KESKUSTAPUOLUEEN KULTTUURI- JA TAIDEPOLIITTINEN OHJELMA

III TAIDEALOITTAINEN TAVOITEOHJELMA

Hyväksytty Savonlinnan puoluevaltuuskunnassa 24.-25.11.1979.

Sisältö

1. KIRJALLISUUS
1.1. Kaunokirjallisuus ja kirjailijat
1.2. Julkaisu- ja tiedotustoiminta
1.3. Kirjallisuuden opetus ja tutkimus
1.4. Kirjastot ja kirjakaupat

2. MUSIIKKI
2.1. Musiikki ja musiikkitaiteilijat
2.2. Taidemusiikki ja sen koulutus
2.3. Kansanmusiikki
2.4. Viihdemusiikki
2.5. Musiikkitarjonta
2.6. Musiikinharrastus ja -kasvatus

3. TEATTERI
3.1. Teatteritaiteen asema ja tarjonta
3.2. Alueteatterit
3.3. Teatteriryhmät
3.4. Radioteatteri ja televisioteatterit
3.5. Harrastajateatterit
3.6. Teatterikoulutus
3.7. Teatterihallinto
3.8. Näytelmäkirjallisuuden tuki ja teatteritietous

4. LAUSUNTATAIDE JA PUHEILMAISU
4.1. Puheilmaisu
4.2. Lausuntataide ja lausuntataiteilijat
4.3. Lausuntataiteen koulutus
4.4. Lausuntataiteen harrastus

5. TANSSITAIDE
5.1. Tanssi ja tanssitaiteilijat
5.2. Tanssitaiteen kasvatus ja koulutus
5.3. Kansantanssi

6. KUVATAITEET
6.1. Kuvataiteet ja kuvataiteilijat
6.2. Kuvataiteen tarjonta
6.3. Kuvataidekoulutus ja -kasvatus

7. ELOKUVA
7.1. Elokuvan merkitys
7.2. Kotimainen elokuvatuotanto ja elokuvan maahantuonti
7.3. Jakelu
7.4. Elokuvakasvatus ja -koulutus
7.5. Elokuva-alan hallinto
7.6. Arkistointi ja kopiointi
7.7. Kaitafilmaus

8. VALOKUVATAIDE
8.1. Valokuvataiteen merkitys
8.2. Ammattimainen valokuvaus
8.3. Julkaisu- ja näyttelytoiminta
8.4. Arkistointi
8.5. Valokuvausharrastus

9. KOTI-, KÄSI- JA TAIDETEOLLISUUS
9.1. Koti- ja käsiteollisuus
9.2. Taideteollisuus
9.3. Kotiteollisuusneuvonta
9.4. Koulutus
9.5. Tallennus

10. ARKKITEHTUURI
10.1. Yhdyskuntasuunnittelu ja rakennustaide
10.2. Koulutus
10.3. Kaupunkirakentaminen
10.4. Maaseuturakentaminen
10.5. Rakentamisen kansalaistietous ja vaikutusmahdollisuudet

III TAIDEALOITTAINEN TAVOITEOHJELMA

1. KIRJALLISUUS

1.1. Kaunokirjallisuus ja kirjailijat

Kaunokirjallisuus on ajatusten synnyttäjä ja välittäjä. Pohtimalla ihmissuhteita ja maailmankatsomuksellisia kysymyksiä se auttaa meitä hahmottamaan elämää ja selkeyttämään kuvaamme ihmisestä. Se saa aikaan tunteen ja älyn yhteistoimintaan perustuvaa esteettistä mielihyvää. Kaunokirjallisuudella on erityinen kansallinen merkitys äidinkielen ilmaisuvoiman vaalijana, kielen tuoreuden säilyttäjänä, sen mahdollisuuksien kehittäjänä ja kokeilijana.

Keskustalaiset tunnustavat kirjailijan aseman tässä tehtävässä korvaamattoman tärkeäksi ja pitävät välttämättömänä vaalia kotimaista suomen- ja ruotsinkielistä kaunokirjallisuutta rikkaana ja monimuotoisena.

Kirjailijan sosiaaliset ja taloudelliset työskentelyolosuhteet tulee turvata ottaen huomioon eri kirjallisuudenlajit ja maantieteelliset alueet. Koulutusmahdollisuuksia tulee kehittää tehokkaasti ja varata riittävästi tilaisuuksia ulkomaiseen opiskeluun.

1.2. Julkaisu- ja tiedotustoiminta

Yksityisillä kustantajilla on suuri kulttuurivastuu tehtäessä kustannuspoliittisia valintoja koti- ja ulkomaisen tarjonnan runsaudesta. Klassikkojen saatavuus ja ulkomaisten merkkiteosten käännöstyö tulee turvata. Laatukirjallisuuden peruslevikki voidaan taata valikoivalla ostotuella hankkimalla korkeatasoista kirjallisuutta kirjastoihin valtion varoin. Laatu- ja tietokirjallisuuden liikevaihtovero on poistettava.

Kirjallisuuden valtavirtojen, proosan, näytelmän ja runouden lisäksi tulee turvata lasten- ja nuortenkirjallisuuden sekä erityisalueiden, kuten esseiden, kulttuuripakinoiden ja muistelmien saatavuus. Kustannuspolitiikalla ja tietokirjallisuuskritiikillä tulee pyrkiä tietokirjallisuuden tason ja määrän kohottamiseen.

Kustannuspoliittista keskittymistä voidaan vähentää pienkustantamoin, jotka sisällyttävät kustannustoimintaansa alueellisia ja paikallisia, historiallisia ja tietopohjaisia julkaisuja, koulujen oheislukemistoa ja kotiseututuntemusta lisääviä aineistoja. Saamenkielistä kirjallisuutta tulee edistää valtion toimesta mm. apurahoin sekä aikaansaamalla yhteispohjoismainen, saamenkielinen kustantamo, joka voi toimia kirjallisuuden lisäksi myös muilla taiteenaloilla.

Suomalaista kaunokirjallisuutta edistetään ulkomailla parhaiten tehostamalla tiedotusta, lisäämällä valtiontukea ja turvaamalla kääntäjille asianmukainen palkkio. Käännöstyön laatu on pidettävä korkeana mm. uudistamalla koulutusta ja mahdollistamalla kääntäjien kosketus elävään kieleen kulttuurivaihtosopimusten kautta.

1.3. Kirjallisuuden opetus ja tutkimus

Kirjallisuuden kouluopetus herättää kiinnostusta kirjallisuuteen ja antaa pohjaa lukuharrastukselle. Siksi sille tulee taata riittävä tuntimäärä äidinkielen opetuksen yhteydessä ja äidinkielen opettajilta tulee edellyttää pätevyyttä myös kirjallisuudessa. Kirjallisuuden ja suomenkielen arvosanat tulee asettaa tasaveroiseen asemaan pätevyyttä arvioitaessa.

Tutkimus tarjoaa asiantuntevan analyysin tärkeimmistä teoksista ja luo kokonaiskuvan kirjallisuutemme kehitysvaiheista. Tutkimusten julkistamista tuetaan parhaiten osoittamalla tieteellisille kustantamoille, yksityisesti toteutettaville julkaisuhankkeille ja alan käännöstoiminnalle riittävästi tukea. Sosiologisia lukijatutkimuksia ja selvityksiä kirjallisuuden vaikutuksesta yhteiskuntaan tarvitaan jatkuvasti kirjallisuuden aseman kehittämiseksi.

Laaja lukemisen ja kirjoittamisen harrastus luo pohjaa korkeatasoiselle, jatkuvasti uudistuvalle kirjallisuudelle. Harrastamista ylläpitävien järjestöjen sekä kansalais- ja työväenopistojen merkitys kouluttajana on keskeinen. Nuorten, aloittelevien kirjailijoiden ja harrastajien koulutus edellyttää myös kirjoittajaopistojen aseman vakinaistamista sekä luovan kirjoittamisen kurssien jatkuvuutta.

1.4. Kirjastot ja kirjakaupat

Kirjastot ja kirjakaupat tuovat kaunokirjallisuuden kaikkien ihmisten ulottuville. Varsinkin haja-asutusalueilla, missä väestö ei pääse osalliseksi kulttuurisaavutusten runsaudesta, kirjallisuus tarjoaa kehittävän harrastuksen ja usein lähes ainoan kontaktin elävään taiteeseen.

Kirjastopalvelujen yksikkökustannukset ovat huokeat. Siksi yleisten kirjastojen monipuolisuus on mahdollista taata myös taloudellisesti vaikeina aikoina. Julkisten kirjastojen lisäksi tulee huolehtia siitä, että laitosten, kuten oppilaitosten, vanhainkotien, sairaaloiden, koulukotien, varuskuntien ja vankiloiden kirjastojen valikoimat ovat ajanmukaiset ja kattavat.

Erityisesti harvaanasutuilla seuduilla kirjaston kehittämistä tulee edistää. Kirjastoja voidaan käyttää kunnallista kulttuurielämää hyödyntävinä kulttuurikeskuksina musiikki- ja lehtilukusaleineen, seminaari- ja luentotilaisuuksineen sekä kuvataidenäyttelyineen. Kirjaston ensisijainen tehtävä on kuitenkin lainaustoiminnan harjoittaminen.

Etenkin pienillä paikkakunnilla kirjastonhoitajan asema kulttuurityöntekijänä on keskeinen. Kirjastonhoitajalta edellytetään laajoja valmiuksia ja perehtyneisyyttä omaan alaansa. Sen vuoksi alan perus- ja joukkokoulutusta yliopistoissa on jatkuvasti kehitettävä käytännön vaatimuksia vastaavaksi mm. taidekasvatuksen suuntaan syventämällä. Kirjastonhoitajien palkkausta tulee parantaa.

Kirjastot palvelevat kuntalaisia monipuolisesti pitämällä laajaa valikoimaa ja tekemällä tunnetuksi vähälevikkistä laatu-, taide- ja tietokirjallisuutta sekä kulttuurilehtiä. Kirjastojen merkitys arvoltaan kestävän kirjallisuuden tarjoajina lisääntyy, koska kustantamot ovat siirtyneet aikaisempaa käytäntöä lyhyempiin varastointiaikoihin.

Kirjastojen ja koulujen yhteistyötä tulee kehittää siten, että lapset ja nuoret oppivat oma-aloitteiseen kirjastonkäyttöön. Käytöstä poisjääneitä kouluja olisi otettava kirjastoiksi ja kulttuurikeskuksiksi, minkä lisäksi kirjastoautoja tarvitaan haja-asutusalueilla täydentämään sivukirjastojen palveluita. Kirjastoautojen monikäyttöä mm. nukketeatteriesityksiin ja lasten filmeihin tulee syrjäseuduilla kehittää.

Kaukopalvelu tuo periaatteessa kaikkien kirjastojen valikoimat saataville. Nopean ja tehokkaan palvelun ylläpitämiseksi maakuntakirjastojen sekä tieteellisten kirjastojen ja arkistojen toimintakyky on turvattava.

Kirjakauppa on kulttuurilaitos. Siksi on tärkeää säilyttää maamme suhteellisen tiheä kirjakauppaverkko mm. ohjaamalla koulujen oppimateriaalihakinnat kirjakauppojen kautta. Näytevarastojärjestelmä tulisi palauttaa, sillä siten uutuudet ovat heti saatavilla kaikkialla maassa.

Voimakkaasti laajentuneet kirjakerhot ovat tuoneet kirjallisuudenystävien piiriin sellaisia ihmisiä, jotka aiemmin ovat vierastaneet lukemista ja kaunokirjallisuutta. Myynnin siirtyminen liiaksi kirjakerhoille, kustantajien edustajille ja muiden alojen liikkeille sekä erilainen kylkiäisliiketoiminta vie kuitenkin pohjaa koko kirjallisuuden kentästä huolehtivien kirjakaupalta ja supistaa tarjontaa. Kirjakerhojen valikoiman laatuun ja suoran myynnin kielteisiin seurauksiin tulee kiinnittää huomiota mm. kirjallisuuskritiikin keinoin.

2. MUSIIKKI

2.1. Musiikki ja musiikkitaiteilijat

Monipuolinen musiikkielämä edellyttää huolenpitoa musiikin eri alueista. Se edellyttää myös musiikin hyväksi työskentelevien ammattilaisten, kuten säveltäjien, musiikkia tulkitsevien ja välittävien taiteilijoiden sekä musiikinopettajien työn arvostamista. Tämä tapahtuu parhaiten tarjoamalla taiteilijoille riittävästi työtilaisuuksia, parantamalla työskentelyolosuhteita ja toimeentuloa sekä kehittämällä koulutusta.

2.2. Taidemusiikki ja sen koulutus

Taidemusiikin elinvoimaisuus on maamme musiikkielämän syvyysmittari. Kansainvälisesti Suomea arvioidaan musiikkimaana ennen kaikkea taidemusiikin korkeatasoisuudella ja kansanmusiikin omaleimaisuudella. Musiikki ei kärsi kielimuureista. Sen vuoksi sen viennillä voidaan tehdä maatamme myönteisesti tunnetuksi ja saada kulttuurimme kansainvälisiin yhteyksiin.

Luomisvoimaista ja laajasti tunnustettua oopperataidettamme tulee kehittää suhteellisen korkeista kustannuksista huolimatta. Tämä tapahtuu turvaamalla maamme ainoan ooppera- ja balettiteatterin, Suomen Kansallisoopperan, Savonlinnan ja muiden oopperajuhlien sekä harrastajapohjaisten oopperayhdistysten kasvumahdollisuudet. Kansallioopperan uuden talon rakennustyöt tulisi aloittaa mahdollisimman pian. Myös Kansallioopperan maakunnalliselle kiertuetoiminnalle tulisi luoda edellytykset.

Musiikkipalvelujen kysynnän suureneminen edellyttää musiikinopetuksen laajentamista niin Sibelius-Akatemiassa kuin konservatorioasteisissa musiikkiopistoissakin.

Konservatorioiden tulisi palvella entistä enemmän ammatillista koulutusta. Maan kattava musiikkioppilaitosten verkko vaikuttaa voimakkaasti musiikkimme määrään ja laatuun. Musiikkioppilaitoksia tulisi alueellisesti lisätä, niiden opetuksen tasoa nostaa ja taloudellista asemaa kohentaa koko maan musiikkielämän voimistamiseksi. Oppilaitoksissa tulisi vaalia myös maakunnallista erityisväriä. Ohjaajien sekä kuoron- ja harrastajaorkesterinjohtajien koulutuksen edistäminen ja sijoittaminen eri puolille maata toimiviin konservatorioasteisiin musiikkiopistoihin laajentaa musiikinharrastusta ja nostaa sen tasoa.

Kirkon asema musiikkikulttuurin edistäjänä on perinteisesti suuri. Seurakuntien päätoimisten musiikkiasiantuntijain, kanttoriurkureiden merkitys on etenkin pienille kunnille merkityksellinen. Ammattikunnan palkkataso on pyrittävä nostamaan. Jokaisella seurakunnalla tulisi olla oma, päätoiminen musiikkialan asiantuntija. Ellei se käy päinsä, seurakuntien tulisi tarvittaessa palkata kanttori yhteistyössä naapuriseurakuntien kanssa. Kirkkojen käyttöä konserttisaleina tulee lisätä.

2.3. Kansanmusiikki

Kansanmusiikkia voidaan edistää tukemalla harrastustoimintaa, tehostamalla tallentamista, julkista esitystoimintaa ja opetusta. Kansanmusiikin - laulun ja soiton - osuutta tulee lisätä musiikinopetuksessa lastentarhoista peruskouluun, musiikkiopistoihin ja Sibelius-Akatemiaan asti. Kaustisten kansanmusiikki-instituutti antaa mahdollisuuden kansanmusiikin ohjaukseen järjestömuotoisen, maakunnallisen ja valtakunnallisen ohjaajakoulutus- ja kurssitoiminnan rinnalla. Yliopistoissa suoritettavan opetus-, tutkimus- ja taltiointityön ohella Kaustisen ja Lappfjärdin kansanmusiikki-instituuteille tulee taata varoja ja työvoimaa tutkimus- ja julkaisutoimintaan. Vastaavaa kansanmusiikki-instituuttitoimintaa tulee edistää sekä kiinnittää huomiota myös saamelaisten ja muiden vähemmistöjen musiikkiin.

Vapaa kansanmusiikin harrastustoiminta on kansanmusiikin peruslähtökohta. Sille tulee järjestää samanlaiset taloudelliset ja toiminnalliset edellytykset kuin on muussa nuoriso- ja aikuiskasvatustyössä.

Kansanmusiikki edustaa omaleimaisella tavalla maatamme. Sen vuoksi on tähdellistä, että mm. edustustehtävissä on käytettävissä korkeatasoisia kansanmusiikki- ja tanssiryhmiä.

2.4. Viihdemusiikki

Viihdemusiikissa on korostettava korkean tason vaatimusta. Tajuntaamme virtaavalla musiikilla on suuri merkitys tottumusten ja maun suuntaajana. Muusikkojen ammatillisen kunnianhimon nostamiseksi ja asenteiden muuttamiseksi on siis musiikkikoulutuksella laaja työkenttä.

Musiikkikoulutuksessa tulee muistaa monipuolisuus mm. tehostamalla taidemusiikin eri lajien rinnalla kansanmusiikin, jazzin ja popin osuutta. Ammattimaisten viihdemuusikkojen koulutus on vielä satunnaista ja ilman riittävää ammattitaitoa viihdemuusikot jäävät usein ikääntymisen myötä vaille ammattia.

2.5. Musiikkitarjonta

Jokaisella ihmisellä tulisi olla mahdollisuus elävän musiikin kuunteluun. Sen vuoksi konserttitoimintaa tulee edistää kautta maan. Aluerokestereiden lakisääteistäminen tulisi toteuttaa mahdollisimman pian. Alueorkestereiden tulee voida käyttää myös pienyhtye- ja solistikonsertteja, milloin koko orkesterin esiintyminen tila- tai muista syistä ei tule kysymykseen.

Yleisradiolla on suuri vastuu musiikkipalvelujen jakajana sekä musiikkitietouden ja -maun kehittäjänä. Sen musiikkipoliittinen tehtävä on vaalia laadukkuutta ja monipuolisuutta, sillä ilman Yleisradiota etenkin konserttimusiikki jää alueellisesti ja sosiaalisesti vain harvojen tavoitettavaksi.

Levypolitiikka ja tallennetun musiikin markkinointi vaikuttavat merkittävästi musiikkitottumuksiimme. Korkeatasoisen, kotimaisen musiikin levytyksestä tulee sen vuoksi kantaa huolta. Musiikintarjontaa lisätään ja parannetaan julkisin musiikinkuuntelutiloin mm. kirjastojen yhteydessä. Musiikkikirjastojen levyvalikoimalta tulee edellyttää levytetyn musiikin laajaa kattavuutta.

2.6. Musiikinharrastus ja -kasvatus

Peruskoulun yhteydessä tulee lisätä musiikinopetusta, perustaa erityisiä musiikkiluokkia ja laajentaa harrastusmahdollisuuksia koulun tiloissa ja välineillä myös vapaa-aikana. Eri koulumuotojen yhteydessä tulee varata riittävä tuntimäärä musiikinopetukselle. Useimmat paikkakunnan oppilaitokset voivat ylläpitää tarvittaessa yhteistä opettajaa. Musiikinharrastusta tulee edistää tukemalla järjestöjen ja opistojen toimintaa. Harrastajien ohjaajille tulee järjestää ammattikoulutusta ja toimintaedellytyksiä.

Harrastajia on rohkaistava opiskelemaan musiikkia monipuolisesti ja luomaan itse omaa musiikkia. Heille tulee järjestää riittävästi ohjausta. Musiikkileirien, kansalais- ja työväenopistojen ja kansalaisopistojen mahdollisuuksia musiikkikasvatukseen tulee käyttää tehokkaasti hyväksi.

3. TEATTERI

3.1. Teatteritaiteen asema ja tarjonta

Suomalainen teatteri on syntynyt harrastajapohjaisena ja kansan keskuudessa. Suomi on teattereiden määrän sekä yleisön ja harrastuksen laajuuden osalta maailman johtavia teatterimaita. Näistä lähtökohdista maamme teatteritaidetta on kehitettävä uusiin taiteellisiin saavutuksiin luomalla uusiutuvalle, vireälle teatteritaiteelle suotuisa ilmapiiri. Teatteritaidetta tulee alueellisesti tasapainottaa ottamalla huomioon eri väestöpiirit ja ikärakenteet. Vaikka väestöpohjaamme nähden teattereiden määrä on varsin suuri, tulee tavoitteena olla jokaiseen talousmaakuntaan yksi valtionapua nauttiva, kiinteä teatteri.

Yleisöpohjaansa laajentaessaan teatterin tulee pyrkiä tavoittamaan syrjäseuduilla asuva väestö sekä hakeutua kouluihin, lastentarhoihin, vanhainkoteihin, varuskuntiin ja vankiloihin. Lasten teatteria tulee määrällisesti laajentaa ja tarjota teatteria eri ikäisille lapsiryhmille ja nuorille.

3.2. Alueteatterit

Alueteatterijärjestelmän tulee laajentua asteittain pisimmälle kokemusta jo kokoiluvaiheessa hankkineista teattereista valtion varallisuuden sallimassa aikataulussa siten, että kussakin maakunnassa osoitetaan erityisesti huomiota haja-asutusalueiden tarpeisiin. Teattereille on taattava riittävä taiteellinen henkilökunta, jonka palkkauksessa otetaan huomioon vierailutoiminnan osuus.

Kuntiin tulee saada esitys- ja katsomotiloja, jotka soveltuvat ammattiteatterivierailuihin ja paikallisten harrastajaryhmien harjoitus- ja esitystiloiksi. Ellei paikkakunnalla ole erityisiä teatteritiloja, teatterin tarpeet tulee ottaa huomioon uusien ja saneerattavien koulujen suunnittelussa.

Alueteattereiden sisäiset, liikkuvat pienryhmät voivat tuoda taidetta seuduille, minne suuret esitykset eivät esimerkiksi tilojen puutteen vuoksi yllä. Pienryhmät voivat joustavasti palvella erityiskohteita. Pyrkimyksenä on kuitenkin koko teatterin käsittävä kiertuetoiminta.

Yleisökuljetuksia tulee lisätä, sillä siten teatteripaikkakunnan ulkopuolinen yleisö näkee esityksiä myös teknisesti parhaissa mahdollisissa olosuhteissa.

3.3. Teatteriryhmät

Teatteritaiteen monipuolistamiseksi tarvitaan laajentumista teatterin erityisaloille, kuten lapsi- ja nukketeatteriin, pantomiimiin ja tanssiteatteriin. Kiinteiden teattereiden ulkopuoliset teatteriryhmät voivat rikastuttaa teatteritaidetta ja palvella erityisryhmien kulttuuritarpeita. Niiden toimintaedellytykset tulee sen vuoksi taata muistaen kuitenkin, ettei yhdestä pisteestä koko maahan suuntautuvalla kiertuetoiminnalla poisteta alueellista eriarvoisuutta, vaan kiertueiden merkitys on teatteritaiteellisissa vaihtoehdoissa.

Spontaanisti syntyneet teatteriryhmät olisi nähtävä kokeilu- ja ilmaisunetsintäprojekteina, jotka saisivat kohdeavustuksen luonteista valtion ja yhteiskunnan tukea. Niiden käyttöä alueteatterin ohjelmiston monipuolistajana ja työpaineen helpottajana voidaan edistää alueteatterin oman päätäntävallan mukaan.

3.4. Radioteatteri ja televisioteatterit

Radioteatteri, TV- ja MTV-teatterit sekä TV-2:n teatteritoimitus edistävät korvaamattomalla tavalla teatteritaidetta. Ne ovat kehittäneet teatteritaiteelle uusia muotoja, jotka perustuvat usein suoraan radiolle ja televisiolle kirjoitettuihin käsikirjoituksiin, elokuvataidetta lähenevään ilmaisuun, uudenlaiseen näyttelijätyöhön ja tehokkaaseen, pelkistettyyn yleisökontaktiin.

Radion ja television teatteritaide tavoittaa suuren yleisön. Se on huomattavalla tavalla laajentanut yleisöpohjaa alueellisesti ja sosiaalisesti. Sen merkitys on erityisen suuri harvaanasuttujen seutujen asukkaille sekä vanhuksille ja invalideille. Molempien teatterimuotojen kehittämistä tulee kaikin tavoin rohkaista.

3.5. Harrastajateatterit

Harrastajateatteritoiminta on nuorisoseurojen ja työväennäyttämöiden ansiosta erityisen vilkasta Suomessa. Sen asemaa teatteritaiteessa, kehityssuuntaa ja tarpeita tulee seurata valtakunnallisin tutkimuksin, joilla saadaan ajankohtaista tietoa harrastajateatteritoiminnasta ja luodaan perusta opetusministeriön, eduskunnan ja harrastajateatterikentän toimesta tapahtuville uudistuksille.

Harrastajateatterijärjestöjen ja harrastajateattereiden ohjaaja- ja koulutustukea tulee lisätä.

Harrastajateatterikoulutus tulee uudistaa aloittamalla kurssimainen, alueellisen koulutuksen rinnalla järjestelmällinen valtakunnallinen koulutus. Tampereen Yliopistoon olisi kehitettävä korkeatasoinen harrastajateattereiden ohjaajien, lavastajien, kirjoittajien, nuorisotyöntekijäin ja kunnallisten taideohjaajien koulutuskeskus.

Yhteistoimintaa maakunnallisten ammattiteattereiden ja harrastajaryhmien välillä voidaan kehittää mm. ohjaaja- ja koulutusohjelmin.

3.6. Teatterikoulutus

Valtion teatterikorkeakoulu ja Tampereen yliopisto tarjoavat korkeinta opetusta ammattiteattereiden työntekijöille. Teatterikorkeakoulun tulee tyydyttää myös tanssitaiteen ja teknisen henkilöstön koulutustarpeet. Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopistossa tulee huolehtia peruskoulutuksen lisäksi myös erityisalojen jatko- ja täydennyskoulutuksesta. Teatteritieteen opetusta ja tutkimusta tulee kehittää yliopistoissa kiinteässä vuorovaikutuksessa teatterikorkeakoulun kanssa.

Teatteritaiteen tekijöille, erityisesti alan pedagogeille tulee tarjota kotimaisen koulutuksen lisäksi riittävästi tilaisuuksia ulkomaiseen opiskeluun.

3.7. Teatterihallinto

Teatterit ovat syntyhistoriansa perusteella hallintomalleiltaan kannatusyhdistysten, säätiöiden, osakeyhtiöiden tai kuntien omistamia. Hallintomallien erilaisuuksista huolimatta valtaosa yksityisoikeudellisten teattereiden varoista tulee valtiolta ja kunnilta.

Teattereita kunnallistettaessa niiden hallinto tulee saattaa kunnallislain määräysten mukaiseksi. Päädyttiinpä teattereissa mihin hallintomalliin tahansa, taiteellinen ja hallinnollinen päätäntävalta tulee pitää erillään takaamalla taiteelliselle henkilökunnalle päätäntävaltaa työnsä taiteellisen toteutuksen kysymyksissä. Tällöin yhteiskunnallisista luottamushenkilöistä koottu elin päättää taloudesta, ohjelmiston periaatelinjoista, henkilöstövalinnoista ja suuntaa antavista periaateratkaisuista.

Teatterilautakunnissa ei luottamusmiesten tule olla poliitikkoina tai budjettiteknikoina, vaan teatteriasiantuntemusta omaavina yhteiskunnan edustajina.

Keskeiset kansalliset teatterit Suomen Kansallisteatteri, Suomen Kansallisooppera ja Svenska Teatern i Helsingfors tulee ylläpitää valtion varoin.

3.8. Näytelmäkirjallisuuden tuki ja teatteritietous

Näytelmäkirjailijoiden taloudellista asemaa on parannettava kehittämällä valtiontukea ja laajentamalla se koskemaan korkeatasoisen näytelmäkirjallisuuden osalta myös muita kuin kantaesityksiä sekä korkeatasoisia, alunperin harrastajateattereille kirjoitettuja tekstejä. Siten voidaan turvata tuotannon jatkuvuus muun kaunokirjallisuuden osana ja vähentää näytelmien kertakäyttöisyyttä.

Kesäteatteritoiminta on laajaa niin määrällisesti kuin yleisösuosioltaankin. Näytelmäkirjallisuuden tukea kehittämällä tulisi rohkaista myös suoraan ulkoilmaesityksiksi tarkoitettua, uutta näytelmäkirjallisuutta.

Kuunnelmien tapaan kotimaisen näytelmäkirjallisuuden parhaat tuotteet on syytä julkistaa. Keskeisimmän ulkomaisen draamakirjallisuuden kääntämisestä on huolehdittava riittävän nopeasti. On myös tärkeää, että teatteritaiteesta on saatavissa ajankohtaista ja asiantuntevaa tietokirjallisuutta.

Teatterimuseo on ottanut tehtäväkseen taltioida filmille teatteritaiteellisesti arvokkaat esitykset. Taltiointia varten tulisi laatia selvä toteutussuunnitelma ja selvitellä museon mahdollisuudet riittävään taltiointityöhön. Teatterimuseo tulisi valtiollistaa ja siten vakiinnuttaa sen asema alan ainoana erikoismuseona.

4. LAUSUNTATAIDE JA PUHEILMAISU

4.1. Puheilmaisu

Puhe ja ääni ovat ihmisen itseilmaisun ja -ilmentämisen keskeisin väline ja osa hänen persoonallisuuttaan. Luonnollisin ilmaisumuotomme on jäänyt kuitenkin vaille riittävää harjoitusta aikana, jolloin tiedon tason karttuessa itsekritiikki usein ylittää suoritusvalmiuden. Sosiaalinen kanssakäyminen ja yhteiskunnallinen toiminta edellyttävät vapaasti itseään ilmaisevia kansalaisia, jotka pystyvät viestittämään ajatuksiaan, tietojaan ja mielipiteitään. Ihanteenaan ihmiskeskeinen yhteiskunta keskustapuolue korostaa ihmisen oikeutta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja sen keinona kykyä itsensä ilmaisemiseen sekä suullisesti että kirjallisesti.

Tarvitsemme puhekasvatusta yksilön eri ikäkausina lähtien lapsuudesta ja jatkuen kaikissa koulutusmuodoissa. Passivoivan massakulttuurin myötä ilmaisukoulutuksen tarve on entisestään lisääntynyt. Suullinen esitystaito kuuluu peruskoulussa äidinkielen opetuksen yhteyteen, mutta jää yksilöllistä opetusta vaativana liian vähäiseksi. Puheopetusta tulee lisätä ja kehittää myös aikuiskasvatuksen ja -koulutuksen eri muodoissa.

Puhekasvatuksen kenttätyöntekijöitä koulutetaan Suomen Puheopistossa, jossa valmistuu logonomeja ja jossa pidetään puheilmaisun kursseja. Opiston korkeakoululinja on tehnyt uraauurtavaa työtä sekä puhetaidon että lausunnan opettajien valmistuksessa. Tätä pitäisi voida jatkaa. Sen lisäksi alan opettajien koulutusta tulisi voida antaa eri puolilla maata, esimerkiksi yliopistojen yhteydessä. Yliopistojen antamaa puhealan koulutusta tulee laajentaa nykyistä enemmän mm. taidelausunnan ja puhealan tutkimuksen suuntaan. Puheilmaisun ja suullisen esitystaidon opetusta tulee lisätä kaikessa opettajakoulutuksessa niin, että peruskoulun opettajilla on suuremmat valmiudet henkilökohtaisessa ilmaisussaan ja että he voivat antaa entistä paremmin puheopetusta myös oppilailleen.

Yksilön itseilmaisua estävät monet äänen ja artikulaation alueella ilmenevät häiriöt, jotka ovat monelle henkilökohtainen ongelma ja estävät ammatillisessa ja yksilöllisessä itsensätoteutuksessa. Sen vuoksi puhe- ja äänihäiriöihin erikoistuneita opettajia tarvitaan kouluissa, sairaaloissa, vammaislaitoksissa, kansanterveyskeskuksissa ja yleensä yhteiskunnassa. Puheterapeuttien saatavuudessa maan eri osat ovat kuitenkin eriarvoisessa asemassa. Sen vuoksi erityisopettajien määrällinen valmistus tulee saattaa vastaamaan kentän tarvetta.

4.2. Lausuntataide ja lausuntataiteilijat

Lausuntataiteen perusta on suomalaisessa kansanperinteessä. Se on saavuttanut asemansa itsenäisenä taidelajina ja luovana ilmaisumuotona kirjallisuuden, ennen muuta runouden esilletuojana sekä osana suomalaista iltama- ja juhlaperinnettä. Lausuntataide on antanut runoudelle elinvoimaa ja vaikuttanut sen kehitykseen samalla, kun sillä on ollut kielenkehitystä edistävä tehtävä.

Lausuntataiteilijain omat ohjelmakokonaisuudet, lausuntaesitykset radiossa ja televisiossa sekä kirjalliset äänilevyt tarjoavat jatkuvasti esiintymistilaisuuksia ja pitävät lausuntaa esillä itsenäisenä taiteen lajina. Työtilaisuuksien organisoinnin hajanaisuus ja sattumanvaraisuus vaikeuttaa kuitenkin suuresti taiteilijain työskentelyä. Sen vuoksi alan yhteisjärjestön yhteyteen tulisi saada palvelupiste, joka välittää tietoja taiteilijoista ja heidän esityskokonaisuuksistaan kouluille ja kirjastoille sekä antaa lausuntasarjojen käytännön järjestelyissä.

Lausuntataiteilijoille tulee varata riittävästi valtion apurahoja ja turvata lausuntataiteen edustus valtion näyttämötaidetoimikunnassa. Lausuntataiteen tilasta, taiteilijain toimeentulosta ja lausuntataiteen tukimuodoista on tehtävä selvitys. Kokemukset lausuntataiteen läänintaiteilijoista, sekä itsenäisinä että teatteritaiteeseen yhdistettynä ovat antaneet hyviä tuloksia. Jokaiseen lääniin tarvitaan kuitenkin myös koulutus- ja ohjaustehtäviin suuntautuvia tämän alan taideohjaajia.

4.3. Lausuntataiteen koulutus

Lausuntataiteen koulutusta antavat Suomen Puheopisto, puheopin arvosanojen suorittamisen yhteydessä yliopistot, erityisammattiryhmille Sibelius-Akatemia ja Teatterikorkeakoulu, yksityisopettajat sekä Suomen Lausujain Liiton kesäkurssit.

Lausuntataiteen koulutus on kuitenkin riittämätön eikä ulotu kaikkiin alan koulutusta tarvitseviin. Sen vuoksi mm. paine kurssitoiminnan laajentamiseen on ilmeinen. Lausuntataiteen koulutusta tulee voida jatkaa erityislinjana myös Suomen Puheopiston yhteydessä.

4.4. Lausuntataiteen harrastus

Lausuntataiteen harrastus tarjoaa yksilölle persoonallisuutensa ilmaisu- ja kehittämiskanavan. Harrastusta kehittävät juhlat, katselmukset, taidetapahtumat ja kulttuurikilpailut. Harrastusta voidaan lisäksi edistää kansalaisopistojen lausuntapiirein, harrastajateatterityöllä, jonka kurssitoimintaan puheilmaisu ja lausunta soveltuvat luontaisesti, sekä laajentamalla lausuntataiteen kurssitus kattavaksi ja kasvavaa koulutustarvetta vastaavaksi. Kansanopistojen ja kansankorkeakoulujen yhteydessä tulee antaa lausuntataiteen opetusta ainakin kerhomuotoisena.

Kansalaisopistojen, kansanopistojen ja kansankorkeakoulujen yhteyteen tulisi saada puheilmaisun ja lausunnan lehtoreita, joiden asiantuntemusta voidaan soveltaa mm. puhe-, lausunta- ja näyttämöpiireihin ja kansalaisjärjestöjen toimintaan. Tätä paikallistasoista ohjaustyötä täydentämään tarvitaan läänikohtaiset taideohjaajat.

5. TANSSITAIDE

5.1. Tanssi ja tanssitaiteilijat

Tanssi on ihmisen kokonaisvaltainen itseilmaisun keskeinen muoto. Vaikka ammattitaiteen osuus tanssissa on vahvistumassa, Suomi tarjoaa vielä työtä varsin suppealle ammattikunnalle.

Tanssin osuutta tulee vahvistaa kiinnittämällä huomiota kansallisen balettitaiteemme asemaan. Suurimpien teattereiden ja musiikkiteattereiden yhteyteen tarvitaan sekä puhenäyttämön tukena että itsenäisin produktioin esiintyviä tanssiryhmiä. Musiikkiteattereille tulisi antaa lisättyä valtionapua päätoimisen tanssi- ja balettimestarin sekä tanssiryhmän kiinnittämiseen. Myös tanssiteatteriryhmien perustamista ja toimintaa tulee rohkaista.

5.2. Tanssitaiteen kasvatus ja koulutus

Tanssin alkuperä ja erottamaton ominaisuus on ihmisen kokonaisvaltainen ilmaisu. Sen vuoksi tanssinopetuksen tulee kuulua osana liikuntakasvatukseen. Sen tulisi saada sijaa kaikessa lapsen kasvatuksessa leikkikouluista, lastentarhoista ja päiväkodeista alkaen. Koulun liikunnanopetuksen yhteydessä tulisi opettaa omia, naapurimaittemme ja heimokansojemme kansantansseja, vanhoja ja uusia seuratansseja ja klassisen tanssin alkeita.

Balettikoulut antavat tanssitaiteen harrastajille pitkäjänteisempää opetusta. Niiden opettajina käytetään myös kouluttajia, joilta puuttuu sekä tanssijan peruskoulutus että tanssinopettajan koulutus. Sen vuoksi opettajien taiteelliseen pätevyyteen, koulutukseen käytettävään aikaan ja koulutuksen laatuun on kiinnitettävä huomiota.

Ammattitanssijoiksi ja tanssinopettajiksi aikovien tulee saada opistotasoista tanssikoulutusta. Tällainen oppilaitos tulisi olla maamme suurimmissa keskuksissa. Suomen Kansallisoopperan yhteydessä toimiva opistotasoinen tanssikoulutuslaitos antaisi oppilaille käytännön harjoitusmahdollisuuksia oopperabaletin avustustehtävissä.

Alan korkein opetus tulee hoitaa Teatterikorkeakoulun yhteydessä toimivassa Tanssitaiteen laitoksessa. Sen ensimmäinen ja tärkein tehtävä on ammattitaitoisten tanssinopettajien koulutus. Koulutuksen tulee sisältää klassisen baletin lisäksi mm. kansantanssia, jolloin erikoistuminen turvaa paremmin työmahdollisuuksia eri puolilla maata mm. järjestöjen ja balettikoulujen tanssinopettajina. Korkeimman tanssinopetuksen tulee niveltyä myös Sibelius-Akatemian opetukseen, sillä luovat tanssitaiteilijat tarvitsevat musiikillista koulutusta.

Alan suppeuden vuoksi on välttämätöntä taata riittävästi koulutustilaisuuksia opiskeluun ulkomailla.

5.3. Kansantanssi

Kansantanssin suosio perustuu yhdessäolon tärkeyteen ja tanssin sosiaaliseen merkitykseen. Kansantanssi on kansallisen kulttuurin värikäs ilmaisin. Siksi se soveltuu hyvin kulttuurimme edustajaksi kansainvälisesti.

Suomalaista kansantanssia, tanhua, tulee vaalia ja säilyttää edistämällä tutkimustyötä ja siirtämällä tanhuperinne seuraaville sukupolville. Tämän rinnalla on syytä luoda kansantanssin pohjalta uutta kansallista tanssiohjelmistoa, kansantanssikoreografioita, joissa käytetään vapaammin tanssillisia ilmaisumuotoja ja sävellettyä musiikkia.

Kansantanssin harrastajille tulee järjestää riittävästi ohjaajakoulutusta. Tanssinharrastusta edistävät myös kansantanssia sisältävät, korkeatasoiset kulttuuritapahtumat ja kilpailut.

6. KUVATAITEET

6.1. Kuvataiteet ja kuvataiteilijat

Kuvataide auttaa hahmottamaan ja tajuamaan ihmistä, hänen ympäristöään ja elämää yleensä. Pelkistämällä, korottamalla ja tulkitsemalla visuaalisesti elämää se tuottaa ihmiselle esteettistä ja älyllistä nautintoa.

Kuvataiteen tulee olla mahdollisimman monipuolisesti kaikkien kansalaisten saavutettavissa. Sen vuoksi yhteiskunnan tehtävänä on luoda edellytyksiä taiteilijoiden työllistämiseksi. Toimeentulo on parhaiten turvattavissa muiden taiteenalojen tavoin taiteilija- ja kohdeapurahoin sekä kehittämällä taiteilijapalkkaa. Määräaikaisilla kohdeapurahoilla voidaan myös tukea lahjakkaita harrastajia. Suurimmilla paikkakunnilla tulisi pyrkiä perustamaan kunnallisia taiteilijavirkoja.

Kuvataidekilpailut on luovan ja elävän taiteen edistämismuoto, jolla kuvataiteilijat pääsevät esiin laadullisin perustein. Taiteilijat tarvitsevat edullisia valtion lainoja työskentelytilojen rakentamiseen ja vuokraamiseen. Taideyhdistysten ateljee- ja näyttelytilojen hankintaa tulee myös kannustaa.

Tekijänoikeudelliset kysymykset tulee selvittää harkitsemalla mm. taiteilijan omistamien näyttelyteosten lainauskorvauksen käyttöönottoa. Valvontaa on tehostettava mm. luvattoman jäljentämisen estämiseksi.

Julkisten tilojen taidehankinnoissa on tavoitteena monien kulttuurimaiden mallin mukaan käyttää lakisääteisesti kaksi prosenttia rakennuskustannuksista taidehankintoihin. Erityisesti veistotaidetta tulisi monipuolistaa hankkimalla julkisin varoin enemmän vapaa-aiheisia töitä.

Valtion taidehankintojen tulee edustaa monipuolisesti eri puolilla Suomea toimivien taiteilijain töitä. Kuntien tulisi kuulla hankinnoissaan asiantuntijoina lääninsä taidetoimikuntaa ja alueen taiteilijaseuraa pitäen lähtökohtana oman alueensa lahjakkaiden taiteilijoiden tukemista.

6.2. Kuvataiteen tarjonta

1970-luvulla on taidepalveluja ulotettu suurten keskusten ulkopuolella kahden merkittävän uudistuksen, aluenäyttely- ja aluemuseotoiminnan myötä. Tilojen puute on kuitenkin haitannut aluemuseotoiminnan ja kuvataidepalvelujen toteutumista. Sen vuoksi on pyrittävä saamaan jokaiseen kuntaan näyttelyhuoneisto kiertäviä näyttelyitä ja alueen oman taiteilijaseuran järjestämää näyttelytoimintaa varten. Pienissä kunnissa näyttelytilaa voidaan sijoittaa muun kunnallisen rakennuksen, kuten kirjaston yhteyteen.

Valtakunnallinen päämuseo, Suomen Taideakatemian museo tulisi varata pääasiassa kansallisten taideaarteiden ja uusien taidehankintojen esittelyyn. Ateneumin rakennus tulee varata kokonaisuudessaan museon käyttöön. Suurille vaihtuville näyttelyille, kuten vieraileville kansainvälisille näyttelyille tulee hankkia omat tilat. Suomen Taideakatemian rinnalle tarvitaan toinen valtakunnallinen päämuseo maamme pohjoisosaan. Alueellisten taidemuseoiden toimintaa tulee tuntuvasti lisätä ja museoiden palveluita parantaa. Näyttelytoiminnan perustan muodostavat siten valtakunnalliset keskustaidemuseot, aluetaidemuseot ja taidekeskukset.

Kuvataiteiden ja kuvataidetietouden levittäminen painetussa muodossa, ennen kaikkea taidekirjoina, julisteina ja kuvataiteen tietokirjoina on vähäistä. Kotimaisen kuvataidekirjallisuuden monipuolistamiseksi kirjantekijöitä ja valokuvaajia tulee tukea apurahoin, jotta kaikki merkittävät kuvataiteen luojat jäävät saavutuksineen jälkipolvien tietoon taidekirjojen välityksellä.

6.3. Kuvataidekoulutus ja -kasvatus

Alan korkeimmasta koulutuksesta vastaa Suomen Taideakatemia. Kuvataidekoulutusta antavat myös Turun Piirustuskoulu ja Taideteollinen korkeakoulu. Yliopistot suorittavat kuvataidetutkimustyötä ja antavat alan tietopuolista koulutusta taidehistorian opetuksen yhteydessä. Alueellisella ja paikallisella tasolla koulutusta antavat maakunnalliset opistot, alueelliset kuvataideyhdistykset, taideleirit sekä kansalais- ja työväenopistot.

Lapsille ovat visuaalinen ilmaisu ja visuaalinen kasvatus tärkeitä. Niiden puuttumiseen ja kuvataiteen opetuksen heikkoon asemaan koululaitoksissa, ennenkaikkea peruskoulussa tulee kiinnittää painavaa huomiota.

7. ELOKUVA

7.1. Elokuvan merkitys

Elokuva on laajoja joukkoja tavoittava taidemuoto. Sen merkitystä ovat voimakkaasti lisänneet taustana olevan tekniikan, kuten äänen ja värien tallennuksen sekä televisiotekniikan kehittyminen.

Taiteellisten arvojensa lisäksi elokuva on merkittävä sivistyselämän muoto kulttuuristen, dokumentaaristen, tiedonvälityksellisten ja kasvatuksellisten tehtäviensä vuoksi. Se on kulttuurihistoriallisten virtausten ja tapahtumien tallentaja. Siksi sen asema ja kehittymismahdollisuudet tulee turvata.

7.2. Kotimainen elokuvatuotanto ja elokuvan maahantuonti

Yhteiskunta tukee kotimaista elokuvatuotantoa monin eri keinoin. Tuessa on kiinnitettävä huomiota taiteellisuuteen ja tuotannon monipuolisuuteen lisäämällä kotimaisen laatuelokuvan ja lyhytfilmien tuotantoa. Käytännössä tämä voidaan toteuttaa parhaiten Suomen Elokuvasäätiön jakamin tuotantolainoin ja -avustuksin sekä valtion ennakko- ja laatutuen turvin. Kotimaista tuotantoa kehitettäessä on huolehdittava erityisesti lastenelokuvasta.

Valtion tulee tukitoimin edistää korkeatasoisen ulkomaisen elokuvan saantia veropoliittisin keinoin sekä taiteellisiin harvinaisuuksiin sovellettavalla tappiotakuujärjestelmällä. Väkivalta- ja seksiviihteen esittämistä tulee ehkäistä ja muistaa tuontia valvottaessa heikkotasoisten filmien vahingollinen vaikutus.

7.3. Jakelu

Televisio on teattereiden rinnalla keskeinen elokuvien jakaja. Se voi tuoda elokuvataiteen jokaiseen kotiin. Siksi sen on tunnettava kulttuuripoliittinen ja kasvatuksellinen vastuu hankkiessaan elokuvien, ennen kaikkea sarjafilmien esitysoikeuksia. Television omalle teatteri-, elokuva- ja viihdetuotannolle tulee taata riittävät kehittymisedellytykset. Näin voidaan tarjota ulkomaiselle sarjaviihteelle kotimainen vaihtoehto. Television filmituotannossa on myös nykyistä enemmän muistettava lasten ja nuorten tarpeet.

Kunnallista elokuvatoimintaa tarvitaan varsinkin haja-asutusalueiden tarjonnan täydentäjänä. Valtion tehtävä on edistää tätä luomalla erityinen tappiotakuujärjestelmä, joka mahdollistaa laatufilmien esittämisen joko kunnallisena elokuvatoimintana tai kunnan ja yrittäjän yhteistyönä.

Elokuvakerhot tarjoavat kehittävän taideharrastuksen. Ne tuovat korkeatasoisia laatufilmejä saataville esittämällä uusintoja ja filmejä, joita ei nähdä kaupallisissa teattereissa. Kerhot levittävät elokuvatietoutta mm. erilaisin teemasarjoin. Niiden merkitys on suuri kaupungeissa taiteellisten vaihtoehtojen tarjoajina. Haja-asutusalueilla kerhot tuovat elokuvataidetta myös sinne, missä ei ole käytettävissä kiinteitä tiloja ja välineistöä filmien esittämiseen.

Kansalais- ja työväenopistojen sekä harrastaja- ja kulttuurijärjestöjen elokuvatoimintaa tulee kannustaa. Erityistä huomiota tulee kiinnittää kiertuetoiminnan laajentamiseen. Kiertuetoiminta laitteistoja vuokraamalla on taloudellisesti edullista sekä mahdollistaa laadultaan ja valikoimaltaan monipuolisen tarjonnan.

Elokuva-arkiston yhteyteen tulee saada kerhoja ja kiertueita palveleva, valtakunnallinen filmipankki.

Visuaalisina kasvattajina ja elokuvatietouden levittäjänä alan tietokirjallisuutta, aikakauslehtiä ja muuta julkaisutoimintaa tulee kannustaa ja tukea taloudellisesti.

7.4. Elokuvakasvatus ja -koulutus

Elokuvakasvatuksella lisätään eri kohderyhmien tietoisuutta elokuvasta, sen sanomasta ja vaikutuksesta. Elokuvakasvatus on otettava opettajien koulutusohjelmaan ja alalta on pikaisesti saatava suomenkielistä oppimateriaalia. Visuaalinen koulutus elokuvakasvatuksen muodossa on aloitettava peruskoulussa.

Läänien elokuvasihteerikokeilua tulee tukea valtion toimenpitein.

Elokuva-alan koulutusta antavat Taideteollinen Korkeakoulu, Yleisradio ja yksityiset kouluttajat. Keskustapuolue tukee tällaista koulutuksellista monipuolisuutta ja korostaa korkeakoulutasoisen opetuksen laajentamista.

7.5. Elokuva-alan hallinto

Valtion taidehallinnossa elokuvataidetoimikunnalla on keskeisin yleisen elokuvapolitiikan seuranta- ja edistämistehtävä. Elokuvatuotannon edistäminen ja tukeminen kuuluvat Suomen Elokuvasäätiölle. Sen resursseja eri tuotantotukien puitteissa tulee lisätä. Säätiötä kehitettäessä tulee välttää virkakunnan liiallista kasvua taiteelliseen toimintaan varattujen varojen kustannuksella.

Elokuvakerholiikettä tulee kehittää siten, että se palvelee laajasti ja monipuolisesti kaikkia elokuvakerhoja.

7.6. Arkistointi ja kopiointi

Valtion elokuva-arkistolle tulee taata riittävästi varoja arkistointi- ja kopiointitehtäviin. Elokuvien ja merkittävien televisio-ohjelmien säilyttäminen ja uuskopiointi on turvattava lailla. Vanhojen kotimaisten elokuvien pelastaminen on saatava päätökseen.

Uuskopioitaessa tulee taata filmien monipuolinen saanti kerhokäyttöön 35 mm:n filmejä kaventamalla sekä edistämällä 16 mm:n kopioiden valmistamista ja levittämistä.

7.7. Kaitafilmaus

Kaitafilmaus on voimakkaasti lisääntynyt harrastus. Sitä ylläpitävien kerhojen, kansalaisjärjestöjen ja koululaitosten hankkeita tulee rohkaista. Kaitafilmausta tulee tukea mm. läänien taidetoimikuntien kautta.

8. VALOKUVATAIDE

8.1. Valokuvataiteen merkitys

Valokuva on tehokas ilmaisumuoto ja taidelaji. Se kehittää visuaalista hahmottamista, ilmaisukykyä ja havaintoherkkyyttä. Taiteellisten ja kasvatuksellisten arvojensa lisäksi sen merkitys tiedonvälittäjänä ja tapahtumien tallentajana on suuri.

Valokuva, elokuva ja kuvataiteet ovat keskenään rikastuttavassa vuorovaikutuksessa.

8.2. Ammattimainen valokuvaus

Pääosa ammattivalokuvaajista työskentelee lehdistössä, muussa julkaisutoiminnassa, valokuvastudioiden taiteilijoina tai alan yksityisyrittäjinä.

Valokuvaajia tulee käyttää myös oman alansa ammattilaisina tutkimuksen kenttätyössä luomalla museoihin, kuntiin ja lääneihin valokuvaajien virkoja läänintaiteilija- ja taideohjaajajärjestelmiä kehittämällä.

Valokuvaajien työskentelymahdollisuuksia on pyrittävä parantamaan niin taiteen tuen kuin työtilaisuuksien ohjauksen osalta, jotta vältettäisiin ammatillisesti pätevän ja alueen oloihin erikoistuneen työvoiman siirtyminen rikkaampien työtilaisuuksien ja tukilähteiden äärelle Etelä-Suomeen.

Valokuvaajien tekijänoikeudellista asemaa tulee parantaa saattamalla voimaan muihin luoviin taiteisiin nähden yhtenevä, tekijänoikeuslakiin perustuva 50 vuoden suoja. Alaa rasittava liikevaihtovero on luovan työn osalta poistettava pikaisesti.

Alan ammattiin johtavaa koulutusta antavat Taideteollinen Korkeakoulu ja opistotasoisena Lahden taideteollinen oppilaitos. Alueellisesti voidaan valokuvaajien jatko- ja täydennyskoulutus hoitaa muun visuaalisen koulutuksen, osittain myös viestinnällisen koulutuksen yhteydessä ja erityisesti perustetuissa koulutuspisteissä, kuten kuvaamataidon- ja äidinkielen opettajien kuvallisen viestinnän opetus kesäyliopistoissa.

8.3. Julkaisu- ja näyttelytoiminta

Valokuvataiteen museo toimii museo- ja näyttelytiloiksi kelvottomassa ja museotoimintaa ajatellen vaarallisissa tiloissa. Valokuvataiteen museon asema tulee rinnastaa muiden taidealojen päämuseoihin valtiollistamalla se tai luomalla sille muutoin kunnolliset toimintaedellytykset. Samassa yhteydessä museon tila- ja mahdollinen paikkakuntakysymys on ratkaistava.

Alueellista valokuvan esilläoloa on aktivoitava sisällyttämällä museoiden, kirjastojen, gallerioiden ja muiden julkisten tilojen näyttelyohjelmistoon valokuvanäyttelyitä.

Valokuvateosten omaehtoisen julkaisemisen mahdollistama kustannustukijärjestelmä on tarpeellinen ja kiireellinen uudistus jo olemassaolevien valokuvakokoelmien tallentamiseksi ja julkistamiseksi. Käytännössä tämä tapahtuu parhaiten siten, että valtion valokuvataidetoimikunta myöntää taiteilija- ja kohdeapurahojen lisäksi kustannusriskin lainoja uusien valokuvateosten julkaisemiseen.

Valokuvakulttuuria ja -tietoutta edistetään tukemalla alan kirjallisuuden leviämistä, julkaisu- ja näyttelytoimintaa sekä valokuvauskilpailujen järjestämistä.

8.4. Arkistointi

Arkistointia tulee parantaa estämällä dokumentaarisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden valokuvien häviäminen ja tuhoutuminen sekä turvaamalla maamme uraauurtavien valokuvaajien elämäntyön säilyminen jälkipolville.

Jokaiseen kuntaan, esimerkiksi kirjaston yhteyteen tulisi perustaa valokuva-arkisto, johon yhteistyössä alueellisen museotoiminnan kanssa kootaan mitä pikimmin säilyvään ja hyödynnettävään muotoon saatetut valokuvakokoelmat, joita kartutetaan jatkuvasti uusilla kuvilla.

8.5. Valokuvausharrastus

Nykyisessä kasvavassa kuvatulvassa on yhä suurempi tarve kriittiseen kuvan erittelyyn. Valokuvan erittelyn ja ymmärtämisen opetus on aloitettava jo peruskoulussa ja sisällytettävä siellä kuvaamataidon- ja äidinkielen opetukseen. Sitä varten on kouluissa järjestettävä välineet ja tilat. Kuvaamataidon ja äidinkielen opettajien täydennyskoulutuksessa on otettava huomioon valokuvaan perustuva opetus.

Eri kansalaisjärjestöjen sekä kansalais- ja työväenopistojen ylläpitämää valokuvausharrastusta ja ohjausta tulee kannustaa. Siten mm. kunnollinen tekninen välineistö on taloudellisista rajoituksista huolimatta harrastajakuvaajien laajassa käytössä.

Kuvausharrastusta tulee motivoida antamalla yksittäisten valokuvaajien, ryhmien tai järjestöjen tehtäviksi sellaisia kuvausprojekteja, joilla on yleisempää merkitystä.

9. KOTI-, KÄSI- JA TAIDETEOLLISUUS

9.1. Koti- ja käsiteollisuus

Koti- ja käsiteollisuuden keskeiset ammattialat pohjautuvat perinteisiin käsityö- ja taitoammatteihin. Ne ilmentävät kunakin aikakautena alan ammattitaitoa, kansan tai alueen väestön kulttuuria, vuorovaikutussuhteita, elämäntapaa, luonnon- ja materiaalin tuntemusta ja esteettistä näkemystä. Niillä on varteenotettava merkitys tarjottaessa vaihtoehtoja ulkomaisille ja ylikansallisille virtauksille.

Koti- ja käsiteollisuuden raja ei ole täsmällinen. Edellisellä tarkoitetaan etupäässä perinteisiin malleihin ja työtapoihin pohjautuvaa käsityötä, kun jälkimmäisellä on voimakkaammin elinkeinollinen luonne.

Yritystoimintana koti- ja käsiteollisuus ovat työvoimavaltaista pienteollisuutta, joka tuo käyttöön kotimaisia materiaaleja. Koti- ja käsiteollisuudessa on säilynyt tuotantoprosessin kokonaishallinta toisin kuin pitkälle teknisesti eriytyneessä teollisessa tuotannossa. Elinkeino- ja työelämässä lisääntyvä automaatio, taloudellinen yhdentyminen, energian niukkuus, saasteongelmat ja elinympäristön yksipuolistuminen asettavat sen vuoksi kestohyödykkeitä tuottavan koti- ja käsiteollisuuden yritystoiminnan ja tuotesuunnittelun merkittävään asemaan.

Koti- ja käsiteollisuutta tulee tukea valtion toimenpitein mm. kiinnittämällä huomiota alan yritysten rahoitustarpeisiin. Lainoitusta voidaan kanavoida mm. Kehitysaluerahaston ja Investointirahaston kautta. Myös maatilatalouden kehittämisrahaston varoista myönnettävien lainojen käyttöä maatilatalouksien yhteydessä harjoitettavan koti- ja käsiteollisuuden investointien rahoitukseen olisi kehitettävä. Valtion toimesta on järjestettävä alan pienille ja keskisuurille yrityksille ohjausta muotoilussa. Ohjauksen tarve on suuri varsinkin haja-asutusalueilla.

9.2. Taideteollisuus

Taideteollisen suunnittelun tekevät ammattitaiteilijat. Taideteollisuus käsittää teollisen ja taideteollisen muotoilun, kuten huonekalu-, tekstiili-, keramiikka-, lasi- ja korusuunnittelun, taidekäsityön, esineellisen käyttötaiteen ja tuotekehittelyn.

Taideteollisuuden juuret ovat perinteisessä esinekulttuurissa. Muotoilu on saanut vahvoja virikkeitä kansantaiteesta, minkä vuoksi sitä voidaan osittain pitää kansantaiteen sovellutuksena. Korkeatasoinen taideteollisuus mahdollistaa maata tunnetuksitekevän viennin.

Hyvässä teollisessa muotoilussa yhdistyvät tarkoituksenmukaisuus, taloudellisuus ja kauneus. Antamalla taideteolliselle ja teolliselle muotoilulle mahdollisuudet vaikuttaa teollisuudessa saadaan tarkoituksenmukaista ja taloudellista tuotantoa. Ympäristömme esineistö vaikuttaa voimakkaasti kauneuskäsitysten muodostajana. Sen vuoksi ammattitaitoista taideteollista ja teollista suunnittelua tulee tukea.

Taidekäsityö rikastuttaa yksilöllisillä ratkaisuilla ympäristöämme. Myös julkisten tilojen taidehankinnoissa on otettava huomioon taidekäsityö, kuten tekstiili- ja keramiikkataide.

9.3. Kotiteollisuusneuvonta

Kotiteollisuusneuvonnan kulttuuripoliittisina päämäärinä on säilyttää ja kehittää pääväestön ja vähemmistöjen käsityö- ja perinnekulttuuria. Elinkeinopoliittisena päämääränä on tarjota mahdollisuus kannattavaan elinkeinon harjoittamiseen ammattina, sivuelinkeinona tai osa-aikatyönä. Sosiaalipoliittinen päämäärä on ylläpitää osatyökykyisten henkistä vireyttä ja parantaa heidän toimeentulomahdollisuuksiaan.

Kotiteollisuusyhdistysten neuvonta-asemien kurssi- ja neuvontatyö on osoittautunut tehokkaaksi. Tavoitteena on neuvonta-aseman perustaminen jokaiseen alue- ja paikalliskeskukseen, jossa sen toiminnalle on edellytykset. Opastusta tulee laajentaa myös ns. miesten käsitöihin, kuten kovien materiaalien, puun ja metallin käyttöön.

Kotiteollisuuden neuvontajärjestelmä sekä kansalais- ja työväenopistojen käsityön harrastuspiirit ovat toisiaan täydentäviä. Niiden keskinäistä työnjakoa ja yhteistoimintaa tulee kehittää. Kansalais- ja työväenopistojen kautta on mahdollista saada koti- ja käsiteollisuusneuvontaan tiloja ja välineistöä. Opistoihin pitäisi perustaa lisää tekstiilityön opettajien päävirkoja tai kuntiin ns. kunnanopettajien virkoja, jolloin taattaisiin tasokas opetus ja harrastuksen kehitysmahdollisuudet.

Kädentaitojen siirtyminen sukupolvelta toiselle on tärkeää. Siksi käsityön opetus kouluissa tulee turvata. Tutkimustyötä on valtion tuen turvin tehostettava, jotta kunkin maakunnan ja suppeampien alueiden perinteiselle käsityötaidolle oleelliset piirteet saadaan selvitetyksi ja hyödynnetyksi nykyajan kotiteollisuudessa. Tällöin tulee huolehtia myös kansallisten vähemmistöjemme koti- ja käsityöalojen neuvonnasta ja tutkimustyöstä. Kotiteollisuusneuvonnalla tulee myös edistää vanhan esineistön korjaamistaidon säilyttämistä. Kehitysaluerahaston kanssa tulee lisätä suunnittelu- ja tutkimusyhteistyötä.

9.4. Koulutus

Koti-, käsi- ja taideteollisuusopetusta antavat osittain toisistaan erillään alan järjestöt ja kotiteollisuuskoulut, opistoasteiset taideteollisuusoppilaitokset ja Taideteollinen korkeakoulu. Koulutuksen uudistamiseksi on tavoitteena luoda yhtenäinen koulutusjärjestelmä, johon sisältyvät ammatillinen kouluaste ja opistoaste sekä Taideteollisen korkeakoulun käsittävä korkeakouluaste. Koulutuksellisten umpiperien välttämiseksi opintojen tulee niveltyä myös yliopistojen ja korkeakoulujen opettajainvalmistuslaitosten käsityönopettajakoulutukseen.

Yksityiset ja kunnalliset kotiteollisuuskoulut on niiden halutessa muutettava asteittain kuntainliittopohjaisiksi tai niistä on tehtävä valtion kouluja. Vain muutamaan toimintapisteeseen rajoittuva opistotasoinen koulutus on laajennettava koko maan kattavaksi. Kullakin alueella tulee koulutuksessa vaalia maakunnallista omaleimaisuutta.

Koulutusta tulee kehittää siten, että saadaan pienelle ja keskisuurelle yritystoiminnalle ammattitaitoisia työntekijöitä sekä kyvykästä suunnittelu-, esimies- ja työnjohtohenkilöstöä.

On välttämätöntä luoda myös hyvät yhteydet tekniseen ja kaupalliseen koulutukseen sekä mm. kansantieteen ja taidehistorian tutkimustyöhön. Kuvataidekoulutus sekä koti-, käsi- ja taideteollisuuskoulutus soveltuvat keskiasteella toistensa yhteyteen.

9.5. Tallennus

Valtion taideteollisuusmuseon toteuduttua on saatava aikaan valtakunnallinen koti- ja käsiteollisuusmuseo ja malliarkisto. Olemassaolevat käsityökokoelmat, mallit ja piirustukset tulee koota pysyviksi näyttelyiksi ja yhtenäiseksi malliarkistoksi perustamalla sekä maakunnallisia arkistoja että valtakunnallinen museo ja arkisto. Kunnollisten tilojen saanti tähän tarkoitukseen mahdollistaa malliston täydentämisen ja hyödyntämisen tuotesuunnittelussa sekä koti- ja käsiteollisuudessa.

10. ARKKITEHTUURI

10.1. Yhdyskuntasuunnittelu ja rakennustaide

Yhdyskuntasuunnittelun tuloksena on ympäristön rakentaminen ja muuttuminen. Sen vuoksi yhdyskuntasuunnittelussa ja rakentamisessa tulee muistaa ensisijaisesti ympäristön kokonaisuus ja harmonia. Kaavoituksessa tulee tehokkuusnäkökohtien lisäksi ottaa huomioon viihtyvyystekijät.

Suomalaisella rakentamisella on pitkät ja kunniakkaat perinteet. Rakentamisen voimakas kasvu, rakennustekniikan nopea muuttuminen ja vastuun siirtyminen käyttäjältä rakennusten tuottajalle on katkaissut ehjän kehityksen. Sen seurauksena ihmisen kauneustaju on hämärtynyt. Korkeatasoista arkkitehtuuria esiintyy julkisessa rakentamisessa, mutta sen sijaan ihmisen arkipäivän elinympäristö rakennetaan kauneusarvoista välittämättä. Huonosti suunniteltu tai laiminlyöty elinympäristö luo vieraantumista, joka ilmenee mm. sosiaalisina häiriöinä ja turvattomuutena.

Maaseudun tyhjeneminen ja kaupunkimaisten yhdyskuntien räjähdysmäinen kasvu on ohitettu. Yhteiskuntasuunnittelun tulee ennakoida kehitys ja suunnittelun tulee pohjata todellisiin näkymiin, jotka on odotettavissa jo lähitulevaisuudessa. Yhdyskuntiemme kasvun vähentyessä kehittymisen painopiste on suunnattava peruskorjaus- ja täydennysrakentamiseen. Kaiken rakentamisen tulee liittyä olemassaolevaan ja sopeutua siihen.

Koska rakennukset säilyvät kymmeniä, jopa satoja vuosia, materiaalin ja muotojen vaihtuminen lyhytikäisten muotivirtausten innoituksesta kansainvälisiä jäljitelmiä soveltamalla ja miljöökokonaisuuksia rikkomalla on vastuuntunnotonta. Kaikessa rakentamisessa tulee muistaa asumisen ja elämisen laatu, luonnon ja ympäristön harmonia sekä perinteiden kunnioitus.

Rakennusteollisuudessa on rakennusten luonteelle ja kulttuuri-ilmeelle annettava paino, ei vain hinnalle ja toimitusvauhdille. Rakennusalan tuotteille on saatava yrityksistä riippumaton julkinen laaduntarkkailujärjestelmä. Teollisten tyyppitalojen tulee pohjautua kansalliseen rakennuskulttuuriin ja niissä tulee säilyttää alueellinen omaleimaisuus.

10.2. Koulutus

Arkkitehtien, rakennusmestareiden ja alan muun suunnittelukunnan koulutuksessa tulee korostaa esteettisiä, eettisiä ja ekologisia arvoja. Koulutukseen tulee kuulua riittävästi kulttuuri- ja rakennushistoriallisia ja taiteellista opetusta. Ympäristökehityksen ymmärtämisen ja oikean peruskorjaustekniikan oppimisen vuoksi koulutukseen tulee säilytä kansanomaisen rakentamisen tekniset, taloudelliset ja esteettiset perusteet. Koulutuksen tavoitteena on ympäristön huomioonottava rakentaminen.

Rakennuslautakuntien kokoonpanoon tulee kiinnittää nykyistä enemmän huomiota, sillä jäsenten vaihtuvuus on suuri eikä suurimmassa osassa maamme rakennuslautakuntia ole lainkaan alan koulutuksen saanutta henkilöä. Sekä ammattilaisten että luottamushenkilöiden jatkokoulutusta tulee voimakkaasti lisätä.

10.3. Kaupunkirakentaminen

1960- ja 1970-luvun arkkitehtuuria leimannut laadun ja määrän kasvava epäsuhde oli seurauksena väestön siirtymisestä kaupunkeihin, tiiviiden asutusten sattumanvaraisesta sijoittumisesta ja ylikasvusta. Ylikuumentunut kasvukausi hajoitti kaupungit kerrostalokasautumiksi, ajokaistavyöhykkeiksi ja irrallisiksi palveluiden tehokeskuksiksi.

1960- ja 1970-luvuilla rakennetut lähiöt tulee saneerata. Kerrostaloalueita voidaan parantaa lapsiperheiden asuntoalueina kehittämällä kerrostalojen pohjaratkaisuja sekä piha- ja korttelisuunnittelua. Lähiöitä on parannettava istutuksin sekä kehittämällä pihojen ja yleistilojen käyttöä asukkaiden vapaa-ajan tarpeisiin. Kaupunkien arvokasta rakennuskantaa peruskorjaamalla säilytetään vanhaa rakennuskulttuuria ja edistetään kaupunkimiljöön moni-ilmeisyyttä.

Kaupunkirakentamisessa tarvitaan tavoiteohjelmaa, missä annetaan kehykset kaupunkien kehittämiseksi viihtyisimmiksi. Uusien asumiskeskusten rakentaminen neitseelliseen maisemaan vähenee ratkaisevasti. Kaupunkiasutusta laajennettaessa on tärkeää taata kaupunkien toiminnallinen monipuolisuus mm. siten, että työpaikkoja ja asuntoalueita on toistensa yhteydessä ja että kaupunkimaisemassa säilyy viljelys- ja metsämaata alkuperäisessä tarkoituksessaan.

10.4. Maaseuturakentaminen

Talonpoikaisen rakennusperinteen vaaliminen on maaseudun rakennuskulttuurin perustehtävä. Maanviljelysmaisemassa rakentamisvirheet tulevat korostetusti esille. Rakennusperinne on tärkeää, sillä uudisrakentaminen useimmiten sijoittuu jo olemassaolevaan rakennusryhmään.

Maaseutuarkkitehtuuriin erikoistuneista suunnittelijoista on puute. Maaseudun, erityisesti viljelijäväestön asuinrakennuksiksi tarjotaan taajamien omakotitaloiksi tarkoitettuja tyyppitaloja, jotka soveltuvat huonosti maisemaan ja viljelijäperheen tarpeisiin ja joista puuttuu talonpoikaisen asumisen luonne ja perinne. Maisemallinen kokonaisuus tulee ottaa huomioon myös maatalouden ulkorakennusten, kuten viljankuivaajien ja varastotilojen rakentamisessa sekä kaikissa yhdyskuntaratkaisuissa, kuten teiden ja järvimaisemaan vaikuttavien loma-asuntojen suunnittelussa.

Maaseututaajamien ylimitoitetut ja jäykkiin normeihin perustuvat rakennuskaavat on muutettava vastaamaan kunnan todellisia edellytyksiä. Korkeat kerrostalot eivät sovellu maaseututaajamiin ja pieniin kaupunkeihin. Taajamissa tulee käyttää maastoon sopivia, ympäristön puustoa matalampia rakennuksia. Pientalojen tyyppisuunnitelmia kehitettäessä tulee muistaa, että kaupunkien rakennustyypit eivät aina sovellu maaseudulle. Erityisesti tulee kiinnittää huomiota kirkonkylämaisemaa hallitsevien julkisten rakennusten, huoltoasemien ja liikekeskusten ulkonäköön sekä tiejärjestelyihin.

Kunnilla tulee olla päätäntävaltaa kaikkeen rakentamiseen kunnan alueella. Kunnan päätäntävallalla voidaan turvata kuntalaisten etu mm. valtion laitosten, kuten tie- ja vesirakennushallituksen ja rautatiehallituksen rakennussuunnitelmissa.

Erityisesti maaseuturakentamisessa tulee liittää yhteen käytännöllisyys, ekologiset olosuhteet sekä rakennus- ja ympäristöperinne. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että rakentamisessa pyritään säilyttämään seudun luonnonympäristö ja rakennettu ympäristö harmonisessa tasapainossa. Yleensä tämä merkitsee perinteen tiedostamista uusia rakennuksia suunniteltaessa ja vanhoja korjattaessa. Tätä varten olisi syytä edistää paikallisten maisemanhoitosuunnitelmien laatimista yhteisvoimin ekologian, kulttuurihistorian ja kansatieteen asiantuntijoiden kanssa.

10.5. Rakentamisen kansalaistietous ja vaikutusmahdollisuudet

Voimakkaillakin kansalaismielipiteen ilmaisuilla on ollut vain vähäinen vaikutus rakennuspoliittisiin ratkaisuihin. Kuitenkin elinympäristömme rakentaminen vaikuttaa konkreettisesti elämäämme. Tarvitsemme sen vuoksi yhteisen elinympäristömme kehittämiseen vaikuttaaksemme kokonaisvaltaista, ympäristön huomioonottavaa kansalaistietoa yhdyskuntarakentamisesta, rakennuskulttuurista ja rakennuspolitiikasta.

Ihmisten tyylitajua tulee kehittää mm. tehokkailla julkisen tiedotusvälineiden asiantuntijaohjelmilla. Asuintalojen peruskorjauksia ja laajennussuunnitelmia varten tarvitaan asiantuntevia opaskirjoja ja -vihkoja.

Elinympäristön korkeaan laatuun tulee pyrkiä suunnittelun, valvonnan ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien yhteistuloksena. Vain harvoissa maalaiskunnissa ja noin puolella kaupungeista on julkisivuelin. Rakennustarkastajan merkitys suunnittelijana, rakentamisen valvojana ja rakennuslautakunnan esittelijänä kasvaa. Sen vuoksi rakennustarkastaja on saatava päätoimiseksi perustamalla tarvittaessa useamman kunnan yhteisiä virkoja.

Jokaisen sivistysvaltion tehtäviin kuuluu luonnon säilyttäminen sekä riittävien luonnonsuojelu- ja virkistysalueiden turvaaminen yleishyödylliseen käyttöön. Virkistys- ja luonnonsuojelualueiden perustamisessa seudun asukkaille tulee olla demokraattiset vaikutusmahdollisuudet jo suunnitteluvaiheessa.