Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.tuni.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SDP/474

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

SDP:n terveyspoliittinen ohjelma


  • Puolue: Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
  • Otsikko: SDP:n terveyspoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1975
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

SDP

SDP:N TERVEYSPOLIITTINEN OHJELMA

(hyväksytty puolueneuvoston kokouksessa 6.3.1975)

1. YLEISTÄ

Sosialidemokraattinen työväenliike on aina nähnyt väestön terveydentilan kiinteän yhteyden yleiseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tuotantovoimien ja terveydenhuollon kehittymisen myötä on maassamme tällä vuosisadalla imeväiskuolleisuus alentunut 13 %:sta 1.1 %:iin ja samalla vastasyntyneen odotettavissa oleva elinaika pidentynyt noin 20 vuodella, niin että miesten keskielinikä on nyt 65 vuotta ja naisten 72 vuotta. Imeväis- ja äitiyskuolleisuuden alentaminen ja tuberkuloosin vähentäminen yhdessä sairaalalaitoksen laajamittaisen kehittämisen kanssa ovatkin olleet terveyspolitiikkamme keskeisiä saavutuksia. Kansanterveyslain säätäminen, terveydenhuoltohenkilöstön voimaperäinen lisääminen ja huomion kiinnittäminen terveystyöntekijäin asemaan ovat olleet viime vuosien merkittävimpiä tapahtumia, joissa työväenliikkeellä on ollut olennainen osuus.

Köyhyys ja sairaus käyvät maassamme kuitenkin yhä käsi kädessä, ja yhteiskunnan luokkaerot heijastuvat edelleen voimakkaasti terveyden- ja sairaanhoidossa. Terveyspalvelusten saanti ja laatu riippuvat yhä suuresti asuinpaikasta, varallisuudesta ja yhteiskuntaluokasta. Yhteiskunnan toimesta on sen vuoksi lisättävä terveyspalveluksia niin, että ne maksuttomina tavoittavat yhtäläisesti jokaisen kansalaisen.

Terveyden kaikki edellytykset voivat toteutua vain yhteiskunnassa, jonka perustana on tasa-arvoisuus eivätkä kilpailu ja toisen työvoiman hyväksikäyttö ja riisto. Koska tuotantoa ja tekniikkaa on kehitetty yksipuolisesti työolosuhteista ja ympäristön pilaantumisesta välittämättä, on maamme väestön terveys joutunut uudenlaatuisten uhkatekijöiden eteen. Niinpä aikuisväestömme keskimääräinen elinaika, joka ennestäänkin on alhaisempi kuin useissa teollisuusmaissa, on kääntynyt lievään laskuun.

Useimmat terveydenhuollon saavutukset, kuten puutos- ja tartuntatautien torjunta ja hävittäminen ovat nojautuneet ennaltaehkäisyyn. Ennaltaehkäisyn pääosina ovat silloin olleet yleiset taloudelliset ja sosiaaliset uudistukset, väestön vaurastuminen sekä taloudellisen tasa-arvoisuuden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäämisen rinnalla luotu tehokas ja väestöä lähellä oleva maksuton terveyspalvelujen verkosto, josta hyvinä esimerkkeinä ovat mm. äitiys- ja lastenneuvolat. Yhtä lailla tällä hetkellä keskeisimpien kansantautiemme, kuten sydän- ja verisuonitautien, syöpätautien, tapaturmien, itsemurhien, hermoston tautien ja mielisairauksien, tuki- ja liikuntaelinten sekä hammassairauksien torjunnassa ovat yhteiskuntapoliittiset uudistukset tärkeitä. Samalla on kuitenkin ennaltaehkäisyn kannalta välittömiä terveydenhuollon palveluverkkoon, sairaaloihin ja terveyskeskuksiin kohdistuvia uudistuksia toteutettava. Rakenteellinen terveyspolitiikka onkin terveyskeskeistä politiikkaa. Tiettyjen sairauksien vastustamisen sijasta sen tavoitteena on fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen aktiivisuuden ja toimintakyvyn edistäminen, vahvistaminen ja säilyttäminen. Rakenteellinen terveyspolitiikka ehkäisee ennenaikaista fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista vanhenemista sekä työkyvyttömyyttä. Näihin päämääriin rakenteellinen terveyspolitiikka pyrkii lisäämällä terveen elämän edellytyksiä. Näin onkin yleisessä yhteiskunta- ja talouspolitiikassa nykyistä selvemmin otettava huomioon terveydelliset tavoitteet.

Terveydenhuollon keskeisiä epäkohtia ovat nykyisin sairaalavaltaisuus, avohoidon palvelusten niukkuus, etenkin työikäisen väestön ehkäisevän terveydenhoidon laiminlyöminen, terveydenhuollon ja sosiaalihallinnon sekä näiden palvelujen riittämätön yhteensovittaminen, kuntoutusjärjestelmän kehittymättömyys ja epäyhtenäisyys sekä puute useiden terveydenhuollon ammattiryhmien työntekijöistä. Näistä on seurauksena terveyspalvelusten riittämättömyys ja epätasainen jakautuminen.

2. YLEISET TERVEYDENHUOLTOPOLITIIKAN TAVOITTEET

2.1. Yleiset tavoitteet

Terveydenhuollon on oltava kansanvaltaista ja suunnitelmallista toimintaa. Suunnitelmien on nojauduttava väestön sairastavuudesta, sen syistä ja näihin kohdistuvista vaikutusmahdollisuuksista oleviin tietoihin. Suunnitelmissa on erityisesti painotettava tärkeimpiä kansantauteja. Samalla kun luodaan sekä valtakunnallisia, alueellisia että paikallisia terveydenhuollon palvelujärjestelmien kehittämissuunnitelmia, on erityisesti laadittava tauti- ja ongelmakohtaisia suunnitelmia tärkeimpien kansantautiemme ennaltaehkäisyn ja hoidon järjestämisestä.

Terveydenhuollon palvelut tulee tuottaa mahdollisimman yhtenäisen ja selkeän palvelujärjestelmän avulla. Palvelut on järjestettävä yhteiskunnan toimesta. Terveydenhuollossa ei ole sijaa yksityiselle voitontavoittelulle, eikä markkinavoimiin nojautuva terveydenhuolto kykene tuottamaan terveyspalveluja alueellisesti tasaisesti ja tarkoituksenmukaisesti.

Terveydenhuollon on oltava kauttaaltaan maksuton väestölle. Tämä on palvelusten esteettömän saatavuuden eräs perusedellytys. Sosialidemokraattisen puolueen tavoitteena on siis maksuton kansallinen terveyspalvelujärjestelmä.

Terveyspalvelusten saatavuus ja riittävyys on turvattava. Palvelusten on myös oltava mahdollisimman lähellä väestöä. Perusterveydenhuoltopalvelusten on nojauduttava selkeään aluevastuujärjestelmään, jolloin tietyllä palveluyksiköllä on vastuu koko alueensa väestön terveydenhuollosta. Jokaisen kansalaisen on voitava selkeästi tietää, mistä ja keneltä hän voi saada ensisijaiset terveyspalvelunsa. Samalla on kuitenkin taattava yhteiskunnallisen palvelujärjestelmän sisällä joustavat mahdollisuudet valita hyvien hoitosuhteiden luomiseksi, keiden palveluksia haluaa käyttää.

Terveydenhuollon hallinnon järjestelmä ja säännöstö on luotava niin kansanvaltaiseksi, että paikkakunnan tai alueen väestö voi johtaa palvelujärjestelmän kehittämistä, ja toisaalta niin, että terveydenhuollon laitoksissa on toteutettu kaikki työntekijät kattava työpaikkademokratia. Terveydenhuollon suunnitelmat on alistettava säännönmukaisesti laajaan yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun.

Terveydenhuollon palvelujen tarjonnassa on toteutettava alueellinen tasa- arvoisuus sekä valtakunnan eri osien välillä että alueiden sisällä niin, että erityispalveluksiakaan ei keskitetä muilta kuin välttämättömiltä osin suurempiin kaupunkeihin tai sairaaloihin, vaan tarkoituksenmukaisesti myös terveyskeskuksiin.

Terveydenhuoltojärjestelmän on oltava aktiivinen siten, että hoitoon ohjaaminen tapahtuu myös aktiivisten terveystarkastusten avulla ja hoidon jatkuminen aloitteellisella toiminnalla turvataan.

Terveydenhuoltoon on kytkettävä tehokas laadunvalvonta ja oikeusturvajärjestelmä.

2.2. Hallinnon järjestäminen

Terveydenhuollon hallinnon kehittämisen yleisperiaatteena on luottamusmiesten vaikutusvallan lisääminen ja päätöksenteon kehittäminen demokraattisemmaksi. Yhteiskunnan harjoittama ja ohjaama terveydenhuolto on koko laajuudessaan mukaanlukien sairausvakuutuksen rahoittamat terveyspalvelut saatettava suunnittelujärjestelmän piiriin.

Uudistaessaan kunnallisen terveydenhuollon hallinnon on Kansanterveyslaki luonut perustan avohoitoon ja ennaltaehkäisevään työhön suuntautuvan perushoitojärjestelmän kehittämiselle. Kansanterveyslaki ei kuitenkaan kata kaikkea yksilöön kohdistuvaa perusterveydenhuoltoa. Lainsäädäntöä uudistettaessa on säädettävä terveyskeskusten velvollisuudesta mm. opiskelija- ja työterveydenhuollon palvelujen tuottajana sekä yhdistettävä ja yhtenäistettävä sukupuolitautien ja muiden tarttuvien tautien hoitoa koskevat säädökset muihin terveydenhuollon lakeihin. Terveydenhoitolaki on uudistettava tekemällä siitä toinen kunnallisen terveydenhuollon peruslaki niveltäen sen samalla ympäristönsuojelua koskevaan yleiseen lainsäädäntöön ja kansanterveyslakiin, jotta näin ihmisen välittömään elinympäristöön kohdistuvaa terveydenhuoltoa voidaan kehittää.

Terveydenhuollon erityispalvelut soveltuvat vain osittain terveyskeskusten järjestettäväksi. Nämä palvelut on osittain järjestettävä alueellisesti. Terveydenhuollon kolmanneksi peruslaiksi muodostuvat säädökset alueellisesta terveydenhuollosta. Aluehallinnon perustaksi onkin pääsääntöisesti luotava demokraattinen lääninhallinto, jonka tehtävänä on vastata myös terveydenhuollon alueellisesta suunnittelusta, johdosta ja toteuttamisesta. Mikäli tähän ei päästä, on välivaiheena muodostettava sairaanhoitopiirien kuntainliitot. Sairaanhoidon jakautuminen tuberkuloosi-, mielisairaala- ja yleissairaalakuntainliittoihin ei ole lääketieteellisesti perusteltua, ja jako haittaa sairaanhoidon järkevää kehittämistä. Siksi tästä kolmijaosta on luovuttava.

Alueellista terveydenhuoltoa on hallittava mahdollisimman demokraattisesti. Väestön vaikutusmahdollisuutta terveydenhuollossa on lisättävä. Yliopistollisissa keskussairaaloissa yliopistojen virkamiehet ovat äänivaltaisina päättämässä kunnallisten palvelujen tuottamisesta ja kuntien verovarojen käytöstä. Demokratian lisäämiseksi on yliopistojen edustajat korvattava sairaanhoidon hallinnossa kunnallisilla luottamusmiehillä. Kehitysvammaisten huolto ja invalidihuollon erityislaitokset on nivellettävä terveydenhuollon aluehallintoon. Puolustuslaitoksen ja vankeinhoidon terveydenhuollon erityispalvelut on liitettävä alueelliseen terveydenhuoltoon.

Demokratian vaatimusten mukaisesti on eduskunnan ja valtioneuvoston vaikutusmahdollisuuksia suunnitelmallisen terveyspolitiikan kehittäjinä lisättävä. Lääkintöhallituksen rakennetta ja toimintatapoja on muutettava demokraattisiksi ja tehokkaan terveyspolitiikan edellytyksiin soveltuviksi. Terveydenhuoltoviranomaisten on oltava kiinteässä yhteistyössä sosiaaliviranomaisten, työsuojeluviranomaisten, kansaneläkelaitoksen ja muiden vastaavien elinten kanssa.

Kunnalliset keskusjärjestöt ovat keskeisesti vaikuttaneet terveydenhuoltojärjestelmämme rakentamiseen ja kehittämiseen. Tätä aktiivista toimintaa on jatkettava. Kuitenkaan Sairaalaliiton tehtävät ja nykyinen toiminta eivät vastaa liiton alkuperäisiä tavoitteita eikä liioin terveydenhuolto-organisaation nykyistä saati tulevaa rakennetta, ja niin ollen liitto tulisikin erillisenä lakkauttaa.

2.3. Rahoitus

Vaikka terveyden merkitys hyvinvoinnin osana jatkuvasti lisääntyy, on välttämätöntä entistä enemmän selvittää tehtyjen taloudellisten uhrauksien ja saavutettujen tulosten suhdetta. Käytettävissä olevat varat on jaettava suunnitelmallisesti terveydenhuollon eri alojen kesken.

Terveydenhuollon kokonaismenojen kasvusta on suurin osa ohjattava ehkäisevän terveydenhuollon ja muun kunnallisen perushoitojärjestelmän kehittämiseen. Varojen käytön tärkeysjärjestys on saatettava jatkuvan julkisen keskustelun kohteeksi ja määriteltävä luottamusmiesten toimesta valtakunnallisen suunnittelujärjestelmän puitteissa.

Kun terveydenhuollon palvelukset luodaan maksuttomiksi, on tärkeätä, että yhteiskunta ottaa vastatakseen myös erikoislääkäreiden antamasta avosairaanhoidosta eikä jätä tätä yksityisten lääkäriasemien, laboratorioiden ja röntgenlaitosten varaan.

Terveydenhuollon kokonaisvaltainen kehittäminen edellyttää sairausvakuutustoiminnan toteuttaman terveyspolitiikan kiinteää yhdistämistä muuhun terveydenhuoltoon. Milloin lääkärien ja hammaslääkärien yksityisvastaanottotoiminta katsotaan valinnanmahdollisuuksien lisäämiseksi tarkoituksenmukaiseksi, on sen laajuutta, laatua ja perittäviä korvauksia voitava yhteiskunnan toimesta säädellä.

Sairausvakuutuksen muodossa yksityiselle sektorille tulevia subventioita tulisi sekä absoluuttisesti että suhteellisesti vähentää sitä mukaa, kuin julkinen sektori kehittyy vastaamaan tehtävistään.

Terveydenhuollon rahoitusjärjestelmää kehitettäessä on sellaisten rahoitusmuotojen osuutta lisättävä, jotka vähiten koettelevat vähävaraista väestönosaa. Näin ollen on valtion rahoitusosuutta lisättävä ja kuntien sekä sairausvakuutuksen rahoituksen osuutta vähennettävä. Edelleen on toimittava sairaanhoitokustannusten tasaamiseksi alueittain, jotta kustannukset veroäyriä kohden eivät jakaannu epätasaisesti maan eri osissa.

3. TERVEYDENHUOLLON PALVELUJÄRJESTELMÄN KEHITTÄMINEN

3.1. Terveyskeskusten toiminnan kehittäminen

Ehkäisevän terveydenhuollon onnistuminen edellyttää laajaa ja tehokasta terveyskasvatusta, jota on annettava paitsi kouluissa ja muissa oppilaitoksissa myös terveyskeskuksissa ja tiedotusvälineissä. Terveyskasvatuksen avulla kansalaiset on totutettava terveyttä edistäviin elintapoihin, ja terveydelle vahingollisten elintapojen haittoja on selvitettävä. Erityisesti on pyrittävä muuttamaan väestön kulutuskäyttäytymistä. Terveyskasvatusaineistoa on tuotettava yhteiskunnan toimesta.

Perheneuvontaa on tehostettava. Ehkäisyvälineiden kauppaa ja laatua on valvottava lääkintäviranomaisten toimesta, joiden on myös huolehdittava siitä, että kaikkia välineitä on terveyskeskuksista maksutta saatavissa. Terveysneuvonta on laajennettava koko kansan kattavaksi jatkuvaksi toiminnaksi kehittämällä merkittävien kansantautien varhaistoteamiseen tähtääviä väestön terveystarkastuksia sekä äitiys-, lasten-, nuoriso-, työikäisten ja vanhustenneuvolatoimintaa. Psykologeja ja sosiaalihoitajia on terveyskeskuksissa lisättävä. Terveysneuvonnan sisältöä on muutettava monipuolistamalla henkilökuntarakennetta.

Terveyskeskusten erikoislääkäri- sekä laboratorio-, röntgen- ja kuntoutuspalveluja on tarkoituksenmukaisesti lisättävä sekä lääkejakelua ja hammasteknikkotointa kehitettävä. Paikallis- ja yleensa aluesairaalatkin on liitettävä terveyskeskusten toiminnassa käytettäväksi, eikä uusia aluesairaaloita tule enää rakentaa. Terveyskeskusten on huolehdittava silmälääkäreiden ja optikoiden avulla silmälasien määräämisestä ja jakelusta siltä osin, kuin se ei tapahdu tarkoituksenmukaisesti sairaaloiden poliklinikoilla. Invalidien tarvitsemat apuvälineet on kyettävä tarjoamaan terveyskeskuksista ja sairaaloista hoitopäätöksinä ilman nykyisenkaltaista monimutkaista hakemusmenettelyä. Samalla apuvälineiden lainaustoimintaa on kehitettävä. Kotisairaanhoidossa, pitkäaikaissairaiden hoidossa sekä invalidi- ja alkoholistihuollossa tarkoituksenmukaiset ja riittävät palvelut on tarjottava sosiaali- ja terveysviranomaisten yhteistoiminnalla. Terveydenhuollon henkilökunnan työnjakoa on muutettava siten, että se paremmin vastaa eri henkilöstöryhmien koulutusta ja valmiuksia, sekä on kehitettävä ryhmätyöskentelyyn perustuvia työmuotoja.

Sairaankuljetusta kehitetään erityisesti terveyskeskusten mutta myös palolaitoksen toimintana huolehtimalla sekä kiireellisistä kuljetuksista että myös erilaisista potilaiden siirtokuljetuksista.

Kouluterveydenhuoltopalvelut on monipuolisina ulotettava kaikkiin oppilaitoksiin. Opiskelijoiden terveydenhuolto on nivellettävä kiinteäksi osaksi yleistä maksutonta terveydenhuoltoa. Erityisen tärkeätä ja kiireellistä on järjestää ns. toisen asteen opiskelijoiden terveydenhuolto.

3.2. Sairaanhoidon toiminnan kehittäminen

Sairaalalaitoksen kehittämisen on tapahduttava suunnitelmallisesti siten, että maamme terveydenhuollosta muodostuu yhtenäinen kokonaisuus. Lääneissä tulee olla palvelujen alueellinen jakeluvastuu. Erityisesti on kehitettävä sairaaloiden polikliinistä toimintaa, ja yhteistyössä terveyskeskusten kanssa on tavallisimmat erikoislääkäreiden avohoitopalvelut tuotava mahdollisimman lähelle väestöä. Nykyisin sairaalat eivät ole järjestäneet eräitä tavallisimpia terveydenhuoltopalveluja, vaan ohjaavat potilaita lääkärien yksityisvastaanotoille. Terveydenhuoltojärjestelmän on kuitenkin aukottomasti tuotettava kaikkia väestön tarvitsemia palveluja. Sairaaloiden toimenpideosastot toimivat usein vain muutamia tunteja päivässä. Suuria pääomia vaatineita laboratorio- ja röntgenlaitteita ja -tiloja on käytettävä tehokkaasti väestön terveyden hyväksi lisäämällä palveluja etenkin avohoitoon. Erikoismaksuluokan paikat ylläpitävät luokkaeroja ja ovat sairaalapaikkojen tehokkaan käytön kannalta epätarkoituksenmukaisia. Siksi yksityispaikat kuten myös lääkärien kaikenlainen yksityisvastaanottotoiminta yhteiskunnan omistamissa laitoksissa on lopetettava.

Sairaaloiden laajentuessa on sellaisia tutkimus- ja hoitotoimenpiteitä lisätty ja edelleen vaaditaan lisättäväksi, jotka eivät ole lääketieteellisesti perusteltavissa, samanaikaisesti kun sairaalat eivät tarjoa riittävästi tavallisiakaan ja väestön terveyden kannalta perusteltavia palveluksia. Siksi on sekä sairaaloissa että muunkin terveydenhuollon alalla kiinnitettävä huomiota tutkimus- ja hoitotoimenpiteiden vaikuttavuuden ja niiden vaatimien kustannusten järkevään suhteeseen. Sairaaloidenkin toimintaa on ohjattava suuntautumaan nykyistä enemmän tavallisimpien kansantautien tutkimukseen ja hoitoon.

3.3. Mielenterveyshuolto

Monet mielenterveyden häiriöt ovat kytkeytyneitä sosiaaliseen ahdinkoon, osa taas huomattavasti monimutkaisemmalla tavalla yhteiskunnan rakenteellisiin tekijöihin, jotka vaikuttavat yksilöihin lähinnä erilaisten pienryhmien, kuten perheen, työ- tai kouluyhteisön välityksellä. Mielenterveyden häiriöt ovat siis liittyneet sekä ihmissuhdeverkoston laatuun että väestön koko perusjärjestäytymiseen, opetuksen, työn, perheen ja vapaa-ajan organisoitumistapaan.

Perinteinen mielenterveystyö on kriisissä eikä ole kyennyt ratkaisemaan keskeisiä mielenterveysongelmia kuten itsemurhien suurta määrää, alkoholismia, perhe-elämän häiriöitä, kasvatusongelmia tahi työperäisiä mielenterveyshaittoja. Itse hoitojärjestelmän pääongelmia ovat ennaltaehkäisytyön määrittelemättömyys, hoidon laitosvaltaisuus, avohoidon tavaton hajanaisuus sekä riittämätön hoitopalveluverkosto päivystysluonteisia tavallisten ihmisten psyykkisiä kriisejä varten.

Mielisairaalapaikkojen määrää on vähennettävä, samanaikaisesti kun niissä asuntojen puutteen vuoksi olevien potilaiden asuntojen saantia on tehokkaasti edistettävä. Kehitysvammaiset on saatettava asianmukaiseen kehitysvammahuoltoon ja vanhukset tavanomaisiin pitkäaikaishoitolaitoksiin. Valtionapujärjestelmä on laajennettava kattamaan kaikki puoliavoimet hoitomuodot.

Psykiatrista avosairaanhoitoa on nopeasti ja voimallisesti kehitettävä. Hajanaiset mielenterveysneuvonta- ja palveluorganisaatiot (kuten mielenterveystoimistot, kasvatusneuvolat, A-klinikat, perheasiain neuvottelukeskukset, nuorisoasemat, huumausaineklinikat ja itsemurhien ehkäisykeskus) on liitettävä kiinteästi toistensa yhteyteen ja luotava yhteiskunnallinen, koko valtakunnan kattava yhtenäisneuvolajärjestelmä, joka kytkeytyy välittömästi sosiaali- ja terveydenhuollon perusorganisaatioon.

Mielisairaanhoito on liitettävä yleissairaaloiden yhteyteen. Lasten ja nuorten psykiatrinen hoito on kytkettävä lasten ja nuorten yleislääketieteellisen hoidon yhteyteen.

Vastentahtoista sairaalaanottoa on vähennettävä voimakkaasti nykyisestään. Hoitotyön on nojauduttava entistä enemmän eri mielenterveystyöntekijäryhmien varaan, ja ryhmämuotoista hoitoa on lisättävä.

Kehitysvammaisten terveydenhuolto edellyttää tutkimuksellisten voimavarojen tehokasta suuntaamista kehitysvammaisuuden syiden tutkimiseen. Samalla on laadittava valtakunnallinen kehitysvammaisuuden ehkäisyohjelma.

3.4. Hammashuolto

Hammashuollon pääongelmina ovat hoitopalvelujen riittämättömyys, ennalta ehkäisevän toiminnan puute, palvelujen epätasainen jakaantuminen ja palveluista perittävien korvausten suuruus. Kaikille kansalaisille on varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta tarjottava mahdollisuus nykyaikaisen hammassairauksien ehkäisyn ja hoidon vaatimiin palveluihin. Kansanterveyslain edellyttämä koko kansan maksuton hammashoito on toteutettava asteettain niin, että viimeistään vuonna 1985 voidaan koko väestölle tarjota maksuton perushammashoito terveyskeskuksissa. Hammassairauksien ehkäisyä on tehostettava terveyskasvatuksen ja terveystarkastuksen avulla. Erityisesti on huolehdittava siitä, että vesijohtoveden fluoripitoisuus kaikkialla kohotetaan Maailman Terveysjärjestön suosittelemalle tasolle. Palvelut on tuotettava mahdollisimman taloudellisesti. On osoitettu, että hammaslääkäreiden tehtävistä voidaan siirtää suuri osa opistotason koulutuksen saavalle henkilökunnalle, erikoishammashoitajille, joiden koulutus on maassamme välittömästi aloitettava. Hammashuollon henkilökuntaryhmien välistä työnjakoa on muutenkin kehitettävä hoitotuloksen optimoimiseksi. Hammasteknikkotoimi muodostaa merkittävän ja kiinteän osan hammashuoltoa. Niinpä hammasteknikkotoimi tuleekin liittää yhteiskunnan terveyspalvelujärjestelmään. Myös hammasteknikkojen palvelujen, mukaan lukien hammasproteesit, samoin kuin hammaslääkäreiden määräämien lääkkeidenkin tulee olla käyttäjilleen maksuttomia.

3.5. Kuntoutus

Sairauksien ehkäisyn ja parantamisen lisäksi ovat sairaudesta tai vammasta johtuvan vajaakuntoisuuden korjaamiseen tai korvaamiseen tähtäävät kuntoutustoimenpiteet tärkeitä. Kuntoutus ei saa olla vain fyysisten vajavuuksien korjaamista vaan myös mielenterveyden, sosiaalisen toiminnan sekä työ- ja toimintakyvyn säilyttämistä. Kuntoutustoiminta on koko maan osalta saatava yhtenäisesti johdetuksi ja valvotuksi. Lääkinnällinen kuntoutus on järjestettävä sairaanhoitolaitosten ja terveyskeskusten toimesta, ja jokaisessa sairaalassa ja terveyskeskuksessa on suoritettava hoidon yhteydessä myös arvio sosiaalisen tai ammatillisen kuntoutuksen tarpeesta, jolloin ne liittyvät saumattomasti toisiinsa.

Vajaakuntoisten irtisanomissuojaa on parannettava.

Sairaanhoitolaitoksissa ja terveyskeskuksissa on oltava riittävästi henkilökuntaa kuntoutuksen arviointi- ja ohjaustehtäviin. Kuntoutuspalvelut on tuotettava terveydenhuolto- ja sosiaali- sekä työvoima- ja ammattikasvatusviranomaisten toimesta. Sairaanhoitopiireissä tulee myös olla erillisiä laitoksia työkokeilua, työhön valmennusta ja suojatyötä varten. Ammatillinen uudelleen kouluttaminen on liitettävä saumattomasti tarvittaessa lääkinnällisen kuntoutuksen jatkotoimeksi. Sosiaalinen kuntoutus on suoritettava sosiaaliviranomaisten toimesta yhteistyössä työvoima-, ammattikasvatus- ja terveydenhuoltoviranomaisten kanssa. Työterveydenhuollon yhteyteen on saatava työpaikkakohtaisesti kuntoutuksen tarvetta arvioiva elin, joka voi vaikuttaa työjärjestelyihin ja käynnistää tarvittaessa muut tarpeelliset kuntoutustoimenpiteet. Työeläkelakeja ja kansaneläke- sekä sairausvakuutuslakeja muuttamalla on työkyvyttömyyseläkkeelle ja eläkkeelle siirtyneiden henkilöiden työhönpaluu tehtävä turvalliseksi. Sairausvakuutuksen kehittämisen avulla on lisättävä kuntoutukseen liittyvää sosiaaliturvaa ja tutkimustyötä.

Parantola- ja kylpylätoiminnalla on huomattava kuntoa kohentava kansanterveydellinen ja virkistyksellinen arvo. Sellaista parantola- ja kylpylätoimintaa, jossa lääkinnällisen kuntoutuksen ja terveydenhuoltohenkilökunnan käyttö on huomattavaa, on kehitettävä yhteiskunnan toimesta terveydenhuollon osana. Yhteiskunnan kokonaan tai osittain rahoittamien terveysloma-, kunto- ja virkistyspalvelujen kehittämisessä on suunnitelmallisuutta lisättävä. Yhteiskunnan on tuettava tarkoituksenmukaisten parantola-, kylpylä- ja lomapalvelujen kehittämistä ja käyttöä siten, että työtätekevällä vähävaraisella väestönosalla, myös pienviljelijöillä ja eläkeläisillä, on mahdollisuus käyttää näitä palveluja.

4. RAKENTEELLINEN TERVEYDENHUOLTOPOLITIIKKA

4.1. Ympäristö ja terveys

Ympäristön muuttuminen ihmisen biologisten (luontaisten) edellytysten kannalta kielteiseen suuntaan sekä erityisesti ilman, veden ja ravinnon saastuminen on otettava piilevänä osatekijänä sairauksien synnyssä tutkimuksen kohteeksi ja selvitettävä, missä määrin julkisen ja yksityisen taloudellisen edun vuoksi tehdyt ratkaisut ovat vaarana ihmisen terveydelle. Sosialidemokraattinen puolue on muissa erityisohjelmissaan ja kannanotoissaan käsitellyt perusteellisemmin työ- ja muun elinympäristön terveellisyyteen liittyviä kysymyksiä.

Liikenteen aiheuttamaan kuolleisuuteen ja vammautumiseen on puututtava ankarasti. Liikenneympäristöä on rakenteellisesti kehitettävä etenkin yhteiskuntatoimintojen järkevällä sijoittelulla. Eri liikennemuodot on pyrittävä erottelemaan ja joukkokuljetusta on voimakkaasti kehitettävä. Vanhoissa liikenneympäristöissä on suoritettava saneerauksia ja liikenteen automaatioastetta on nostettava inhimillisten virhetekijöiden vähentämiseksi. Erityisesti suojattomien ryhmien kuten lasten, vanhusten ja vammautuneiden turvalliseen liikkumiseen on pantava paino rakentamalla kevyen liikenteen väyliä. Moottoriliikenteen valtakunnallinen, tehokas nopeusrajoitusjärjestelmä on sovitettava rakennetun tiestön normitusten mukaisesti, henkilökohtaisten turvalaitteiden käyttövelvollisuus on toteutettava. Niin ikään kunnallisen liikennevalvonnan mahdollisuuksia on lisättävä ja luotava terveys- ja työsuojelutarkastukseen rinnastettava liikenneympäristön valvonta- ja tarkastusjärjestelmä, johon liittyy riittävät velvoittavat säädökset. Liikenteen ihmisten välistä kanssakäymistä erottelevat haitat sekä melu ja muut saasteet on minimoitava erityisesti asuinympäristöstä.

Yhtenäinen ympäristönsuojelun ja -säätelyn hallinto sekä tehokas lainsäädäntö on saatava aikaan. Näin luodaan edellytykset sille, että ihmisen elinympäristöstä ja ihmisen tulevaisuuden edellytyksenä olevasta tasapainosta ihmisen sekä luonnon ja muun ympäristön välillä voidaan huolehtia tavalla, joka edistää ja turvaa terveyttä kokonaisuutena. Elinympäristöön kohdistuva kansanterveystyötä koskevaa lainsäädäntöä on myös uudistettava. Tällöin on huolehdittava siitä, että yleinen ympäristönsuojelu ja elinympäristöön kohdistuva kansanterveystyö tulevat keskenään kiinteään yhteistyöhön ja hedelmälliseen vuorovaikutukseen.

4.2. Kansanravitsemus ja nautintoaineet

Kansanravitsemuksen virheellisellä koostumuksella ja liiallisella määrällä on merkittäviä kansanterveydellisiä haittaseuraamuksia. Etenkin sokerin mutta myös eläinrasvojen liiallisella kulutuksella katsotaan olevan olennainen vaikutus sydän- ja verisuonitauteihin. Sokerinkulutus aiheuttaa pääosan hammassairauksista. Näin ollen tulee sokerinkulutusta pyrkiä voimakkaasti vähentämään kauppa-, teollisuus-, maatalous- ja hintapoliittisin toimenpitein. Samoin olisi pyrittävä lisäämään kasvisrasvojen käyttöä eläinrasvojen sijaan ja korostettava eläinkunnasta peräisin olevan ravinnon valkuaispitoisuutta rasvapitoisuuden sijaan.

Tupakointi on sekä kansainvälisten että kansallisten terveysviranomaisten näkemysten mukaan väestömme yksittäisistä terveyshaitoista merkittävin. Tupakoivien ylikuolleisuus maassamme on vuosittain noin 4000 henkeä eli lähes 10 % kokonaiskuolleisuudesta. Tupakoivan henkilön elinajan lasketaan lyhenevän keskimäärin neljällä vuodella. Näin ollen on painavat syyt sekä vero-, hinta-, jakelu-, kauppa- että teollisuuspoliittisilla toimilla rajoittaa tupakointia. Tupakka on irroitettava elintarvikelain alaisuudesta ja säädettävä kiireellisesti erillinen tupakkalaki, jolla paitsi kielletään tupakan mainonta rajoitetaan tupakointia julkisissa tiloissa sekä luodaan viranomaisille mahdollisuudet tupakan jakelupolitiikan säätelemiseksi.

Alkoholin aiheuttamat fyysiset ja sosiaaliset haitat ovat riippuvuussuhteessa alkoholin yleiseen kulutustasoon. Alkoholijuomien mainonta on kiellettävä. Alkoholismin ehkäisyn yksi tärkeä osa on siten alkoholinkulutuksen ratkaiseva alentaminen. Samalla on yleensä päihtyneiden ja huumeiden käyttäjien hoitojärjestelmää kehitettävä yhtenäisneuvolaperiaatteeseen nojautuen ja luomalla valtion pääosin rahoittama kunnallinen hoitokotijärjestelmä.

4.3. Työterveys

Työterveyshuollon tarkoituksena on estää työntekijää sairastumasta työperäisestä syystä sekä tarkkailla hänen terveydentilaansa ja siinä ehkä tapahtuvia muutoksia työn yhteydessä. Tuloksellisinta työterveystyötä tehdään parantamalla työolosuhteita niin, ettei työpaikoilla esiinny terveydellisiä vaaratekijöitä. Siten työterveyshuolto liittyy sisältönsä puolesta läheisesti työsuojeluun.

Työterveyshuollon on kuuluttava jokaisen työntekijän perusoikeuksiin. Kaikilla ammattialoilla työskenteleville on järjestettävä työterveyshuollon palvelut, aloittaen kaikkein vaarallisimmilla työaloilla työskentelevistä työntekijöistä. Työterveyspalvelujen järjestäminen on säädettävä työnantajan velvollisuudeksi, ja terveyskeskusten velvollisuudeksi on säädettävä työterveyshuollon palvelujen tuottaminen ja annettava terveyskeskuksille aineelliset ja henkiset edellytykset tämän tehtävän toteuttamiseen. Koko väestön kattavana järjestelmänä ne voivat ulottaa työterveyshuollon palvelut pienimmillekin työpaikoille. Työterveyshuollon kustannukset ovat osa tuotantokustannuksia ja kuuluvat siten työnantajien maksettavaksi.

Työsuojelua ja työterveydenhuoltoa toteuttavien organisaatioiden hallinnossa on lisättävä työterveyshuollon asiantuntemusta. Työterveyslaitos on siirrettävä valtion haltuun. Laitoksen on oltava yhteistyössä työsuojeluhallituksen ja lääkintöhallituksen kanssa. Työterveyslaitoksen aluelaitosten tulee tukea työsuojelun osana toiminta-alueellaan tapahtuvaa työterveystoimintaa. Varsinainen ammattitautien diagnostiikka ja hoito toteutetaan osana yleistä sairaanhoitojärjestelmää lähinnä yliopistollisissa keskussairaaloissa. Työterveyshuollon onnistumisen ehdottomana edellytyksenä on työntekijöiden vaikutusvallan takaaminen työterveyshuollon hallinnossa. Näin voidaan taata luottamuksellinen suhde työterveyshuollon henkilökunnan ja työntekijäpuolen välille.

4.4. Vapaa-aika ja terveys

Lisääntyvä vapaa-aika ohjelmoimattomana voi tuottaa terveydellisiä vaaroja ja haittoja. Vapaa-aika tulee pyrkiä ohjelmoimaan terveellisten elintapojen, terveyden- ja sairaanhoidon kannalta asianmukaisesti ja ennaltaehkäisevää terveydenhoitoa tukevasti.

5. ERÄITÄ ERITYISKYSYMYKSIÄ

5.1. Lääkehuolto

Lääkkeiden maahantuonti ja valmistus sekä tukku- ja vähittäiskauppa ovat nykyisin täysin erillään muusta terveydenhuollon organisaatiosta, ja niiden toiminta perustuu yksityiseen voitontavoitteluun. Pelkästään tämän seurauksena alalla esiintyy runsaasti epäkohtia, kuten lääkevalmisteiden tarpeettoman suuri määrä, epätarkoituksenmukaisten tai käyttötarkoitukseensa nähden kalliiden lääkkeiden tuottaminen ja markkinointi, useat rinnakkaisvalmisteet, vääriä käyttötottumuksia luova mainonta ja erittäin vähäinen lääkeaineiden perustuntemus. Lääkejakelu on hajaantunut useaan eri organisaatioon sairaaloiden ja terveyskeskusten huolehtiessa itse omasta sisäisestä lääkejakelustaan ja yksityisen apteekkilaitoksen huolehtiessa avohoidon lääkejakelusta.

Epäkohtien poistamiseksi on lääkkeiden tuotanto siirrettävä valtion yritystoiminnan kautta tapahtuvaksi. Lääkkeiden maahantuonti ja tukkukauppa on otettava valtion haltuun perustamalla valtion lääkehuoltokeskus, jolloin yhteiskunta tehokkaammin pääsee vaikuttamaan myös lääkkeiden hinnanmuodostukseen sekä nykyistä asiallisemman lääketiedotuksen jakamiseen. Apteekit on liitettävä yhteiskunnallisina laitoksina terveyskeskusten ja sairaaloiden yhteyteen, jotta väestö voi saada lääkkeet samasta paikasta kuin muutkin terveyspalvelut, ja sama lääkejakelujärjestelmä voi yhtenäisesti huolehtia terveydenhuoltolaitosten sisäisestä ja ulkoisesta lääkehuollosta. Lääkkeiden käsittelyn ja säilytyksen tason nostamiseksi ja potilaiden turvallisuuden lisäämiseksi on farmasian henkilökuntaa lisättävä terveydenhuollon laitoksissa, ja heidän tehtäviinsä on sisällytettävä paitsi pelkkä lääkejakelu myös puolueettoman lääkeinformaation hankkiminen ja jakaminen. Apteekkilaitoksen henkilökunnan epätarkoituksenmukainen rakenne on oikaistava järkevän ja keskitetyn koulutuspolitiikan avulla. Lääkemainonta on lopetettava ja korvattava kuluttajavalistuksella. Lääkekirjavuutta on vähennettävä paitsi lääkerekisteröinnin toimenpitein myös luomalla koko maahan terveyskeskusten ja sairaaloiden sekä sairausvakuutuksen yhtenäinen peruslääkevalikoima. Sen avulla on lisättävä kotimaisen lääketeollisuuden markkinaosuutta.

Lääkärin määräämät lääkkeet on asteittain tehtävä potilaille maksuttomiksi. Ilmaislääkkeitä on lisättävä ensisijaisesti pitkäaikaissairaiden, merkittävien kansantautien sekä tehokkaimpien ja erityisesti kotimaisten lääkkeiden osalta.

5.2. Laite- ja välinehankinta

Terveydenhuoltojärjestelmän toiminnassa tarvitaan runsaasti suhteellisen kalliita teknisiä laitteita ja välineitä. Näiden laitteiden hankinnassa jokainen terveyskeskus ja sairaala on itsenäinen hankintayksikkö. Merkkikirjavuus on huomattava ja hankinnat usein liian kalliita tai muuten epätarkoituksenmukaisia. Kotimaisen tuotannon osuus hankinnoissa on vähäinen ja sosialististen maiden osuus lähes olematon. Merkkikirjavuuden vähentämiseksi sekä taloudellisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden lisäämiseksi on ohjausta hankintojen suorittamisessa lisättävä ja pyrittävä yhteishankintoihin. Terveydenhuollossa tarvittavien laitteiden ja välineiden maahantuonti ja tukkukauppa on otettava valtion haltuun. Hankintoja on johdonmukaisesti suunnattava kotimaiseen tuotantoon, ja valtion varoin on tuettava erityisesti valtiojohtoisten yritysten tutkimus- ja laitekehittelytoimintaa varsinkin sellaisten laitteiden osalta, joiden terveydenhoidollinen merkitys on suuri. Laitehankintoja ulkomailta suoritettaessa on yhä enemmän huomioitava yleiset ulkomaankauppapoliittiset näkökohdat sekä maksutaseen tasapaino-ongelmat. Terveysviranomaisten on laadittava hankintapolitiikan yleisistä suuntaviivoista kokonaiskartoitus ja -ohjelma.

5.3. Tutkimustoiminta

Terveyspoliittisen tutkimuksen on yhtenä yhteiskuntapolitiikan tutkimuslohkona kerättävä tietoja, laadittava vaihtoehtoja ja kehitettävä menetelmiä terveyspoliittisten toimenpiteiden tehon mittaamiseksi. Terveydenhuollon keskushallinnolle on luotava riittävät edellytykset terveyspolitiikan suunnittelun pohjaksi tarvittavien tutkimusten hankkimiseen. Tässä edellytetään yhteistyötä eri tutkimuslaitosten, mm. sosiaaliturvan tutkimuslaitoksen kanssa. Keskushallinnon tehtävänä on ohjelmoida terveyspoliittista tutkimusta. Tiedepoliittisesta koordinoinnista ja yleissuunnittelusta vastaa tieteen keskushallinto. Lääketieteellistä tutkimusta on puolestaan ohjattava valitsemaan kohteensa nykyistä paremmin kansanterveyden kannalta merkittävien aiheiden piiristä. Sekä kliinisen että perustutkimuksen alueella on siirryttävä valtion lääketieteellisen toimikunnan kautta tapahtuvaan projektirahoitukseen, jolloin tutkimuksen kohteet ja tuloksellisuus tulevat tarkoituksenmukaisesti ja joustavasti arvostelluiksi.

Tutkijatyövoimana on entistä enemmän käytettävä hyväksi opisto- ja koulutasoisten oppilaitosten käyneiden työntekijöiden kykyjä sekä luotava myös heille ja tutkimusapulaisille täydennys- ja jatkokoulutusohjelma tutkimustyön alueella.

5.4. Potilaiden oikeusturva

Kansalaisten oikeusturvassa terveydenhuollon alalla on olennaisinta oikeus saada asianmukaista hoitoa, mikä onkin turvattava. Toiseksi oikeusturvasäädökset on laadittava vastentahtoisen hoidon saattamiseksi mahdollisimman harvoin tapahtuvaksi, lähinnä vain silloin, kun asianomainen on tartuntataudin, mielisairauden, alkoholin tai huumeiden väärinkäytön tahi itsemurhayrityksen tai siihen verrattavan psyykkisen kriisin vuoksi tilassa, jossa hän voi aiheuttaa joko ympäristölleen tai itselleen vakavan fyysisen vaaran. Potilaiden oikeussuojan takeeksi on asetettava paikalliset neuvonta-asiamiehet ja luotava alueellinen vastuulautakuntajärjestelmä sekä keskushallintoon elin, jotka käsittelevät sekä vastentahtoiseen hoitoon ottoon että hoitovirheisiin liittyvät valitukset. Järjestelmä on luotava sellaiseksi, että se toimii eräänä hoidon laadunvalvontamekanismina ja että se kytkeytyy myös täydennyskoulutusjärjestelmään. Potilaalle on aina annettava kirjallinen yhteenveto äidinkielellä hänen sairaudestaan ja hoidostaan. Potilaalla on oltava oikeus kaikkiin häntä koskeviin asiapapereihin.

5.5. Terveystyöntekijäin asema ja työpaikkademokratia

Terveydenhuollon henkilökunta on jakautunut lukuisiin eri ammattiryhmiin. Sosialidemokraattinen puolue tukee voimakkaasti terveystyöntekijäin ammattirajoista riippumatonta yhteistoimintaa ja liittoutumista keskenään vielä nykyisinkin voimakkaan hierarkian murtamiseksi, sairaalademokratian luomiseksi sekä työntekijäin sosiaalisten ja palkkauksellisten etujen puolesta.

Koulutetun työvoiman poissaolo ammatista on terveysalalla muodostunut vakavaksi ongelmaksi, joka kytkeytyy läheisesti terveystyöntekijöiden työolosuhteisiin ja palkkaukseen. Jo tästäkin syystä on epäkohdat korjattava näiltä osin ja kehitettävä toimipaikkakoulutusta ja sairaalademokratiaa.

Koko terveydenhuoltomme ongelmana on alalla toimivien henkilöiden suhteiden epädemokraattisuus ja vastuun yksipuolinen jakaminen. Vaikka potilasturvallisuudesta huolehtiminen asettaa tiettyjä rajoituksia alistus- ja käskysuhteiden muuttamiselle, täytyy nykyinen äärimmäisen jäykkä hierarkia murtaa. Luottamusmiesten valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia on lisättävä, eikä työpaikkademokratian toteuttaminen saa sitä vähentää. Työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia erityisesti työolosuhteita koskevissa asioissa tulee kuitenkin lisätä ja vastaavasti laitosten johtavien virkamiesten autoritaarista valtaa vähentää. Tämän toteuttamiseksi on terveyskeskuksiin ja sairaaloihin perustettava henkilökunnan keskuudestaan vaaleilla valitsemat laitosneuvostot. Työelämän demokratisoimiseksi on ammattijärjestöjen ja niiden luottamusmiesten toimintamahdollisuuksia parannettava.

Terveystyöntekijöiden ammatinharjoittamista koskeva hajanainen lainsäädäntö on yhtenäistettävä.

5.6. Terveydenhuollon koulutus

Terveydenhuollon koulutuksessa kuten yleensäkin ammatillisessa koulutuksessa on voimavaroja suunnattava nykyistä ratkaisevasti enemmän ns. toisen asteen (terveydenhuoltokoulu- ja -opistotason) koulutukseen ja toisaalta jo työssä olevien terveystyöntekijäin täydennyskoulutukseen. Terveydenhuoltohenkilökunnan koulutusmäärä on ammattialoittain sopeutettava terveydenhuollon suunnitelmalliseen kehittämiseen.

Yleisten koulutuspoliittisten periaatteiden mukaan on pyrittävä siihen, että eri koulutustasojen karsinoiva vaikutus voidaan murtaa. Tämä edellyttää valintajärjestelmältä, että ensin valitaan yleisesti ala, jolle pyritään, ja vasta tämän jälkeen taso, jolle kyseisellä koulutussektorilla edetään. Yleissivistävän ja yleisen terveyspoliittisen aineksen osuutta koulutuksessa on lisättävä. Terveydenhuoltokoulu- ja -opistotason mutta osin myös korkeakoulutason opintojen alkuvaiheessa voi tietty jakso olla yhteiskoulutusta koko terveysalalle.

Peruskoulutuksessa on toteutettava tutkinnonuudistus. Samalla on tutkintojen määrää vähennettävä, luotava laajempialaiset perushoitajan ja erikoishoitajan tutkinnot yhtenäistämällä useampia nykytutkintoja. Lyhyimmän ammattikoulutuksen saavien peruskoulutuksen pituutta on lisättävä. Mahdollisuus joustavaan etenemiseen tutkinnosta toiseen on taattava.

Terveydenhuollon opetuksen on tarpeellisilta osin liityttävä kiinteästi sosiaalihuollon opetukseen.

Korkeakoulu- ja ammattikasvatusviranomaisten välinen yhteistyö on tehtävä säännönmukaiseksi. Terveydenhuollon eri alojen opiskelijoiden välistä yhteistoimintaa ja -opiskeluja on kehitettävä aktiivisesti, jotta jo opiskeluaikana totuttaudutaan ryhmätyöhön ja demokraattiseen ammattikäytäntöön. Opetus- ja terveydenhuoltoviranomaisten välille on luotava pysyvä säädöksiin nojaava yhteistoiminta. Terveysviranomaisten on siten voitava myös vaikuttaa terveydenhuollon koulutuksen sisältöön. Terveydenhuollon koulutuksen on periaatteessa tapahduttava kaikissa terveydenhuollon työpaikoissa eikä vain yliopistollisissa keskussairaaloissa, joissa opiskelija voi saada vinoutuneen kuvan terveydenhuollon todellisista ongelmista.

Perus-, jatko- ja täydennyskoulutuksen on tapahduttava pääosin samojen opetuselinten toimesta. Terveydenhuollon suunnitelmiin on liitettävä henkilökunnan täydennyskoulutussuunnitelmat. Täydennyskoulutuksessa on erityisesti korostettava toimipaikkakoulutuksen, työnohjauksen sekä työn roolin vaihdon osuutta. Täydennyskoulutuksen kuten muunkin koulutuksen tulee tapahtua yhteiskunnan toimesta ja rahoituksella. Terveydenhuolto- oppilaitosten jatkokoulutuslinjoilla opiskelusta on välittömästi maksettava palkka, muilta osin sosialidemokraattinen puolue on esittänyt opintososiaaliset kannanottonsa koulutuspoliittisen ohjelman yhteydessä.

5.7. Kansanterveysjärjestöt

Suomen on aktiivisesti osallistuttava kansainväliseen terveyspolitiikkaan toimimalla erityisesti Maailman Terveysjärjestössä edistyksellisen terveyspolitiikan kehittämiseksi.

Kansanterveystyöhön osallistuvat lukuisat erilaiset vapaaehtoiset kansalaisjärjestöt. Varsinaisten terveysalan järjestöjen ohella myös monilla ammatti-, sosiaali-, loma-, liikunta-, urheilu-, raittius-, kasvatus-, opetus- ja kotitalousjärjestöillä on merkitystä kansanterveystyön kannalta. Laajojen kansalaispiirien osallistuminen kansanterveystyöhön on myönteinen asia, ja yhteiskunnan on tuettava tarkoituksenmukaisesti merkittävien järjestöjen toimintaa. Keskeisintä on kehittää kansanterveysalan kuluttaja- tai potilasjärjestöjen toimintaa. Järjestöpohjainen terveydenhuoltopalvelujen tuotanto on perusteltua vain poikkeustapauksissa. Kansanterveysalalla toimivien järjestöjen keskeisin tulevaisuuden tehtävä on toimiminen valistus-, aloite-, vaatimus- ja painostuseliminä sekä potilaiden tai väestön aktiviteetin organisoinnissa.