SOS.-DEM. PUOLUEEN VEROTUSPOLIITTINEN OHJELMA

Sotavuodet ja niiden jälkeinen kausi ovat aikaansaaneet verotusoloissamme huomattavia muutoksia, jotka ovat läheltä koskeneet jokaista veroa maksavaa kansalaista vaikuttaen hänen taloudelliseen asemaansa. Uudet verot ja aikaisempien verojen korotukset ovat lisänneet verorasitusta ja aiheuttaneet muutoksia tämän rasituksen jakautumisessa. Sodan aikana ankarasti kiristettyä verotusta ei rauhan palattua ole voitu huomattavammin lieventää. Sotakorvaukset, siirtoväen asuttaminen ja laajentuneen sosiaalisen huollon aiheuttamat menot samoin kuin monessa suhteessa voimakas jälleenrakennustyö ovat kysyneet suuria kustannuksia, joihin jokaisen kansalaisen osaltaan on ollut annettava osuutensa. Valtio ja kunnat ovat tarvinneet varoja, joiden hankkimiseksi yhä suuremmassa määrässä on ollut pakko turvautua verotukseen. Julkisten yhdyskuntain osuus kansantulosta on tämän vuoksi sodanedellisiin vuosiin verraten huomattavasti kasvanut.

Äskettäin työnsä päättäneen valtion verorasituskomitean laskelmien mukaan on verotaakka sodanjälkeisinä vuosina kasvanut seuraavasti:

[TAULUKKO]

Valtion ja kuntien verotulot ovat kymmenessä vuodessa markkamääräisesti laskien nousseet yli 20-kertaisiksi ja valtion verotulot vuoteen 1950 mennessä lähes 32-kertaisiksi. Tämä on huomattavasti enemmän kuin yleinen rahanarvon aleneminen edellyttäisi. Jos rahanarvon huononeminen eliminoidaan pois ja lasketaan kokonaisverotulot vuoden 1938 rahassa, saadaan seuraava asetelma:

[TAULUKKO]

Sodan oloissa korotettiin useaan otteeseen sekä välittömiä että välillisiä veroja. Kun tätä tietä ei saatu varsinkaan valtiolle riittävästi tuloja, turvauduttiin osittain tilapäisluontoisiin, säännöllistä verotusta täydentäviin veromuotoihin, kuten suhdanneveroon, ylimääräiseen tulo- ja omaisuusveroon, metsäveroon jne. tai määrättyä tarkoitusta varten kannettuihin veroihin, kuten omaisuudenluovutusveroihin. Sitäpaitsi otettiin käytäntöön uusia, meillä aikaisemmin tuntemattomia välillisiä veroja, joista mainittavin on liikevaihtovero. Varsinkin juuri liikevaihtovero ja sen suhteellisen suuri merkitys kokonaisverotuksessa on aiheuttanut sen, että verorasituksen jakautuminen on oleellisesti toinen kuin mitä se oli ennen sotia, jolloin tätä välillistä verotusta ei ollut olemassa.

Rauhan palattua tosin luovuttiin useimmista ylimääräisiksi tarkoitetuista veroista, mutta verotusta ei kuitenkaan voitu palauttaa lähimainkaan rauhanaikaa vastaavalle tasolle. Tulo- ja omaisuusvero on edelleenkin, useista veroasteikkojen lievennyksistä ja erikoisvähennyksestä huolimatta reaalisestikin huomattavasti vuoden 1938 tasoa korkeampi. Välillisistä, sodan aikana käytäntöön otetuista veroista ovat tällä hetkellä edelleen voimassa jo mainittu liikevaihtovero, kahvivero ja virvoitusjuomavero. Liikevaihtoveroa ja kahviveroa on välillä alennettu, viimeksi mainittua useampaankin kertaan, mutta valtion kasvavan varaintarpeen tyydyttämiseksi on niitä myöhemmin taas jouduttu korottamaan.

Verorasituksen lisääntyminen on johtunut ensisijaisesti valtion varaintarpeen jatkuvasta kasvamisesta. Kuntien verorasitusta ei yhtä suuressa määrässä ole jouduttu korottamaan. Monista syistä ovat kuitenkin myös kuntien menot kasvaneet ja veroäyrin hinta tämän vuoksi yleisesti noussut.

Edellä mainittu valtion verorasituskomitea suoritti vuodelta 1949 laajan kulutustutkimuksen, jotta saataisiin selville veronalaisen kulutuksen jakautuminen eri tuloluokkien ja perheellisyystyyppien välillä. Tutkittavat perheet oli valittu siten, että ne muodostivat mahdollisimman tarkan pienoiskuvan maamme väestöstä. Tutkimuksessa käytettiin eri tuloluokkia ja eri perheellisyystyyppejä. Tutkimukset osoittivat selvästi, että välillinen verotus kohdistui ankarimmin alempiin tuloluokkiin. Alle 100.000 markan tulosta maksettiin välillisiä veroja 16,9 %, mutta yli 500.000 markan tuloista vain 13,2 %. Merkillepantavaa on, että komitean laskelmien mukaan ns. välttämättömyysverotkin, joilla komitea tarkoittaa ns. välttämättömyystarvikkeista maksettavaa välillistä veroa, rasittavat raskaammin pientuloisia kuin suurituloisia. Alle 100.000 markan tuloluokassa maksettiin näitä veroja 6,8 %, kun vastaava prosenttimäärä yli 500.000 markan tuloluokassa oli 5,2 %. Välttämättömyysverojen prosenttimäärä osoitti johdonmukaisesti alenemista, mitä suuremmista tuloista oli kysymys. Kahviveroakin maksoivat vähätuloiset suhteellisesti ottaen enemmän kuin suurituloiset. Tutkimuksista selvisi edelleen, että tullien ja liikevaihtoveron aiheuttama suhteellinen rasitus niinikään on suurempi pienituloisten kuin suurituloisten kohdalla siitäkin huolimatta, että liikevaihtoverosta on pyritty vapauttamaan elintärkeät kulutustarvikkeet.

Välillistä verotusta on vuoden 1951 alusta lähtien liikevaihtoverolain osalta tuntuvasti muutettu. Veronkanto tapahtuu maahantuonnin ohella nyt varsinaisesti yhdessä vaihdannan vaiheessa, tuottajan ja työliikkeen myydessä tavaran tai tehdessä työnsuorituksen. Veron määrää korotettiin keskimäärin noin 5 %. Toisaalta verosta vapautettiin eräitä sellaisia kulutustarvikkeita, joista aikaisemmin oli sitä maksettu ja myöhemminkin on verovapaiden tarvikkeiden määrää lisätty.

Liikevaihtoveron korotus merkitsee varsinkin vähävaraisten kuluttajain verorasituksen kohoamista verrattuna edellä selostetun tutkimuksen antamiin tuloksiin. Rasituksen kohoamista lieventää kuitenkin osaltaan verovapaiden tavaroiden lisääminen, minkä lisäksi uudessa laissa on havaittavissa tietoista pyrkimystä muuttaa liikevaihtovero enemmän ylellisyysveroksi. Tätä kehitystä, jota onkin pidettävä oikeaan suuntaan menevänä, koska vero silloin raskaammin kohdistuu suurituloisiin ja on siten omiaan lieventämään vähävaraisten luonnostaan suhteellisesti suurempaa välillistä verorasitusta, olisi kuitenkin edelleen jatkettava vapauttamalla lisää tärkeitä kulutustavaroita veronalaisuudesta ja lisäämällä vastaavasti ylellisyysluontoiseksi katsottavien tavarain käytön verottamista. Kokonaisverorasituksen oikeudenmukaisemmaksi saamiseksi on välillisessä verotuksessa muissakin suhteissa korjaamista. Niinpä valtion tuloverotuksessa veroasteikot ovat jo alku-päästään suhteellisen jyrkkiä ja verovelvollisuus alkaa liian pienistä tuloista, johtuen tämä siitäkin, että verolait eivät riittävän joustavasti seuraa inflaatiokehitystä. Tuloksena tästä on ollut, että pienituloisten verotaakka jatkuvasti pyrkii olemaan suhteettoman raskas eikä vastaa verovelvollisten veronmaksukykyä.

Aikaisemmin mainittu valtion verorasituskomitea on suorittanut vertailuja luonnollisten henkilöiden palkkatuloistaan maksamien välittömien ja välillisten verojen veroprosenttien kesken eri tuloluokissa kaupunkien ja kauppalain kahdessa tyypillisessä ruokakunnassa vuodelta 1949. Komitean laatima alustava asetelma tästä vertailusta muodostui seuraavaksi:

[TAULUKKO]

[TAULUKKO]

Tämä astelma osoittaa, että välillinen verotus molemmissa näistä perheellisyystyypeistä on kaikissa tuloluokissa valtion tuloveroa korkeampi sekä edelleen, että molemmat ruokakunnat maksavat yleensä enemmän kunnallis- ja kirkollisveroja kuin valtion tuloveroa. Se osoittaa siis, että valtion tuloverotus monista korjausta kaipaavista epäkohdista huolimatta paremmin kuin kunnan ja kirkon verotus noudattaa maksukykyisyyden periaatetta.

Välittömässä verotuksessamme todetut epäkohdat ja virheet, joita kaikkia tässä yhteydessä ei ole voitu mainita, joutunevat lähiaikoina ainakin osittain korjattaviksi. Vasta suhteellisen, äskettäin nimittäin on valmistunut paitsi edellä jo useasti mainittu verorasituskomitean tutkimus, myöskin ns. veronuudistuskomitean ehdotus, joka sisältää oleellisia muutoksia voimassa oleviin verolakeihin ja verotusjärjestelmään. Vihdoinkin näytään päästävän siihen, että kunnallisverotus ja valtionverotus voidaan yhdistää, mikä monessa suhteessa helpottaa tähänastisten erillisen verojen verovelvollisille aiheuttamaa hankaluutta, johon varsinkin verolakien erilainen sisältö on ollut syynä. Verolakeja uuden ehdotuksen pohjalta uudistettaessa on valvottava, että yhdistäminen tapahtuu niin laajassa mitassa kuin se yleensä on mahdollista, sekä että uudistamisen yhteydessä toimeenpannaan kaikki ne korjaukset, joihin perusteltua aihetta on olemassa.

Verotuspoliittisia ratkaisuja tehtäessä on otettava huomioon yleiset työllisyyspoliittiset tavoitteet ja päämäärät. Työntekijäin ja palkansaajain etujen mukaista on, että työttömyyden uhatessa on mahdollista verotuspoliittisinkin toimenpitein estää työttömyyden syntyminen. Lisäksi on vaadittava, että julkistaloudellista verojen käyttöä riittävän tiukasti valvotaan. Mikäli verotuksen lieventämiseksi on pakko supistaa julkisoikeudellista verojen käyttöä, on tarkasti valvottava, ettei tästä supistuksesta ole seurauksena saavutetun sosiaalisen tason aleneminen.

Varjopuolena verotusjärjestelmässämme on yhä edelleen se, että kaikki tulolajit eivät ole samassa asemassa verotukseen nähden. Tietyissä verotettavissa ryhmissä ovat tulot tai osa niistä suhteellisen helposti salattavissa. Tästä seurauksena, varsinkin kunnan verotuksessa, on, että sellaiset veronmaksajat, kuten yleensä palkannauttijat, joiden tulot ovat helposti selville saatavissa, joutuvat maksamaan veroa muiden verovelvollisten puolesta. Oikeudenmukaiselta verotukselta on sen vuoksi vaadittava, että mahdollisuudet verotulojen salaamiseen estetään ja että verotarkkailua tässä mielessä tehostetaan.

Varsinaisista palkkatuloista ja eräistä työnarvotuloista on verovelvollisella jo usean vuoden ajan ollut oikeus valtionverotuksessa vähentää 10 %. Huomioon ottaen vakautetun ja vakauttamattoman tulon erilaisen luonteen sekä sen, että useilla muilla tuloryhmillä jatkuvasti on mahdollisuus salata tulojaan, on tämä määrä kuitenkin katsottava liian alhaiseksi. Vähennysoikeus on eräiden muiden maiden esimerkin mukaan korotettava ainakin 20 %:iin, ja ulotettava koskemaan myös kunnallisverotusta.

Alapäässä liian jyrkän progressiivisen tuloveroasteikon heikkoutena on se, että työntekijät liiallisten verojen pelossa eivät aina ole halukkaita lisäämään työtehoaan ja ponnistuksiaan eivätkä tekemään ylitöitä, koska täten saatu ansionlisäys olisi omiaan korottamaan heidän kokonaisveroprosenttiaan. Yleiseltä taloudelliselta kannalta katsoen pitäisi kuitenkin päästä siihen, että verotus ei muodostu tässä suhteessa yleistä taloudellista kehitystä ehkäiseväksi tekijäksi.

Nykyisen verojärjestelmämme mukaan verotetaan aviopuolisoita heidän yhteenlaskettujen tulojensa perusteella. Kun progressiivisen veroasteikon vuoksi veroprosentti tämän johdosta saattaa nousta tuntuvasti korkeammaksi kuin mitä se olisi, jos kumpaakin puolisoa erikseen verotettaisiin, on verolakien uudistamisen yhteydessä harkittava, eikö tähänastisesta yhteisverotusjärjestelmästä olisi syytä luopua. Mikäli voimassaolevat omaisuusoikeudelliset päätökset asettaisivat esteen erikseen verottamiselle on samaan tulokseen päästävä ns. kotiapulaisvähennystä asianmukaisesti korottamalla.

Nykyisten verolakien heikkoutena on ollut se, että veroasteikot eivät ole seuranneet rahanarvon muuttumista, vaan että niitä on täytynyt jatkuvasti uusilla laeilla muuttaa. Nämä lainsäädäntötoimenpiteet ovat kuitenkin useasti myöhästyneet, minkä vuoksi varsinkin ne verovelvolliset, jotka välittömästi joutuvat tuloistaan suorittamaan ennakkopidätystä, ovat joutuneet kärsimään. Tämän vuoksi on verovapaan tulon ja omaisuuden ylärajat ensin määriteltävä tietyn ajankohdan tasoa vastaaviksi, minkä jälkeen lailla olisi vahvistettava menettely, joka tekisi sen, että veroasteikkoja ja veroprosentteja automaattisesti muutettaisiin sen mukaan kuin rahanarvo vastaisuudessa muuttuu.

Nykyisestä pinta-alaverotusjärjestelmästä johtuen varsinaiset maataloustuottajat ovat päässeet verotuksessa suhteellisesti vähemmällä kuin palkansaajat ja pienviljelijät. Verolakeja uudistettaessa on sen vuoksi pidettävä huolta siitä, että maatalouden tulot saadaan nykyistä tarkemmin ja oikeudenmukaisemmin verotetuiksi. Kauan vireillä ollut kysymys, metsätulojen verottamisesta on myöskin lopulta saatava ratkaisuun. Ei ole kohtuullista, että metsän-myyntitulot jäävät kokonaan verottamatta.

Yleiseksi verotusperiaatteeksi on hyväksytty vaatimus, että keinottelulla saatuja tuloja ja varallisuutta verotetaan muuta ankarammin. Käytännössä ei kuitenkaan yleensä ole tehty eroa tässä suhteessa. Koska taloudellisten suhdanteiden vaihtelut ja varsinkin rahanarvon aleneminen jatkuvasti ylläpitävät keinottelumahdollisuuksia, on mainittu periaate saatava käytännössä toteutetuksi. Myöskin inflaatiovoitot ja ansioton arvonnousu on saatava tarkkaan ja jyrkän verotuksen alaiseksi. Paikallaan niinikään on, että nykyistä perintöverolakia siten muutetaan, että sivuperillisille menevä perintö joutuu tähänastista ankarammin verotuksen alaiseksi.

Sos.-dem. puolueen verotuspoliittinen ohjelma.

Oikeudenmukaisen ja kaikkia veronmaksajapiirejä tasapuolisesti rasittavan verotusjärjestelmän aikaansaamiseksi esitetään kokouksen päätettäväksi seuraavaa:

1) Verotuksen on noudatettava maksukykyisyyden periaatetta. Verorasitus on jaettava oikeassa suhteessa kunkin verovelvollisen kantokykyyn. Verot ja verojärjestelmä on niin suunniteltava, etteivät ne aiheuta verovelvollisille tarpeetonta hankaluutta. Verotuksen on tarpeen mukaan sovelluttava yhteen yleisesti hyväksyttyjen työllisyyspoliittisten päämäärien kanssa.

2) Suunniteltaessa toimenpiteitä verorasituksen helpottamiseksi ja sen oikeudenmukaisemman jakaantumisen aikaansaamiseksi on otettava huomioon, etteivät ne johda olemassaolevan yleisen sosiaalisen tason alenemiseen. Entistä suurempaa huomiota on kiinnitettävä verotuksella kerättyjen julkisten varojen käyttöön. Tuhlausta ei ole sallittava ja varojen käyttämiseen kokonaisuuden kannalta toisarvoisten tarpeitten tyydyttämiseen on suhtauduttava pidättyvästi.

3) Alullepantuja verorasitustutkimuksia on edelleen jatkettava ja tällöin verotusjärjestelmässä todetut virheet on korjattava. Erikoisesti on tällöin kiinnitettävä huomiota siihen, että eri verojen nojalla syntynyt kokonaisrasitus jakautuu oikeudenmukaisesti eikä suhteettoman ankarasti rasita taloudellisesti heikommassa asemassa olevia ja vähiten veronmaksukykyisiä veronmaksajaryhmiä ja suosi taloudellisesti paremmassa asemassa olevia. Verotusta on pyrittävä helpottamaan hankkimalla valtiolle ja kunnille muita tulolähteitä.

4) Voimassaolevaa verojärjestelmää on yksinkertaistettava. Alempia tuloluokkia suhteellisesti ankarammin rasittavaa välillistä verotusta on asianmukaisesti tarkistettava. Tärkeitten kulutustarvikkeiden välillinen verotus on kokonaan poistettava. Liikevaihtoverotuksen on saatava ylellisyysverotuksen luonne. Kokonaisverorasituksen tulee olla progressiivinen. Riittävään toimeentuloon tarvittavat tulot sekä tällaisen toimeentulon turvaamiseen välttämätön omaisuus on jätettävä verottamatta.

5) Verorasituksen tasapuolisen jakautumisen turvaamiseksi on Verotarkkailua tehostettava. Verotarkkailijain työn tuloksista on säännöllisin väliajoin annettava tietoja julkisuuteen. Vapaiden ammattien harjoittajain tuloihin, liiketuloihin ja kiinteästä omaisuudesta saatuihin ja muihin pääomatuloihin on tässä suhteessa kiinnitettävä erityistä huomiota. On valvottava, etteivät toiset verovelvollisryhmät pääse suhteellisesti lievemmällä rasituksella kuin välittömän ennakkopidätyksen alaisena olevat palkkatulojen saajat. Niin kauan kuin tyydyttävää tasapuolisuutta tässä suhteessa ei ole saavutettu, on ennakkopidätyksen alaisille palkkatuloille myönnettävä erityistä helpotusta. Kohtuullisena on pidettävä, kun otetaan huomioon vakautetun ja vakauttamattoman tulon erilaisuus, että verovelvollisen sallitaan varsinaisista palkka- ja niihin verrattavista tuloistaan verovapaana vähentää ainakin 20 sadalta.

6) Kunnallisverotusta on sikäli muutettava, että siinä niin suuressa määrin kuin mahdollista noudatetaan samaa menettelyä ja samoja perusteita kuin valtionverotuksessakin. Kunnallisen tuloveron on oltava nykyistä enemmän tulojen suuruuden mukaan nousevaa, minkä lisäksi myöskin omaisuutta on kunnalle verotettava.

Veronalaisten tulojen vähennysten tulee molemmissa tapauksissa olla sama.

7) Tulojen hankkimisesta aiheutuneet kustannukset on otettava tähänastista suuremmassa määrin vähennyksinä huomioon, samoin sosiaalisten syiden aiheuttamat kulut.

8) Aviopuolisoita on heidän palkkatuloistaan verotettava erikseen, tai mikäli heitä verotetaan yhteenlaskettujen tulojen perusteella, on toisen aviopuolison tuloista tehtävä riittävän suuri vähennys.

9) Elinkustannusten tason kohoamisen ja rahanarvon alenemisen varalta on verotettavasta tulosta ja omaisuudesta sallittavat vähennysmäärät sidottava elinkustannusindeksiin siten, että ne reaaliarvoltaan pysyvät muuttumattomina.

10) Maataloustulojen verotuksessa on luovuttava nykyisestä epäoikeudenmukaisesta verotusmenettelystä ja siirryttävä järjestelmään, jossa maatalouskiinteistön kokonaistuotto on verolaskelman pohjana. Kiinteistöjen pinta-alamittaukset ja luokitukset on valtion toimesta tarkistettava. Ns. suhdanne- ja erikoisviljelyksistä ja maatalouden sivuelinkeinoista samaten kuin metsän myynnistä saadut tulot on erikseen arvioitava ja verotettava.

11) Keinottelulla saatua tuloa ja varallisuutta on muita ankarammin verotettava. Kohtuuttomien inflaatiovoittojen ja ansiottoman arvonnousun verottaminen on aikaansaatava. Perintöveroa on sivuperillisten osalta korotettava.