä.

Toimenpiteet:

  • Lääketeollisuuden tutkimus- ja tuotekehitysmahdollisuudet on turvattava. Lääkkeiden hintakontrolli on säilytettävä, mutta se ei saa asettaa esteitä optimaalisen tutkimus- ja tuotekehitystyön harjoittamiselle.
  • Nykyinen apteekkilupajärjestelmä takaa sopivan apteekkitiheyden ja tätä kautta riittävän laajan lääkevalikoiman, ja sitä on edelleen kehitettävä. Lääketurvallisuus on säilytettävä henkilökunnan korkean koulutustason avulla. Lääkejakelun avohuoltoon tulee tapahtua apteekkien kautta.
  • Laitosten lääkehuolto on porrastettava siten, että suurissa sairaaloissa toimivat sairaala-apteekit ja pienempien yksiköiden lääkehuolto hoidetaan joko lääkehuoltopisteistä tai yksityisten apteekkien kautta.
  • Lääkeinformaatiota on kehitettävä tiedottavaan suuntaan. Lääkkeisiin tulee liittää selostus niiden vaikutustavasta ja sivuvaikutuksista.
  • Lääketehtaiden aiheuttamien ympäristöhaittojen kontrollointia on laajennettava.

4.9 Erityiskysymykset

4.9.1 Oikeusturva

Terveydenhuollossa tulee huolehtia potilaan oikeussuojasta. Tarkoituksena on, että potilaiden ja terveydenhuoltojärjestelmän välille ei synny epäluottamusta, riitoja tai oikeudenkäyntejä.

Toimenpiteet:

  • Lääkevahinkovakuutusta ja potilasvahinkovakuutusta on edelleen kehitettävä niistä saatujen kokemusten pohjalta.
  • Potilaan hoitoon liittyvistä keskeisistä oikeuksista, kuten tiedonsaannista ja itsemääräämisoikeudesta sekä menettelytavoista ristiriitatilanteissa on luotava selkeät säännöt.
  • Potilastietorekisterien yhä laajentuessa ja yhdistyessä tulee salassapitovelvollisuus ja tietosuoja varmistaa. Ne eivät kuitenkaan saa olla esteinä hoidon onnistumiselle tai lääketieteelliselle tutkimukselle.

4.9.2 Vaihtoehtoiset hoitomuodot

Kansalaisten kiinnostus vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin on lisääntynyt. Niihin on suhtauduttava periaatteessa myönteisesti silloin, kun niistä ei voida osoittaa olevan potilaalle haittaa. On myönnettävä, että niihin turvaudutaan usein tilanteissa, joissa lääketiede on suhteellisen voimaton, ja että niillä saattaa olla myönteisiä vaikutuksia. Vaihtoehtoisten hoitomuotojen käytön vastuukysymykset on selvitettävä.

4.9.3 Eettiset kysymykset

Eettiset kysymykset ovat viime vuosien lääketieteen nopean kehityksen ja hoitomahdollisuuksien parantumisen myötä korostuneet. Nämä kysymykset liittyvät ennen kaikkea hedelmöitykseen, kuolemaan, elinsiirtoihin sekä vaikeaan parantumattomaan tautiin sairastuneen potilaan hoitoon. Samoin ovat korostuneet lääketieteelliseen tutkimukseen liittyvät eettiset ongelmat.

Varojen ohjaaminen eri terveydenhuoltopalvelujen kehittämiseen on eettisesti tärkeä kysymys, koska se ratkaisee yksittäisten ihmisten mahdollisuudet saada tarvitsemaansa hoitoa. Siksi päätöksenteon tulee perustua riittävään tietoon eri vaihtoehtojen kustannuksista ja terveydellisistä seurauksista. Päätökset tulee tehdä poliittisen vastuun kantavalla tasolla.

Lääketieteen etiikan ongelmat ovat hyvin moninaiset ja riippuvat yhteiskunnan arvomaailmasta. Terveydenhuollon koulutuksessa tulee käsitellä eettisiä kysymyksiä nykyistä enemmän.

5. TERVEYDENHUOLLON TUKITOIMINNOT

5.1 Koulutus

Suomalaisen terveydenhuollon henkilökunnan kansainvälisesti katsoen korkea koulutustaso tulee säilyttää. Koulutuksen määrä ja laatu tulee mitoittaa terveyspalvelujen arvioidun kehityksen mukaan. Opetusministeriön tulee nykyistä paremmin reagoida sosiaali- ja terveysministeriön suunnitelmiin terveydenhuollon tulevaisuudesta. Koulutusmäärissä tulee ottaa huomioon myös ne alalle valmistuvat, jotka eivät siirry sen tehtäviin. Vähäinen ylitarjonta on pienempi haitta kuin pula henkilöstöstä. Mahdollista henkilöstöpulaa ei saa pyrkiä korjaamaan koulutukseen sidotuin työvelvoittein.

Terveydenhuollon henkilöstön alueellinen saatavuus edellyttää koulutuspaikkojen tarkoituksenmukaista jakautumista valtakunnan eri osien kesken. On myös selvitettävä, mitkä koulutukselliset ja muut seikat ovat syynä vääristymiin henkilöstön alueellisessa sijoittumisessa.

Koulutusyksikköjen on hyödynnettävä nykyisiä voimavaroja tehokkaammin mm. niitä uudelleen suuntaamalla ja yksikköjen välistä koulutusyhteistyötä tehostamalla. Työtehtävien tasollista porrastusta on selkeytettävä ja koulutussisältöjä on kehitettävä tätä vastaavasti. Erityisesti terveystaloustieteen, ympäristölääketieteen, katastrofilääketieteen, kuntoutuksen, geriatrian, radiologian, psykiatrian ja terveydenhuollon hallinnon koulutusta on lisättävä.

Koulutuksen pirstoutumista liian suppeisiin erikoisaloihin tulee välttää. Hoitoalan koulutuksessakin on siirryttävä liiallisesta tehtäväkeskeisyydestä asiakaskeskeisyyteen. Erikoislääkärikoulutuksen rakenne, jossa perustana on laaja-alainen käytännön lääkärin ammatillinen taito, on säilytettävä.

Jatko- ja täydennyskoulutusta on kehitettävä. Yliopistoille on osoitettava lisää voimavaroja jatkokoulutuksen kasvua vastaavasti. Terveydenhuoltohenkilöstön halukkuutta itsensä kehittämiseen ja kouluttamiseen on tuettava mm. palkkapolitiikalla ja urakierrolla. Työnantajan järjestämää tai kustantamaa täydennyskoulutusta on tehostettava.

5.2 Henkilöstöpolitiikka

Terveydenhuollon toimivuus riippuu keskeisesti henkilöstöstä. Työtehtäviä on kehitettävä siten, että mielenkiintoa niihin hakeutumiseen on vastaisuudessakin.

Henkilökunnan saatavuuteen vaikuttaa ratkaisevasti palkkataso, jota on kehitettävä koulutusaikaa sekä työn vaativuutta ja raskautta vastaavaksi. Tämä on välttämätöntä, jotta terveydenhuollolle asetetut laadulliset vaatimukset pystytään täyttämään, vaikka se samalla lisää huomattavasti toiminnan kustannuksia.

Terveydenhuollossa on siirryttävä yksilöllisempiin palkkausjärjestelmiin, tulosvastuullisuuteen ja tuloksellisuuden palkitsemiseen. Palkkauksen liukumavaraa on lisättävä ja päätösvaltaa siirrettävä alueelliselle tasolle, työpaikoille ja myös toimipisteisiin. Tarvittaessa olisi voitava käyttää työvoimaa joustavasti maksamalla riittävät korvaukset, jotta tärkeät palvelut saadaan tuotetuiksi. Julkisen työnantajan olisi ryhdyttävä tekemään sopimuksia, jotka antavat nykyistä huomattavasti suuremman paikallisen liikkumavaran.

Henkilökuntapula suhteessa tehtävien määrään ja laajuuteen vaikuttaa osaltaan työviihtyvyyteen. Eräissä ammattiryhmissä pula on valtakunnallista. Useammin se kuitenkin on alueellista (mm. lääkärit, kuulontutkijat), työnantajakohtaista (lääkintävoimistelijat julkisella sektorilla) tai esim. loma-aikoihin liittyvää (sairaanhoitajat). Lääkäreiden ylipitkistä päivystysvuoroista on päästävä.

Työn mielekkyyttä on lisättävä osoittamalla kukin koulutuksensa, kykyjensä ja kiinnostuksensa mukaisiin työtehtäviin. Samalla on keskusjohtoisuutta ja byrokratiaa vähennettävä ja lisättävä toimipisteiden ja työntekijöiden itsenäistä päätösvaltaa. Terveyskeskuksissa väestövastuuperiaate merkitsee omalääkärin ja -terveydenhoitajan nimeämistä joustavine työaikoineen.

Työn sisällössä tulee lisätä potilaskeskeisyyttä ja vähentää hallinnollisia tehtäviä. Henkilökunnan ammattitaitoa on hyödynnettävä työn suunnittelussa. Henkistä työsuojelua on kullekin henkilölle hänen kykyjään ja koulutustaan vastaavien tehtävien antaminen. Työn tuloksista ei aina voi saada myönteistä palautetta, mutta ainakin pirstoutuneesta ja erikoistuneesta työtavasta tulee päästä eroon.

Henkinen ja fyysinen rasittavuus ovat ominaisia monille terveydenhuollon tehtäville. Henkisesti rasittavissa tehtävissä toimivia työntekijöitä on erityisesti tuettava. Teknisillä apuvälineillä voidaan henkilökuntaa vapauttaa myös rutiininomaisista valvontatehtävistä ja keventää raskaita töitä.

Terveydenhuoltohenkilöstö on naisvaltaista. Sellaiset perhepoliittiset ja muut yhteiskunnalliset toimenpiteet (mm. osa-aikatyömahdollisuuksien lisääminen), jotka tukevat naisten työssäkäyntiä ja perheen perustamista, parantavat henkilöstön saatavuutta.

5.3 Terveydenhuoltoa palveleva tutkimus

Terveydenhuolto tarvitsee kehittyäkseen luotettavaa ja monipuolista tutkimustietoa. Vastuu tutkimuksen rahoittamisesta on valtaosin julkisella vallalla, jonka on lisättävä panostustaan. Tutkimusta hankaloittavat hallintorajoista aiheutuvat esteet on poistettava.

Terveydenhuoltoalan tutkimuksen ja käytännön tulee olla kiinteässä yhteistyössä. Ympäristöterveydenhuollossa, kansanterveystyössä ja sairaalasektorilla kuntien, kuntainliittojen ja muiden vastaavien organisaatioiden tulee lisätä tuntuvasti oman tutkimus- ja kehittämistoimintansa rahoitusta. Yliopistojen, muiden tutkimuslaitosten, valtion keskusvirastojen ja elinkeinoelämän mahdollisuudet rahoittaa tutkimustoimintaa terveydenhuollon organisaation kaikilla tasoilla on turvattava. Alan tutkimus vaatii tiivistä kansainvälistä yhteydenpitoa. Voimavaroja on osoitettava myöskin edustavien ulkomaisten tutkijoiden saamiseen Suomeen.

Potilaan asema on häneen kohdistuvassa tutkimuksessa aina turvattava. Potilaisiin kohdistuva tutkimus edellyttää, että tutkimus on todettu eettisesti hyväksyttäväksi elimessä, jossa myös potilailla on edustajansa.

Etenkin soveltavan tutkimuksen tuki tulee kohdentaa kehittämistä vaativille sektoreille. Tällaisia ovat mm. ympäristölääketieteellinen, geriatrinen, terveystaloustieteellinen, psykiatrinen, lääketieteen tekniikka ja suomalaisten kansantautien tutkimustoiminta. Tutkimuslaitosten ja tutkijaryhmien toiminnan pitkäjänteisyys tulee turvata.

5.4 Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistoiminta

Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyön merkitys on jatkuvasti kasvanut. Tähän ovat johtaneet väestön ikääntyminen ja mielenterveyteen, ihmissuhteisiin ja päihteisiin liittyvien ongelmien lisääntyminen. Näiden ohella tärkeitä yhteistoiminta-alueita ovat kehitys- ja muiden vammaisten huolto ja kuntoutus.

Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyötä palvelujen tuottamisessa on kehitettävä erityisesti vanhusten, vammaisten, pitkäaikaissairaiden, päihteiden väärinkäyttäjien ja mielenterveysongelmaisten hoidossa.

Toimenpiteet:

  • Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut on järjestettävä yhteisinä lähipalveluina. Aluepohjaista työnjakoa on kehitettävä.
  • Asuntojen riittävyydestä sairaaloiden, mielisairaaloiden ja vanhainkotien kotiutettaville asukkaille on huolehdittava, jotta laitospaikat voidaan vapauttaa niitä tarvitseville.
  • Yksityisiä sosiaali- ja terveyspalveluja on käytettävä silloin, kun se on toiminnallisesti ja taloudellisesti tarkoituksenmukaista. Kansalaisjärjestöjen - kuten eri vammais- ja potilasjärjestöjen - palvelutoimintaa on tuettava.

5.5 Kansainvälinen yhteistoiminta

Euroopan yhdentymisen seurauksena monet elinympäristön laatua ja terveellisyyttä koskevat normit muuttuvat yleiseurooppalaisiksi. On vaarana, että niiden vaatimustaso putoaa nykyisistä kansallisista määräyksistämme. Suomen on pyrittävä vaikuttamaan osaltaan näiden normistojen muotoiluun siten, että voimme säilyttää vähintään nykyisen vaatimustasomme.

Suomalaisten lääkäreiden ja muun terveydenhuollon henkilöstön kansainvälisesti korkean koulutustason ylläpitämisestä on huolehdittava. Harvinaiset erikoistiedot tai -taidot sekä uudet hoitomuodot voivat myös edellyttää terveydenhuollon erityishenkilöstön kouluttamista ulkomailla. Lääkäreiden ja muiden terveydenhuollon työntekijöiden itsensä kehittämistä ulkomaisella täydennyskoulutuksella ja tutustumisella muiden maiden terveydenhuoltoon on tuettava.

Yhteispohjoismaisten työmarkkinoiden ja terveydenhuollon palvelujen rinnalla on koordinoitava terveydenhuollon koulutusjärjestelmiä ja huolehdittava niiden sisältöjen ja tutkintovaatimusten riittävästä pohjoismaisesta vastaavuudesta.

Suomen on järjestettävä koulutusta kehitysmaiden terveydenhuollon opiskelijoille.

Kansainvälisestä tietohuollosta on huolehdittava siten, että kansainvälisiin lääketieteellisen tutkimuksen kirjallisiin ja sähköisiin informaatiojärjestelmiin on hyvät yhteydet. Saatua tietoa on välitettävä tehokkaasti Suomen terveydenhuollossa työskenteleville.

Harvinaisten tai erittäin vaativia toimenpiteitä edellyttävien sairauksien hoidossa on pyrittävä pohjoismaiseen yhteistyöhön sopimalla toimintojen keskittämisestä.

Milloin tiettyä terveyspalvelua ei ole kotimaasta kohtuudella saatavissa, on potilaille voitava ostaa vastaava palvelu ulkomailta.

Suomen ja keskeisten kanssakäyntimaidemme välille on solmittava lisää sosiaaliturvasopimuksia, joiden perusteella suomalaiset saavat näissä maissa sairaanhoidon samoilla kustannuksilla ja mahdollisuuksien mukaan samantasoisina kuin kotimaassaan.

6. HALLINTO JA TALOUS

6.1 Hallinto-organisaatio

Terveydenhuollon hallintoa ja rahoitusta on jatkuvasti uudistettava. Odotettavissa olevaan taloudellisten ja henkilöresurssien kaventumiseen on ennalta varauduttava.

Terveydenhuollon hallinto selkeytyy lähivuosina, kun erikoissairaanhoito yhdistetään sairaanhoitopiireiksi. Perusterveydenhuolto jää kuntien ja kansanterveystyön kuntainliittojen vastuulle.

Terveydenhuollon suunnittelujärjestelmä on edelleen jäykkä ja toimii huonosti. Valtakunnallisen suunnitelman mukaiset tavoitteet ovat jääneet osin toteutumatta, koska vastaavia voimavaroja ei ole osoitettu. Toisaalta suunnitelmat sisältävät lukuisia yksityiskohtia, jotka ovat vain tavoitteellisia pyrkimyksiä terveydenhuollon kehittämiseen. Suunnittelu- ja valtionosuusjärjestelmiä on kehitettävä siten, että sisällöllinen päätösvalta on toteuttavalla tasolla ja tavoitteet asettaa valtioneuvosto.

Valtion keskushallinnosta, lähinnä keskusvirastoilta, on viime vuosina siirretty runsaasti tehtäviä lääninhallituksille. Sen sijaan kunnallishallinnolle ei ole siirretty riittävästi päätösvaltaa.

Nykyistä lääninhallituksen suorittamaa resurssien jakoa kunnille ja kuntainliitoille tulee kehittää siten, että saajien itsenäisyys resurssien käytössä kasvaa. Erikoissairaanhoidon alueellisten ja perusterveydenhuollon kunnallisten suunnitelmien alistamisesta lääninhallituksen hyväksyttäviksi on luovuttava.

Työnjaon yksityisen ja julkisen palvelutoiminnan välillä tulee perustua tarkoituksenmukaisuuteen. Kuntien ja kuntainliittojen on kulloistakin toteuttamistapaa valitessaan otettava huomioon palvelujen saatavuus ja riittävyys, taso, tuotantokustannukset ja käyttäjien toiveet. Julkista ja yksityistä sektoria tulee kohdella yhdenvertaisina sekä suunnittelujärjestelmässä että rahoitusta määriteltäessä.

Toimenpiteet:

  • Laaja-alaisissa kuntainliitoissa on eri laitoksille turvattava riittävän itsenäinen toimivalta.
  • Sairaanhoitopiirin ja sairaaloiden sisäisessä hallinnossa on huolehdittava siitä, että niiden työntekijät voivat saattaa asiantuntemuksensa tehokkaasti päättävien elinten käyttöön.
  • Perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välistä yhteistyötä on kehitettävä siten, että hallinnon erillisyydestä ei aiheudu haittoja.
  • Lääninhallinnosta on purettava tehtävät, jotka ovat päällekkäisiä sairaanhoitopiirien hallinnon kanssa.
  • Kansanterveystyön kuntainliittoja ei tule purkaa ilman kaikkien mukana olevien kuntien suostumusta, jos siitä seuraisi palvelutason heikkeneminen kuntainliiton pienimmissä kunnissa.
  • Valtakunnallista viisivuotissuunnitelmaa tulee yleispiirteistää ja tehdä siihen vuosittain vain tarpeellisiksi katsottavat tarkistukset. Suunnitelmaan on sisällytettävä uusien velvoitteiden toiminnalliset vaikutukset ja niihin tarvittavat voimavarat.
  • Valtion viranomaisten tulee luopua antamasta kunnille tai kuntainliitoille hallinnollisia ohjeita tai määräyksiä, jotka eivät perustu lain antamiin valtuuksiin.
  • Sairaala-alan keskusjärjestöt on liitettävä yhdistyvään kuntien keskusjärjestöön.

6.2 Talous

Taloussuunnittelu

Terveydenhuollon kustannukset nousevat huomattavasti yleistä kustannustasoa voimakkaammin. Pääasialliset syyt tähän ovat terveydenhuollon työvoimavaltaisuus, volyymin kasvu sekä hoitomenetelmien ja teknologian kehitys.

Terveydenhuollon käyttökustannuksista on lähes 70 prosenttia henkilöstömenoja (koko kansantaloudessa vain 50 prosenttia). Tämän vuoksi ansiotason nousu lisää terveydenhuollon kustannuksia yleistä kustannustason nousua enemmän. Myös työajan lyhentäminen vaikuttaa julkisen terveydenhuollon kehittämiseen.

Voimavarojen lisäämisen ohella on tehostettava niiden käyttöä. Olemassa olevia henkilö-, tila- ja laitosresursseja tulee voida suunnata joustavasti uudelleen.

Terveystaloustieteellistä tutkimustoimintaa on tehostettava voimavarojen mahdollisimman tarkoituksenmukaiseksi suuntaamiseksi. Tiedon lisääntyessä päästään parempaan resurssien optimointiin hoitomenetelmiä ja hoitojärjestystä valittaessa. Tästä aiheutuviin eettisiin ja päätöksenteko-ongelmiin on varauduttava.

Valtionapujärjestelmä

Valtionosuus- ja -apujärjestelmää on kehitettävä siten, että avustukset maksetaan väestön, veropohjan yms. tekijöiden mukaan laskettuina kokonaissummina. Yksityiskohtainen päätösvalta varojen osoittamisesta eri tarkoituksiin tulee antaa keskussairaala- ja erityissairaanhoitopiireille sekä kansanterveystyön kuntainliitoille ja kunnille.

Maksupolitiikka

Tavanomaisen lääke- ja terveydenhuollon maksujen tulee olla niin vähäisiä, että ne eivät estä ketään hankkimasta palveluja. Sairausvakuutusjärjestelmää tulee kehittää ja laajentaa, ja varoja kerätä edelleen sen kautta. Julkisten palvelujen kehittäminen ei saa vähentää sairausvakuutuksen merkitystä.

Toimenpiteet:

  • Terveydenhuollon teknologian arviointia on lisättävä hoitokäytäntöjen kehittämiseksi mahdollisimman tuloksellisiksi ja taloudellisiksi.
  • Diagnoosikohtaiset kokonaiskustannukset ja yhteiskunnalle aihetuvat kustannukset on selvitettävä. Sairaalahallinnossa on kiinnitettävä erityistä huomiota suoritekustannuksiin ja hoitoaikoihin.
  • Valtionosuusjärjestelmää on kehitettävä siten, että kunnat ja kuntainliitot voivat itse päättää varojen yksityiskohtaisesta käytöstä.
  • Kuntien ja kuntainliittojen on tuotettava palvelut mahdollisimman edullisesti ja hankittava ne tarvittaessa yksityiseltä sektorilta.
  • Kaikki julkisen vallan (Kela, RAY, Veikkaus, Alko, työeläkelaitokset) avustukset tulee koordinoida sosiaali- ja terveysministeriössä.
  • Maksut on kohdistettava siten, että sairaalahoitoon hakeutuminen ei ole potilaan kannalta edullisempaa kuin avohoito.
  • Terveydenhuollon maksuja perittäessä on asiakkaalle tuotava esiin myös se osa palvelun kustannuksista, joka on katettu verotuksen ja sairausvakuutuksen kautta.
  • Sairausvakuutuksessa on siirryttävä suorakorvausjärjestelmään ja samalla vähennettävä siihen liittyvää paperisotaa.
  • Sairausvakuutusta on laajennettava korvaamaan silmälasit.
  • Tarpeettomasta resurssien tuhlaamisesta (esim. käyttämättömät ajanvaraukset) on veloitettava asiakasta.
  • Sairausvakuutuksen palautustaksa on saatettava vastaamaan todellista kustannustasoa.