OIKEUS OMANNÄKÖISEEN JA HYVÄÄN ELÄMÄÄN MYÖS IKÄÄNTYNEENÄ!

SDP:N IKÄPOLIITTINEN OHJELMA

1. JOKAISTA TARVITAAN JA JOKAINEN ON ARVOKAS

Kun ajattelemme Suomen tulevaisuutta, yksi asia on varma: Kansakuntamme ikääntyy. Taustalla on syntyvyyden laskun lisäksi elinikämme pidentyminen. Kun vuonna 1971 syntyneen tytön odotettu keskimääräinen elinikä oli 74 vuotta ja pojan 66 vuotta, vuonna 2017 syntyneen tytön odotettu elinikä on 84,2 ja pojan 78,7 vuotta.

Ikääntyneiden, yli 65-vuotiaiden määrä Suomen väestöstä on merkittävä. Tällä hetkellä heitä on yli miljoona (1 182 934) ja vuonna 2030 heitä arvioidaan olevan 1,478 miljoonaa. Heistä 75 vuotta täyttäneitä arvioidaan olevan jo 804 447, kun vuonna 2017 yli 75-vuotiaiden osuus oli 503 516 henkilöä. Kun tänä päivänä väestöstä 21,4 prosenttia on yli 65-vuotiaita, on ikääntyneitä vuonna 2030 jo neljännes väestöstä (25,6 %). Vielä 1990-luvulla ikääntyneiden osuus väestöstä oli 13,5 prosenttia.

Ajatellessamme tulevaisuutta on tärkeä pohtia, näemmekö kansakunnan ikääntymisen uhkana vai mahdollisuutena. Valitettavan paljon on uhkapuhetta, jonka ikäihmiset kokevat omalla kohdallaan. Eläkeläisten etujärjestö Eetu ry:n (2016) teettämässä Huomisen kynnyksellä –kyselyssä 75 prosenttia 55–84–vuotiaista kokee tulevansa kohdelluksi toisen luokan kansalaisena ja lähes yhtä monet kokevat, että yhteiskunnassa on paljon ikään kohdistuvaa syrjintää. 70 prosenttia kyselyyn vastanneista kertoi, että heidän käsityksensä mukaan vanhempia ihmisiä ei pidetä yhteiskunnassa voimavarana vaan pikemminkin kulueränä.

Eräs 85-vuotias rouva kuvasi asiaa seuraavasti:

"Tiedän kyllä, miten tärkeää on säilyttää positiivinen asenne elämään, mutta kyllä se on ajoittain vaikeaa. Kun aamulla avaat lehden tai radion ja illalla katsot televisiota, niin joka paikassa puhutaan, miten kalliiksi ikäihmiset Suomelle tulevat. Säilytä siinä sitten iloinen elämänasenne, kun joka puolelta syyllistetään."

Sivistyneessä yhteiskunnassa arvostetaan kaikenikäisiä ihmisiä ja ymmärretään, että jokaisella on oma tärkeä paikkansa. Hyvässä yhteiskunnassa ihminen on tärkein - olipa hän minkä ikäinen tahansa. Markkinat eivät huolehdi ihmisten hyvinvoinnin jakautumisesta oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti, joten yhteiskunnan on varmistettava, että ketään ei jätetä ilman hoivaa ja huolenpitoa. Perustuslaki (19§) turvaa jokaiselle oikeuden välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Lisäksi julkisen vallan on turvattava riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä.

Eliniän pidentyminen ei ole "paha" asia. Lääketieteen kehityksellä on pyritty tähän terveiden elinvuosien lisäämisen tavoitteeseen. Nyt tavoitteena tulee olla, että jokainen kansalainen voi elää mahdollisimman pitkään aktiivista elämää. Eliniän pidentymisen vastapainona on se, että tulevaisuudessa ikäihmiset ovat keskimäärin terveempiä kuin tällä hetkellä. Tärkeää on työn muokkaaminen sellaiseksi, että sitä jaksaa fyysisesti ja psykososiaalisesti tehdä ja siinä voi kokea työniloa. Ikäjohtamisen ja työkykyjohtamisen puutteet aiheuttavat usein tilanteita, joissa ikääntyvä työntekijä kokee, ettei hänen osaamistaan arvosteta tai tarvita. On turha toivoa ihmisten haluavan jatkaa työelämässä pidempään, elleivät työnantajien ja lähijohtajien asenne ikääntyneitä työntekijöitä kohtaan ole positiivista.

Ikäihmiset yhteiskunnan voimavarana

Myös eläkeiän on oltava joustava, sillä moni haluaa jatkaa vielä eläkeiän saavutettuaan työelämässä. Aiemmin mainitun Huomisen kynnyksellä -kyselyn (2016) vastanneista lähes puolet suhtautui myönteisesti työssä käymiseen eläkkeellä ollessaan. 70–79–vuotiaista joka kolmas työskentelisi mielellään osa-aikaisesti.

Tulevaisuudessa ikäihmiset ovat yhteiskunnallisesti nykyistäkin merkittävämpi ryhmä, jonka joukkovoima on valtaisa. Koska kansakunnan menestys riippuu kaikkien kansalaisten yhdessä toimimisesta yhteiseksi hyväksi, kaikenikäiset ihmiset onkin saatava kohtaamaan yhteiskunnan keskustelu- ja päätöksentekoareenoilla tasavertaisina kansalaisina. Ikäihmisillä on paljon annettavaa muun muassa elämänkokemuksen tuoman viisauden myötä ja tätä viisautta tulee hyödyntää aktiivisesti. Ikääntyneet tulee nähdä voimavarana ja vahvuutena yhteiskunnassa. He ovat usein eläkkeelle jäätyään aktiivisia toimijoita ja mm. kulttuuripalvelujen käyttäjiä. He osallistuvat niin omista vanhemmistaan kuin lastenlapsistaan huolehtimiseen. Aktiivinen kansalaisuus tarkoittaa ikäihmisten kohdalla myös muun muassa kollektiivista isovanhemmuutta (ei edellytä, että on omia lapsia tai lapsenlapsia), osallisuutta, vapaaehtois- ja vaikuttamistyöhön osallistumista ja elinikäistä oppimista. Kollektiivinen isovanhemmuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että päiväkodeissa ja alakouluissa järjestetään "ukki- ja mummitoimintaa" ja sitä, että kouluissa hyödynnetään ikäihmisiä oman sukupolvensa elämän asiantuntijoina ja historian kertojina. Laajemmin ajateltuna kyse on perusasenteen muuttamisesta: ikääntyneiden ihmisten osaaminen, kokemustieto ja -taito tulee saada paremmin käyttöön. Kysymys on erilaisten ja uusien kohtaamisareenoiden rakentamisesta eri ikäisille ihmisille, joiden avulla toinen toisiltaan oppiminen mahdollistuu. Elinikäisen oppimisen perusajatus on se, että ihminen oppii koko elämänsä ajan, ainoastaan oppimistyylit muuttuvat.

Ikäihmiset tekevät paljon vapaehtoistyötä. Esimerkiksi vuonna 2015 lähes 320 000 yli 65-vuotiasta teki säännöllisesti vapaaehtoistyötä. Noin 60 prosenttia yli 65-vuotiaista ilmoitti, ettei ole kiinnostunut vapaaehtoistoiminnasta. Yleisimmät vapaaehtoistyönmuodot ovat auttaminen, ystävätoiminta, talkootyö sekä hallinto- ja luottamustehtävien hoitaminen. (Vapaaehtoistyö Suomessa 2010 ja 2015. Kansalaisareena).

Vuonna 2018 yli 65-vuotiaat vapaaehtoistyötä tekevät tekivät sitä noin 15 tuntia kuukaudessa. Lisäksi niistä seniorikansalaisista, jotka eivät tee vapaaehtoistyötä, lähes 25 prosenttia kertoi halunsa osallistua, jos sitä heille ehdotettaisiin. (Vapaaehtoiseksi.fi -sivusto 2018, Kansalaisareena. 2018). Esimerkiksi EKL:n jäsenyhdistyksissä oli vuonna 2017 vapaaehtoistyötä tekeviä 11 800 ja he tekivät vuoden aikana 711 906 tuntia vapaaehtoistyötä.

Halukkuus vapaaehtoistyön tekemiseen on hiukan alentunut yli 65-vuotiaiden keskuudessa vuosien 2015 ja 2018 välillä. Verohallinnon päätös vuodelta 2017 ja sen täsmennys vuonna 2018 on kenties heikentänyt halukkuutta toimia vapaaehtoistyössä. Verohallinnon tulkinnan mukaan esimerkiksi vapaaehtoiselle tarjottava maksuton ruokailu on veronalaista tuloa ja siitä pitäisi ilmoittaa verottajalle silloin, kun siitä on sovittu etukäteen ja se tarjotaan nimenomaisesti korvaukseksi talkoo- ja vapaaehtoistyön tekemisestä. Säädöstä olisi edelleen täsmennettävä, sillä tämän linjauksen myötä ollaan tilanteessa, jossa ylijäämäruoka pahimmillaan laitetaan ennemmin biojätteeksi kuin tarjotaan vanhuksia ulkoiluttaville vapaaehtoisille.

Ne, jotka osallistuvat vapaaehtoistoimintaan, kokevat sen mielekkääksi. Vapaaehtoistyön tekeminen ennakoi parempaa koettua terveyttä, toimintakykyä, fyysistä aktiivisuutta sekä vähäisempää masennusta. Vapaaehtoisena toimiminen näyttää viivyttävän terveyden huonoksi kokemista ja toimintakyvyn laskua. Toisaalta on syytä muista, että vapaaehtoistoimintaan osallistuminen voi myös uuvuttaa, jos sitä tekee liikaa.

Kuka on ikääntynyt?

SDP:n ikäpoliittisen ohjelman taustalla on myönteinen ihmiskäsitys, jonka perusajatuksena on, että hyvässä yhteiskunnassa tarvitaan kaikkia ja kaikenikäisiä ihmisiä. Keskeiset periaatteet ikäihmisten palveluja suunniteltaessa ovat ihmisarvo, itsemääräämisoikeus, yksilöllisyys, oikeudenmukaisuus, yhteisvastuu, tasa-arvo ja osallisuus.

Suomessa käytetään monia erilaisia käsitteitä puhuttaessa ikääntyneistä ihmisistä. Ikääntymisen eri vaiheita kuvaavat hyvin käsitteet kolmas, neljäs ja viidesikä. Kolmas ikä on elämänvaihe, jossa työelämä on pääsääntöisesti takana, mutta henkilö on edelleen aktiivinen ja toimintakykyinen. Neljäs ikä, joka keskimäärin alkaa 80–85-vuotiaana, on elämänvaihe, jolloin terveys huononee ja avun tarve kasvaa. Viides ikä tarkoittaa sitä elämänvaihetta, jossa ihminen tarvitsee jatkuvaa apua perustarpeidensa tyydyttämiseen. Yksilölliset erot ovat huomattavia ja esimerkiksi terveellisillä elämäntavoilla voidaan hidastaa huomattavasti toimintakyvyn heikkenemistä.

Kolmannen ja neljännen iän erilaisuuden ymmärtäminen on tärkeää palvelujen järjestämisessä. Toisaalta on tärkeä huomata, että siirtyminen kolmannesta iästä neljänteen ikään on aina yksilöllistä, eikä se ole riippuvaista kalenteri-iästä. Vaikka neljännessä iässä ihmisen avun tarve kasvaa, se ei saa merkitä sitä, ettei ihmisen yksilöllisyyttä ja itsemääräämisoikeutta edelleen kunnioitettaisi. Viidennessä iässä hoidon ja hoivan on oltava inhimillistä ja henkilön elämänarvoja kunnioittavaa.

Kronologisen iän lisäksi puhutaan biologisesta, sosiaalisesta ja henkilökohtaisesta iästä. Biologinen ikä on kehon ikä, joka voi olla enemmän tai vähemmän kuin kalenteri-ikä. Sosiaaliseen ikään vaikuttavat yhteiskunta ja kulttuuri ja niiden iälle antamat merkitykset. Henkilökohtainen ikä on henkilökohtainen ja subjektiivinen arvio omasta iästä.

Laissa ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista eli ns. vanhuspalvelulaissa määritellään ikääntyvä väestö vanhuuseläkkeellä olevaksi väestöksi. Iäkäs henkilö määrittyy korkean iän ja heikentyneen toimintakyvyn kautta. Tilastollisesti ikääntynyt on 65 vuotta täyttänyt henkilö ja siksi käytämme tässä käsitteitä ikääntynyt ja ikäihminen.

2. HYVÄ IKÄÄNTYMINEN JA SIIHEN LIITTYVÄT PALVELUT

Hyvä ikääntyminen merkitsee ikäihmisen ihmisarvon kunnioittamista ja kunkin ainutlaatuisen elämäntilanteen ja yksilöllisten tarpeiden huomioon ottamista. Hyvä ikääntyminen mahdollistaa sen, että työelämästä siirtyy eläkkeelle yhä useampia terveitä ja toimintakykyisiä ihmisiä. Se tarkoittaa myös sitä, että ihminen voi jatkaa työelämässä niin kauan kuin halua ja työkykyä on jäljellä. Hyvä ikääntyminen merkitsee mahdollisuutta oman toimintakyvyn, terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Se tarkoittaa osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan ja päätöksentekoon henkilön itsensä niin halutessa. Suurin osa ihmisistä haluaa eläkkeellä olleessaankin kokea olevansa merkityksellinen osa yhteisöä ja yhteiskuntaa. Kuulluksi tuleminen ja vaikuttaminen omissa asioissa ovat tärkeitä kaikille! Osallisuus edellyttää esteettömiä ympäristöjä sekä saavutettavissa olevia ja kohtuuhintaisia palveluja. Hyvä ikääntyminen rakentuu riittävälle taloudelliselle toimeentulolle, joka osaltaan tukee omatoimisuutta ja itsemääräämisoikeutta.

Tietoa, neuvoa ja ohjausta erilaisista toimintamahdollisuuksista ja palveluista on oltava helposti saatavilla eri kanavien kautta. Tietoa on saatava digitaalisesti, puhelimitse ja kasvokkain tapaamisen avulla. Tärkeää on, että jokaisella on tiedossa yksi paikka, puhelinnumero tai sähköpostiosoite, mistä tiedot löytyvät.

Esimerkiksi neuvonta ja ohjaus sekä monipuoliset matalan kynnyksen palvelu- ja resurssikeskukset voivat tarjota osallistumismahdollisuuksia sekä tietoa asumisesta, ikääntymisestä, kulttuurista, sosiaaliturvasta, harrastusmahdollisuuksista, järjestötoiminnasta, sosiaali- ja terveyspalveluista jne. Resurssikeskus voi olla myös digitaalisessa muodossa.

Visio: Palvelut hakeutuvat tulevaisuudessa yhä useammin sinne, missä ihmisetkin ovat. Kaikki ovat yhteisellä palvelualustalla, jossa jokainen voi oman yhteyshenkilönsä kanssa räätälöidä itselleen sopivat palvelut elämäntilanteensa ja avun tarpeen mukaan huomioiden tekoälyn suositukset esimerkiksi siitä, mitä henkilön kannattaa tehdä itse kokonaisvaltaisen toimintakyvyn edistämisen näkökulmasta. Teknologian kehittymisestä huolimatta on tärkeää kuitenkin säilyttää vuorovaikutus ammattilaisten ja/tai oman yhteyshenkilön kanssa. Kohtaamiset voivat tapahtua kasvotusten tai uusilla tavoilla teknologiaa hyödyntäen. Ammattihenkilö voi joustavasti hyödyntää toisia ammattilaisia ja erilaisia tietokantoja. Myös kansalaisille avautuvat tietokannat mahdollistavat yhteistyön ja erilaisten vaihtoehtojen yhdessä miettimisen. Teknologian kehittämisessä on pidettävä huolta tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta. Teknologian on autettava kaikkia kansalaisia – ei ainoastaan hyvätuloisten joukkoa. Teknologian kehittämisessä on mentävät ihminen edellä eli sitä ei saa kehittää itsensä takia, vaan palvelemaan ihmistä. Teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Osallisuus ja palveluiden saatavuus varmistettava

Ikäihmisten oman järjestötoiminnan ja vanhustyössä tekevien järjestöjen tukeminen ja vahvistaminen on tärkeää. Yhdistyksille ja vapaamuotoiselle ryhmätoiminnalle on tarjottava maksuttomia (tai edullisia), esteettömiä ja helposti saavutettavia kokoontumistiloja. Vanhusneuvostojen asiantuntijuutta ja kokemusasiantuntijoita on hyödynnettävä entistä laajemmin ja ikäihmisiä saatava mukaan kansalaisraatitoimintaan. Ikääntyneiden osallisuutta ja asiantuntijuutta heitä koskevissa asioissa mm. palveluiden kehittäjinä on hyödynnettävä merkittävästi aiempaa vahvemmin.

Harvaan asutuilla seudulla tulee kuljetus- ja saattamispalveluiden toimia niin, että ikäihmiset pääsevät osallistumaan. Kuljetuspalveluilla on oltava laatutakuu, jotta voidaan varmistaa niiden moitteeton toimiminen niin, ettei ikäihmisen aktiivisena kansalaisena toimiminen esty. Myös monipalvelubusseja ja kauppojen yhteyteen sijoitettuja palvelupisteitä voidaan lisätä.

Lisäksi osallistuminen voi tapahtua digitaalisten palveluiden kautta. Jokaiselle tulee oikeus asumispaikasta riippumatta kulttuurin tuottamiseen ja käyttämiseen. Myös pienituloisille ikääntyneille on turvattava digitaalisten palveluiden käyttömahdollisuus heidän niin halutessaan ja siihen kyetessään. Tätä varten laitteiden tulee olla myös lainattavissa (vrt. lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineet).

Ikäihmisten toimintakyvyn ylläpitämiseen ja edistämiseen tähtäävien toimenpiteiden avulla voidaan palvelujen, hoidon ja hoivan tarvetta siirtää myöhemmäksi. Joka puolelle Suomea tulee perustaa Ikäneuvoloita. Niissä tavoitteena on edistää ikääntyneiden hyvinvoinnin, terveyden ja toimintakyvyn ylläpitämistä ja saavuttamista sekä varmistaa palveluiden ja etuuksien oikea-aikainen ja yksilöllisen tarpeen mukainen saatavuus. Ikäneuvoloiden toimintaan sisältyy yksilöllisiä terveystapaamisia, terveystarkastuksia (mm. suun terveydenhoito ja muistitesti), kuntoutustarpeen arviointeja, sosiaalityön tapaamisia ja palvelutarpeen kartoituksia ja palveluiden järjestämistä. Ikäneuvolasta voidaan toteuttaa myös hyvinvointia edistäviä kotikäyntejä. Palvelujen tulee olla maksuttomia.

Erityisesti kuntoutuspalvelujen saatavuutta on parannettava niin, että ikäihminen pääse ilman viivytystä tarpeen mukaiseen kuntoutukseen – joko kotikuntoutukseen, päivätoimintakuntoutukseen tai kuntoutusjaksolle. Terveyskeskussairaalat tulisi laajentaa ikäihmisiä palveleviksi kuntoutuskeskuksiksi, kuten esimerkiksi Siun Sotessa on tehty (ks. Siilaisen kuntoutussairaala).

Jokainen ihminen on erilainen, joten palvelut, hoito ja hoiva on suunniteltava vastaamaan kunkin yksilöllisiin tarpeisiin. Eduskunnan oikeusasiamies (2016, 2017) ja Valvira ovat esittäneet useaan otteeseen huolensa siitä, että ikäihmisten palvelut ovat pirstoutuneita ja hajautuvat monelle taholle. Ihmisläheisten palveluiden suunnittelu edellyttää ikäihmisten äänen kuuluviin saamista omissa palveluissa, mutta myös laajemmin yhteiskunnallisesti palvelujen suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa. Ikäihmisen tulee voida luottaa tarvitsemansa palvelun turvallisuuteen ja jatkuvuuteen. Se merkitsee oman tahdon kuulemista ja kunnioittamista. Tällä hetkellä tämä ei toteudu, mikä näkyy esimerkiksi keskustelussa kotona asumisesta. Yhteiskunnassa monella taholla hoetaan mantraa, jonka mukaan ikäihmiset haluavat asua omassa kodissaan mahdollisimman kauan. Kukaan ei kuitenkaan kysy ikäihmiseltä itseltään, haluaako hän asua enää kotona, eikä kukaan arvioi sitä ikäihmisen hyvän ja arvokkaan elämän näkökulmasta. Kaikki ikäihmiset eivät halua asua omassa kodissaan, jos kotona asumiseen liittyy esimerkiksi turvattomuutta, pelkoa tai yksinäisyyttä. Kotihoito voi olla hyvin pirstoutunutta ja ikäihmisen luona voi käydä lukuisia ihmisiä, mutta kukaan ei huolehdi kokonaisuudesta. Toisaalta monen yksin asuvan muistisairaan paras paikka ei ole enää oma koti, vaan esimerkiksi yhteisökoti, jossa saa hoitoa ja hoivaa 24 tuntia vuorokaudessa. Myös omaisia ja läheisiä on kuultava enemmän ja mahdollistettava heille aito osallisuus, kun ikääntyneen palvelutarve kasvaa ja toimintakyky alkaa heiketä. Omaisten ja läheisten kokemus ja osaaminen tulee hyödyntää palvelujen kehittämistyössä.

Omaisen ja läheisen käsitettä on syytä laajentaa. Määrittelyn tekee ikääntynyt itse. Läheinen ja läheisin henkilö voi olla joku muukin kuin sukulainen, esmerkiksi naapuri tai ystävä. Oikeutta tulla kuulluksi tulee vahvistaa.

Käytännössä omaisten ja läheisten osallisuus estetään muun muassa palveluasumisessa ulko-oven ja osaston oven pitämisellä lukossa, joka estää omaisten ja läheisten pääsemisen hoidettavan luokse. Ovien avaaminen on henkilökunnan vastuulla. Osaston arjessa hoitajat ovat usein asukkaiden luona ja hoitotoimenpiteissä kiinni, eivätkä he välttämättä kuule kellon soittoa ja pääse tai ehdi avaamaan ovea. Tämä haaste on erityisesti iltaisin, jolloin henkilökuntaa on vähemmän ja jolloin vierailijat usein käyvät. Omaisten ja läheisten osallistaminen ja pääsyn turvaaminen hoidettavan luokse olisi turvattava esimerkiksi ovikoodien antamisella lähi-ihmiselle.

Hyvään ikääntymiseen kuuluu arvokkuus ja turvallisuus elämän loppuaikoina. Saattohoidossa on korostettava ihmisarvoa, inhimillisyyttä ja itsemääräämisoikeutta.

Yksi keskeinen ongelma tämän hetken palveluissa on se, että paljon apua tarvitsevan henkilön oman tahdon kuuleminen on usein puutteellista ja toisaalta tietyissä elämäntilanteissa, esimerkiksi muistisairauden edetessä, voi olla mahdoton kertoa omaa tahtoaan ja toiveitaan.

Aktiiviseen kansalaisuuteen kuuluu myös hyvissä ajoin sen miettiminen, miten toivoo itseään hoidettavan siinä elämänvaiheessa, kun ei sitä itse pysty kertomaan. Jokaisen kannattaa oikeustoimikelpoisena laatia hoitotahto ja/tai edunvalvontavaltuutus sellaisten tilanteiden varalle, joissa ei kykene osallistumaan päätöksentekoon itseään koskevissa asioissa. Edunvalvontavaltuutuksen avulla jokainen voi etukäteen määritellä sen henkilön, jonka kanssa ammattihenkilöt tekevät yhteistyötä siinä vaiheessa, kun ei enää itse pysty kertomaan tahdostaan ja toiveistaan.

Jokainen voi itse varautua siihen, että saa tarvitessaan hyvää hoitoa ja tukea. Tärkeimmät välineet ovat hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus. Hoitotahdolla kerrotaan omaa hoitoa ja hoivaa koskeva tahto ennakkoon siltä varalta, ettei sitä myöhemmin sairauden tai muun syyn vuoksi pysty itse ilmaisemaan. Edunvalvontavaltuutus on hyvä keino varautua tulevaisuuteen. Se on valtuutusvaltakirja, jolla jokainen voi ennalta valita ja valtuuttaa haluamansa henkilön huolehtimaan asioistaan siinä tapauksessa, että tulee myöhemmin kykenemättömäksi hoitamaan asioitaan. (Laki edunvalvontavaltuutuksesta 2007/648).

Tällä hallituskaudella uuden asiakas- ja potilaslain laatiminen jäi kesken ja seuraavan hallituksen on saatava tämä työ valmiiksi, koska tarvitsemme itsemääräämisoikeutta tukevaa lainsäädäntöä.

3. ESTEETÖN, ESTEETTINEN JA SAAVUTETTAVISSA OLEVA YHTEISKUNTA ON KAIKILLE HYVÄ YHTEISKUNTA

YK:n vammaisten oikeuksien yleissopimuksen mukaan asumisessa ja rakennetussa ympäristössä lähtökohdaksi tulisi ottaa esteettömyys. Yleissopimuksesta huolimatta Suomessa edelleen jätetään esteettömyys huomioimatta.

Usein ajatellaan, että esteettömän ympäristön tai esteettömien rakennusten rakentaminen tulisi kalliimmaksi. Näin ei ole, jos esteettömyys otetaan huomioon jo suunnittelun alusta alkaen. Kaiken lisäksi esteettömyys on kaikille hyväksi ja voi jatkossa jopa säästää kustannuksia korjaus- ja muutostöiden tarpeen vähenemisenä. Esteettömyys on kestävää kehitystä, jossa huomioidaan tulevat tarpeet. Kun suunnitellaan uusia asuinalueita ja asuntoja, voidaan jo alusta alkaen ottaa huomioon se, kuinka asukkaiden tarpeiden ja toimintakyvyn mahdolliset muutokset sovitetaan yhteen asuinympäristön kanssa. Ns. ikäystävällisyyden huomioiminen suunnittelussa ja rakentamisessa edellyttää monimuotoista yhdessä tekemistä. Siihen tarvitaan ikäihmisiä, heidän perheitään, vanhusneuvostoja, kunnan eri hallintokuntia sekä paikallisia yrityksiä ja järjestöjä.

Ikäystävälliseen rakentamiseen kuuluu myös ympäristön suunnittelu, esimerkiksi viheralueet ja puistot. Selvitysten mukaan (Rappe ym. 2018) lähellä puistoja asuvat iäkkäät ihmiset saavuttavat liikuntasuositukset muita paremmin. He lähtevät ulos useammin ja kävelevät muita enemmän, jolloin he tapaavat enemmän myös muita ihmisiä. Ulkoilun esteenä voi olla myös levähtämiseen ja ympäristön tarkkailuun soveltuvien penkkien vähäisyys kulkureittien varrella tai liian kapeat kulkuväylät liikkua apuvälineen kanssa ilman, että tukkii tien muilta. Myös riittävä valaistus pimeänä vuodenaikana helpottaa liikkumista ja luo turvallisuuden tunnetta.

Estetiikalla, aistien kautta syntyvällä mielihyvällä, on suuri merkitys ihmisen hyvinvoinnille ja aktiivisuudelle. Asuinympäristön esteettisyys muodostuu luonnon ja rakennetun ympäristön sekä ihmisten kohtaamisten synnyttämistä kokemuksista. missä kasveilla, rakennuksilla ja taiteella on tärkeä roolinsa. Esimerkiksi esteettinen ja miellyttävä piha houkuttelee ulos. (Rappe ym. 2018).

Digitaalisuus ja esteettömyys turvaa arkea

Esteettömyys ymmärretään liian usein pelkästään liikuntaesteettömyytenä, vaikka se tarkoittaa kaikkien aistien esteettömyyttä. Ympäristön pitää olla sellainen, että siellä on helppo liikkua, nähdä, kuulla ja hahmottaa. Tällä hetkellä yhteiskuntaa rakennetaan aktiivisen aikuisväestön tarpeisiin, josta pienenä esimerkkinä ovat liikennevalot, jotka on harvoin säädetty huomioimaan hitaammin liikkuvien tarpeita. Sama koskee digitaalista ympäristöä. Suomessa on tällä hetkellä lähes miljoona kansalaista, jotka eivät syystä tai toisesta käytä digitaalisia palveluita. Tässä ryhmässä on paljon ikäihmisiä. Osalla syynä on se, etteivät nämä palvelut ole heille esteettömiä ja saavutettavia ja toisaalta siitä, ettei koulutusta ja ohjausta digipalvelujen käyttöön ole riittävästi suunnattu ikäihmisille. Esteenä digitaalisten palveluiden käytölle voi lisäksi olla laitteiden, ohjelmien ja käytön kalleus. Jos halutaan lisätä digi-kansalaisten määrää, on yhteiskunnan varmistettava, että kaikilla kansalaisilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet hankkia tai lainata laitteisto, vaadittavat tietojärjestelmät ja verkkoyhteydet sekä oppia niiden käyttö ja taloudelliset mahdollisuudet maksaa käytöstä.

Digitaalisten palvelujen kehittämisestä huolimatta palveluja on jatkossakin tuotettava monimuotoisesti, esimerkiksi kasvokkain ja puhelimitse. Suomessa tulee aina olemaan henkilöitä, jotka eivät kykene, pysty tai halua olla digitaalisten palveluiden äärellä. Tilastokeskuksen (2017) mukaan suomalaisista 16–89 vuotiaista 88 prosenttia käytti internetiä. Kuitenkin on huomioitava, että ikääntyneistä 65–74 vuotiaista 75 prosenttia ja 75–89 vuotiaista vain 37 prosenttia käytti nettiä. Sähköpostia vanhemmista 75–89 vuotiaista käytti vain 28 prosenttia ja verkkopankkia 30 prosenttia. Virallisen lomakkeen verkon kautta lähettäneitä oli pieni joukko niin nuoremmissa kuin vanhemmissa ikääntyneissä: 65–74 vuotiaissa 30 prosenttia ja vanhemmissa, 75–89 vuotiaissa 10 prosenttia. Ongelmana kasvokkain annettavissa palveluissa on niiden kalleus, esimerkiksi pankkipalveluissa laskun maksaminen on kohtuuttoman kallista. Palveluverkon supistuessa myös palvelujen pariin pääseminen on hankalaa ja aiheuttaa ylimääräisiä kustannuksia. Tämä uhkaa syrjäyttää osan ikäihmisistä yhteiskunnan täysvaltaisesta toimijuudesta. Ikääntyneen oikeus omien asioidensa hoitamiseen tulee varmistaa perusoikeutena.

Merkittävää on, että sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita käyttävät ja tarvitsevat ikääntyneet eivät kaikki ole osaavia ja aktiivisia verkkopalvelujen käyttäjiä, vaikka sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen tuottamisessa tavoitellaan tulevaisuudessa yhä enemmän etäpalveluiden avulla tuotettavia palveluita.

Etäpalveluista ja niiden sisällöstä ei ole voimassa olevaa muuta lainsäädäntöä. Valvira (2015) on todennut, että etäpalvelun käyttö edellyttää tietoista suostumusta ja palveluiden tulee olla soveltuvia etäpalveluiksi. Haastetta voi syntyä mm. tunnistamisen luotettavuuteen liittyen. Valvira on muistuttanut myös tarpeesta varata hoidettavalle mahdollisuus henkilökohtaiseen vastaanottokäyntiin.

Yksi tapa tukea ikäihmisten oppimista teknologian käyttöön on osallistaa heidät mukaan jo teknologian suunnitteluun. Lisäksi tarvitaan lisätutkimusta ikäihmisten oppimisen sosiaalisista näkökulmista, oppimisympäristöistä ja oppimistyyleistä. Ikäihmisten oppimisen tutkiminen teknologian käyttötilanteissa avaa uusia näkökulmia elämänikäiseen oppimiseen. Ikäihmisten tietokonetaitojen ja teknologian oppimisen tulisi tapahtua heidän omalla tahdillaan ja toivomallaan tavalla niin, että se lisää onnistumisen kokemuksia, elämäniloa, vaikuttamismahdollisuuksia ja osallisuutta. Myös vertaisvalmentajien käyttö on osoittautunut hyväksi tavaksi lisätä ikäihmisten rohkeutta käyttää digitaalisia palveluita.

Esteettömyys ja saavutettavuus helpottavat esimerkiksi muistisairaiden kotona asumista. Muistiystävällinen ympäristö on helposti tavoitettava, selkeä ja tukee kiireetöntä kohtaamista. Tällaisessa ympäristössä muistisairaan on helppo liikkua turvallisesti. Tavoitettavuus tarkoittaa sitä, että ympäristö rakentuu palveluista, jotka ovat kaikkien, myös muistisairaiden helposti käytettävissä. Selkeä ympäristö tukee ihmistä toimimaan itsenäisesti. Loogisesti järjestetyssä tilassa on kaikkien helppo ja turvallista liikkua.

Esteettömään ympäristöön kuuluu kohtaaminen. Muistisairaan kohtaamisessa tarvitaan ymmärtämistä ja erilaisuuden hyväksymistä. Näin ympäristön asettamat esteet voidaan ylittää yhdessä. Asenteiden muuttaminen myönteiseksi kohdata apua tarvitsevia ikäihmisiä on osa esteettömyyttä.

Lapinjärven kunta Uudellamaalla on aloittanut Muistiystävällisen kunnan rakentamisen tavoitteenaan kehittää ihmislähtöinen keskusta-alue, joka toimii palvelukorttelina ja hyödyntää jo olemassa olevia toimintoja ja mahdollisuuksia.

Esimerkkejä muistiystävällisestä, esteettömästä ympäristöstä:

Selkeys ja tavoitettavuus:

• Selkeät opasteet
• Johdonmukaisesti suunnitellut tilat, joihin tultaessa ymmärtää ja havaitsee heti, missä sijaitsevat esimerkiksi info-piste, kassa, WC ja ulko-ovi
• Tilat, joissa voi kulkea apuvälineiden kanssa
• Tilat, joissa on helppo kuulla (kaikumattomat ja meluttomat tilat)
• Digitaalisten palvelujen rinnalla mahdollisuus asioida kasvokkain tai puhelimitse

Esimerkkejä selkeästä ympäristöstä:

• Selkeästi ja helposti luettavissa oleva teksti (selkokieli, kirjaimien koko, väri ja tyyli)
• Visuaalisen opastuksen hyödyntäminen (väreillä korostetut portaat ja kaiteet, opastekylteissä tekstin lisäksi kuva)
• Turhan taustahälyn vaimentaminen
• Tunnelman ja viestin vahvistaminen (esimerkiksi kahvila näkyy ja tuoksuu)
• Toimintaa tukevien vihjeiden lisääminen ("Aloita tästä", "Valitse tästä", "Maksa tänne")

Esteettömyyttä voidaan parantaa hissiavustusten ja kodinmuutostöiden avulla. Ikäihmisten kotona asumisen kannalta vanhojen kerrostalojen suurimpia ongelmia ovat hissittömyys ja hissien pieni koko. Onkin erikoista, että hissiavustuksia jää käyttämättä. Myös pientalojen esteettömyys on usein heikolla tasolla. Tarvitaan lisää tiedottamista, ohjausta ja apua avustusten hakemiseen. Pientaloasumisen haasteena on lisäksi kiinteistöhuoltoon liittyvät tehtävät, kuten lumen luonti ja lämmitysjärjestelmän ylläpito. Näihin avustamistehtäviin tulisi entistä enemmän ohjata esimerkiksi järjestöjen välityömarkkinatoimijoita. Järjestöjen palkkatukimäärärahoja tulee lisätä niin, että järjestöt voivat entistä enemmän kehittää tämän kaltaisia palveluita.

Esteettömyyttä ja saavutettavuutta voidaan edistää myös "asumisen uusilla muodoilla", joissa korostetaan yhteisöllisyyttä. Esimerkiksi Tampereen Käräjätörmässä tavoitteena on, että jokaisella on varallisuudesta, etnisestä alkuperästä, iästä tai diagnoosista riippumatta viihtyisää ja turvallista asua. Visiona on yhteisökylä, jonka henki rakentuu toisen auttamiselle ja erilaisuuden ymmärtämiselle. Alueelle sijoittuu asumisen lisäksi palveluita ja yhteisöllisiä tiloja, jotka ovat avoinna lähiympäristön asukkaillekin. Alue on suunnattu kaiken ikäisille ihmisille ja erilaisille perheille, vaikka ikääntyneiden tarpeet painottuvat palvelukorttelissa. Myös muistisairaiden erityistarpeet huomioidaan ja heidät otetaan osaksi yhteisöä.

Joensuun Penttilänrannassa sijaitsevan yhteisöasumisen korttelissa jaetaan monia asioita. Vuokraan kuuluvat muun muassa kuntosali, saunavuorot sekä pyöränkorjaushuone. Yhteisökäytössä olevan sähköauton varaaminen onnistuu puhelinsovelluksella. Korttelin sydän on asukastupa, jossa voi lukea päivän lehtiä tai pitää juhlia. Setlementtiasuntojen konseptissa yhteisillä tiloilla ja tapahtumilla halutaan tuoda asukkaat yhteen ja saada yhteisöllisyys kukkimaan. Asukkaina on lapsiperheitä, yksinasuvia ikäihmisiä, pareja ja kehitysvammaisia. Asukkaita tuodaan yhteen somen, korttelin oman sovelluksen ja palkatun työntekijän (yhteisökoordinaattori) avulla. Korttelin omalla digisovelluksella asukkaat voivat viestiä toisilleen ja kysyä tai ehdottaa naapuriapua.

Eri ikäisten yhteisiä kohtaamisareenoita saadaan myös rakentamalla liikuntapuistoja, jotka sopivat kaikenikäisille tai suunnittelemalla esimerkiksi koululaisten ja ikäihmisten yhteisiä lounaspaikkoja.

Ympäristöministeriön ympäristöoppaassa (Jalava ym. 2017) on tarkistuslista muisti- ja ikäystävällisen asumisen suunnitteluun. Listassa on muun muassa seuraavia kysymyksiä:
- Ovatko ikäihmiset, muistisairaat ja heidän omaisensa osallistuneet suunnitteluun?
- Onko suunnittelu ollut poikkisektorista siten, että vanhusneuvosto ja muistiyhdistykset ovat olleet mukana suunnittelussa?
- Onko asuinympäristössä toiminnan ja vuorovaikutuksen mahdollisuuksia muistisairaille ja ikääntyneille?
- Onko fyysisen ympäristön suunnittelussa kiinnitetty huomiota siihen, miten se mahdollistaa sosiaalisen vuorovaikutuksen eri sukupolvien välillä (kohtaamispaikat)?
- Ovatko palvelut ja harrastusmahdollisuudet myös muistisairaiden ja iäkkäiden asukkaiden käytettävissä sekä saavutettavissa kävellen ja esteettömästi?
- Välitetäänkö palveluista ja harrastusmahdollisuuksista tietoa ymmärrettävästi ja monikanavaisesti?
- Onko fyysisen esteettömyyden lisäksi huomioitu aisti- ja kognitiivinen esteettömyys?
- Ovatko kulkureitit turvallisia, johdonmukaisia ja hyvin valaistuja ja onko reittien varrella penkkejä levähtämistä varten?
- Onko asuinympäristössä selkeitä opasteita ja aistittavaa tietoa liikkumisen ja toiminnan tueksi?
- Pääseekö asunnosta vaivattomasti liikkumaan pihalle ja/tai viheralueilla ja onko lähistöllä liikuntapaikkoja
- Onko asuinympäristö meluton?

4. TERVEYDEN JA HYVINVOINNIN EDISTÄMINEN JA YLLÄPITÄMINEN

Kuntalain mukaan terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen säilyy kunnan perustehtävänä, vaikka sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyisivätkin isompien kokonaisuuksien vastuulle. Sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusten kuriin saaminen edellyttää, että terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen ymmärretään tarpeeksi laaja-alaisesti ja saadaan samalla terveyseroja kavennettua. Elintapojen ja elinolojen vaikutus terveyteen ja hyvinvointiin on huomattavasti suurempi kuin terveyspalvelujen merkitys. Puhuttaessa terveyden edistämisestä, sairauksien ennaltaehkäisystä ja elinajan odotteesta on kaksi asiaa, joihin ei voi vaikuttaa: geeneihin ja ikään. Kaikkeen muuhun voi. Terveistä elämäntavoista yksilöllä on oma vastuunsa. Yhteiskunnallisilla päätöksillä on kuitenkin vaikutusta siihen, miten helppoa tai vaikeaa on noudattaa terveitä elämäntapoja. Pienituloisen eläkeläisen voi olla mahdoton syödä terveellistä ruokaa, sillä se on usein kalliimpaa kuin epäterveellinen ruoka. Niukkuudessa eläessä ei myöskään jaksa eikä kykene tekemään valintoja. Samoin jalkakäytävien talvikunnossapidon laiminlyöminen ja/tai kenkien liukuesteiden puute voi johtaa siihen, ettei ikäihminen pääse moneen kuukauteen talvisaikaan ulkoilemaan.

Terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen tulisi olla poikkileikkaavana asiana kunnan kaikessa päätöksen teossa ja toiminnassa. Tämän varmistamiseksi tarvitaan terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen vaikuttavuusmittareita, jotka pitävät sisällään myös päätösten ennakkoarvioinnin. Arvioinneissa on huomioitava erityisesti ikäihmisten näkökulma.

Ennaltaehkäisyssä, hoidossa, hoivassa ja kuntoutuksessa ei osata hyödyntää riittävästi uudenlaisia hoitomuotoja. Esimerkiksi Green Care -toiminnassa käytetään luontoa tavoitteellisesti ihmisten hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja edistämiseen. Green Care -toimintatapa pitää sisällään luontovoiman ja luontohoivan. Molemmista on saatu hyviä kokemuksia ikäihmisten hoidossa, hoivassa esimerkiksi aktiivisuuden ja toimintakyvyn parantumisena ja masennuksen helpottumisena. Hyvinvointivaikutukset syntyvät luonnon elvyttävyyden, toiminnallisuuden ja yhteisöllisyyden kautta. Luontovoiman palveluihin kuuluvat tavoitteelliset luontolähtöiset hyvinvointipalvelut, sekä luontolähtöiset harrastus-, kasvatus- ja opetuspalvelut. Luontovoiman asiakkaat eivät ole erityisen haavoittuvassa asemassa ja siten nämä palvelut kuuluvat harvemmin julkisen sektorin järjestämisvastuulle kasvatuspalveluja lukuun ottamatta. Luontovoiman palveluilla voi olla kuitenkin laajaa yhteiskunnallista merkitystä, jos niillä voidaan ennaltaehkäistä asiakkaiden tarvetta kuntoutukseen ja hoivaan. Tutkimuksista tiedämme esimerkiksi, että säännöllinen ulkona liikkuminen vähentää muistisairauksiin sairastumisen riskiä.

Luontohoivalla tarkoitetaan julkisen sektorin järjestämisvastuulla olevien hoidon, hoivan ja kuntoutuksen palveluja, joissa hyödynnetään luontolähtöisyyttä. Luontohoivan asiakkaat ovat usein tavalla tai toisella haavoittuvassa asemassa eli heillä on erilaista hoivan ja kuntoutuksen tarvetta.

Aivoterveyden edistäminen elinikäiseksi asiaksi:

Muistisairaita on Suomessa noin 200 000. Jos jokaisella on esimerkiksi kaksi läheistä ihmistä, niin muistisairaudet koskettavat läheisesti vähintäänkin 600 000 suomalaista. Joka päivä noin 36 henkilöä sairastuu Suomessa muistisairauteen.

Muistisairaudet yleistyvät ikääntymisen myötä. Yleensä yli 65-vuotiailla muistisairauksia esiintyy noin yhdellä kymmenestä. Riski sairastua muistisairauksiin lisääntyy yli 85-vuotialla. Muistisairaudet eivät kuitenkaan ole vain ikääntyneiden sairauksia, sillä Suomessa on tällä hetkellä noin 7 000 työikäistä muistisairasta.

Muistisairaudet eivät ole enää toivottomia sairauksia, sillä niitä voidaan tehokkaasti ennaltaehkäistä, hoitaa ja kuntouttaa. Parantavaa hoitoa ei ole esimerkiksi Alzheimerin tautiin, mutta hyvällä hoidolla ja kuntoutuksella sen etenemistä voidaan huomattavasti hidastaa ja säilyttää toimintakyky pidempään.

Erityisen tärkeää on muistisairauksien ennaltaehkäisy aivoterveyttä edistämällä. Terveellisillä elämäntavoilla voidaan sairastumisen riskiä vähentää huomattavasti. Tutkimusnäyttöä on siitä, että aivoterveellisellä ravitsemuksella, säännöllisellä liikunnalla, aivojen käytöllä (esimerkiksi opiskelulla), kulttuurin harrastamisella ja sosiaalisten suhteiden ylläpitämisellä voidaan ennalta ehkäistä muistisairauksia. Myös uusilla digitaalisilla muistikuntoutussovelluksilla on saatu hyviä tuloksia. Samat keinot auttavat myös sairauden etenemisen hidastamiseen. Tietoa aivoterveyden edistämisestä tulee aktiivisesti jakaa.

Miina Sillanpää Säätiön ja Muistiliiton yhdessä kehittämä Muistopuisto.fi-palvelu on maksuton, tietoa, tekemistä ja vinkkejä sisältävä sivusto. Innostava puisto on tarkoitettu kaikille aivoterveydestään kiinnostuneille ikääntyneille. Muistipuistoa voi käyttää yksin tai yhdessä. Se soveltuu hyvin myös ryhmätoimintaan. Muistipuisto-verkkopalvelu toimii niin tietokoneella kuin älylaitteillakin. Palvelu kehitettiin tiiviissä yhteistyössä ikäihmisten kanssa. Yhteiskehittämisen avulla on varmistunut palvelun käyttäjälähtöisyys ja tarpeenmukaisuus. (www.muistipuisto.fi)

Vuonna 2012 julkaistiin "Kansallinen muistiohjelma 2012 – 2020. Tavoitteena muistiystävällinen Suomi" (STM, 2012). Ohjelma tukee kuntia ja maakuntia varautumaan muistisairaiden määrän kasvuun sekä kestävän hoito- ja palvelujärjestelmän kehittämiseen. Muistiystävällisessä Suomessa aivoterveyden edistäminen on luonnollinen osa terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä ja asenteet muistisairaita kohtaan ovat myönteisiä. Muistiystävällisessä Suomessa muistisairaiden oikeudet toteutuvat yhdenvertaisesti muiden kansalaisten kanssa.

Ohjelman neljä keskeistä kivijalkaa ovat:

• Aivoterveyden ylläpitäminen ja edistäminen
• Oikeat asenteet aivoterveyteen, muistisairauksien hoitoon ja kuntoutukseen
• Hyvän elämänlaadun varmistaminen muistisairautta sairastaville ja heidän läheisilleen oikea-aikaisen tuen, hoidon, kuntoutuksen ja palvelujen turvin
• Kattavan tutkimustiedon ja osaamisen vahvistaminen

Ohjelman tavoitteet eivät ole täysin toteutuneet, joten se on pikaisesti ajantasaistettava ja sen toteuttamista on jatkettava. Muistisairaiden oikeuksien toteutumisessa on edelleen monia puutteita. Kansainvälisesti yleinen käsitys on se, että muistisairaat ovat vammaisia ja että YK:n vammaisten henkilöiden sopimus koskee myös heitä. Suomi on ratifioinut ko. yleissopimuksen (Finlex 2016). Vammaispalvelulain toimeenpanon yhteydessä on pidettävä huolta, että myös muistisairaat pääsevät sen piiriin. Tällä hetkellä riippuu täysin kunnasta tai maakunnasta, saavatko muistisairaat esimerkiksi vammaispalvelulain mukaisia kuljetuspalveluita.

Terveyden ja hyvinvoinnin haasteet

Huolestuttavaa on, että monessa suhteessa tilanne terveellisten elämäntapojen suhteen on mennyt huonompaan suuntaan viime vuosien aikana. Esimerkiksi väestön – myös ikäihmisten – kolesterolitaso kääntyi pitkän laskun jälkeen nousuun vuonna 2007. Ylipaino on lisääntynyt, jonka seurauksena verenpainetason laskun hyvä kehitys on taittunut. Ylipainon seurauksena myös kakkostyypin diabetes lisääntynyt. Diabeteslääkkeiden omavastuiden kasvamiset ovat johtaneet siihen, ettei kaikilla diabeetikoille ole enää varaa lääkkeisiin. Tästä seuraa helposti sokeritasapainon heikentymisten myötä lisäsairauksia. Tämä johtaa inhimillisen kärsimyksen lisäksi yhteiskunnan lisääntyviin kustannuksiin.

Tutkimusten mukaan myös pakotettu yksinäisyys altistaa epäterveellisille elämäntavoille ja lisää esimerkiksi masennuksen riskiä. Parisuhteessa elävillä menee yleensä paremmin kuin yksinään olevilla. Esimerkiksi hyvässä parisuhteessa pidetään toisesta huolta. Yhteisöllisyys ja aktiivisuus sekä vahvat turvaverkot tukevat terveellistä elämäntapaa.

Suomessa on yli miljoona yhden ihmisen taloutta. 70 prosenttia yli 65-vuotiaista asuu yhden hengen talouksissa, mutta heistä vain 4 - 5 prosenttia kokee jatkuvampaa yksinäisyyttä.

Suomessa yksinäisyydellä on vain yksi sana, kun monissa muissa kielissä erotetaan toisistaan vapaaehtoinen ja pakotettu yksinäisyys. Yksin eläminen voi olla oma valinta eikä se aina tarkoita kielteistä tunnetta. Yksin eläminen voi olla vapauttavaa ja itsenäistä eli myönteistä yksinäisyyttä. Vastentahtoinenkin yksinäisyys voi olla hyvin kestettyä. Vain ihminen itse pystyy määrittelemään, miten hän kokee yksin olemisen ja sitä tulee kuulla.

On myös yksinäisyyttä, joka sairastuttaa. Sitä on pakotettu vastentahtoinen yksinäisyys, jonka kestämiseen ei ole löytynyt keinoja. Tällainen yksinäisyys voi käydä jopa hengen päälle. Monien tutkijoiden mukaan pakotettu, vastentahtoinen yksinäisyys tappaa suomalaisia enemmän kuin sydän- ja verisuonisairaudet, koska se altistaa monille niin fyysisille kuin psyykkisille sairauksille. Se aiheuttaa masennusta ja aktiivisuuden heikkenemistä. Masennus on riskitekijä muun muassa muistisairauksille. Aktiivisuuden väheneminen heikentää toiminta- ja liikuntakykyä. Liian vähäinen liikunta ja passiivisuus ovat riskitekijöitä monelle sairaudelle. Liikunnalla voidaan parantaa monia sairauksia. Yksinäisyyteen voi liittyä lisäksi univaikeuksia, pelkoa, hylätyksi tulemisen tunnetta ja ahdistusta.

Kielteinen yksinäisyyden kokemus nakertaa monen ikäihmisen elämänlaatua. Yksinäiset ikäihmiset haluavat päästä ulos kotoaan, vaikka esimerkiksi liikuntakyky on heikko. Vertaistuki on tärkeä asia, mutta se ei yksin korjaa yksinäisyydestä kärsivän huonompaa elämänlaatua. Rinnalle tarvitaan tietoa palveluista ja toiminnasta. Erityisesti juhlapyhät ja viikonloput ovat monelle yksinäiselle ikäihmiselle psyykkisesti raskasta aikaa.

Mitä voidaan tehdä yksinäisyyden vähentämiseksi:

• vapaaehtoisia kuuntelemaan ja saattajaksi
• kuljetuspalvelut kuntoon
• kotihoidon henkilöstöllä aikaa kohtaamiseen ja asioiden yhdessä tekemiseen
• etsivää vanhustyötä on lisättävä, jotta yksinäiset, apua tarvitsevat ikäihmiset pääsevät avun pariin tarpeeksi ajoissa
• yksinäisyyden käsittelyyn ja sietämiseen apua - kotihoidossa esimerkiksi psykiatrisia sairaanhoitajia
• uusilla asuinyhteisöillä, joissa samassa korttelissa on eri-ikäisten ihmisten kohtaamisareenoita ja yhteisiä palveluita
• eri-ikäisten yhteisiä palvelupisteitä (esimerkiksi lapsilla ja ikäihmisillä yhteisiä ruokailupaikkoja ja liikuntapuistoja, joissa myös ikäihmisten tarpeet huomioitu)
• yhteisöllisiä toimintatiloja ja kokoontumispaikkoja, jotka ovat auki myös viikonloppuisin ja pyhäpäivinä. Yksi tällainen on Oulussa toimiva Ikäihmisten Olohuone.
• esteettömien ja saavutettavissa olevien palvelujen lisääminen

Joensuussa vuonna 2017 aloitettu kolmevuotinen Ilo elää yhdessä –hanke on esimerkki ikäihmisten yksinäisyyden poistamiseen tähtäävästä hankkeesta. Hankkeen rahoittajana on Veikkaus ja hallinnoijana Joen Severi ry. Toiminnan tavoitteena on kotona asuvien ikäihmisten yksinäisyyden vähentäminen. Toiminta viedään sinne, missä ikäihmiset asuvat ja yhdessä tehdään sellaisia asioita, joita ikäihmiset toivovat ja tarvitsevat. Toiminta on avointa ja maksutonta.

Projektiin kuuluu kuusi toimintapaikkaa, joissa järjestetään viikoittain yhteistä tekemistä taloyhtiön tai lähialueen ikäihmisille. Toiminnasta kerrotaan asukaskirjeillä sekä ilmoittamalla viikko-ohjelmat talojen ilmoitustauluilla ja projektin verkkosivuilla.

Mahdollisimman monipuolisen tekemisen tuottamiseksi yhteistyötä tehdään eri toimijoiden kanssa, muun muassa Karelia-ammattikorkeakoulu (Voimala), Siun sote, Joensuun kaupunki ja paikalliset yhdistykset. Toiminnassa on mukana vapaaehtoisia, joista perehdytetään asukaskummeja. Asukaskummit järjestävät toimintaa asukastiloissa, tulevat tarvittaessa ikäihmisen kotiin esimerkiksi hakemaan mukaan asukastiloissa tapahtuvaan toimintaan, kaveriksi kauppareissulle tai vain juttuseuraksi.

Valittujen taloyhtiöiden asukkaiden ja asukaskummien tueksi tarjotaan puhelinneuvontaa. Neuvonnan tarkoituksena on tarjota asiantuntija-apua ikäihmisten osallistumisen esteiden poistamiseksi ja haastavien tilanteiden ratkaisemiseksi. Tarvittaessa tehdään myös kotikäyntejä.

Ikääntyneillä on oikeus turvalliseen vanhuuteen, joka osaltaan muodostuu taloudellisesta turvasta ja riittävien ja yksilöllisten tarpeiden mukaan saatavista palveluista. Monella ikääntyneellä eläke on pieni. Paljon sairastavalla ikääntyvällä palveluiden tarve nousee merkittävään osaan, eikä heillä välttämättä ole mahdollista käyttää palveluita tai hankkia niitä riittävästi mm. korkeiden asiakas- ja palvelumaksujen vuoksi. Lisäksi heillä on runsaasti esim. lääkekustannuksia, kuljetuspalveluiden tarvetta ja mahdollisesti samalla korkeat asumiskulut.

Yksinasuvilla on tutkimusten mukaan hyvinvoinnissa keskimäärin enemmän puutteita kuin muulla väestöllä. Yksin asuminen on kalliimpaa ja heikko toimeentulo voi rajoittaa kotoa lähtemistä samoin kuin avun puuttuminen. Avun vähäisyys voi johtua palvelumaksuista tai kuljetuspalveluiden omavastuiden suuruudesta. Pelkän kansaneläkkeen tai takuueläkkeen varassa olevat ikäihmiset ovat erityisen vaikeassa taloudellisessa tilanteessa. Suomessa on yli miljoona yhden ihmisen taloutta. Yksinelävistä joka kolmas on eläkeläinen, 70 prosenttia yli 65-vuotiaista elää yhden hengen talouksissa. Yksin elämiseen liittyy muita väestöryhmiä suurempi köyhyysriski. Eläke ei riitä elämiseen ja monelle ikäihmiselle toimeentulotuen hakeminen on vaikeaa. Monet tinkivät mieluummin jopa lääkkeistä tai ruuasta.

Yksinelävät ovat epätasa-arvoisessa asemassa pareihin ja perheisiin verrattuna. Tämän epäkohdan korjaaminen on ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuuskysymys. Muutoksia tarvitaan asenteissa, palvelujärjestelmässä ja lainsäädännössä.

Yksin elämisen kalleus johtuu esimerkiksi:

• yksiöiden neliöhinta on korkeampi kuin isojen asuntojen ja yksiöitä on vaikeampi saada.
• jätemaksut saman suuruisia (vaikka jätteitä tulee vähemmän)
• kotitalousvähennykset ja verotus suosivat pareja ja perheitä
• kaupoissa pienet pakkauskoot suhteellisesti kalliimpia.

Yksinasuvien ikäihmisten toimeentulon erityisongelmat on huomioitava samalla, kun laaditaan muukin ikäihmisten toimeentulon parantamiseen tähtäävä toimenpideohjelma.

Ikäihmisten kaltoinkohtelu ja heihin kohdistuvat rikokset

Ikääntyneiden kaltoinkohtelu on yhteiskuntamme vaiettu ja kasvava ongelma. Väkivalta ja kaltoinkohtelu ovat moniulotteisia ilmiöitä, jotka kattavat henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan, taloudellisen hyväksikäytön ja henkilökohtaisten oikeuksien loukkaamisen. Kaltoinkohtelun yleisin ilmenemismuoto Suomessa on henkinen väkivalta (21 %), jota seuraavat taloudellinen hyväksikäyttö (6,5 %) ja henkilökohtaisten oikeuksien loukkaaminen (5,7 %). Noin 4,6 prosenttia naisista oli kokenut seksuaalista häirintää tai väkivaltaa. (THL 2011, Suvanto ry 2018)

Ikääntyneet, kotona asuvat naiset ovat kaikista haavoittuvimmassa asemassa. Jotta voidaan suunnitella ennaltaehkäiseviä toimia ja tukipalveluita, tarvitaan lisää tietoa väkivallan yleisyydestä ja sen riskitekijöistä sekä avun hakemista estävistä tekijöistä. Omaisten, läheisten ja tuttavien sekä ammattilaisten tulee ottaa asia puheeksi, tukea ikäihmistä asian puheeksi ottamisessa ja puuttua kaltoinkohtelun, väkivallan tai sen epäilyn esiin tullessa. Vanhuspalvelulain mukaista mahdollisuutta tehdä huoli-ilmoitusta ei tunneta edelleenkään tarpeeksi kansalaisten, poliisin tai pelastustoimen keskuudessa. Huoli-ilmoituslomakkeita pitäisi olla helposti saatavilla muuallakin kuin netissä. Ikääntyneen ihmisarvon kunnioittaminen ja oikeuksien turvaaminen sekä turvallisuuden takaaminen on olennaisen tärkeää näin vaikeassa ja herkässä asiassa. Koska kaltoinkohtelija on usein ikääntyneen läheinen, vaatii se erityistä herkkyyttä. (Suvanto ry 2018)

Ikäihmisille on suunnattava koulutusta ja tietoa kaltoinkohtelun ja rikollisen toiminnan kohteeksi joutumisen välttämiseksi. Aiheina tulisi olla muun muassa raha-asioiden hoito, asuntomurtojen ehkäisy, internetin turvallinen käyttö ja muiden huijausten ja petosten ennaltaehkäisy. Lisäksi koulutuksessa on kerrottava, miten tulee toimia, jos joutuu kaltoinkohtelun tai rikollisen toiminnan kohteeksi. Koulutusta on toteutettava eri viranomaisten ja järjestöjen yhteistyönä.

Ammatillista apua, tukea ja neuvoja on saatavilla kunnan sosiaalipäivystyksestä, alueen sosiaalityöntekijältä, kotihoidon ja terveysaseman henkilökunnalta, lähimmästä turvakodista ja poliisilta. Apua, tukea ja neuvoja tarjoavat lisäksi Suomen vanhusten turvakotiyhdistyksen auttavat puhelimet, muut valtakunnalliset ja alueelliset auttavat puhelimet, seurakunnat sekä väkivaltatyöhön ja ikäihmisten erityiskysymyksiin erikoistuneet järjestöt ja yhteisöt. Myös turvakodit palvelevat ikääntyneitä.

Valvira selvitti vuonna 2016 sosiaalihuollon ympärivuorokautisen asumispalveluyksiköissä tapahtunutta vanhusten kaltoinkohtelua (Tallavaara ym. 2016). Ammattilaisia kyselyssä oli yli 7 000 ja 93 prosenttia heistä oli havainnut kaltoinkohtelua. Yleisimmin havaittuja kaltoinkohtelun muotoja olivat ulkoilun laiminlyönti, karkea, epäasiallinen tai lapsenomainen kielenkäyttö sekä määräily, rankaiseminen ja moittiminen. Myös fyysistä ja seksuaalista kaltoinkohtelua oli havaittu. Kaltoinkohtelijaksi nimettiin useimmiten toinen työntekijä tai/ja toinen asukas. Näihin todettuihin puutteisiin, niiden korjaamiseen ja valvonnan tehostamiseen on paneuduttu kyselyn jälleen.

Mielenterveyden haasteet, alkoholin ja päihteiden käyttö sekä peliriippuvuus

Ikääntyneiden mielenterveysongelmat, yksinäisyys, huonoksi koettu fyysinen terveys, riittämätön uni sekä riittämättömät tulot olivat yhteydessä koettuun huonoon elämänlaatuun ja psyykkiseen kuormittuneisuuteen (Kaskela ym. 2017). Niin sanotun kolmannen iän alussa elämänlaatu on useimmilla hyvä ja vain harvalla on psyykkistä kuormittuneisuutta. Iän karttuessa ongelmat yleistyvät. Miehillä kokemus heikosta elämänlaadusta ja naisilla vähintään lievästä psyykkisestä kuormittuneisuudesta olivat yleisempiä, jos he auttavat säännöllisesti toista toimintakyvyltään heikentynyttä tai sairasta henkilöä. Monet heikkoon elämänlaatuun ja psyykkiseen kuormittuneisuuteen yhteydessä olleet asiat ovat luonteeltaan sellaisia, joihin voidaan yhteiskunnassa vaikuttaa. Erityisesti tarvitaan palveluita ja tukimuotoja vähentämään yksinäisyyttä, helpottamaan omaishoitajien arkea ja ehkäisemään eläkeikäisten kokemaa väkivaltaa.

Hyvä mielenterveys auttaa ikääntyneitä elämään aktiivista, laadukasta ja tervettä elämää. Se vahvistaa fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä. Terve ja laadukas elämä vähentää myös vanhuusiän mielenterveysongelmia ja muistihäiriöitä sekä niistä aiheutuvia kuluja (Tamminen 2013).

Mielenterveyttä ja hyvinvointia edistävät vanhemmalla iällä monet tekijät. Monille ikääntyneille hyvät perhe suhteet, positiivinen asenne, elämän arvostaminen, muutosten hyväksyminen ja suvaitseminen sekä halukkuus oppia ja luova toiminta ovat hyvinvointia edistäviä tekijöitä (Tamminen 2013).

Fyysinen, henkinen ja sosiaalinen aktiivisuus sekä vuorovaikutus ovat oleellisen tärkeitä mielenterveyden ylläpitämisessä. Myös mahdollisuus toteuttaa seksuaalisia tarpeita on ikääntyneille tärkeää. Tärkeitä ovat myös riippumattomuus ja valinnan mahdollisuus muun muassa eläkkeelle jäämisen ja asumisen suhteen. Hyvää mielenterveyttä edistävät myös hengelliseen sekä yhteisön toimintaan osallistuminen.

Tammisen (2013) mukaan ikääntyneiden mielenterveyden edistämiseen tähtääviä toimenpiteitä ovat:

1. Terveiden elämäntapojen edistäminen, esimerkiksi terveellinen ruokavalio, tupakoimattomuus, alkoholin kohtuukäyttö, riittävä uni ja asianmukainen lääkkeiden käyttö.
2. Fyysisen aktiivisuuden ja liikunnan mahdollistaminen, esimerkiksi ikääntyneille soveltuvat liikuntaympäristöt ja -välineet.
3. Myönteisten ihmissuhteiden vahvistaminen, esimerkiksi positiiviset perhesuhteet ja vertaisryhmiin osallistuminen.
4. Yhteisöllisen osallistumisen vahvistaminen, esimerkiksi vapaaehtoistoiminta ja harrastusryhmät.
5. Oppimisen ja opiskelun mahdollisuudet, esimerkiksi elinikäinen oppiminen ja ikäihmisten yliopisto.
6. Luovan toiminnan mahdollisuudet, esimerkiksi kerhot, kurssit ja ikääntyneiden toimintakeskukset.
7. Mielenterveyden ongelmien varhainen havaitseminen, esimerkiksi toimiva perusterveydenhuolto.
8. Turvallisen ja riippumattoman elämän mahdollistaminen, esimerkiksi tekniset sovellukset kotiin, kotipalvelut ja -hoito sekä edulliset asumiskustannukset.

Ikäihmisten alkoholin ja päihteiden käyttö sekä peliriippuvuus ovat lisääntynyt ja riskikäyttäjiä ja suurkuluttajia on aiempaa enemmän. Alkoholia paljon käyttävien ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle vaatii erityisiä ehkäiseviä toimenpiteitä yleisen kokonaiskulutuksen vähentymiseen tähtäävien toimenpiteiden lisäksi. Ikäihmisten terveys- ja hyvinvointitarkastuksissa on otettava puheeksi päihteiden käyttö.

5. PIENITULOISEN IKÄÄNTYNEEN ARKI: HOIVAKÖYHYYTTÄ JA PALVELUIDEN PUUTETTA

Eläketurvakeskuksen mukaan vuonna 2017 eläkkeensaajista lähes 40 prosentilla eläketulo jää alle 1 250 euron kuukaudessa. Heistä kaksi kolmesta on naisia.

Tilastokeskuksen tulonjakotilaston mukaan alimman tulokymmenyksen kotitalouksista noin kolmannes on eläkeläistalouksia. Heidän tulonsa muodostuvat usein joko pienestä kansaneläkkeestä tai takuueläkkeestä, joka on 784,52 euroa kuukaudessa vuonna 2019.

Euroopassa köyhyysrajana käytetään yleisesti pienituloisuuteen perustuvaa määritelmää, mikä on 60 prosenttia kotitalouksien käytettävissä olevasta mediaanitulosta. Mediaanitulolla tarkoitetaan keskimääräistä tuloa, kun kaikkien kotitalouksien tulot laitetaan suuruusjärjestykseen. Toisin sanoen, jos kotitaloudella on käytettävissä alle 60 prosenttia väestön keskimääräisestä käytettävissä olevista tuloista, se on määritelmällisesti köyhä. Suhteellinen köyhyys vaihtelee siis maittain. Vuonna 2016 yksinasuvan henkilön kohdalla köyhyysraja oli 1 190 euroa kuussa. Suhteellisesti köyhiä oli vuonna 2017 Suomessa 654 000 ja heidän osuutensa kotitalousväestöstä oli 12,1 prosenttia. Heidän määränsä kasvoi edellisvuodesta 0,6 prosenttia. Suhteellisessa köyhyydessä elävät joutuvat kamppailemaan elääkseen normaalia elämää ja pystyäkseen osallistumaan yhteiskunnan taloudellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin toimintoihin. (Järvinen ym. 2018).

EU:n Eurooppa 2020 -strategiassa on asetettu tavoitteeksi, että vuoteen 2020 mennessä 150 000 ihmisen riski köyhtyä tai syrjäytyä poistetaan. Vuonna 2016 köyhyys- tai syrjäytymisriskissä eli 849 000 henkilöä. Heitä oli 15,7 prosenttia väestöstä.

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos (THL) puhuu myös alle minimibudjetin elävistä ihmisistä, joiden tulot eivät riitä kohtuulliseen vähimmäiskulutukseen. Yksin asuvan minimibudjetti on ilman asumismenoja 600 - 669 euroa kuukaudessa iästä riippuen. Ikäihmisille tähän tulee huomioida lisäksi esimerkiksi lääkekustannukset. Vuokralla yksin asuvan kokonaisminibudjetti on 1077 - 1234 euroa kuukaudessa asuinpaikasta riippuen. Näitä alle minimibudjetin eläviä oli Suomessa vuonna 2015 jo 471 000), joista suuri osa on eläkeläisiä. Yli 65-vuotiaiden yksinasuvien köyhyysaste on lähes 30 prosenttia (ks. Mukkila ym. 2017). Sipilän hallituksen toteuttamat kansaneläkeindeksien jäädytykset ja leikkaukset, palvelumaksujen korotukset sekä Kelan tukien leikkaukset ja omavastuiden korotukset ovat kiristäneet kohtuuttomasti heikoimmassa taloudellisessa asemassa olevien eläkeläisten asemaa.

Ikääntyneiden pienituloisuus on Suomessa yleistä 75 vuotta täyttäneillä. Kaikkiaan yli 75-vuotiaita vuonna 2016 oli 485 000 ja heistä 19,2 prosenttia eli 93 000 ikääntynyttä kuului tulonjakotilaston mukaan pienituloiseen kotitalouteen. Kaikkein pienituloisin on 75 vuotta täyttänyt, yksin asuva nainen.

Matalaan sosioekonomiseen asemaan liittyy ikääntyneillä heikompi fyysinen ja psyykkinen toimintakyky, suurempi sairastavuus ja korkeampi kuolleisuus. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuksen mukaan he eivät kuitenkaan käy lääkärissä eivätkä käytä palveluita huonon taloudellisen tilanteensa vuoksi. Heikosti toimeentulevat ja pienituloiset, alimpaan tuloviidennekseen kuuluvat ikääntyneet tarvitsevat kotipalvelua ja kotisairaanhoitoa huomattavasti parempituloisia enemmän. He myös kokevat, etteivät saa niitä riittävästi. Toimeentulotuen tarvetta koki useampi kuin joka kymmenes ikääntynyt. Suurin osa heistä koki, ettei ollut saanut sitä riittävästi tai ei lainkaan (Hannikainen, 2018).

Hoivaköyhyys on kasvava ongelma

Hoivaköyhä on ihminen, joka ei saa tarpeeksi apua ja samalla itse kokee, että hänellä on täyttymätön avuntarve (esim. vaatehuolto, peseytyminen, ravitsemus ja siivous). Yli 75-vuotiaista 26 prosenttia kokee päivittäisessä elämässään runsaasti täyttämättömiä tarpeita. Kyse on hoivaköyhyydestä. Päivittäisen elämän tarpeiden osalta hoivaköyhyyttä selvittävät eniten pienituloisuus, heikko terveys ja vain julkisten palvelujen käyttö ja perustarpeiden osalta heikko terveys ja asuinalue. Hoivaköyhyyttä on vähiten kaupunkien keskustoissa. Eriarvoisuutta on enemmän käytännöllisessä avussa kuin perushoidossa (Kröger 2018).

Jokaiselle ikääntyneelle tulee turvata riittävät, laadukkaat ja tarpeenmukaiset palvelut riippumatta sosioekonomisesta asemasta, taloudellisesta tilanteesta tai asuinalueesta. Perustuslain mukaan julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Perustuslakivaliokunta toi esiin jo vuonna 1996, ettei henkilön taloudellinen tilanne saa olla esteenä palveluihin hakeutumiseen. Tällä hetkellä asiakasmaksujen osuus on pohjoismaisittain korkea. Jussi Tervolan ym. (2018) selvityksen mukaan asiakasmaksujen merkittävät korotukset lisäävät erityisesti yli 65-vuotiaiden köyhyyttä. Muutosten vaikutukset kohdentuvat ennen kaikkea ikääntyneisiin ja pienituloisiin kotitalouksiin. Vaikka vanhuspalvelulaki velvoittaa ottamaan huomioimaan taloudellisen tilanteen palvelutarpeen arvioimisessa, se jää usein tekemättä.

Tavoitteena tulee olla, ettei palvelutarpeen kasvaessa maksutaakka nouse kohtuuttomaksi. Lisäksi on varmistettava, että jokaisella on oltava mahdollisuus käyttää rahaa myös muuhun kuin perushoitoon ja -hoivaan asumismuodosta riippumatta. Vähimmäiskäyttövaran määrittelyssä tulee huomioida hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet: Ihmisen itsemäärääminen ja oikeus mielekkääseen, oman näköiseen hyvään elämään.

Suomessa tarvitaan lisää tutkimusta siitä, miten pienituloisuus ja köyhyys vaikuttavat pitkäaikaissairauksien hoitomahdollisuuksiin ja palveluiden käyttöön. Selvityksessä tulee laskea yksilölle aiheutuvien kustannusten ja haittojen lisäksi yhteiskunnalle aiheutuvat kustannukset ja haitat. Mitä esimerkiksi maksaa sairauksien pahenemisesta johtuvat lisäsairaudet tai ikäihmisen toimintakyvyn menetykset.

Eläkeläisen toimeentuloon vaikuttavat palvelumaksut, maksukatot, asumuskustannukset sekä eläkkeet ja niiden verotus. Näistä SDP:llä on oma ohjelmansa, jossa korostetaan mm. asiakasmaksujen kohtuullistamista aina, kun asiakkaan elämäntilanne sitä vaatii sekä perustoimeentulotukea saavien vapauttamista kokonaan asiakasmaksuista. Lisäksi korostetaan maksukattojen yhdistämistä siten, että asiakasmaksut sekä lääke- ja matkakustannusten maksukatot yhdistetään ja lasketaan kohtuulliselle tasolle.

6. OMA KOTI KULLAN KALLIS, MUTTA MISSÄ JA MITEN?

Jokaisella on oikeus omaan kotiin ja sen turvallisuuteen, yksilölliseen elämään sekä hyvään arkeen. Kotona korostuu itsemääräämisoikeus.

Ympäristöministeriön (Jalava ym. 2017) selvityksen mukaan ikääntyneistä suurin osa haluaa jatkossa asua kerrostalossa, palveluiden lähellä. Asumisessa on tärkeää vaivattomuus, esteettömyys, yhteisöllisyys ja kaikenikäisten seura.

Asumisen tulee vastata ikääntyneen yksilöllisiä tarpeita. Lisäksi ikääntyneille tulee tarjota esteettömiä ja kohtuuhintaisia asumismuotoja. Kohtuuhintaisen asumisen turvaaminen edellyttää myös julkisen asuntotuotannon kasvattamista. Erityisenä kohderyhmänä tulee olla pienituloiset vuokralla asuvat eläkkeensaajat, joilla ei ole varallisuutta. Toisaalta, haja-asutusalueilla asuu ikääntyneitä, joilla ei ole mahdollisuutta saada omistusasuntoaan myytyä tai ostaa siitä saatavalla rahalla asuntoa palvelujen ääreltä. Kaupungeissa asuvilla, pienituloisilla omistusasunnossa asuvilla haasteeksi voivat muodostua suuret peruskorjauskustannukset. Ikääntyneiden asumisen kannalta tämä tarkoittaa monipuolisten asumisratkaisujen tarjoamista jatkossakin muun väestön joukossa. Seniorikorttelit ja senioriasunnot eivät monen mielestä ole paras vastaus yksinäisyyteen, kotona pärjäämiseen tai turvallisuuden tunteen lisäämiseen.

Suurin osa ikääntyneistä haluaa asua omassa kodissaan niin kauan kuin se on turvallista ja inhimillistä. Tämä mahdollistuu sopivien ja yksilöllisten, tarpeita vastaavien asumismuotojen ja muun muassa laadukkaan kotihoidon avulla. Laadukkaaseen kotihoitoon kuuluu myös kokonaisturvallisuudesta huolehtiminen esimerkiksi rikos-, palo- ja tapaturmaturvallisuuden osalta.

Palveluprosessit on yhtenäistettävä siten, että ne muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Tämä mahdollistuu vastuutyöntekijän avulla ja turvaamalla hänelle riittävät resurssit. Kotihoidon tilanne on kuitenkin monin paikoin kriisiytynyt, ja kotona asuu ihmisiä, joiden oikea asumisen paikka ei ole koti. Yksin asuvalle muistisairaalle oma koti ei enää ole oikea asumispaikka siinä vaiheessa, kun muistisairas ei muista syödä tai juoda eikä hän osaa käyttää puhelinta tai turvaranneketta. Henkilökuntaa ei ole riittävästi turvaamaan kotihoidon asiakkaille inhimillistä ja turvallista arkea. Yhteisökoti on silloin oikea ja inhimillinen ratkaisu. Yhteisökoti on koti. Niitä ovat muun muassa tehostettu palveluasuminen, ryhmäkoti- ja perhekotiasuminen. Yhteisökoteja ei kuitenkaan ole riittävästi.

Toisaalta osa ikäihmisistä ei halua ottaa palveluita vastaan kotihoidon korkeiden maksujen takia. Kotihoidon lisäksi useat ikääntyneet tarvitsevat erilaisia tukipalveluita, jotka kasvattavat maksutaakkaa. THL:n (Hannikainen 2018) mukaan lähes joka neljäs pienituloisimmista 75 vuotta täyttäneistä tarvitsee kotipalvelua tai kotisairaanhoitoa. Useampi kuin joka neljäs pienituloinen vanhus ei saa riittävästi tai lainkaan kotipalvelua ja lähes viidennes ei saa riittävästi tai lainkaan kotisairaanhoitoa. Toisaalta kotihoidon asiakkailla on myös kodinhoitoon liittyviä tarpeita, joiden tekemiseen ei kotihoidon työntekijöillä ole nykyisin aikaa. Kotihoidon henkilöstörakennetta ja työnjakoa on tarkasteltava tulevaisuusnäkökulmasta kriittisesti.

Pirjo Tiikkaisen ja Kristiina Juntusen (2018) selvityksen mukaan kotihoidon henkilöstön osaaminen on epätasaista, jonka vuoksi täydennyskoulutukseen on kiinnitettävä huomiota. Erityisosaajia, esimerkiksi fysioterapeutteja, toimintaterapeutteja, kliinisesti erikoistuneita sairaanhoitajia sekä muistikoordinaattoreita ja muistihoitajia sekä sosiaalityön osaajia tarvitaan nykyistä enemmän. Toisaalta gerontologinen osaaminen on taattava kaikille kotihoidon työntekijöille.

Kotihoidon on oltava kuntouttavaa ja siihen on taattava riittävät resurssit. Kuntouttavan kotihoidon kivijalkana ovat arjen askareet sekä ulkoilu ja liikunta. Tällä hetkellä hoidon ja hoivan suunnittelu lähtee liiaksi siitä, minkälaisia valmiita palvelurakenteita (ateria-, kauppayms. palvelut) henkilölle voidaan järjestää, eikä siitä, miten tuetaan toimintakykyä. Esimerkiksi moni kotihoidon asiakas ei pääse lainkaan ulkoilemaan.

Mikäli sosiaali- ja terveydenhuollon menoja halutaan tulevaisuudessa hillitä, tulee kuntoutuksen olla osa jokapäiväistä arkea. Kotiin annettavaan kuntoutukseen sekä erilaisiin avokuntoutusmahdollisuuksiin on panostettava. Kotihoidon tukirakenteena tarvitaan myös kuntouttavaa päivätoimintaa. Monimuotoisen kuntouttavan toiminnan avulla tuetaan ikääntyneen mahdollisuutta ja kyvykkyyttä asua kotona mahdollisimman pitkään ja ennalta ehkäistä laitoshoitoon joutumista. Lyhytaikaiset kuntoutusjaksot on mahdollistettava oikea-aikaisesti ja tarpeen mukaisesti.

Siilaisen kuntoutumiskeskus on osa Siun soten kokonaisuutta, jossa on akuutin, kirurgisen, neurologisen ja geriatrisen kuntoutuksen osastoja. Toiminnan lähtökohtana on ikääntyneen kanssa yhdessä toimiminen ja voimavaralähtöisyys. Tavoitteena on, että ikäihminen pääsisi kuntotutumiskeskukseen mahdollisimman pian kuntoutusjaksoa tarvitessaan.

Myös digitaalisia palveluita voidaan hyödyntää kotihoidossa ja kotikuntoutuksessa. Etähoito ja -kuntoutus tarkoittaa teknologian mahdollistamaa terveydenhuollon toteuttamista siten, että ammattilainen ja potilas eivät ole fyysisesti samassa paikassa. Etähoidossa asiakkaan kanssa kommunikoidaan ja häntä tutkitaan ja ohjataan esimerkiksi puhelimen, videopuheluiden, suojatun sähköpostiyhteyden, etämonitoroinnin tai välitettyjen kuvien kautta. Oikein toteutettuna etähoito palvelee myös kotihoitoa. Esimerkiksi ikäihminen voi olla yhdessä kotisairaanhoitajan kanssa yhteydessä lääkäriin ja asiat hoidetaan ilman, että ikäihmisen tarvitsee mennä vastaanotolle.

Kotihoidossa teknologian ja apuvälineiden käyttömahdollisuuksia ovat muun muassa (Rappe ym. 2018):

• muistuttaminen, esimerkiksi muistuttavat kellot ja lääkerasiat, vuorokaudenajan osoittavat kalenterit
• yhteydenpito esimerkiksi helppokäyttöisten puhelimien (myös turvapuhelimet) ja internetin kautta toimivien sovellusten kautta.
• virkistys ja rentoutuminen, esimerkiksi tietokoneen kosketusnäytön kautta toimivat sovellukset ja hierovat tuolit
• turvallisuutta parantamaan tarkoitetutut turvaliedet, ajastimella toimivat pistorasiat, hälyttävät matot, patjat ja muut seurantalaitteet, veden ylivuotovahdit jne.
• liikkumisen ja tasapainon tueksi sopivat rollaattorit, kepit, pyörätuolit, tukikaiteet ja -kahvat, paikannuslaitteet
• omaisten ja hoitajien avuksi tarkoitetut henkilönostimet, suihkutuolit ja asiakastietojärjestelmät. Teknologia voi edistää kotona asumista ja esimerkiksi muistisairaan itsemääräämistä. Seurantalaitteen avulla muistisairas voi yhdessä läheistensä kanssa määritellä itselleen turvallisen liikkumisalueen. Kun hän poistuu alueelta, lähtee hälytys esimerkiksi perheenjäsenelle. Kaikessa teknologian käytössä on huomioitava henkilön oma näkemys asiasta. Ilman ihmisen omaa lupaa teknologian käyttö ei ole mahdollista. Eettisesti kestävä periaate teknologian käyttöön on se, että sillä pyritään edistämään toimintakykyä sekä turvallisen toiminnan mahdollisuuksia ja välttämään henkilön toiminnan rajoittamista.

Ihminen ei elä pelkästään leivästä. Pelkkien fyysisten tarpeiden tyydyttäminen pitää ihmisen elossa, mutta se ei ole mielekästä elämää.

Tällä hetkellä kotihoidossa on paljon ikäihmisiä, jotka eivät pääse ulkoilemaan, harrastamaan tai tekemään itselleen mieluisia asioita oman kodin ulkopuolella. Palvelusuunnitelman tulisi varmistaa myös näiden asioiden toteutuminen. Vastuuhoitajan/omahoitajan toimenkuvaan tulee sisällyttää tämän kaltaisten inhimillisten tarpeiden tyydyttämisen mahdollistaminen. Kotihoidon tueksi voidaan kouluttaa esimerkiksi kulttuurikummeja ja muita vapaaehtoisia.

Kuljetuspalveluiden turvaamisen avulla ikääntyneellä on mahdollisuus asioida, osallistua ja hoitaa sosiaalisia suhteitaan. Sosiaalihuoltolain mukaisten matkojen myöntämistä ikääntyneille tulee vahvistaa tulevaisuudessa ja siten varmistaa, että ikääntyneet voivat näitä palveluita käyttää ja olla osallisia yhteiskunnassa. Kuljetuspalveluiden omavastuut eivät saa olla esteenä kuljetuspalveluiden käytölle. Yksinäiselle, monisairaalle ikääntyneelle henkilökohtaisen avustajan mahdollistaminen antaa mahdollisuuden osallisuudelle sekä hyvälle ja toimivalle arjelle.

Kansainvälisesti muistisairaudet ovat vammaissairauksia, mutta Suomessa muistisairaat eivät useinkaan saa vammaispalvelulain mukaisia etuuksia, kuten kuljetuspalveluita, tulkkauspalveluita tai henkilökohtaista avustajaa. Muistisairaiden kohdalla voitaisiin kotona asumista pidentää näiden palveluiden avulla. Lainsäädännössä tulisi vahventaa muistisairaiden oikeuksia vammaispalvelulain mukaisiin palveluihin. Suomessa on tällä hetkellä 44 000 sopimusomaishoitajaa, jotka saavat omaishoidon tukena taloudellista tukea, säännölliset vapaapäivät ja tukipalveluita. Lisäksi Suomessa arvioidaan olevan 20 000 omaista, jotka olisivat oikeutettuja omaishoidon tukeen hoidon sitovuuden ja vaativuuden perusteella, mutta eivät näitä palveluita saa.

Omaishoitajien tilanne on huono huolimatta hallituksen kärkihankkeesta, jonka tavoitteena on ikäihmisten kotihoidon kehittäminen ja kaiken ikäisten omaishoidon vahvistaminen. Omaishoidon tuki on merkittävä omaishoitoperheille myönnettävä tukimuoto. Omaishoitoa tukemalla yhteiskunta säästää noin kolme miljardia euroa vuosittain. Omaishoidon tuen rahat ovat monin paikoin loppuneet kesken vuotta ja lisäksi palvelujen saatavuudessa on paljon puutteita. Valtio on panostanut omaishoitoon lisärahoituksella, mutta kunnat ja maakunnat päättävät lopulta, mihin rahat ohjautuvat. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (Linnosmaa ym. 2014) selvityksen mukaan osa kunnista on panostanut lisää omaishoitoon, mutta kehitys on hyvin eritahtista alueittain.

Omaishoidon tuen kriteerit vaihtelevat kuntakohtaisesti ja keskittyvät usein pelkästään hoidettavan fyysisen toimintakyvyn arviointiin psyykkisen toimintakyvyn jäädessä arvioimatta. Piilossa olevia, vaativasti läheistään hoitavia arvellaan Suomessa olevan noin miljoona, joista 700 000 on työelämässä. Tähän ryhmään kuuluvat muun muassa etäomaishoitajat ja vanhempiaan hoitavat lapset.

Omaishoito on merkittävä ja tärkeä hoitomuoto, jonka avulla voidaan edesauttaa ikääntyneen, paljon apua tarvitsevan mahdollisuus asua kotona. Omaishoidossa on oleellista, että hoitajan soveltuvuus ja tukihoidolle ja jaksamiselle on turvattu. Se edellyttää niin omaishoidettavan, hoitajan kuin kodin soveltuvuutta. Riittävä tuki, neuvonta ja ohjaus omaishoitoon on turvattava. Omaishoidettavan äänen kuuleminen ja hoitajan jaksamisen tuki mm. oikea-aikaisten ja sopivien sijaisjärjestelyjen turvin tulee taata. Palvelusuunnitelman laatimisen yhteydessä tulee arvioida myös hoitajan jaksaminen ja turvata keinot sen ylläpitämiseen. Tavoitteena tulee olla, että sopimusomaishoitaja saa riittävän taloudellisen korvauksen, vakuutusturvan, jaksamista tukevat tarpeen mukaiset vapaat, terveydenhuollon palvelut ja tarvitsemansa kuntoutuksen. Vuorohoito on tärkeä keino auttaa omaishoitajaa jaksamaan. Vuorohoidon tulee olla myös hoidettavalle aina kuntouttavaa. Perhehoito soveltuu usein erinomaisesti vuorohoitoon ja turvamaan omaisten vapaapäivät. Erityisenä kehittämistarpeena on kotiin annettavan perhehoidon lisääminen.

7. YHTEISÖKOTI ON KOTI!

Vanhuspalvelulaissa korostetaan laitoshoidon purkamista ja sitä, että ikäihmisen on voitava asua omassa kodissaan mahdollisimman kauan. Tämä on johtanut siihen, että esimerkiksi yksin asuva muistisairas on omassa kodissaan siinäkin vaiheessa, kun hän ei enää muista syödä, juoda eikä tiedä miten turvaranneketta tai puhelinta käytetään. Tällöin hyväkään kotihoito ei ole enää oikea hoitomuoto. Monin paikoin kriteerit yhteisökotiin pääsemiselle on asetettu liian korkealle eikä ihmisen omaa tahtoa asiassa kuulla. Lisäksi kotihoito on usein liian huonosti resursoitua, jolloin yksilöllistä ja toimintakykyä ylläpitävää hoitoa on lähes mahdotonta toteuttaa.

Tärkeää on, että oman kodin jälkeen on mahdollista päästä sellaiseen yhteisökotiin, jossa voidaan vastata juuri tämän henkilön henkilökohtaisiin tarpeisiin. Yhteisökotiasuminen voi olla julkista, yksityistä ja järjestöjen toteuttamaa, mutta ikäihmisen taloudellinen tilanne ei saa olla esteenä hänelle sopivaan yhteisökotiin pääsemiseksi. Kilpailuttaminen ei sovi yhteisökotiasumiseen.

Yhteisökodeissa asuu useampia hoitoa/hoivaa tarvitsevia, mutta avun ja tuen tarpeeseen vastataan yksilöllisesti. Pelkät huonekalut eivät tee yhteisökodista kotia, vaan se, että henkilö saa olla oma itsensä ja elää oman näköistä arkea. Kodin tunnun tekee tuttuus, turvallisuus, pysyvyys ja muistot. Sinne kuuluvat tutut ja turvalliset ihmissuhteet, kodin askareet ja mielekäs tekeminen.

Yhteisökodeissa on oltava riittävästi ammattitaitoista henkilökuntaa, tarpeenmukaisen kuntouttavan hoidon toteuttamiseen. Minimihenkilöstömitoitukset ja nykyistä tiukempi vaatimus yksilöllisten perusoikeuksien toteutumisesta on taattava lainsäädännöllä.

Omannäköisen elämän turvaaminen onnistuu, kun toiminnan pääpaino on elämänlaadun varmistamisessa. Hyvässä yhteisökodissa ymmärretään, että hoitajat tulevat töihin toisen kotiin, koputtavat oveen, kysyvät mielipidettä ja lupaa, kunnioittavat itsemääräämisoikeutta sekä kohtelevat aikuisina. Yhteisökodissa, jossa asuu muistisairaita, on oltava riittävästi muistisairauksien hoito- ja hoivatyöhön erikoistunutta henkilökuntaa. Parhaimmillaan eläminen yhteisökodissa voi olla mukavampaa ja iloisempia kuin kotona, jonne moni sairastunut voi jäädä yksin.

Yhteisökoteihinkin voi pesiytyä laitoskulttuurin piirteitä ja laitosmaisuutta. Usein taustalla on henkilökunnan vähäisyys ja/tai laitoskulttuuria tukevat asenteet ja rakenteet. Laitoskulttuuri johtaa siihen, että yhteisökoti muistuttaa enemmän pitkäaikaisosastoa kuin kotia.

Yhteisökodin valitseminen on kodin valitsemista ja tärkeää on, että ikäihminen voi tehdä sen yhdessä läheisten ja ammattilaisten kansa. Julkisen puolen palveluohjausta tarvitaan, jotta voidaan valita juuri tälle henkilölle hänen toiveidensa ja tarpeidensa mukainen koti.

Yhteisesti rahoitetut ikäihmisten palvelut eivät saa olla voitontavoittelun kohde. On syytä muistaa, etteivät markkinavoimat huolehdi siitä, että arvokas vanhuus kuuluu kaikille. Yhteiskunnan on varmistettava asia pitämällä huolta julkisten palveluiden kattavuudesta ja laadusta. Julkisen tahon on jatkossakin vastattava palveluista ja niiden kokonaisuudesta. Julkisen tuotannon ohella palveluja voi järjestää yksityinen ja kolmas sektori, mutta palveluohjauksen on oltava julkisella puolella.

Palveluasumisessa ja tuetussa asumisessa asuvalta perittävistä maksuista ei ole nykyisin lainsäädäntöä, kuten esimerkiksi pitkäaikaisen, pysyvän laitoshoidon maksusta on. Tärkeää onkin selkiyttää asumispalvelujen maksujen perusteet yhdenmukaisiksi lainsäädännössä.

Asiakasmaksulain maksujen kohtuullistamispykälän mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon maksujen on oltava kohtuullisia, eivätkä ne saa olla esteenä palveluihin hakeutumiseen. Tämä koskee myös palveluasumista eli yhteisökotiasumista. Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen verkosto EAPN-Fin teki vuonna 2015 kyselyn asiakasmaksulain pykälän 11 toteutumisesta (Saarela, 2016). Kyselyn perusteella kohtuullistamista ei juurikaan tunneta, tunnisteta tai käytetä. Maksuja tulisi porrastaa tulotason mukaan ja samalla pitää huolta, että jokaiselle jää riittävästi omaa rahaa käytettäväksi itselle tärkeiden asioiden ja palveluiden hankkimiseen. Ammattihenkilöillä on velvollisuus neuvoa ja ohjata maksujen kohtuullistamisen hakemiseen.

Muistiliitto on laatinut tutkimusnäyttöön perustuvan hyvän hoidon kriteeristön (Muistiliitto 2016), jonka avulla voidaan arvioida yhteisökotien hoidon laatua. Kriteeristö on työkirja ja arviointimittaristo muistisairaiden ihmisten hyvän hoidon ja elämänlaadun kehittämiseen ja arviointiin.
Lisäksi vuonna 2019 valmistuu Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen (STEA) rahoittamana Muistiliiton ja Hoitotyön Tutkimussäätiön yhteistyössä laadittava näyttöön perustuva kriteeristö siitä, milloin muistisairaan kohdalla on syytä ryhtyä pohtimaan yhteisökotiin muuttamista.

8. PITKÄAIKAISHOITOAKIN TARVITAAN

Sosiaali- ja terveysministeriön ja Kuntaliiton laatusuosituksen (2017) mukaan ympärivuorokautista hoitoa tarjotaan yli 50 000 henkilölle tehostetussa palveluasumisessa, vanhainkodeissa tai terveyskeskussairaaloiden pitkäaikaishoidossa. Erilaisia palveluja säännöllisesti saavia on arviolta 150 000. Säännöllisiä kotiin annettavia palveluita, kuten kotihoitoa tai omaishoidon tukea saa noin 95 000 henkilöä.

Pysyvän laitoshoidon kriteerit ovat kiristyneet. Vanhuspalvelulakiin vuonna 2015 toteutetut kiristykset ovat johtanee siihen, että iäkkäiden henkilöiden pitkäaikainen hoito ja huolenpito voidaan toteuttaa pitkäaikaisena laitoshoitona vain, jos siihen on lääketieteelliset, asiakasturvallisuuteen tai potilasturvallisuuteen liittyvät perusteet. Lisäksi edellytetään kunnan selvittäneen mahdollisuudet vastata iäkkään palvelutarpeeseen kotiin annettavilla palveluilla tai muilla sosiaali- ja terveydenhuollon avopalveluilla ennen hoidon ja huolenpidon toteuttamista pitkäaikaisena laitoshoitona. Pysyvään laitoshoitoon päädytään käytännössä erittäin harvoin ja kirein kriteerein. Myös pysyvän laitoshoidon paikat ovat vähäisiä. Pitkäaikaista laitoshoitoa annetaan vanhainkodeissa ja terveyskeskusten vuodeosastoilla ja erilaissa hoito-, hoiva-, veljes- ja sairaskodeissa. Myös järjestöt ja yksityiset yritykset tuottavat laitospalveluja. Pysyvän laitoshoidon maksu on 85 prosenttia tuloista ja käyttövaraksi turvataan vähintään 107 euroa kaudessa. Maksuun sisältyvät hoidon lisäksi ravinto, lääkkeet, puhtaus, vaatetus sekä sosiaalista hyvinvointia edistävät palvelut. Palveluasumisessa iäkäs maksaa vuokran, hoivan, hoidon kustannukset ja sen lisäksi muut tarvittavat kuten lääkkeet, vaatteet ja tarvikkeet itse.

Laitoshoidossa toteutettavaa pitkäaikaishoitoa on edelleen kehitettävä ja sen laadusta on huolehdittava, koska todella vanhojen, ns. viidennessä iässä olevien määrä kasvaa kansakunnan ikääntymisen myötä ja pieni osa heistä tarvitsee elämänsä loppuvaiheessa hoitoa, jota toteutetaan sairaalamaisissa olosuhteissa.

Saattohoito

Jokaisella tulee olla oikeus arvokkaaseen ja kivuttomaan kuolemaan. Laadukasta saattohoitoa on oltava tarjolla joka puolella Suomea sitä tarvitseville. Koulutustarve on ilmeinen sekä lääkärien että hoitotyöntekijöiden keskuudessa. Aina ei ammattihenkilöillä ole valmiuksia tunnistaa edes kipua! Esimerkiksi muistisairaan kipu voi helposti jäädä kokonaan huomaamatta tai sitä hoidetaan liian miedoilla tai täysin väärillä lääkkeillä. Monessa yhteisö- ja hoitokodissa ei ole valmiuksia kipupumpun käyttöön tai sellaista ei ole saatavilla. Myös asenteissa kivun hoitoa kohtaan on korjaamista. Kipua saatetaan vähätellä tai tarjota toistuvasti samaa potilaan kipuun tehotonta lääkettä.

Saattohoidossa oleva ihminen tarvitsee toista ihmistä lähelleen ja omaisen tukeminen tähän tärkeään tehtävään on osa laadukasta saattohoitoa. Kaikilla ei kuitenkaan ole omaisia, minkä vuoksi hoitotyön ytimeen kuuluu saattohoidossa olevan ihmisen rinnalla oleminen ja kulkeminen. Tämän mahdollistamiseksi:

• tarvitaan koulutuksen kautta saatuja valmiuksia ja riittävät resurssit
• tarvitaan lisää palliatiivisen hoidon ja saattohoidon yksiköitä
• kotisairaalatoimintaa on edelleen kehitettävä ja lisättävä, sillä sen avulla voidaan usein mahdollistaa myös arvokas kivuton ja hyvä kuolema kotona.

Kotisairaalatoiminta tarkoittaa sairaalatoiminnan tasoista hoitoa, jota toteutetaan potilaan omassa kodissa. Suomessa on toiminnassa kunnallisia sekä yksityisiä kotisairaaloita. Kotisairaaloissa hoidetaan yleisimmin saattohoito-, infektio- sekä syöpäpotilaita. Kotisairaalatoiminnasta hyötyy ensisijaisesti potilas, koska potilaan ei tarvitse liikkua kodin ja sairaalan välillä.

Eutanasia-aloite hyvän kuoleman puolesta -kansalaisaloitteen yhteydessä eduskunta edellytti laajapohjaisen asiantuntijatyöryhmän perustamista. Ryhmän tehtävänä on selvittää elämän loppuvaiheen hyvää hoitoa, itsemääräämisoikeutta sekä saattohoitoa ja eutanasiaa koskevia sääntelytarpeita. Selvitystyön pohjalta työryhmä antaa tarvittaessa eduskunnalle ehdotukset lainsäädännön muuttamiseksi.

9. OSAAVA JA AMMATTITAITOINEN HENKILÖSTÖ SEKÄ NÄYTTÖÖN PERUSTUVA TOIMINTA!

Ikääntyviä ihmisiä ja heidän palveluitaan koskeva tutkimus on edelleen yksipuolista. Tarvitsemme lisää tutkimusta koko ikääntyvästä väestöstä ja sen monimuotoisesta panoksesta yhteiskunnan toimintaan. Lisäksi tarvitsemme tutkimusta uudenlaisista hoito-, kuntoutus- ja hoivakäytännöistä ja mahdollisuuksista. Toisin sanoen toiminnan on perustuttava riittävään näyttöön, ei "mutuiluun" tai "meillä on aina tehty näin" –toimintatapoihin.

Mitä on näyttö? Jotta hoito on vaikuttavaa ja potilaan kokonaishoidon kannalta merkityksellistä, toiminnan on perustuttava näyttöön eli mahdollisimman hyvään tietoperustaan. Tutkimusnäyttöä on hyödynnettävä silloin, kun sitä on saatavilla. Jos tutkimusnäyttöä ei ole, voidaan hyödyntää alan asiantuntijoiden yhteistä näkemystä tai esimerkiksi sellaisia käytäntöjä, joita on testattu käytännössä ja joiden vaikuttavuudesta on siten saatu riittävästi tietoa (vrt. kokeilukulttuuri).

Ikäihmisten palveluiden, hoidon, kuntoutuksen ja hoivan toteutukseen tarvitaan moniammatillista henkilökuntaa ja osaamista. Erityisesti gerontologista hyvää johtamista on kehitettävä. Erityisesti on huomiota kiinnitettävä työntekijöiden työhyvinvointiin, sillä uupunut työntekijä ei kykene toimimaan eettisesti korkeatasoisesti.

Monissa selvityksissä (esimerkiksi Super 2018, Kröger ym., 2018) tuodaan esiin niin palveluasumisen kuin kotihoidon haasteita ja henkilöstön jaksamisen ongelmia. Erityistä huolta herättää vanhusten kaltoinkohtelun esiintyvyys ympärivuorokautisessa hoidossa ja hoivassa.

Henkilöstön voimavarat ja ikääntyneiden tarpeet eivät kohtaa ja hoitajien jaksaminen on äärirajoilla. Esimerkiksi kotihoidossa on entistä huonokuntoisempia ja vaativampaa hoitoa ja huolenpitoa vaativia ikääntyneitä. Kotihoidon henkilöstöresurssit ja asiakkaiden tarpeet eivät kohtaa, mikä estää mm. hoito- ja palvelusuunnitelmien toteuttamisen laadukkaasti. Vain pieni osa (19 %) Superin tutkimuksessa olleista hoitajista koki, että hoito- ja palvelusuunnitelmat toteutuivat hyvin. Hoitajat kokevat, etteivät pysty antamaan riittävää hoitoa, kokevat riittämättömyyttä ja omien työolosuhteidensa huonontuneen. Suurta huolta herättää viesti siitä, että suuri osa vastaajista ei koe jaksavansa tulevien vuosien aikana tekemäänsä työtä ja iso osa harkitsee jättävänsä hoitotyön. Nämä tulokset ovat myös heikentyneet edellisiin kyselyihin nähden. Jopa kaksi viidestä kotihoidon työntekijästä harkitsee lopettamista. Ammattitaitoisen ja sitoutuneen henkilöstön pysyvyydestä on huolehdittava ja se on turvattava tulevaisuudessakin. Alan houkuttelevuuteen on panostettava. Korjaamalla hoitotyön liiallisen kuormittavuuden haasteet ja lisäämällä henkilöstöä voimme turvata riittävän työvoiman ja ikääntyneille turvallisen vanhuuden myös tulevaisuudessa.

Sekä hoidon ja hoivan laadun että hoitajien hyvinvoinnin ja jaksamisen näkökulmasta riittävästä henkilökuntamäärästä huolehtiminen on tärkeää. Riittävä henkilöstö on turvattava niin koti- kuin asumispalveluissa. Henkilöstömitoituksia laskettaessa on huomioitava vain välittömään hoitotyöhön osallistuvat ammatillisen koulutuksen saaneet henkilöt. Henkilöstömitoitusten tulee pohjautua asiakkaiden hoitoisuuteen. Mitoituksia ei nykyisestään saa heikentää ja monin paikoin niitä olisi jopa parannettava. Erityisen tärkeää olisi saada lainsäädäntöön vaatimus yksilöllisten perusoikeuksien toteutumisesta hoidossa ja hoivassa.

Jos halutaan ikäihmisten hoidon ja hoivan kehittyvän, on kiinnitettävä huomiota riittävien resurssien turvaamiseen ja työkulttuurin muutokseen. Muutos on aloitettava asenteista ja ammattilaisten koulutuksesta.

Erityisesti muistisairaiden kohtaamiseen, itsemääräämisoikeuden kunnioittamiseen sekä toimintakyvyn ylläpitämiseen ja parantamiseen on ammattilaisten saatava nykyistä paremmat valmiudet. Myös täydennyskoulutusta tarvitaan.

Kaikista ei ole työskentelemään sosiaali- ja terveysalalla ja siksi soveltuvuuskokeet tulee palauttaa sosiaali- ja terveysalalle hakeville.

Hyvä esimerkki ammattitaidon arvostamattomuudesta on joissakin kunnissa oleva käytäntö käyttää vartijoita turvapuhelinkäynneillä. Esimerkiksi ikäihmisten kaatumistapauksissa ei koskaan ole kyseessä pelkästä nostotapahtumasta, vaan käyntiin on aina liitettävä myös hoidollinen arvio, jota vartijat eivät pysty tekemään. Vaikka Valvirakin on ottanut kielteisen kannan asiaan ja ilmoittanut selkeästi, etteivät vartijat täytä hoitoon ja hoivaan osallistuvan henkilöstön kelpoisuusvaatimuksia, jotkut kunnat jatkavat edelleen tätä toimintaa.

Vapaaehtoistoiminnan kehittäminen on tärkeää, mutta ammattilaisia ei voi korvata vapaaehtoisilla eikä heitä saa laskea mitoituksiin. Vapaaehtoisten perehdytykseen, koulutukseen ja hyvinvointiin on panostettava.

10. YHTEENVETO: TAVOITTEENA VÄLITTÄVÄ YHTEISKUNTA!

Yhteiskuntamme tarvitsee lisää välittämistä; ihmisiä, jotka haluavat ja uskaltavat kysyä vieraaltakin, kuinka voit ja tarvitsetko apua? Välittävässä yhteiskunnassa pidetään kaikista huolta. Vastuu tästä kuuluu kaikille ja tähän kasvattaminen on aloitettava jo varhaiskasvatuksesta. Välittävässä yhteiskunnassa luodaan tietoisesti eri-ikäisten ja erilaisessa elämäntilanteissa olevien kohtaamisareenoita ja siellä toteutuu toinen toisiltaan oppiva vuorovaikutus ja dialogi. Emme yhteiskuntana ole vielä kehittyneitä ja siksi tarvitaan tahoja, jotka puolustavat erityisesti heikoimmassa asemassa olevien oikeuksia. Nykyisessä, nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa tarvitaan riippumatonta tahoa, joka edistää esimerkiksi ikäihmisten parempaa elämää ja oikeuksien toteutumista. Erityisesti muistisairaiden oikeuksien toteutumisen valvontaan on syytä panostaa nykyistä enemmän.

Ikäihmisten äänen tulisi kuulua nykyistä enemmän yhteiskunnallisessa keskustelussa, erityisesti palveluja suunniteltaessa. Tällä hetkellä moni ikäihminen kokee, ettei heidän elämänkokemustaan, tietojaan ja osaamistaan hyödynnetä yhteiskunnassa. Vanhusneuvostojen ääni on saatava paremmin kuuluviin!

Näiden asioiden korjaamiseksi tarvitsemme Suomeen vanhusasiavaltuutetun. Valtuutetun tehtäviin kuuluisi muun muassa ikäihmisten aseman ja oikeuksien vahvistaminen suomalaisessa yhteiskunnassa. Hänen tehtäviinsä kuuluisivat muun muassa ikäihmisten asemaa parantavien ja yhteiskunnassa esiintyvien epäkohtien tunnistaminen ja aloitteiden tekeminen. Muina vaikuttamiskeinoina valtuutettu käyttäisi suosituksia, ohjeita ja neuvoja. Epäkohtien esille nostamisen lisäksi olisi tärkeää tuoda esille hyviä käytäntöjä. Yksi tärkeimmistä asioista vanhusasiavaltuutetun toimenkuvassa olisi kuitenkin ikäihmisten – myös paljon apua tarvitsevien – äänen esille nostaminen nykyistä kuuluvammin yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Lisäksi on tarpeen harkita ja selvittää tarve perustaa alueille vanhusasiamiehen virkoja. Palkattavien vanhusasiamiesten tehtävänä olisi alueidensa ikääntyneen väestön terveyden ja hyvinvoinnin edistämistoimenpiteiden ja palvelujen saatavuuden seuranta, laadun valvonta sekä niistä raportointi. Vanhusasiamiehen tehtävänä olisi maakunnan ikääntyneen väestön neuvonta ja ohjaaminen palvelujen äärelle. Tiivis yhteistyö vanhusneuvostojen sekä alueellaan toimivien ikäihmisiä edustavien järjestöjen kanssa olisi vanhusasiamiehen tehtävien keskiössä.

Ikääntyneiden määrän edelleen kasvaessa, hoidon tarpeen lisääntyessä ja ikääntyneiden palveluissa, kuten kotihoidossa viime vuosina esiin tulleet lukuisat epäkohdat edellyttävät asiaan puuttumista, kehittämistyötä ja ennaltaehkäisyn vahvistamista niin turvallisuuden kuin laadun varmistamisen näkökulmasta. Suomi tarvitsee vahvan kansallisen toimijatahon, jonka tehtävänä on potilas- ja asiakasturvallisuuden varmistaminen. Samoin on kehitettävä laaturekisterit ja asiakkaille selkeät mittarit koetun laadun sekä asiakas- ja potilasturvallisuuden vertailulle (Potilas- ja asiakasturvallisuusstrategia 2017). Palveluiden laadunvalvonnan resurssit tulee varmistaa nykyistä paremmin, sillä Valviran ja aluehallintovirastojen resurssit ovat liian niukat. Mahdollisuudet esimerkiksi ennalta ilmoittamattomiin tarkastuskäynteihin ovat liian vähäiset. Omavalvonta ei ole riittävä toimenpide laadun varmistamisessa.

Välittävässä yhteiskunnassa lainsäädäntö luo perustaa ikäihmisten kunnioittamiselle ja hyvän elämän mahdollistamisella. Tällä hetkellä vanhuspalvelulain toimeenpano vaatii arviointia ja tarvittaessa säädösmuutoksia. Lain tavoitteita ja tarkoitusta ei ole riittävästi toteutettu. Omaishoitolakia on tarkasteltava kriittisesti ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden näkökulmista. Myös asiakas- ja potilaslaki on uudistettava seuraavalla hallituskaudella.

Kansainvälisesti on jo kauan ollut vireillä ikääntyneiden ihmisoikeusjulistuksen valmistelu. Suomen tulisi edistää asiaa aktiivisesti, jotta ikääntyneiden asemaa saataisiin vahvistettua.

Mitä tämä maksaa? Kysymys ei ensi sijassa saa olla taloudellinen vaan inhimillinen. Kysymys on siitä, haluammeko olla sivistynyt yhteiskunta. Toisaalta tämä ei maksa enempää sen jälkeen, kun rakenteet on saatu muutetuksi. Toki voimavarojen lisääminen kuntoutukseen ja kotihoitoon sekä yhteisöllisen asumisen rakenteet maksavat aluksi, mutta tämä on nähtävä investointina. Panostaminen ennaltaehkäisyyn, terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen ja kuntoutukseen kannattaa, sillä asioissa inhimillisyys ja yhteiskunnallinen kustannustehokkuus pitkällä tähtäimellä kohtaavat. Tässäkin on kysymys tulevaisuusinvestoinnista! Ilman näitä investointeja ikäihmisten määrän kasvaminen merkitsee yhteiskunnallisten menojen lisääntymistä tulevaisuudessa.

Tämän ikäohjelman työstämiseen ja rakentamiseen ovat osallistuneet:

Työryhmän puheenjohtaja:
Merja Mäkisalo-Ropponen
Työryhmän sihteeri: Tarja Pajunen
Tuula Haatainen
Aulikki Kananoja
Ulla-Maija Rajakangas
Arto Rautajoki
Riitta Vehovaara

Lisäksi ohjelmaluonnosta ovat kommentoineet aktiiviset ikääntyneet kansalaiset (12) Tampereelta, Joensuusta, Helsingistä ja Uudeltamaalta.

KÄSITTEET

Ikäneuvola

Ikäneuvola on tarkoitettu ikääntyneille, kotona asuville ikääntyville, joilla ei ole säännöllistä palveluntarvetta. Toiminnan tavoitteena on ikääntyneiden hyvinvoinnin, terveyden ja toimintakyvyn edistäminen, sairauksien ja tapaturmien ennaltaehkäisy, ongelmien tunnistaminen, varhainen tuki sekä terveellisten elintapojen edistäminen. Ikäneuvolan tulee tarjota apua, tukea ja neuvontaa myös sosiaaliturvan kysymyksissä.

Ikääntyminen

Ikääntymisen vaiheet: kolmas, neljäs ja viides ikä.

Kolmas ikä: elämänvaihe, jossa työelämä on pääsääntöisesti takana, mutta henkilö on edelleen aktiivinen ja toimintakykyinen.

Neljäs ikä: alkaa keskimäärin 80–85-vuotiaana. Terveys huononee ja avun tarve kasvaa.

Viides ikä: Henkilö tarvitsee jatkuvaa apua perustarpeidensa tyydyttämiseen. Yksilölliset erot ovat huomattavia.

Biologinen, sosiaalinen ja henkilökohtainen ikä.

Biologinen ikä on kehon ikä, joka voi olla enemmän tai vähemmän kuin kalenteri-ikä. Sosiaaliseen ikään vaikuttavat yhteiskunta ja kulttuuri ja niiden iälle antamat merkitykset. Henkilökohtainen ikä on henkilökohtainen ja subjektiivinen arvio omasta iästä.

Iäkäs henkilö: määrittyy korkean iän ja heikentyneen toimintakyvyn kautta.

Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista eli ns. vanhuspalvelulaki määrittelee ikääntyvän väestön vanhuuseläkkeellä olevaksi väestöksi.

Tilastollisesti ikääntynyt: 65 vuotta täyttänyt henkilö.

Hoivaköyhyys

Tarpeistaan huolimatta henkilö ei saa tarvitsemaansa palvelua, esimerkiksi rahasta tai liian tiukoista palvelujen piiriin pääsemisen kriteereistä johtuen.

Laitoshoito

Pitkäaikaista laitoshoitoa annetaan ikääntyneelle, jolle ei voida terveydentilansa takia järjestää hänen tarvitsemaansa ympärivuorokautista hoitoa kotona tai yhteisökodissa. Hoito perustuu pitkäaikaisen pysyvän laitoshoidon päätökseen. Pysyvää laitoshoitoa toteutetaan vanhainkodeissa, terveyskeskusten vuodeosastoilla ja erilaisissa hoito-, hoiva-, veljes- ja sairaskodeissa.

Saattohoito

Saattohoito on osa palliatiivista hoitoa, joka ajoittuu oletetun kuolinhetken välittömään läheisyyteen (viimeisiin päiviin tai viikkoihin). Palliatiivisella hoidolla tarkoitetaan oireenmukaista, kuolemaan johtavaa tai henkeä uhkaavaa sairautta sairastavan potilaan ja hänen läheistensä aktiivista kokonaisvaltaista hoitoa, jolla pyritään ehkäisemään ja lievittämään kärsimystä ja vaalimaan elämänlaatua. Saattohoitoa voidaan toteuttaa kotona kotisairaalan turvin, yhteiskodissa, sairaalassa tai saattohoitokodissa.

Yhteisökoti

Yhteisökodissa asuu useampia ikääntyneitä ja heidän avun ja tuen tarpeeseensa vastataan ympärivuorokautisesti ja yksilöllisen tarpeen mukaisesti. Yhteisökoteja ovat mm. tehostettu palveluasuminen, ryhmäkoti- ja perhekotiasuminen.

11. LÄHTEET JA LISÄTIETOA:

Eduskunta 1996. PeVL 39/1996 vp. Perustuslakivaliokunnan lausunto sosiaali- ja terveysvaliokunnalle.

EETU ry. Huomisen kynnyksellä 2016: Kysely 55–84-vuotiaiden tulevaisuudennäkymistä. TNS Gallup Oy.

Eläketurvakeskus 2017. Tiedote 27.03.2018

Finlex. Yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista 27/2016

Hannikainen Katri. Ikääntyneiden sosiaali- ja terveyspalveluiden tarve ja käyttö eroavat tulotason mukaan. THL 2018

Jalava Janne, Lahtinen Henri, Tyvimaa Tanja, Vuorela Maarit ja Arolinna Sari. Ikääntyneiden asumisratkaisujen tarve ja toteutus. Raportti 16/2017. Ympäristöministeriö 2017.

Järvinen, A., Pajunen T., Saarinen E., Sironen J. (toim.) Köyhyysvahti. Suomen köyhyysraportti 2018. Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen verkosto EAPN-Fin 2018.

Kansalaisareena 2010 ja 2015. Vapaaehtoistyö Suomessa 2010 ja 2015.

Kansalaisareena 2018. Vapaaehtoistyö Suomessa 2018

Kaskela Teemu, Pitkänen Tuuli, Solin Pia, Tamminen Nina, Valkonen Jukka & Kaikkonen Risto. Psyykkinen kuormittuneisuus ja elämänlaatu 60–85-vuotiailla. Tietopuu: Tutkimussarja 2/2017: 1-15.

Kehusmaa S, Erhola K. Kotihoito omaishoidon tukipalveluna. Tutkimuksesta tiiviisti 1, tammikuu 2018. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.

Kröger, Teppo 15.1.2018. Ikääntyvät eivät saa palveluita tasa-arvoisesti. Huippuyksikkö tutkii hoivaköyhyyden syitä. Juy.fi/agecare. Haettu verkkosivuilta 23.1.2019 https://www.epressi.com/tiedotteet/tiede-ja-tutkimus/ikaantyvat-eivat-saa-palveluita-tasa-arvoisesti.-huippuyksikko-tutkii-hoivakoyhyyden-syita.html

Kröger, Teppo; Van Aerschot, Lina; Puthenparambil, Jiby Mathew. Hoivatyö muutoksessa: suomalainen vanhustyö pohjoismaisessa vertailussa. Nordcare 2 -tutkimushanke. Jyväskylän yliopisto 2018.

Laki edunvalvontavaltuutuksesta 2007/648

Linnosmaa Ismo, Jokinen Sari, Vilkko Anni, Noro Anja, Siljander Eero. Omaishoidon tuki. Selvitys omaishoidon tuen palkkioista ja palveluista kunnissa vuonna 2012. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Raportti 9/2014. Tampere 2014.

Muistiliitto 2018. Hyvän hoidon kriteeristö. Muistiliiton julkaisusarja 2:2016.

Muistopuisto. https://www.muistipuisto.fi/

Mukkila, Susanna; Ilmakunnas, Ilari; Moisio, Pasi; Saikkonen, Paula 2017. Perusturvan riittävyys ja köyhyys 2017. Suomen sosiaalinen tila 4/72017. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

http://www.julkari.fi/bitstream/hadle/10024/135425/Suomensosiaalinentila_4_2017_final2_korjattu.pdf?sequence= 1&isAllowed=y

Oikeusasiamiehen kertomus vuodelta 2016 K 8/2017 vp

Oikeusasiamiehen kertomus vuodelta 2017 K 16/2018 vp

Perustuslaki 1999. 19§ Oikeus sosiaaliturvaan (1999/731)

Potilas- ja asiakasturvallisuusstrategia 2017-2021, Valtioneuvoston periaatepäätös. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2017:9. Helsinki 2017.

Rikoksentorjuntaneuvosto 2017. Turvaohjeita Senioreille.

STM 2012. Tavoitteena muistiystävällinen Suomi. Kansallinen muistiohjelma 2012 – 2020. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2012:10.

STM ja Kuntaliitto 2017. Laatusuositus hyvän ikääntymisen ja palvelujen parantamiseksi 2017 - 2019. Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisuja 2017:6. Helsinki 2017.

Rappe Erja, Kotilainen Helinä, Rajaniemi Jere & Topo Päivi. Muisti- ja ikäystävällinen asuminen ja asuinympäristö. Ympäristöministeriö 2018.

Saarela, Tiina (toim.) Raportti kyselystä asiakasmaksulaki 11§, Suomen köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen verkosto EAPN-Fin, Helsinki 2016.

SuPer 2018. "Jos tää meno jatkuu, meidän sydämet särkyy". Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPerin selvitys työstä kotihoidossa ja kotihoitotyön kehittämisestä. Helsinki 2018.

Suvanto ry 2018. Ikäihmisten kaltoinkohtelu. Avun hakeminen.

Tallavaara Marja-Sisko, Autti Lilli, Uusitalo Elina. Kaltoinkohtelu ympärivuorokautisissa vanhustenhuollon yksiköissä työntekijöiden havainnoimana. Valviran kysely 25.2. – 18.3.2016. Selvityksiä 1:2016. Helsinki 2016.

Tamminen N & Solin P. (toim.) 2013. Mielenterveyden edistäminen ikääntyneiden asumis- ja hoivapalveluissa. Opas 27. THL: Helsinki.

Tervola Jussi, Mukkila Susanna, Ilmarinen Katja, Kapiainen Satu. The distributional effects of out-of-pocket health payments in Finland 2010-2018. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). Työpaperi 35/2018. Helsinki 2018.

THL 2011. AVOW-tutkimus ikääntyvien naisten kaltoinkohtelusta.

Tiikkainen Pirjo, Juntunen Kristiina 2018. Kukoistava kotihoito: Kotihoidon työntekijöiden itsearvioitu osaaminen. Jyväskylän ammattikorkean julkaisu 253.

Tulonjakotilasto 2016, Pienituloisuus 2016, 2 Ikä ja pienituloisuus. Helsinki: Tilastokeskus.

Tilastokeskus 2017. Väestön tieto- ja viestintätekniikan käyttö -tutkimus 2017.

Tilastokeskus https://tilastokeskus.fi/til/tjt/2017/01/tjt_2017_01_2018-12-19_tie_001_fi.html. Tieto haettu 18.1.2019.

Vaalavuo Maria (toim.) 2018 Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksujen kohdentuminen, vaikutukset ja oikeudenmukaisuus. Valtioneuvoston selvitys ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 30/2018.

Valvira 2015. Potilaille annettavat terveydenhuollon etäpalvelut.

Vapaaehtoiseksi.fi-sivusto 2018. Tutkimustietoa seniorivapaaehtoisuudesta

Verohallinnon ohje 2017, Yleishyödyllisten yhteisöjen ja julkisyhteisöjen vapaaehtoistoiminnan ennakkoperintäkysymykset, 17.3.2017.

Verohallinnon ohje 2018, Yleishyödyllisten yhteisöjen ja julkisyhteisöjen vapaaehtoistoiminnan ennakkoperintäkysymykset, 4.7.2018.