Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.tuni.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SFP/523

Ruotsalainen kansanpuolue

Kanssa ihmisen - Rkp:n hyvinvointpoliittinen ohjelma


  • Puolue: Ruotsalainen kansanpuolue
  • Otsikko: Kanssa ihmisen - Rkp:n hyvinvointpoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1998
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Kanssa ihmisen - Rkp:n hyvinvointpoliittinen ohjelma

Ruotsalaisen kansanpuolueen puoluehallituksen 26.10.1998 hyväksymä

Lukijalle
A.Perustuslain ja talouden puitteet
A.l Lain perusta
A.2 Talouden puitteet
A.3 Yhteiskunnan palvelut talouden
käsittein
A.4. Julkiset palvelut ja tasa-arvo
B.l Julkiset palvelut ja miesten ja naisten
välinen tasa-arvo
B.2 Julkiset palvelut ja tulojen tasaus
B.3 Julkiset palvelut ja kielellinen
tasa-arvo
C.Näkymiä tulevaisuuteen
Cl Julkisten palvelujen kehittämistarpeet
C.2 Koulutus
C.3 Sosiaali- ja terveydenhuolto
Loppusanat

LUKIJALLE

Tahdomme tällä ohjelmalla julistaa vakaumuksemme siitä, että tulevien vaalien tärkeimpiä kysymyksiä on huolehtia siitä, että asukkaiden julkisten palvelujen tarve tyydytetään mallikkaasti koko maassa.

Vakaumuksemme perusteella tahdomme ilmaista poliittiset koordinaattiimme ja osoittaa mihin suuntaan poliittisen päätöksenteon tulisi edetä tavoitteen saavuttamiseksi.

Koulutuksen, terveydenhoidon, lasten ja vanhusten hoidon toimivuus ja saavutettavuus muuttavat demokratian sanoista teoiksi. Nämä peruspalvelutoiminnot vahvistavat sukupuolten välistä tasa-arvoa sekä alueellista ja kielellistä tasa-arvoa. Ne ovat keinoja joilla käytännössä toteutetaan perusturvan, samanlaisten mahdollisuuksien ja uuden alun periaatteet jokaiselle. Ne eivät koskaan estä työtä ja toimeliaisuutta, vaan luovat päinvastoin edellytyksiä yhteiskunnan elämään osallistumiselle. Niissä pohjoismainen hyvinvointimalli saa konkreettisen sisältönsä.

Perusteesejämme on taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän kehityksen synergiavaikutus ja keskinäinen riippuvuus. Väitämme lisäksi että julkiset palvelut edistävät sosiaalisesti kestävää kehitystä. Tästä olemme edenneet johtopäätökseen että laadukkaat julkiset palvelut tukevat taloudellisesti kestävää kehitystä. Yhteiskunnan palveluja ei siis pidä nähdä talouden riippakivenä, vaan päinvastoin maamme taloudellista menestystä tukevana voimavarana. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä että julkiset palvelut sai-sivat maksaa kuinka paljon tahansa: päinvastoin on tärkeätä ryhtyä toimiin kustannusten pitämiseksi kurissa.

Yhteiskunnan palveluja, joilla tarkoitamme yksilöä ja yhteiskuntaa laajemmin hyödyttäviä palveluja ja joita julkinen valta eli julkinen sektori ylläpitää tai joista se vastaa, ei voida tarkastella tyhjiössä. Olemme siksi päättäneet asettaa ohjelmamme "Lähimmäinen ajatuksissamme" perustuslain ja talouden muodostamiin yhteyksiinsä.

Perustelemme, että julkisilla palveluilla on tärkeä merkitys tasa- arvolle: miesten ja naisten väliselle tasa-arvolle, alueiden väliselle tasa- arvolle sekä kansalliskieltemme suomen ja ruotsin keskinäiselle tasa-arvolle.

Esitämme lisäksi eräitä yleisiä näkökohtia yhteiskunnan tarjoamista julkisista palveluista Suomessa. Lopuksi käsittelemme julkisten palvelujen kahta painoltaan ja suuruudeltaan merkittävintä osaa, nimittäin koulutusta ja sosiaali- ja terveydenhuoltoa.

Tuodessamme julki näkemyksemme eduskuntavaalikampanjassa tämä saattaa johtaa ajatukset siihen suuntaan että valtion yksin tulisi ratkaista julkisten palvelujen ongelmat. Kuitenkin kunta on yhteiskunnan palvelujen pääasiallinen tuottaja ja ylläpitäjä, valtion tehtävän rajoittuessa pääosin osarahoittajan ja säätelijän rooliin. Julkisten palvelujen tulevaisuus on näin ollen yhteinen asia julkisen vallan eri toimijoille.

Uusi tapa kehittää yhteiskunnan palveluja on antaa palvelujen käyttäjille mahdollisuuksia vaikuttaa palvelujen sisältöön, toisin sanoen ottaa käyttöön niin sanotun käyttäjädemokratian aineksia.

Yhteenvetona: Sosiaalinen turvallisuus on vastedeskin turvattava yhteiskunnan palvelujen ja avustusten avulla. Siihen kykenevien ihmisten on kuitenkin mahdollisimman pitkälti ansaittava elantonsa. Avustusten pitäminen mahdollisimman suurina ei siksi ole itsetarkoitus. Paras koulu ja hoito ovat sitä vastoin aina itsetarkoitus.

Siksi tunnuslause: [... ] "Resurssien ehtyessä on yhteiskunnan palveluja suosittava tulonsiirtojenkin kustannuksella." (Rkp:n puolueohjelma, kohta 8.2.)

A. PERUSTUSLAIN JA TALOUDEN PUITTEET

A.l LAIN PERUSTA

Mielestämme lain karu kieli tarjoaa soveliaan johdatuksen aiheeseemme ja asettaa rajat, joiden puitteissa meidän on liikuttava.

Perusoikeusuudistus, joka tuli voimaan 1.8.1995, merkitsi aiempaa selkeästi yksityiskohtaisemman perustuslainsuojan ulottamista kansalaisvapauksille ja perusoikeuksille, sosiaaliset oikeudet mukaan luettuina. On tarkoitus sisällyttää kyseiset pykälät myös uuteen hallitusmuotoon.

Alla esitetään aiheemme kannalta vaikuttavat säännökset sellaisina kuin ne on muotoiltu Hallituksen esityksessä Eduskunnalle uudeksi Suomen Hallitusmuodoksi (HE 1/1998 vp). Näitä ovat ainakin:

1 Luku Valtiojärjestyksen perusteet

1 § Valtiosääntö

Suomi on täysivaltainen tasavalta.
Suomen valtiosääntö on vahvistettu tässä hallitusmuodossa, joka on voimassa perustuslakina. Valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa.

Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi.

2 luku Perusoikeudet

6 § Yhdenvertaisuus

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä.

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asoihin kehi-tystään vastaavasti.

Sukupuolten tasa-arvoa edistetään yhteiskunnallisessa toiminnassa sekä työelämässä, erityisesti palkkauksesta ja muista palvelussuhteen ehdoista
määrättäessä, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään.

7 § Oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen

Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen.

[...]

14 § Vaali- ja osallistumisoikeudet

[...]

Julkisen vallan tehtävänä on edistää yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa häntä itseään koskevan päätöksentekoon.

16 § Sivistykselliset oikeudet
Jokaisella on oikeus maksuttomaan perusopetukseen. Oppivelvollisuudesta säädetään lailla. Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle yhtäläinen mahdol-lisuus saada kykyjensä ja erityisten tarpeidensa mukaisesti myös muuta kuin perusopetusta sekä kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä.

Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.

17 § Oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin

Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi.

Jokaisen oikeus käyttää tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa asiassaan omaa kieltään, joko suomea tai ruotsia, sekä saada toimituskirjansa tällä kielellä turvataan lailla. Julkisen vallan on huolehdittava maan suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan.

Saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Saamelaisten oikeudesta käyttää saamen kieltä viranomaisessa säädetään lailla. Viittomakieltä käyttävien sekä vammaisuuden vuoksi tulkitsemis- ja käännösapua tarvitsevien oikeudet turvataan lailla.

19 § Oikeus sosiaaliturvaan

jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.

Lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden aikana sekä lapsen syntymän ja huoltajan menetyksen perusteella.

Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu.

Julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä.

22 § Perusoikeuksien turvaaminen

Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

Selostamalla hallitusmuodon sisältöä haluamme kiinnittää huomiota siihen ja kasvattaa tietoisuutta siitä, että sosiaaliset kysymykset on säännelty varsin tiukasti jopa perustuslain tasolla.

Käsityksemme mukaan Suomi on jo perustuslain nojalla hyvinvointivaltio. Hyvinvointivaltio vahvistaa kansanvaltaa ja sisältyy perus- ja ihmisoikeuksien olemukseen. Tämän johdosta Suomi on turvallisempi, vakaampi ja vireämpi yhteiskunta, mikä on Suomen valtti yhä yhdentyvän ja globaalistuvan maailman talouskilpailussa.

Toteamme tyydytyksellä sanat "julkisen vallan on turvattava ...", jotka osoittavat julkiselle vallalle huolehtimisvastuun mutta ei välttämättä tuottamisvastuuta.

A.2 TALOUDEN PUITTEET

Hallitukset ovat 1990-luvulla toteuttaneet budjettileikkauksia, joiden määrä vuositasolla vastaa noin 60 miljardia markkaa. Toisin sanoen valtion menot olisivat tiettynä vuotena, esim. vuonna 1999,60 miljardia markkaa suuremmat ilman tehtyjä päätöksiä. Näistä Esko Ahon hallitus päätti 35 miljardin markan ja Paavo Lipposen hallitus 25 miljardin markan osalta.

Näiden sekä monien muiden, esim. elinkeinopoliittisten ja sosiaalipoliittisten päätösten ansiosta, on onnistuttu palauttamaan Suomen talouden uskottavuus. Pahimmillaan (v. 1992) 72 miljardin markan nettorahoitustarpeesta valtion vuoden 1999 talousarvio tulee olemaan lähellä tasapainoa. Sekä valtion että koko julkisen sektorin velka suhteessa kokonaistuotantoon on ruvennut pienenemään. Vaihtotase ei koskaan ole ollut näin ylijäämäinen, korot ovat laskeneet, markka on vakaa ja kestävä talouskasvu on käynnistynyt. Työllisyys on parantunut ja työttömyys on vähentynyt, mikä todennäköisesti jatkuu. Vuoden 1994 suunnan muutoksen jälkeen on syntynyt nettomääräisesti noin 200 000 työpaikkaa.

Ruotsalaisen kansanpuolueen puoluekokous vuonna 1996 vahvisti
seuraavat perustavanlaiset ja pitkäjänteiset periaatteet talouspolitiikalle. Aika on tosin teknisessä mielessä vanhentanut tiettyjä sanontoja koska toimiin on osaltaan ryhdytty, mutta hengeltään periaatteet ovat voimissaan vielä muutamina lähivuosina, minkä vuoksi toistamme ne tässä:

"Puoluekokous päätti velvoittaa puolueen edustajat eduskunnassa ja hallituksessa toimimaan sen puolesta

että hallituksen tavoite valtion velkaantumiskehityksen taittamiseksi toteutuu;

että julkisen sektorin, sosiaalisektori mukaan lukien, osuus bruttokansantuotteesta uskottavan ohjelman avulla alennetaan tasolle, joka ei uhkaa talouden dynamiikkaa;

että verotusta, erityisesti työn verotusta, samalla lievennetään tuntuvasti;

että työmarkkinoiden pelisääntöjä muutetaan työllistämisen helpottamiseksi;

että sosiaalisten tulonsiirtojen järjestelmät laaditaan turvaa antaviksi, selkeiksi ja sellaisiksi, että työnteko tai opiskelu kannattaa;

että valtio, kunnat ja elinkeinoelämä muusta menojen sopeuttamisesta huolimatta lisäävät investointejaan koulutukseen, tutkimukseen ja kehittämiseen;

että hallitus pyrkii yhteiseurooppalaisiin toimiin työttömyyden vähentämiseksi."

Suomen talouden haasteet voidaan kuvata ainakin seuraavin määrein:

1. Työttömyys alenee mutta pysyy vielä kauan suurena, mikä aiheuttaa kustannuksia tukina asianosaisille ja aktiivisena työllisyyspolitiikkana melko korkealla tasolla. Käytettä-vissä olevien ennusteiden mukaan työttömyys on vielä vuonna 2002 noin 8 prosentin tasolla. On syytä huomata että Tilastokeskuksen uudet tilastointiperiaatteet keväältä 1998 johtavat noin kahden prosenttiyksikön eroon. Toisin sanoen 8 prosenttia vastaa 10 "vanhaa työttömyysprosenttia".

2. Eläkeläisten kasvava osuus suhteessa muuhun väestöön lisää eläkejärjestelmän sekä terveyden- ja sosiaalihuollon kustannuksia. Kun yli 65-vuotiaita vuonna 2000 on 14,9 prosenttia väestöstä, heidän osuutensa vuonna 2020 on 22,2 prosenttia. Työvoiman (sekä työllisen että työttömän) suhde muuhun väestöön (lapsiin ja vanhuksiin), eli niin sanottu huoltosuhde heikkenee. Näin käy vaikka alle 20-vuotias väestö vähenee, vaikkei yhtä nopeasti kuin 65 vuotta täyttäneiden määrä kasvaa. Asiaan liittyy ettei syntyvien ikäluokkien pieneneminen johda yhtä suureen "säästöön" julkistalouden näkökulmasta kuin mitä kasvavat eläkeläisryhmät kasvattavat menoja. Tämä johtuu siitä että perheet suurelta osin kustantavat lasten elatuksen, mutta yhteiskunta rahoittaa vanhusväestön toimeentulon. Ikääntyvä väestö alkaa näkyä kasvaneina eläkemenoina ja kasvavina palvelumenoina joskus vuoden 2002 jälkeen ja kiihtyvällä vauhdilla vuoden 2010 jälkeen, joten harkittujen päätösten tekemiseen rupeaa olemaan kiire.

3. Talouskasvu on merkittävä epävarmuustekijä. On epätodennäköistä että Suomen kasvu useana tulevana vuonna voisi yltää 5-6 prosenttiin kuten tänä ja viime vuonna. Val-tiovarainministeriön niin sanottu peruslaskelma perustuu keskipitkällä aikavälillä noin 3 prosentin talouskasvuun. Voimme halutessamme sanoa että suomalaisen hyvin-vointivaltion tulevaisuuden ratkaisee yksi ainoa prosentti. Jos peruslaskelma toteutuu selviämme vaivoin. Mikäli vuosikasvu jää prosenttiyksikön verran pienemmäksi, valtion rahoitustasapaino muuttuu kestämättömäksi ilman uusia, ehkä kymmeniin miljardeihin markkoihin nousevia leikkauspaketteja. Jos taas kasvu ylittää peruslaskelman prosenttiyksiköllä, talouteen syntyy enemmän liikkumavaraa esimerkiksi verojen alentamiseen tai valtion velan nopeampaan lyhentämiseen.

4. Verotuksen yhdenmukaistamispaine EU:n piirissä nakertaa veropohjaa (alkoholiverotus, ajoneuvoverotus jne.). Valtiovarainministeriö kaavailee kansainvälisen paineen johtavan veropohjan kaventumiseen 2,5-8 miljardilla markalla vuosittain vuoteen 2002, todennäköisesti 5 miljardilla markalla.

5. Oikeudenmukaisuuden vaatimukset, kilpailusyyt talouden globaalistuvassa ympä-ristössä sekä tarve nopeuttaa talouskasvua puoltavat kokonaisverotuksen lieventämistä. Työllisyyden kestävä parantaminen edellyttää työn verotuksen alentamista.Suomen kokonaisveroaste vuonna 1997 oli 47,1 prosenttia eli OECD-maiden kolmanneksi kor-kein. Työn verotus on erityisen ankaraa. Suomen ja pohjoismaiden kireä verotus johtuu osittain maittemme perinteisen kattavista julkisista palveluista ja laajoista tulonsiirto-järjestelmistä, mutta on syytä muistaa että Suomen kokonaisveroaste vielä vuonna 1985 oli vain 40,8 prosenttia.

6. Valtion talouteen tarvitaan ylijäämä jotta Suomella olisi käytössään puskuri uuden EMU-ympäristön mahdollisten häiriöiden varalle sekä valtionvelan lyhentämiseksi. Vuonna 1998 valtionvelka nousee vajaaseen 430 miljardiin markkaan. Vuoden 1999 ta-lousarvio tulee olemaan lähellä tasapainoa ja jo vuonna 1997 tasapainossa oli Suomen valtion "varsinainen toiminta", eli tulojen ja menojen erotus kun korkotulot ja korkomenot oli puhdistettu tuloksesta.

Talouden liikkumavara tulee riippumaan suuresti kohdasta 3, eli talouskasvusta. Epävarmuus on huomattava, mutta viime vuosina ainakin Venäjän rahoituskriisiin asti jouduttiin korjaamaan ennusteita pikemmin ylöspäin kuin alaspäin uusien tietojen myötä. Venäjällä, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa meneillään oleva tai uhkaava taantuma, joka uhkaa heijastua USA:han ja EU:hun, antaa valitettavasti toisenlaisia viitteitä.

Hyvän talouskasvun, täsmäpanostusten ja suurempien työmarkkinajoustojen avulla on käsityksemme mukaan mahdollista alentaa työttömyyttä edelleen 8 (10) prosentin tasolta.

Eläkejärjestelmän menot vaativat erityistoimia (katso alla), mutta kokemus osoittaa että tarpeellisiin päätöksiin kyetään.

Veropohjan kaventuminen ei yksistään uhkaa valtiontalouden tasapainoa, mutta näyttää valitettavasti syövän liikkumavaraa jota muuten olisi tarvittu työn verotuksen keventämiseen.

Arvioimme että seuraavalla eduskuntakaudella on tarpeen jatkaa tiukkaa finanssipolitiikkaa, mutta mielestämme neljän vuoden takaisesta tilanteesta poiketen ei nyt ole syitä jotka välttämättä pakottavat saman mittaluokan säästöpäätöksiin kuin viimeksi. Puskurin luomiseksi valtiontalouteen ei kuitenkaan voida sulkea pois jonkinlaisten säästöpakettien tekemistä. Jos maailmantalouden tosiasiat muuttuvat, olemme valmiita arvioimaan kantamme arvojemme pohjalta ja myötävaikuttamaan muihinkin välttämättömiin säästöpäätöksiin, ensi sijassa sellaisiin jotka kohdistuvat muuhun kuin julkisiin palveluihin.

Uudistamme puolueemme vaatimuksen kokonaisveroasteen alentamiseksi jatkossakin, erityisesti työn verotuksen kohdalta, välttämättömyytenä hyvinvoinnin ja talouden myönteisen jatkokehityksen turvaamiseksi ja työllisyyden kestävälle parantumiselle. Verotuksen uusissa painotuksissa ja alentamisessa on otettava huomioon tämän ohjelman painotukset erilaatuisten julkisten menojen välillä niin että vältetään leikkaukset jotka vaarantaisivat sosiaalisesti kestävän kehityksen.

Käsityksemme mukaan julkinen valta edistää sosiaalisesti kestävää kehitystä luodessaan edellytykset sille että jokainen sukupuolestaan, taloudellisista oloistaan, kotipaikastaan tai kielestään riippumatta voi luottaa siihen että hän pääsee hyvään koulutukseen, hoitoon ja huoltoon ja muihin palveluihin, jotka turvaavat kaikkien yhtäläiset mahdollisuudet. Kohtuullinen toimeentulo on turvattava myös tilanteissa joissa työtulot puuttuvat tai ne ovat riittämättömät.

Eläkkeet

Siitä huolimatta, että työmarkkinaosapuolet kesällä 1995 solmivat sopimuksen eläkejärjestelmän menojen kasvun hillitsemisestä, järjestelmään kohdistuu paine, joka johtuu eläkeikään ehtineiden ihmisten määrän ja osuuden kasvusta tulevina vuosikymmeninä. Vuonna 2000 60 vuotta täyttäneitä on yli miljoonan verran, mutta vuonna 2030 heitä on yli 1,5 miljoonaa. Koko väestömäärän oletetaan vähenevän 5,2 miljoonasta 5 miljoonaan.

Eläkemenojen kohdalta tämä tarkoittaa muuttumattomin laskentaperustein, että eläkemenot kasvavat 12 prosentista BKT:sta vuonna 2000 17,6 prosenttiin vuonna 2030. Vakuutusmaksut kasvaisivat vastaavasti, mikä vaikuttaa tulonsaajiin samalla tavalla kuin verotuksen kiristyminen. Tämä jarruttaisi väistämättä taloudellista toimeliaisuutta ja kasvua, mikä huonontaa työllisyyttä ja pienentää kakkua, josta eläkkeet maksetaan. Eläkkeensaajien itsensä kannalta on siis välttämättä alennettava järjestelmän kustannuspaineita.

Ruotsissa ollaan siirtymässä eläkejärjestelmään, joka perustuu kiinteään eläkemak-suun eikä kiinteään tavoitetasoon kuten Suo-messa (60 prosenttia eläkkeen perustana olevasta palkasta 40 ansaintavuoden jälkeen).

Ruotsissa eläkkeen perustana oleva palkka lasketaan koko työuran perusteella ja siihen sisältyy myös esimerkiksi lasten kotihoito. Järjestelmään kuuluu indeksiehto, joka ottaa huomioon talouskasvun ja lisäksi korjaustekijä, joka ottaa huomioon eliniän keskimääräiset muutokset (käytännössä pidennykset). Järjestelmässä on myös yksilöllisen eläkesäästämisen piirteitä.

Suomessa käydään jatkuvaa neuvotteluprosessia eläkejärjestelmästä työmarkkinoiden osapuolten kesken. Osapuolet lienevät tutkineet Ruotsin järjestelmää.

Kannatamme ponnisteluja eläkejärjestelmän kustannuspaineiden alentamiseksi pitkällä tähtäimellä. Käsityksemme mukaan vaadittavat tarkistukset ovat tehtävissä muuttamatta eläkejärjestelmämme perusteita, mutta mielestämme Ruotsin järjestelmän mielenkiintoinen puoli on, että se itsestään ottaa huomioon taloudellisen toimintaympäristön muutoksia.Tämän vuoksi järjestelmää tulisi tutkia tarkoin.

Mielestämme on kiinnitettävä entistä enemmän huomiota ihmisten kannustamiseen, jotta he pysyisivät kauemmin työelämässä, ja siten nostaa keskimääräistä todellista eläkkeelle siirtymisikää, joka nykyään on alle 60 vuotta. Tämä parantaisi matemaattista suhdetta eläkkeensaajien ja elättäjien välillä.

Tuet ja hyvinvointitilit

Työkykyiselle väestölle suunnattujen sosiaalisten tulonsiirtojen (sairauspäivärahat, van-hempainkorvaukset, työttömien tulotuki, kuntoutuskorvaukset, lapsilisät, asumistuet, lasten hoitotuet, työttömyyseläke, opintotuki ja toimeentulotuki ym.) osalta pysymme kannassamme, jonka puoluehallitus vahvisti vuonna 1995, että siirtyminen yhtenäiseen perustulojärjestelmään johtaisi liian suuriin riskeihin. Siksi kannatamme syyperusteisten tukijärjestelmien kehittämistä edelleen. Tämä tarkoittaa käytännössä että torjumme niin sanotun kansalaispalkan.

On esitetty ajatuksia yksilöllisiin niin sanottuihin hyvinvointitileihin perustuvan järjestelmän luomisesta. Tällaiset tilit tarkoittavat sitä, että ihminen työuransa aikana ansaitsee henkilökohtaisesti mitoitetun sosiaaliturvan, josta tarpeen tullen voi "ottaa" rahaa mikä pienentää tilin "pääomaa". Mahdollisesti olisi olemassa eri tilejä erilaisia tukimuotoja varten. Hyvinvointitilin käyttö yhdestä syystä (esim. työttömyys) kuluttaisi mahdollisesti tiliä toisenkin perusteen (esim. kuntoutustapaturman jäljiltä) osalta. Nykyisen järjestelmämme tuet ovat syyperusteisia, toisin sanoen tukien maksaminen perustuu tietyn syyn olemassaoloon (esim. työttömyys, sairaus, työkyvyttömyys, vanhuus, synnytys tai huoltajan menetys).

Kannatamme hyvinvointitileihin perustuvan järjestelmän selvittämistä edelleen, mutta pelkäämme pahoin että tällaisesta järjestelmästä tulisi nykyistäkin sekavampi. Olemme siksi sitä mieltä, että työikäiselle väestölle suunnattuja sosiaalisia tulonsiirtoja tulee kehittää nykyisen syyperusteisen järjestelmän pohjalta, kuitenkin niin että työhön ja toimeliaisuuteen kannustetaan, esim. säätelemällä tukitasoja ja tukien vastaanottamisen aikarajoja.

A.3 YHTEISKUNNAN PALVELUT TALOUDEN KYSITTEIN

Julkinen sektori, siis valtio, kunnat ja sosiaalivakuutusrahastot, oli vuonna 1996 noin 58,9 prosenttia maamme bruttokansantuotteesta, mutta osuus on sen jälkeen laskenut ripeästi kokonaistuotannon kasvun myötä. Vuonna 1999 arvioidaan julkisten menojen muodostavan 49,9 prosenttia BKT:sta. Vuonna 1996 julkisen sektorin kokonaislaajuus oli 338,9 miljardia markkaa. Tästä summasta 234,5 miljardia markkaa käytettiin julkisen vallan hyvinvointitehtävien rahoittamiseen.

Hyvinvointimenojen tärkeimmät tekijät olivat: koulutus, terveydenhoito ja sosiaaliturva sosiaalipalvelut mukaan lukien.

Ne jakaantuivat toisaalta kulutusmenoihin ja investointeihin, toisaalta tulonsiirtoihin seuraavasti (miljardeja markkoja) (1).

Kulutus Tulon- Yhteensä ja inv. siirrot

Koulutus 37,0 5,4 42,4

Terv.huolt. 28,2 1,5 29,7

Sos.turva ja -palvelut 21,2 127,1 148,4

Jättimäinen 127,1 miljardin markan erä koostuu suurimmalta osin eläkkeistä (77,3 mrd mk), työttömyyskorvauksista (20,8 mrd mk), sairausvakuutuseduista (10,9 mrd mk) ja perhepoliittisista tuista (mm. lapsilisistä) (14,3 mrd mk).

Vasemman sarakkeen, jonka yhteismäärä on 86,4 miljardia markkaa, voidaan katsoa kuvaavan hyvinvointipalvelujen kovaa ydintä. Tämä kova ydin oli noin 37 prosenttia kaikista hyvinvointimenoista ja 15 prosenttia kokonaistuotannosta.

Kunnat huolehtivat koulutuksen sekä sosiaali- ja terveydenhuollon merkittävimmästä osasta, joka omana toimintanaan tai jonkinlaisina ostopalveluina. Kuntatalouden 110 miljardin markan (1996) käyttömenoista lähes 86 prosenttia oli koulutuksen sekä sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksia. Kunnat rahoittavat pääosan menoistaan omilla verotuloillaan ja muilla tuloillaan käyttäjämaksut mukaan lukien. Vuonna 1996 valtionosuudet olivat runsaat 29 miljardia markkaa, mutta ne ovat sen jälkeen vähentyneet usean miljardin ja esim. vuonna 1999 niiden määräksi arvioidaan 22,3 miljardia markkaa.

Selvitysten perusteella kuntasektorin vaikeudet toiminnan rahoittamiseksi kasvavat. Rahoituksessa on nähtävästi parin kolmen miljardin markan aukko, jota ei pystytä täyttämään muutoin kuin kiristämällä kunnallisverotusta, kasvattamalla kuntien velkataakkaa, karsimalla kuntien toimintoja, pienentämällä kuntien investointeja rajusti tai lisäämällä jälleen valtionosuuksia.

Mielestämme kunnille, jotka huolehtivat tärkeimmästä osasta perustuslain turvaamista palveluista, on turvattava todelliset mahdollisuudet tehtäviensä hoitamiseen.

(1) Julkisen vallan menot jakaantuvat toisaalta sellaisiin, jotka johtuvat julkisvallan omasta toiminnasta, toisaalta sellaisiin jotka siirretään kotitalouksille ja muille. Omaa toimintaa kutsutaan tilastoissa kulutusmenoiksi, minkä ohessa useimmat investointimenot kohdistuvat palvelujen perusrakenteeseen. Siksi voidaan mitata julkisten palvelujen laajuutta kulutus- ja investointimenojen avulla, erotuksena varoista, jotka julkinen valta siirtää edelleen muille sektoreille.

B. JULKISET PALVELUT JA TASA-ARVO

B.l JULKISET PALVELUT JA MIESTEN JA NAISTEN VYLINEN TASA-ARVO

Pohjoismaisen hyvinvointimallin ominaispiirre on kahden huoltajan malli, johon kuuluu sekä miesten että naisten aktiivinen osallistuminen työelämään. Julkinen valta edistää miesten ja naisten samanarvoisia mahdollisuuksia osallistua sekä perhe-elämään, että yhteiskunnalliseen toimintaan, mikä näkyy mm. merkittävinä julkisina panostuksina lasten ja vanhusten huoltoon.

Julkinen valta huolehtii luonnollisesti lasten huollosta ja vanhempainvapaista muissakin maissa, mutta pohjoismaille luonteenomaista on kuitenkin laajuus, tasokkuus sekä suuntautuminen siihen, että sekä mies että nainen voivat toimia sekä lasten huoltajina että hoitajina.

Pohjoismaissa naisten osuus työllisestä työvoimasta oli 1990-luvun keskivaiheilla vajaat 47 prosenttia, "Luoteis-Euroopan" maissa (katso alla) runsaat 43 prosenttia ja Etelä-Euroopan maissa (katso alla) 36 prosenttia. Suomen työssäkäyvistä naisista 89 prosenttia tekee sitä paitsi kokopäivätyötä.

Kahden huoltajan malli ilmenee seuraavasti tilastoista muihin malleihin verraten:

Pohjoismaissa hyvinvointipalveluista aiheutu-vat julkiset kulutusmenot olivat 16,8 prosenttia BKT:sta vuonna 1994 (Suomessa 15,4 prosenttia).

"Luoteis-Euroopan" vertailuryhmässä, jonka muodostavat Alankomaat, Belgia, Iso-Britannia, Itävalta, Ranska ja Saksa, näiden palvelujen osuus BKT:sta oli 11,5 prosenttia.

Etelä-Euroopan vertailuryhmässä, johon kuuluvat Espanja, Italia, Kreikka ja Portugali, julkisen vallan rahoittamat hyvinvointipalvelut olivat 9,4 BKT:sta.

Erot eivät jakaannu "juustohöyläperiaatteella" samalla tavalla kaikkien julkisten palveluiden kohdalle, kuten tulemme näkemään.

Koulutuspalvelujen osalta erot pohjoismaiden, "Luoteis-Euroopan" ja Etelä-Euroopan välillä eivät ole dramaattisia: 5,5 prosenttia, 4,2 pro-senttia ja 4,2 prosenttia. Myöskään terveyspalveluiden osalta erot eivät ole huikeita: 5,0 prosenttia, 4,5 prosenttia ja 3,6 prosenttia.

Sosiaalipalvelujen kohdalta erot muodostuvat sitä vastoin merkittäviksi: 4,9 prosenttia, 1,8 prosenttia ja 1,0 prosenttia.

Jos sosiaalimenojen rakennetta tutkitaan vieläkin yksityiskohtaisemmin, kuva muo-dostuu vieläkin selkeämmäksi.

Pohjoismaissa panostettiin vuonna 1993 keskimäärin 2,9 prosenttia BKT:sta vanhuksille annettaviin palveluihin. "Luoteis-Euroopan" vertailuryhmässä (johon tässä yhteydessä luetaan myös Irlanti, Luxemburg ja Sveitsi) vanhusten huollon julkiset menot olivat 0,4 prosenttia BKT:sta. Etelä-Euroopan vertailuryhmässä vastaava prosenttiluku oli 0,2.

Ilmiö toistuu lapsiperheille suunnatuissa palveluissa. Pohjoismaat: 2,0 prosenttia; "Luoteis-Eurooppa": 0,5 prosenttia; Etelä-Eurooppa: 0,1 prosenttia.

Toteamme että hyvin toimivat julkiset palvelut, erityisesti toimiva hoivasektori, ovat välttämättömiä edellytyksiä perustuslain suojaaman sukupuolten tasa-arvon turvaamiselle, jota tahdomme edistää.

B.2 JULKISET PALVELUT JA TULOJEN TASAUS

Pohjoismaisen hyvinvointimallin toinen luonteenomainen piirre on ettei tuloerojen ole annettu kasvaa kovin suuriksi. Päinvastoin on määrätietoisella politiikalla kavennettu erot kansainvälisessä katsannossa erittäin pieniksi.

Tuloeroja kuvataan usein luvulla, joka sijoittuu 0 ja 1 väliin, niin sanotulla Gini-kertoimella.

Alhaisempi luku tarkoittaa tasaisempaa tulonjakoa ja suurempi luku päinvastaista eli suurempia tuloeroja.

Tuloeroja on tapana tarkastella kahdella tasolla: tekijätulojen ja käytettävissä olevien tulojen.

Tekijätuloja ovat saadut palkka-, yrittäjä- ja pääomatulot. Yhteiskunta voi edistää tekijätulojen tasaista jakaantumista esim. luomalla edellytyksiä taloudelle, jossa mahdollisimman moni voi itse ansaita leipänsä. Korkean työttömyyden oloissa tekijätulojen erot kasvavat. Säännönmukaisesti tekijätulot jakaantuvat epätasaisemmin kuin käytettävissä olevat tulot.

Käytettävissä oleviin tuloihin luetaan edellä mainittujen tekijätulojen lisäksi maksetut tulonsiirrot, toisin sanoen verot, ja saadut tulonsiirrot, kuten sosiaaliavustukset (esim. asumistuki) ja sosiaalivakuutusetuudet (esim. eläkkeet).

Yksinkertaistaen voidaan nimittää tekijätuloja puhtaiksi markkinatuloiksi. Käytettävissä oleviin tuloihin sisältyvät lisäksi sosiaaliset tuet ja verot.

Suomessa Gini-kerroin oli vuonna 1995 0,39 tekijätulojen osalta ja 0,23 käytettävissä olevien tulojen kohdalta. Sosiaaliavustukset ja verot pienensivät toisin sanoen tuloeroja.

Epätavallisempaa on edetä tästä tarkastelemaan niin sanottua kokonaistuloa. Kokonais-tuloon kuuluu käytettävissä olevien tulojen lisäksi käytettyjen palvelujen arvo, josta käyttäjämaksut on vähennetty. Kokonaistuloon luetaan myös asumisen korkotuki.

Edellä kerrotut luvut 0 ja 1 välillä (Gini-kerroin), jotka kuvaavat yksilöiden välisiä tuloeroja, antavat seuraavanlaisen kuvan siitä, kuinka yhteiskunnan erilaiset toimet pienentävät tuloeroja. Vuonna 1990 koko maamme Gini-kerroin oli 0,42 tekijätulojen osalta, 0,23 käytettävissä olevien tulojen kohdalta ja 0,20 kokonaistulojen osalta.

On lisäksi osoittautunut että palvelut pienentävät tuloeroja maamme eri osien välillä.

Jos koko maalle annetaan luku 100 ja maa jaetaan neljään alueeseen, vuoden 1990 keskimääräisten tulojen tarkastelu antaa seuraavat tulokset:

Tekijätulojen keskiarvot vaihtelivat välillä 82,4 ja 141,3 henkeä kohden. Käytettävissä olevia tuloja verrattaessa erot pienenevät: 89,1-125,1. Viimeisenä kohteena ovat kokonaistulot jolloin erot vähenevät edelleen välille 91,8 -119,9. Tämä osoittaa, että kokonaistulo, joka sisältää yhteiskunnan tarjoamat palvelut, on omiaan tasoittamaan alueiden välisiä eroja Suomessa.

Mielestämme julkiset palvelut myötävaikuttavat tasa-arvoisemman yhteiskunnan syntyyn, mitä tahdomme edistää.

Myönnämme, ettei palvelujen tuloja tasaava vaikutus ole yhtä merkittävä kuin verotuksen ja sosiaalisten tulonsiirtojen, mutta huomautamme, että palvelut tulonsiirroista poiketen eivät aiheuta tuloloukkuja (1), vaan päinvastoin luovat edellytyksiä sille, että jokainen (työikäinen) itse voisi ansaita elantonsa.

Toteamme että palvelumaksut eivät saa nousta niin paljon, että ne rupeavat mitätöimään palvelujen tuloja tasaavaa piirrettä (jos palvelut hinnoitellaan pienituloisten ulottumattomiin) eikä maksuja saa vahvistaa sellaisiksi että ne aiheuttavat tuloloukkuja (kuten päivähoitomaksut aiemmin).

(1) Jokainen tulonsiirto nostaa jo määritelmän mukaisesti niin sanottua kynnyspalkkaa, jonka alle ei kannata ottaa vastaan työtä. Näin käy siitä riippumatta onko tulonsiirto progressiivinen (esim. työttömyyspäiväraha) tai päinvastainen, eli regressiivinen (esim. asumistuki) tahi kiinteä (esim. lapsilisä) suhteessa työtuloon.

B.3 JULKISET PALVELUT JA KIELELLINEN TASA-ARVO

Suomessa asuu noin 300 000 suomenruotsalaista, joiden osuus väestöstä on noin 6 prosenttia. Noin kolmasosa asuu kunnissa, joissa ruotsi on valtakieli, kolmasosa paikkakunnilla, joiden kielisuhde on melko tasainen ja kolmannes kunnissa, joissa ruotsinkieliset ovat selkeästi vähemmistönä. Varsinkin viimeksi mainituilla paikkakunnilla ruotsinkielen on vaikeata pitää pintansa jos lähtökohta on paikallista laatua. Näihin ruotsinkielen kannalta harvaan asuttuihin alueisiin kuuluvat maamme ruotsinkieliseltä asukasmäärältään kaksi suurinta kuntaa, Helsinki ja Espoo.

Jopa kaikkein ruotsalaisimman kunnan asukkaat ovat kuitenkin vähemmistöasemassa sellaisten palvelujen osalta, joita ei voida järjestää paikallisesti.

Kieli on tärkeä omakuvan osa ja samaistumisen kohde ruotsinkielisille. Kielen suhteen toimivat julkiset palvelut (esim. päivähoito, koulu, vanhusten huolto, terveydenhoito) ovat välttämätön edellytys ruotsinkielisyyden jatkuvuudelle. Ilman kielen kannalta toimivia yhteiskunnan palveluja on vaarana, että ruotsinkieli vetäytyy ainoastaan yksityispiiriin. Tämä ei ole sopusoinnussa Suomen perustuslakiin kirjatun perusajatuksen kanssa kansalliskieltemme suhteen.

Toimiva kaksikielisyys edellyttää, että valtionhallinto ja kunnallishallinto (ruotsinkielisillä ja kaksikielisillä alueilla) pystyvät käsittelemään asioita ja tarjoamaan palveluja maamme kummallakin kansalliskielellä. Valtion tasolla kielelliset oikeudet on säädelty kielilaissa ja laissa virkamiehiltä vaadittavasta kielitaidosta (kielitaitolaki). Ellei virkamiesten kielitaito riitä käytännössä, kielilaki muodostuu kuolleeksi kirjaimeksi; yhtäpitävien kuvausten perusteella näin on osittain käymässä.

Kielilain toteuttamiseksi käytännössä tarvitaan uusi ote peruskoulun pakolliseen ruotsinkielen opetukseen. On uudistettava ruotsin opetus lukiossa, ammattikouluissa ja korkeakouluissa, jotta se saadaan vastaamaan kielilain ja Suomen kansallisten etujen vaatimuksia. Myös aikuiskoulutuksessa on vahvistettava ruotsin opetuksen asemaa. Panostettaessa kieliopetukseen on siihen sisällytettävä opetusmenetelmien ja oppimateriaalien arviointi sekä arvio ruotsin opetukseen kohdistuvista asenteista. Kansalaisten oikeusturvan näkökulmasta ja Suomen maineen kannalta pitkälle kehitty-neenä oikeusvaltiona, yhteiskunnan keskeisillä aloilla ei voida hyväksyä juopaa lain ja todellisuuden välillä. Suomi on lisäksi hyväksynyt ja ratifioinut Euroopan neuvoston yleissopimuksen alueellisista ja vähemmistökielistä; sopimus tuli voimaan 1.3.1998. Yleissopimuksessa Suomi mm. sitoutuu toteuttamaan kielilain edellyttämät ruotsinkieliset julkiset palvelut.

Todellinen kyky täyttää kielilain ja muiden kielellisiä oikeuksia säätelevien lakien vaatimukset vahvistaa myös Suomen historiallista yhteenkuuluvuutta pohjoismaiden kanssa. Tätä yhteenkuuluvuutta on pidettävä kansallisena etuna, ei vähiten Suomen ja Ruotsin kasvavaan taloudelliseen yhdentymiseen nähden.

Viime vuosien julkisen sektorin tehostaminen ja sopeuttaminen markkinoihin ovat perusteltuja talouden näkökulmasta. Tehokkuuden lisääminen ei kuitenkaan saa merkitä sitä, että yhteiskunta vetäytyy vastuusta lakisääteisten velvoitteiden osalta. Palvelut maamme kansalliskielillä muodostavat kansalaisten oikeusturvan keskeisen tekijän, eikä niitä siksi voi jättää markkinaehtoisen tarveharkinnan varaan.

Edellytämme että kansalaisten perustuslain mukainen oikeus julkisiin palveluihin ruotsiksi toteutetaan käytännössä. Korostamme siksi sen seikan tärkeyttä, että yhteiskunnan tärkeimmät palvelut pysyvät "julkisina", toisin sanoen, että valtio ja kunta vastaavat siitä, että lain asettamat laatuvaatimukset, kielelliset mukaan lukien, todella täyttyvät. Julkisen vallan tulee edistää ruotsinkielisiä erillisrat-kaisuja ruotsinkielisten ympäristöjen luomiseksi.

Edellytämme, että asetetaan valmisteluelin kielilain ajanmukaistamiseksi; miltään osin ei kuitenkaan saa heikentää nykyiseen kielilakiin perustuvia kielellisiä oikeuksia.

C. NYKYMIY TULEVAISUUTEEN

C.l JULKISTEN PALVELUJEN KEHITTYMISTARPEET

Julkiset palvelut on laaja käsite. Julkisella tarkoitamme tässä yhteydessä, että julkinen valta vastaa palveluista, ei kuitenkaan välttämättä itse tuottamalla tai edes rahoittamalla palveluja.

Julkinen valta vastaa kokonaan tai osittain ainakin seuraavanlaisten palvelujen tuottamisesta:

"Yövartijavaltion" palvelut (valtakunnan ulkoinen ja sisäinen turvallisuus sekä hallinto)

Koulutuspalvelut

Kulttuuripalvelut

Sosiaali- ja terveyspalvelut

Kuljetuspalvelut

Tiedotusalan palvelut

Työvoima- ja elinkeinopalvelut

Näistä otamme eri käsittelyyn vain kaksi kokonaisuutta:

  • Koulutus
  • Sosiaali- ja terveydenhuolto

Ennen näiden erikoisaiheiden käsittelyä tahdomme esittää joitakin yleisiä näkökohtia.

Valtionosuudet

Valtion ja kuntien työnjaon yhä selkiinnyttyä kunnat ylläpitävät tai ohjaavat varsinaisia peruspalveluja. Vaikka kunnat sopeutuivat hyvin talouden tiukkenemiseen Suomen joutuessa lamaan on viime vuosina voitu havaita sopeutumiskyvyn ehtyneen.

Tilinpäätösten mukaan 70 Suomen 450 kunnasta oli negatiivinen vuosikate vuonna 1997. Tämä tarkoittaa sitä, että näiden kuntien varsinainen toiminta tuottaa tappiota eivätkä ne voi investoida ottamatta lainaa. Ongelman odotetaan kasvavan nykyisen valtionosuusjärjestelmän siirtymäjärjestelyjen päätyttyä vuoden 2001 lopussa. Tilanne on huolestuttava sillä kunnat ylläpitävät käytännössä merkittävän osan perustuslain takaamista yhteiskunnan palveluista.

Seuraavan hallituksen tulee mielestämme selvittää pitäisikö valtionosuusjärjestelmä vielä kerran uudistaa. Huomionarvoinen vaihtoehto olisi tällöin valtionosuusjärjestelmän tekeminen nykyistäkin enemmän syyperusteiseksi (jossa ruotsinkielisyys ja kaksikielisyys kuuluvat kustannuksia nostaviin tekijöihin) niin että järjestelmän tarkoituksena olisi vain erilaisen lähtötilanteen omaavien kuntien saattaminen samalle lähtöviivalle. Valtionosuuksia ei yleensä korvamerkittäisi, mutta mahdollisesti joudutaan poikkeamaan tästä niin sanotuille marginaaliryhmille, kuten vammaisille, annettavien palvelujen kohdalta. Täydentävänä järjestelmänä tulisi perustaa rahastoja sosiaali- ja ter-veydenhuollon poikkeuksellisten menojen tasoittamiseksi.

Tähdennämme että kun kunnilla on vapaus hallinnoida saamiaan varoja; vastapainona on velvoite tuottaa perustuslain vahvistamat julkiset palvelut. Tehokas keino tämän aikaansaamiseksi on kehittää peruspalvelusektorin kuluttajansuojaa luomalla paikallisten kuluttaja-asiamiesten verkosto erilaisia palveluja varten. On tärkeätä,että heille ja kuluttajille annetaan tehokkaita oikeussuojakeinoja.

Maaseutu

Maaseutu on luonnonläheinen, lapsille hyvä ja turvallinen elinympäristö. Selvitykset osoittavat, että ruotsinkielisten seutujen ihmiset elävät kauemmin, ovat terveempiä, jäävät eläkkeelle myöhemmin, toimivat aktiivisemmin yhdistyksissä sekä, että heidän sosiaaliset verkostonsa toimivat paremmin. Olemme ylpeitä ruotsalaisseutujen elämisen ympäristöstä. Sitä tahdomme varjella ja vahvistaa ja haluamme vastustaa toisinaan vallalla olevaa pessimismiä, joka vahvasti myötävaikuttaa siihen, että monet nuoret jättävät maaseudun.

Työpaikkojen puute, erityisesti erikoiskoulutetuille, on ongelma maaseudulle. Vielä ei ole juurikaan hyödynnetty uuden informaatioteknologian tarjoamia mahdollisuuksia etätyöhön. Maaseudulla aina vallinnutta yrittäjyyden henkeä on rohkaistava ja tuettava. Hyvien palvelujen vaatimus perustuu oikeudenmukaisuuteen; sen suhteen työpanoksemme tulee olemaan suuri vastedeskin.

Meidän tulee vastedeskin vaikuttaa siihen, että maaseutu on myönteinen ja entistä vireämpi elinympäristö.

Kolmas sektori

Viime vuosien hyvinvointikeskustelussa on puhuttu paljon niin sanotun kolmannen sektorin roolista. Kolmannen sektorin muodostavat yhdistykset ja järjestöt, jotka osallistuvat yhteiskunnan puolesta vapaaehtoistyön tai ammattitoiminnan pohjalta taikka näitä yhdistellen ja jotka eivät tavoittele voittoa.

Kolmas sektori tarjoaa tilaisuuksia mm. uusille ja joustaville toimintatavoille ja tarjoaa mahdollisuuksia hyödyntää ihmisten luontaista halua toimia yhteisen hyvän puolesta. Taloudellisessa mielessä kolmas sektori Suomessa ei ole itsenäinen eikä julkis-rahoitteisen toiminnan vaihtoehto. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistyksen jäsenjärjestöt, jotka kattavat sosiaali- ja terveydenhuollon kolmannen sektorin melko hyvin, saivat esim. vuonna 1994 keskimäärin noin 62 prosenttia kuluistaan julkiselta sektorilta. Tätä voidaan verrata siihen, että noin 75 prosenttia terveydenhoidosta rahoitettiin julkisin varoin vuonna 1995.

Tervehdimme kolmatta sektoria uutena, tehokkaana (a moninaisuutta lisäävänä keinona yhteiskunnan palvelujen järjestämiseksi, kuitenkin niin että julkinen valta vastaa palvelutarjonnasta ja sen laadusta, mutta toteamme ettei kolmas sektori voi ratkaista julkisten palvelujen kustan-nusongelmia.

Kehityskulkuja ja kehyksiä

Riippumatta siitä mistä palveluista puhumme, on edellä käsitellyn lisäksi eräitä kehityskulkuja ja kehyksiä, jotka on otettava huomioon:

1. Kustannukset on pidettävä kurissa

Tässä ohjelmassa on perustellen esitetty, että toimiva hyvinvointi edistää sosiaali-sesti kestävää kehitystä, sekä että se lisää luottamusta yhteiskuntaan, turvallisuutta, järjestystä ja vakautta ynnä rohkaisee investoimaan pitkäjänteisesti ihmisiin (koulutus, kuntoutus) ja riskien kantamiseen (yrittäjyys). Nämä kaikki edistävät myös yhteiskunnan taloudellista kantokykyä.

Silti yhteiskunnalla ei ole varaa rahoittaa hyvinvointia yli tulojensa missä yhteydessä on kiinnitettävä huomiota siihenkin, että liian korkea veroaste vaimentaa taloudellista toimeliaisuutta.

2. Keski-ikä nousee

On ilahduttavaa, että ihmiset elävät pitempään ja pysyvät kauemmin terveinä. Näillä ihmisillä on vielä paljon annettavaa, ei vähiten työelämässä ja vapaaehtoistyössä. Vanhuus johtaa kuitenkin väistämättä sosiaali- ja terveyspalvelujen tarpeen kasvuun. Tämä vaikeuttaa kustannusten kurissa pitämistä (katso yllä).

3. Yhteiskunta perustuu yhä vähemmän hierarkioihin ja entistä enemmän verkostoihin

Erityisesti työelämässä on jo kauan liikuttu tiukoista hierarkioista kohti litteämpiä organisaatioita, joissa entistä useampi voi toteuttaa luovia kykyjään olematta pelkkä koneiston ratas. Valtion kunnille ja yksityisille palvelun tuottajille suoma suurempi liikkumavara on luonnollinen osa tätä kehityskulkua.

Vaarana on, että hyvinvointiyhteiskunnan perusta, vanha yhdistysyhteiskunta, joka perustui henkilökohtaiseen yhteisvastuuseen, vaihtuu osallistumiseksi löyhiin verkostoihin, joilta puuttuu vastuun ottaminen lähimmäisistä.

4. Ihmiset korostavat enenevässä määrin yksilöllisiä tarpeitaan

Ihmiset tahtovat valinnanvapautta ja yksilöllisten tarpeittensa huomioonottamista. Tämä ilmiö, joka on sukua yllä kerrotulle, asettaa uusia vaatimuksia yhteiskunnan palveluista vastaavalle julkiselle vallalle.

5. Hallinnonhaarojen väliset raja-aidat on kaadettava mahdollisuuksien mukaan

Hierarkioiden mielekkyyden väheneminen ja yksilöllistyvät tarpeet puoltavat ihmisten näkemistä mahdollisuuksien mukaan kokonaisuuksina. Tämä vaikeutuu, jos hallinnon sisäiset rajat määräävät toimintaa.

C.2 KOULUTUS

Suomella on toimiva koululaitos, joka tarjoaa jokaiselle ainakin 9 vuoden peruskoulutuksen, mutta käytännössä suurin osa ikäluokasta saa 12 vuoden koulutuksen (lukio- ja ammattikoulutus mukaan lukien). On myös todettava, että yli 60 prosenttia ikäluokasta jo nyt saa mahdollisuuden jatko-opintoihin korkeakoulutasolla, joko ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa.

Koulutustarjonnan on otettava huomioon alueellinen tasa-arvo ja työelämän tarpeet, mutta myös nuorten toivomukset koulutuksen suhteen. Varmistaakseen rekrytointinsa elinkeinoelämän on tarjottava nuorille harjoittelupaikkoja riittävän aikaisessa vaiheessa.

Valtiontalouden ongelmista johtuen myös opetussektori on joutunut alentamaan kustannuksiaan 1990-luvulla. Oppilaan kannalta merkittävin muutos on tapahtunut itse opetuksessa. Säästötoimet ovat mm. vähentäneet tuki- ja erityisopetuksen voimavaroja ja kasvattaneet opetusryhmien kokoja.

Vuosien 1990 ja 1996 välillä oppilaskohtaiset käyttömenot vähenivät esim. peruskoulussa 8 prosenttia ja lukioissa sekä ammattioppilaitoksissa 16 prosenttia.

Koulutuksen perusturva toimii vain, jos on olemassa taloudellisia voimavaroja jär-jestelmän ylläpitämiseen ja kehittämiseen.

Hyvin koulutettu väestö on Suomen tulevaisuusstrategian kulmakiviä. Siksi on tärkeätä turvata koulutuksen toimintaedellytykset. Suomenruotsalaisille ruotsinkielinen koululaitos on tae kulttuurin säilymiselle, mutta myös yhteiskunnan kaksikielisille palveluille.

Koska opetussektori tuskin voi perustaa tulevaisuuttaan kasvavien voimavarojen varaan ja kehittäminen ja mahdolliset rakenneuudistukset on toteutettava nykyisten taloudellisten panostusten puitteissa, tarjolla olevien resurssien tehokas käyttö on tärkeää. Opetussuunnitelmia, kiinteistöjä, välineistöä, opettajia jne. koskevalla yhteistyöllä voidaan tehostaa nykyisten voimavarojen käyttöä.

Vaikka Suomen koulutuksen taso on korkea ja ruotsinkielinen koulutus on varsin kattavaa, maassamme vallitsee edelleen suuri työttömyys ja samalla monilla aloilla esiintyy työvoimapulaa. Kaikilla tasoilla on siksi kehitettävä koulutusta niin että, oppilaitosten ja työelämän välille luodaan hyvä yhteistyö ja hyvä vuorovaikutus. Koulutuksen on tarjottava perusta sille, että yksilö kykenee luomaan oman työnsä. Itse opetus on sekä teorian että käytännön osalta kiinnitettävä todellisuuteen ja arjen tilanteisiin. Opetus on lisäksi kytkettävä paikallisyhteisöön, paikkakunnan elinkeinojen ja työelämän tarpeisiin ja alueen kehittämispyrkimyksiin sekä ottamaan huomioon työelämän kansainvälistyminen.

Uusi koulutuslainsäädäntö tarjoaa kunnille suuria mahdollisuuksia toiminnan järjestämi-seen paikallisten ja alueellisten tarpeiden pohjalta.

Osaavat opettajat ovat keskeinen kysymys koulutuksen perusturvan osalta. Opettajien peruskoulutuksen on otettava huomioon eri alojen ja aineiden opettajatarpeet sekä eri ruotsinkieliset alueet samalla kun opettajien jatkokoulutusta on vahvistettava.

Käsityksemme mukaan on olemassa parannus- ja kehittämismahdollisuuksia ainakin seuraavissa kohdin:

  • Hyvin koulutettu väestö on Suomen tulevaisuusstrategian kulmakiviä. Tämän vuoksi on tärkeätä turvata koululaitoksen toimintaedellytykset. Koulutuksen laatu on nostettava keskeiseen asemaan kuten osaamisen kasvattaminen kaikilla opetuksen tasoilla.
  • Tulevaisuuden koulutus on kiinnitettävä lähiympäristöön, paikallisyhteisöön ja alueen kehittämiseen. Koulun ja eri oppilaitosten on avauduttava ympäröivään maailmaan ja niiden on haettava itselleen erilaisia yhteistyökumppaneita.
  • Koululainsäädäntö, erityisesti vuoden 1999 alusta voimaan tuleva, tarjoaa kunnille varsin suuret mahdollisuudet moninaisuuteen ja erikoistumiseen. Yksilön näkökulmasta on kehitettävä valinnaisuutta erityisesti lukioiden ja ammattikoulujen oppilaille mutta myös eri koulutustasojen välille: peruskoulutuksen, toisen asteen koulutuksen, korkeakoulutuksen, aikuiskoulutuksen kesken. Tämä lisää mahdollisimman paljon oppilaan mahdollisuuksia paikallisen ja alueen tarjonnan hyödyntämiseen, tarjoaa mahdollisuuksia erilaisiin koulutusyhdistelmiin ja tehostaa voimavarojen käyttöä.
  • Suomenruotsalaisille ruotsinkielinen koulutuslaitos on tae kulttuurin säilymiselle ja sitä on varjeltava mihin hintaan hyvänsä. Ruotsinkielisen opetuksen saatavuus kaikilla tasoilla ja kaikilla koulutussuunnilla on turvattava vastakin. Vahvat yhteistoimintaverkostot eri oppilaitos ten välillä aina peruskoulusta korkeakouluihin ja aikuiskoulutukseen asti on eräs keino edistyä ruotsinkielisillä seuduilla.
  • Samalla kun ruotsinkielisen kouluympäristön turvaaminen on välttämätöntä kielen kannalta vaikeilla paikkakunnilla, koulujen välinen yhteistyö kielirajan yli on tärkeää, jotta kummallekin kieliryhmälle tarjoutuu mahdollisuuksia syventää toisen kielen taitoaan.
  • Kyläkoulujen ja kaupunginosakoulujen tulevaisuuden ja siten pienten yhdyskun-tien elinvoiman turvaamiseksi lähipalvelun periaatteen varmistamiseksi, on tärkeätä, että näitä kouluja kehitetään kylän, korttelin tai kaupunginosan monitoimikeskuksiksi.
  • Kuusivuotiaiden oikeutta osallistua esikouluopetukseen on laajennettava koskemaan niitä, jotka nykyään ovat päivähoidon ja esikoulun ulkopuolella.
  • Opintotukea, erityisesti opintolainajärjestelmää, on kehitettävä niin että korkea-kouluopiskelijat nykyistä enemmän uskaltavat panostaa kokopäiväopiskeluun ja lyhyempiin opintoaikoihin.
  • Vanhenevaan työkykyiseen väestöön on investoitava työelämän ja aikuiskoulutuksen välisessä yhteistyössä ja elinikäisen oppimisen osana.

Mielestämme on tärkeätä että koulutusta seurataan ja arvioidaan jatkuvasti sekä kansallisesti että paikallisesti jotta oikeus koulutukseen voidaan taata käytännössä - sekä laadultaan että määrältään. Epätasa-arvoon ja syrjäytymiseen on kiinnitettävä huomiota sekä kunnan että valtion toimesta ja toimiin on ryhdyttävä syrjäytymässä olevien ryhmien ja yksilöiden vahvistamiseksi.

C.3 SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLTO

Sosiaalihuoltoon kuuluvat mm. sosiaalityö ja kasvatus- ja perheneuvonta, koti- ja asumispalvelut sekä laitoshoito erityisesti ikääntyneille, lastenpäivähoito ja perhepäivähoito sekä kehitysvammaisten, vammaisten ja väärinkäyttäjien erityishuolto. Sosiaalihuoltoon kuuluu myös toimeentulotuen maksaminen.

Terveydenhuoltoon kuuluu perusterveydenhoito, johon sisältyvät mm. neuvolatoiminta, työterveyspalvelut, koulun terveydenhoito, hammashuolto, mielenterveyspalvelut ja sairaankuljetukset. Lisäksi on erikoissairaanhoito.
Sosiaalipalvelujen julkiset kulutusmenot olivat vuonna 1996 runsaat 20 miljardia markkaa ja terveydenhoidon kulutusmenot vajaat 27 miljardia markkaa.

Kuntien sosiaali- ja terveydenhuolto rahoitettiin 65 prosentin osalta kuntien omarahoituksella, 25 prosentin osalta valtion toimesta (valtionosuudet) ja 10
prosentin osalta asiakasmaksuin.

Sairaanhoitomenot olivat yhteensä 45 miljardia markkaa vuonna 1996; perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon kustannusten lisäksi tähän sisältyvät sairauspäivärahat, sairausajan palkkakustannukset ja sairausvakuutuksen korvaukset sairaanhoidon menoista. Yhteismäärä oli 7,8 prosenttia BKT:sta ja se on kaiken kaikkiaan kansainvälistä keskitasoa. Vuonna 1995 julkinen sektori kattoi 74,7 prosenttia kokonaismenoista (valtio 28,7 %, kunnat 32,5 %, Kela 13,5 %). Kustannuksista 25,3 prosenttia rahoitettiin yksityisesti (yksityistaloudet 21,5 % ja työnantajat, avustuskassat ja yksityisvakuutukset loput).

Tarkastellessamme (alla) sosiaali- ja terveyssektorin eri osia, havaitsemme ongelmia voimavarojen suhteen lähinnä terveydenhoidon kohdalta.

Ajalla 1990-1996 lasten päivähoidon kustannukset pidettiin käytännöllisesti katsoen muuttumattomina, kuitenkin niin että ne ensin laskivat mutta sen jälkeen vuodesta 1993 kasvoivat voimakkaasti. Viimeksi mainittu johtuu uuden järjestelmän luomisesta, toisin sanoen siitä että subjektiivinen oikeus päivähoitoon tuli voimaan asteittain laajenevana. Lasta kohden menot kuitenkin vähenivät tarkastelujaksolla. Käyttömenot olivat vuonna 1996 8 miljardia markkaa.

Kotipalvelu tuli kalliimmaksi kotitaloutta kohden, mutta tälläkin on luonnollinen ja hyväksyttävä syy sillä näitä palveluja oli kehitettävä koska tavoitteena oli välttää laitoshoidon käyttämistä mahdollisimman pitkälle. Käyttömenot olivat 2,3 miljardia markkaa vuonna 1996.

Myös vanhusten laitoshoito asukasta kohti kallistui ajalla 1990-1996, mikä johtunee siitä että laitoksiin jääneet olivat kaikkein vanhimpia ja eniten lisäavun tarpeessa olevia. Käyttömenot olivat 3,8 miljardia markkaa vuonna 1996.

Terveyden- ja sairaanhoidossa näyttää kuitenkin olevan varsinainen kustannuspaine. Syynä tähän on ennen kaikkea keski-iän kasvu maassamme. Kustannuskehitykseen vaikuttaa myös lääketieteen nopea kehitys, joka johtaa kahteen suuntaan. Toisaalta kehitetään nopeampia menetelmiä joiden ansiosta selvitään lievemmin toimenpitein, toisaalta kehitetään hyvinkin kalliita hoitomenetelmiä. On tärkeätä kehittää sosiaali- ja terveydenhuollon valvontajärjestelmiä niin, että kustannukset pystytään pitämään kurissa.

Julkisen terveydenhuollon nykyinen rakenne on lyhyesti sanoen seuraava: Vuonna 1996 kunnallisia terveyskeskuksia oli 254. Näistä 169 oli kuntien ja 85 kuntayhtymien omistamia. Niiden käyttömenot olivat 11,5 miljardia markkaa. Kunnallisen perushammas-huollon käyttömenot olivat 1,2 miljardia markkaa.

Erityissairaanhoito on järjestetty 21 sairaanhoitopiiriin (kuntayhtymiä). Palveluja tuottavat 51 yleissairaalaa, 5 yliopistollista keskussairaalaa, 16 erikoislääkärin johtamaa terveyskeskussairaalaa ja 30 paikallissairaalaa. Vuoden 1996 käyttömenot olivat 15,7 miljardia markkaa. Erityissairaanhoidon menosäästöt ovat kohdistuneet erityisesti psykiatrian palveluihin.

Henkilöstön tilanteessa on paljon yhteistä sekä sosiaali- että terveydenhuollossa. Muutosvauhti alalla ja yhteiskunnassa laajemminkin on lisännyt henkilökunnan kokemia paineita ja osin kuormittumisen tunteita. Sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön arvokkaan työn johdosta tulisi korjata tilannetta. Siksi on tärkeätä tarkastella henkilöstön asemaa kehitettäessä alan laatua.

Ruotsinkielisten ihmisten oikeus sosiaali- ja terveydenhuollon hoitoon ja palveluihin äidinkielellään on lailla turvattu. Ilmeistä on kuitenkin ettei yhteiskunnan rahoittama sosiaali- ja terveydenhuolto kaikilta osin eikä kaikilla seuduilla kykene antamaan ruotsinkielisiä palveluja joihin kansalaiset lain mukaan ovat oikeutettuja.

Lapsen edun ja tasa-arvon kannalta olisi syytä kannustaa isiä käyttämään pitempää isyyslomaa kuin nykyään pakolliset kuusi päivää. Periaatteessa mahdollisuus on jo nyt olemassa, mutta monet työnantajat ovat penseitä, minkä vuoksi mahdollisuutta usein ei käytetä. Sen asemesta vapaa siirretään yleensä äidille. Perheiden kiinnostus isyysvapaan pidentämiseen kasvaisi jos säädettäisiin lapsen isälle oikeus esim. 30 vanhempainvapaapäi-vään, joita ei voi siirtää äidille.

Esitämme seuraavat suuntaviivat politiikalle:

  • Laadun kehittämistä on jatkettava ja arviointiperusteeksi on sisällytettävä henkilöstön viihtyminen ja siedettävät työolot. Palvelusitoumukset ja hyvien esimerkkien (bench-marking) käyttäminen ovat sopivia keinoja tähän tarkoitukseen.
  • Lasten päivähoidon ja koulutuksen yhteistyötä on tiivistettävä erilaisin, kunnille valinnaisin keinoin. o Sosiaalihuollon ja perusterveydenhoidon raja-aitoja tulee kaikissa oloissa madaltaa.
  • Nuorisoväkivalta ja kasvava huumeiden väärinkäyttö ovat vakavia oireita pahoinvoinnista yhteiskunnassa; ilmiöt osoittavat vanhempien, koulun ja poliisin kanssa yhteistyössä tehtävän ennalta ehkäisevän ja aloitteellisen sosiaalityön suuren tarpeen.
  • Valtion asuntorahastolle on turvattava riittävät valtuudet sosiaalisen asumisen vaatimaan rakentamiseen ja korjaamiseen psykiatrisen avohoidon potilaiden ja ryhmäasumista tarvitsevien vanhusten ym. tarpeisiin.
  • Kehityskulkua, jonka mukaan esim. lasten päivähoidon, avohoidon eri muo-tojen sekä palvelu- ja ryhmäasumisen osalta vedetään mukaan ja ostetaan palveluja ei-kunnallisilta palvelujen tuottajilta (kolmas sektori ja yksityissektori), on jatkettava ja vahvistettava kustannusten säästämiseksi ja valinnan mahdollisuuksien tarjoamiseksi kuluttajille.

Kaikille kuuluu, elämän vaiheesta riippumatta, elämisen laatu. Vanhusten määrä kasvaa ja heistä huolehdittaessa pitää tarjota vaihtoehtoja ja viihtyisiä hoitoympäristöjä. Sektoreittain, esim. vanhusten huollosta alkaen, on ruvettava valitsemaan kunnallisten palvelujen tuottajat tar-jouskilpailujen perusteella; luonnollisesti myös kunnan yksiköt voivat osallistua tarjouskilpailuun. Tarkoituksena on saada aikaan kilpailua tarjouksista, ei yksityistää. Voittoisan tarjouksen tulee täyttää sekä hinta- että laatukriteerit. Jos kunnan väestöpohja on liian kapea palvelumarkkinoiden ylläpitämiseksi, kunnan palveluja ei luonnollisestikaan voi kilpailuttaa.

  • Väestövastuun periaatteeseen perustuva perushoito, jossa asiakas ja lääkäri ja hoitajat tuntevat toisensa, luo perustaa turvallisemmalle hoidolle. Järjestelmä tulee ottaa käyttöön koko maassa ja myös yksityislääkäreitä tulee voida sisällyttää järjestelmään. Väestövastuun mukaista lääkäriä tulee voida vaihtaa, erityisesti kielen perusteella.
  • Ennalta ehkäisevään perushoitoon kuten lasten- ja äitiysneuvolatoimintaan, pakolliseen vanhempainvalmennukseen sekä työterveyshuoltoon, työsuojeluun ja työtä haittaavien vaivojen varhaiskuntoutukseen, on kiinnitettävä riittävää huomiota.
  • On tärkeätä että maassamme on toimiva sairaalaverkosto jokaiselle. Eräitä ongelmia on kuitenkin. Esim. rahoitus on raskas kunnille ja se johtaa suuriin vaihteluihin alueiden välillä ja kotipaikasta johtuviin epäoikeudenmukaisuuksiin.

On jatkettava rakennemuutosta joka tähtää hoidon antamiseen oikealla erikoistumisen tasolla. Alueellisten erikoissairaaloiden tulee vahvistaa asemaansa kehittämällä peruserikoistumisen lajeja yhteistyössä perushoidon kanssa. Yhteistyöhön kuuluisivat esim. selkeä työnjako, päivystys-toiminnan yhteistyö sekä jopa erikoissairaaloiden ja terveyskeskusten sulautumiset. Toimiva avoterveydenhuolto ja kotisairaanhoito tukevat tällaista rakennemuutosta. Tämä edellyttää avoter-veydenhoidon voimavarojen riittävyyttä erityisesti mielenterveyspalvelujen osalta.

Kuntien tulee laatia ns. hoitoprofiileja hoitotarpeiden kartoittamiseksi ja siten hoitokustannusten ennakoitavuuden parantamiseksi.

Tyydytyksellä voidaan tervehtiä sitä, että kuntien mahdollisuudet sairaanhoitopiirin valitsemiseen helpottunevat lähiaikoina.

Potilaan toivomukset hoitavasta lääkäristä tulee mahdollisuuksien mukaan ottaa huomioon. Erityisesti kun toivomuksen aiheuttavat kielelliset syyt, on sitä kunnioitettava.

  • Vaikka suomalaisen terveyden- ja sai-raanhoidon taso on korkea, sitä rasittavat pitkät jonot, jotka vuorostaan kuormittavat päivystysvastaanottoja. Alueellinen hoitositoumus joka lupaa hoitoa tietyssä ajassa voisi lieventää tätä haittaa ja pienentää potilaiden välistä eriarvoisuutta. Keinoa kokeillaan parhaillaan kolmessa sairaanhoitopiirissä (Etelä-Karjala, Keski-Pohjanmaa, Vaasa) ja on jo johtanut tiettyihin parannuksiin. Hoitositoumus liittyy hoitoketjuihin, hoidon asteen määrittelyyn, hoito-ohjelmiin, kiireellisyysjärjestyksiin ja verkostomuotoiseen yhteistoimintaan. Vailla lisämahdollisuuksia ostopalveluihin ns. hoitoseteleiden (voucher) avulla saavutetaan tuskin riittäviä tuloksia. Hoitositoumus on laadun kehittämisen järjestelmä, joka edellyttää paljon suunnittelua ja kehittyneitä tietojärjestelmiä, mutta joka on panostusten arvoinen potilaan valinnanvapauden ja hoidon tasa-arvon näkökulmasta.
  • Yleissairaaloiden erityismaksuluokkaa tulee uudistaa niin, ettei sitä enää voida käyttää oikotienä nopeampaan hoitoon. Saman jonon tulee koskea kaikkia, mutta jonon alkupäässä on voitava valita leikkauksen suorittava lääkäri.
  • Lääkäreiden, jotka pitävät yksityisvastaanottoa yhteiskunnan omistamissa sairaaloissa, on maksettava markkinavuokraa tiloista ja laitteista.
  • Kela:n subventoima yksityinen sairaanhoito on edullinen yhteiskunnan talouden kannalta ja sitä paitsi välttämätön potilaiden valinnan vapauden lisäämiseksi.
  • Päämääränä on hoitojärjestelmä, joka nopeasti tarjoaa hoitoa potilaalle paikallistasolla tai viivytyksettä lähettää hänet edelleen yhtäläisin perustein asuinpaikasta riippumatta ja jossa kaikilla osapuolilla on mahdollisimman selkeä kuva tarpeista ja kustannuksista.

Edellytämme lisäksi, että ruotsinkielisten oikeudet sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin äidinkielellään toteutetaan käytännössä. Näin voidaan tehdä mm. perustamalla sosiaali- ja terveydenhuoltoon erityisiä yksiköitä, jotka nimenomaan pystyvät tarjoamaan palveluja ruotsiksi.

Ehdotamme myös, että vanhempainvapaata koskevia sääntöjä muutetaan siten, että isyysloma on 30 päivää, jotka eivät voi pidentää äidin äitiys- tai vanhempainvapaata.

LOPPUSANAT SOSIAALISESTI KESTYVY KEHITYS

Valtion ja siviiliyhteiskunnan organisaatioiden välinen yhteistyö on Pohjoismaissa ollut aivan toisella tavalla läheistä kuin monissa muissa Euroopan maissa. On esiintynyt vähemmän tarvetta välimatkan osoittamiseen toisaalta valtion ja kunnan palvelujen, toisaalta markkinaehtoisten ratkaisujen välillä.

Tahdomme korostaa että vapaaehtoisjärjestöt ovat olleet tärkeä julkinen ja poliittinen areena.

Pohjoismaisen hyvinvointimallin luonteenomainen piirre on sen näkeminen markkina-talouden tukena, ei "hyväntekeväisyytenä". Toimiva hyvinvointijärjestelmä edistää riskien ottamista, korkeata koulutustasoa, korkeata osallistumista työelämään ja yhteiskuntarauhaa sekä vakaata demokratiaa, jotka kaikki hyödyttävät myös taloutta.

Taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän kehityksen yhteydet ja keskinäinen riippuvuus kuuluvat Ruotsalaisen kansanpuolueen aatteellisiin johtoaiheisiin.

Puolueen puheenjohtaja Jan-Erik Enestam sanoi valintansa jälkeen 14.6.1998 Tuusulan puoluekokouksessa mm. seuraavaa:

"Tahdomme järjestää yhteiskuntamme taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestäväksi. Politiikalle löytyy tässä tehtävää globaalilla, eurooppalaisella, kansallisella ja alueellisella tasolla."

"Vastuu sosiaalisesti kestävästä kehityksestä on yksiselitteisesti meidän poliitikkojen. Vähäväkiset eivät ole kiinnostavia markkinoiden kannalta, mutta sitä vastoin elintärkeitä sosiaalisen kehityksen kestävyyden kannalta. Tältä rintamalohkolta politiikka ei voi perääntyä ilman tuhoisia seurauksia."

Siksi olemme laatineet tämän ohjelman.