KESKUSTAPUOLUEEN KUNNALLISOHJELMA

Varsin huomattava osa maamme julkisen hallinnon tehtävistä hoidetaan kuntien toimesta. Näiden tehtävien suorittajana kunnallishallintomme on osoittautunut tehokkaaksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Täysin perustein voidaankin sanoa, että kunnallinen itsehallintomme on kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksemme kulmakiviä. Meidän on edelleen syytä lujittaa kunnallishallintoamme, vahvistaa sen periaatteita ja samalla kehittää sitä ajan vaatimusten mukaisesti.

Voidakseen täyttää tehtävänsä kunnallishallinnon tulee olla riittävän itsenäinen niin, ettei sitä saateta tarpeettomasti valtiosta riippuvaiseksi. Kunnallishallinnon suhdetta valtionhallintoon on myös siinä suhteessa selvennettävä, ettei kuntien suoritettavaksi säädetä tehtäviä, jotka luonteensa mukaan kuuluvat valtiolle. Myös silloin kun kunnille annetaan uusia tehtäviä, on pidettävä huolta, että valtio riittävässä määrin osallistuu näiden tehtävien suorittamisesta aiheutuviin todellisiin kustannuksiin. Viime vuosien kunnallishallinnon kehitykselle on usein ollut tunnusomaista, että uusien tehtävien vuoksi kuntien menot ovat lisääntyneet. Etenkin heikommat kunnat ovat joutuneet suuriin taloudellisiin vaikeuksiin tai niiden äyri-hinta on noussut varsin korkeaksi.

Kunnallishallinto rakentuu ratkaisevasti kuntalaisten oman osanoton varaan yhteisten asioiden hoitamiseksi. Kunnallishallintoa on vastaisuudessakin niin kehitettävä, että kunnan asukkaiden ja kunnallisten luottamusmiesten harrastus ja mielenkiinto kunnallisia asioita kohtaan säilyy. Luottamustoimiin on pyrittävä valitsemaan taitavia ja kokeneita henkilöitä, jotka edustavat eri ammattialoja, eri ikäluokkia ja kunnan kaikkia osia. Nuoriso on saatava nykyistä yleisemmin kiinnostumaan oman kuntansa asioista ja sen edustajia on valittava luottamustoimiin enemmän kuin tähän saakka. Myöskään naisten nykyistä osuutta kunnallishallinnossamme ei voida pitää riittävänä. Luottamusmiesten kykyä ja taitoa hoitaa luottamustoimiaan on koulutuksen avulla jatkuvasti lisättävä.

Kuntien tehtävien lisääntyessä kasvaa myös viranhaltijain osuus kunnallishallinnossa. On luonnollista, että hallinnon tehokkaan hoitamisen vuoksi kunnalla tulee olla riittävä määrä viranhaltijoita, joita valittaessa on korostettava kyvyn ja taidon huomioon ottamista. Julkisen hallinnon palveluksessa olevan on kuitenkin ymmärrettävä asemansa yhteiskunnallisena palvelustehtävänä. Myös viranhaltijoiden täydennys- ja jatkokoulutusta on lisättävä.

Kuntamuodot ja kunnallispiirit

Yhteiskunnallisen kehityksen mukana ovat eri kuntamuotoja koskevat erot käytännössä jatkuvasti vähentyneet. Sen vuoksi on kaupunkeja, kauppaloita ja maalaiskuntia koskevia säännöksiä uudistettaessa ja kehitettäessä mahdollisuuksien mukaan pyrittävä eroavaisuuksien poistamiseen. Kuntamuotojen erojen jatkuvasti vähentyessä voidaan kauppala omana kuntamuotona poistaa, mitä vastaavaa kuntaa ei yleensä muissa maissa olekaan. Vähitellen on myös tutkittava, mitä mahdollisuuksia meillä on siirtyä vain yhteen kuntamuotoon. Niinikään on tutkittava, voidaanko etenkin suurten kuntien hallintoa tehostaa jakamalla kunta kunnallispiireihin.

Kuntauudistus ja kunnallisen jaotuksen muutokset

Kuntauudistuksen suunnittelun ja toimeenpanon avulla on pyrittävä kuntien palvelutason parantamiseen. Uudistusta toteutettaessa on kunnioitettava kuntien omia mielipiteitä. Hallintonsa tehostamiseen kunnille on tasavertaisina vaihtoehtoina annettava mahdollisuus joko muodostaa yhteistoiminta-alue tiettyjen yhteisten tehtävien hoitamista varten tai yhdistyä toisten kuntien kanssa.

Myös silloin, kun suoritetaan vuoden 1925 jaotuslain nojalla muutoksia kunnallisessa jaotuksessa, on kuntien mielipiteille annettava erityinen arvo. Alueliitoksia vastoin kuntien tahtoa on yleensä vältettävä.

Maakuntaitsehallinto ja kuntien yhteistoiminta

Kun peruskuntien hoidettavana jo nyt on varsin laajoja ja suuria kustannuksia vaativia tehtäviä, nämä tehtävät on pyrittävä siirtämään maakuntaitsehallinnon tai sitä vastaavan muun väliasteen hallinnon hoidettavaksi. Siten päästään nykyistä suurempaan alueelliseen oikeudenmukaisuuteen niin palvelusten antamisessa kuin myöskin niistä johtuvien kustannusten jakamisessa. Maakuntaitsehallinto luo myös mahdollisuudet monilla aloilla sellaiseen maakunnan taloudelliseen ja sivistykselliseen kehitystyöhön, johon yksityisten kuntien toimesta tai kuntien yhteistoiminnan avulla tähän mennessä ei ole voitu päästä. Maakuntaitsehallintoa toteutettaessa on huolehdittava siitä, että valtionavustus maakunnan hoitamien tehtävien osalta porrastetaan maakuntien tai niihin kuuluvien kuntien taloudellisen kantokyvyn mukaan.

Kuntien yhteistoiminnalla tulee aina olemaan tärkeä tehtävä kunnallishallinnossamme. Tarpeettoman suureksi paisunutta kuntainliittojen lukumäärää voitaisiin kuitenkin oleellisesti vähentää toteuttamalla maakuntaitsehallinto. Erityistä huomiota on kiinnitettävä siihen, että kuntainliittojen ja niihin kuuluvien kuntien suhteet saataisiin nykyistä läheisemmiksi niin, etteivät kuntainliitot olisi niin riippumattomia jäsenkunnista kuin mitä nyt on laita. Tästä on aiheutunut etenkin kuntien taloudenhoidossa monenlaisia haittoja.

Silloin kun on kysymys kuntien yhteisestä laitoksesta tai niiden yhteisesti ylläpitämästä virasta, sijaintikunta saa tästä huomattavan edun. Etenkin suurten laitosten kohdalla tämä etu on varsin suuri. Oikeudenmukaisuus edellyttää, että lainsäädäntöä kehitetään niin, että tämä etu jaetaan kaikkien yhteistoimintaan osallistuvien kuntien kesken. Tällöin luodaan samalla entistä paremmat edellytykset kuntien järkevälle yhteistoiminnalle.

Helsingin kaupungin ja sen ympäristökuntien yhteistoimintaan on kiinnitettävä erityistä huomiota. Tarvittaessa on pyrittävä erityislailla luomaan tälle yhteistoiminnalle riittävät edellytykset. Myös muiden kaupunkien ja kauppaloiden sekä niiden ympäristökuntien välistä yhteistoiminnan tarvetta on korostettava, sillä siinä esiintyneet puutteet ovat usein vaikeuttaneet seudun järkevää kehittämistä.

Kunnallistalous

Kuntien taloudellisessa kantokyvyssä esiintyvät eroavaisuudet ovat tulleet yhä yleisemmiksi ja jyrkemmiksi. Vastaisen kunnallispolitiikan keskeisin asia tuleekin olla näiden erojen poistaminen ryhtymällä kaikkiin sellaisiin toimenpiteisiin, joilla köyhien kuntien asemaa voidaan parantaa.

Kuntien tehtävien lisääntyessä on luonnollisesti kuntien talous jatkuvasti laajentunut. Jo tämänkin vuoksi järkevän kunnallistalouden harjoittaminen edellyttää entistä suuremman huomion kiinnittämistä suunnitteluun. Nykyaikana ei enää kunnissakaan voida selvitä yhden kalenterivuoden käsittävällä talousarviolla, vaan on pyrittävä pitemmän ajanjakson käsittäviin kuntasuunnitelmiin, jotka osoittavat miten kutakin hallinnonalaa kunnassa on kehitettävä, mitkä ovat sen vaatimat investoinnit ja miten rahoitus järjestetään. Kuntasuunnitelmien avulla voidaan päästä kunnallistaloudessa myös oikeaan säästäväisyyteen, mitä muutoinkin on syytä korostaa.

Kuntien ja valtion välisessä kustannustenjaossa on pyrittävä järkevään jakoon vastustaen viime vuosina useissa yhteyksissä esiintynyttä pyrkimystä siirtää kustannusrasitusta yhä enemmän kunnille. Valtionavustusten ja -lainojen maksatuksen viivästymisestä on usein aiheutunut kuntien taloudenhoidolle vaikeuksia, minkä vuoksi maksatusta olisi pyrittävä nopeuttamaan.

Kuntien keskeinen kustannustenjako on toteutettava porrastamalla valtionosuus nykyistä laajemmin ja hallinnon kaikilla aloilla siten, että taloudellisesti heikoille kunnille myönnetään enemmän valtionavustusta ja -lainaa kuin taloudellisesti vahvoille kunnille. Koska aina tulee esiintymään tapauksia, joita ei voida hoitaa edellä esitettyjen järjestelyjenkään avulla, valtion menoarvioon on vuosittain sisällytettävä määräraha, josta voidaan myöntää ylimääräisiä avustuksia heikoimmille kunnille, jotka lakisääteisten tehtävien hoitamiseksi niitä erityisesti tarvitsevat.

Kun kunnallisen toiminnan merkitys kansantaloudessamme on jatkuvasti lisääntynyt, myös kuntien ja kuntainliittojen luotonsaanti on turvattava. Yhtenä keinona tämän päämäärän saavuttamiseksi on kunnallisia yhteisöjä palvelevan rahalaitoksen, kunnallispankin, perustaminen, jonka tehtävänä olisi pitää huolta kunnallisten yhteisöjen luotonsaannista.

Kunnallisverotus

Verotulojen osuus on viime vuosina ollut kuntien tuloista keskimäärin noin 50 prosenttia, joten ne muodostavat varsin huomattavan tulolähteen. Yleisenä havaintona voidaan niinikään panna merkille, että veroäyrin hinta on säännöllisesti vuosi vuodelta noussut. Myös sen estämiseksi, ettei äyrin hinta muodostu kohtuuttoman korkeaksi, on syytä kiinnittää erityistä huomiota edellä käsiteltyyn kunnallistalouden järkevään hoitoon ja tehtävien hoitamisesta aiheutuneiden kustannusten jakamiseen.

Kiireellisesti olisi pyrittävä saamaan aikaan koko valtakuntaa käsittävä kuntien keskusrahasto, johon kerättäisiin tiettyjen suurten veronmaksajien kuten pankkien, vakuutuslaitosten, suuryritysten yms. verotulot, mitkä sen jälkeen jaettaisiin osaksi niiden kuntien kesken, jotka nykyisten säännösten mukaan ovat sanottuun verotuloon oikeutettuja ja osaksi niiden kuntien kesken, jotka ovat erityisen tuen tarpeessa.

Vero- ja talouspolitiikkansa hoidossa kuntien on syytä pyrkiä hyvinä aikoina siirtämään varoja verontasausrahastoon, joita huonoina vuosina voidaan käyttää äyrin hinnan pitämiseksi kohtuullisena.

Progressiivisen verotuksen toteuttaminen kunnallisverotuksessa ei näytä aiheelliselta. Kunnallisverotuksessa on erilaiset sosiaaliset näkökohdat pyrittävä ottamaan huomioon perus-, lapsi- ja mahdollisten muiden vähennysten avulla. Myöskään kunnallisen omaisuusveron säätämistä ei voida pitää perusteltuna.

Terveyden- ja sairaanhoito

Väestön mahdollisuudet saada terveydenhuollon palveluksia ovat muodostuneet maassamme hyvin erilaisiksi. Pääasiassa taloudelliset seikat ovat rajoittaneet maalaiskuntien mahdollisuuksia järjestää väestölleen sairaanhoitoa ja muilta terveydenhuollon palveluja tarvetta vastaavasti. Valtionapujärjestelmän virheiden vuoksi kuntalaiset joutuvat tästä huolimatta verona maksamaan keskimääräistä huomattavasti korkeamman hinnan yleistä tasoa paljon niukemmista palveluksista.

Maaseudun terveydenhuolto vaatii kehittämistä. Sairaanhoitopalvelua olisi lisättävä ja tehostettava. Erityisesti sairaiden kotihoidon mahdollisuuksia olisi parannettava. Tämä vaatii lääkärimäärän lisäämistä ja sellaisia toimenpiteitä, joiden avulla kunnanlääkärin virat maaseudulla saataisiin täytetyiksi. Lääkärinvastaanottojen yhteyteen olisi tarpeen saada nykyaikaiset, riittävän monipuoliset tutkimus- ja hoitomahdollisuudet. Kotihoidon tehostamisen kannalta on myös välttämätöntä, että kunnille annetaan edellytykset palkata riittävästi kotihoidosta huolehtivia sairaanhoitajia.

Kun maaseudun terveydenhuollon kehittäminen on pääosaltaan taloudellinen kysymys, kuntien mahdollisuuksia toiminnan tehostamiseen olisi ratkaisevasti parannettava valtionapujärjestelmää muuttamalla. Tällöin koko avosairaanhoitotoimintaan annettavan valtionavun osalta olisi kuntien taloudellisen kantokyvyn ohessa erityisesti otettava huomioon kunnan syrjäisestä sijainnista ja haja-asutuksesta johtuvat haitat. Kuntien terveydenhuoltomenoja olisi niin ikään tasoitettava sairausvakuutuksen puitteissa myönnettävän tuen avulla.

Sairaudesta aiheutuu maaseutuväestölle lisäkustannuksia hoidosta johtuvien matkojen, majoituksen ja työajan menetyksen muodossa. Tätä epäkohtaa olisi vähennettävä kehittämällä sairausvakuutusjärjestelmää siten, että tarpeelliset matka- ja majoituskustannukset korvattaisiin kokonaisuudessaan sairausvakuutuksen kautta.

Kuntien ja kuntainliittojen hallinnassa maamme sairaalalaitos on kehittynyt varsin ajanmukaiseksi. Useistakin eri syistä sairaalalaitoksen menot ovat kuitenkin samanaikaisesti nousseet niin korkeiksi, että monissa kunnissa suurin osa äyrin hinnasta menee sairaalakustannuksiin.

Nykyistä suuremman alueellisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi maamme sairaalat on siirrettävä läänin tai maakunnan aluetta vastaavalle organisatiolle. Mikäli maahamme perustetaan maakuntaitsehallinto, sairaalat tulisi siirtää sen hallintaan ja omistukseen. Jollei maakuntaitsehallintoon päästä, olisi kiireellisesti pyrittävä läänin alueen käsittäviin ns. sairaanhoitopiirien kuntainliittoihin, joiden hallinnassa erilaiset sairaalat mahdollisesti paikallissairaaloita lukuunottamatta olisivat. Tällöin olisi poistettava kuntakohtaiset sairaansijat, velvoitettava kunnat osallistumaan sairaalan kustannuksiin käyttämiensä hoitopäivien suhteessa, myönnettävä sairaaloiden osalta valtionavustukset jäsenkunnille porrastaen ne kuntien taloudellisen kantokyvyn mukaan. Mikäli edellä mainittua sairaaloiden siirtoa maakuntaitsehallinnolle tai sairaanhoitopiirin kuntainliitolle ei voida toteuttaa, olisi osa sairaalalaitosta siirrettävä takaisin valtion haltuun, jolloin olisi samalla tutkittava millaisin perustein kunnat voisivat olla mukana sairaaloiden hallinnossa ja mahdollisesti osallistua sairaaloiden kustannuksiin.

Sairaalapolitiikassa on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, että sairaalapalveluksia on saatavana tasaisesti maan eri osissa. Paikallissairaalalaitosta on pyrittävä kehittämään. Myös kroonisesti sairaiden hoito on järjestettävä, mikä tapahtunee parhaiten paikallissairaaloissa.

Kuntien eläinlääkäritointa on kehitettävä vuoden 1967 alusta voimaan tulleen eläinlääkintähuoltolain mukaisesti.

Sosiaalitoimi

Kunnalliseen sosiaalitoimeen tulee kuulua ainakin vanhusten, lasten ja nuorten, poikkeavien sekä kuntoutusta tarvitsevien sosiaalitehtävät, joiden osalta lainsäädäntöä on jatkuvasti uudistettava kehityksen mukaan. Sen sijaan kuntien sosiaalihallintoa ei tulisi rasittaa pääasiassa vain maksutoimenpiteisiin perustuvilla tehtävillä, kuten lapsilisien yms. hoitamisella. Viimeksimainitut lähinnä sosiaaliavustusluontoiset samoinkuin sosiaalivakuutukseen liittyvät tehtävät on tarkoituksenmukaisinta hoitaa keskitetysti valtion laitoksista tai valtion valvonnassa olevista yksityisluontoisista laitoksista käsin. Kuntien sosiaalitoimessa tulisi aina olla yksilöllisen sosiaalityön leima.

Myös oikeusapujärjestelmää vähävaraisia varten olisi pyrittävä kehittämään siten, että ilmaista oikeusapua olisi nykyistä yleisemmin saatavissa.

Huoltoavun nimitys olisi muutettava nykyistä aikaa paremmin vastaavaksi sosiaaliavuksi.

Sosiaalityö lasten hyväksi

Kuntien sosiaalityö lasten hyväksi on järjestettävä niin, että toiminnalla pyritään ensisijaisesti tukemaan koteja. Sen vuoksi on kehitettävä valtionapuun rakentuvaa äidinpalkkajärjestelmää sekä annettava kodeille tehokasta kotiavustusta kodinhoitajien ja sosiaaliavustuksen muodossa.

Asutuskeskuksissa ja asutustaajamissa on lastentarhoja ja lastenseimiä perustettava riittävä määrä. Erityisesti lastentarhojen kasvatustyön tunnustetut tulokset on otettava peruskoulusuunnitteluissa huomioon ja käyttöön 5-6 vuotiaiden lasten kohdalla. Kuitenkin niillä seuduilla, joissa pitkien matkojen vuoksi ei ole tarkoituksenmukaista kuljettaa 5-6 vuotiaita keskustassa sijaitseviin lastentarhoihin, on sopivalla tavalla tuettava vastaavasti kotien kasvatustyötä esim. perustamalla maalaiskuntiin kiertäviä lastentarhanopettajan virkoja ja ottamalla tyhjät kansakoulut tässä tarkoituksessa käyttöön.

Poikkeavien lasten ja nuorten sosiaalityön hoitamiseen on kunnassa erityisesti kiinnitettävä huomiota, järjestämällä erityiskasvatusta ja -opetusta lapsille joko erillisissä laitoksissa tai luokissa tai muun kasvatus- ja opetustyön rinnalla hankkimalla päteviä erityiskasvattajia. Tällöin on erityinen huolenpito kohdistettava henkisesti jälkeenjääneisiin, liikuntavammaisiin, sokeihin ja kuuroihin sekä muihin erityisissä vaikeuksissa oleviin lapsiryhmiin. Myös näiden lasten vanhempia on tuettava sekä sosiaalituen että ohjauksen muodossa.

Sosiaalityö vanhusten hyväksi

Vanhusten sosiaalitoimen hoidossa on pyrittävä voimakkaasti kehittämään avolinjaa. Sitä varten on valtion tehokkaasti tuettava kunnallista vanhusten asuntorakennustoimintaa, jotta vanhuksien käyttöön voidaan osoittaa riittävästi halpoja vuokra-asuntoja. Kansaneläkelain avulla tulisi vanhuksien saada avustusta myöskin vuokrakustannuksiin.

Vanhusten sosiaalityön avolinja edellyttää vanhuksille tarkoitetun kotiaputoiminnan järjestämistä kunnissa joko kodinhoitajien ottamista vanhusten asuntoloiden yhteyteen tai perustamalla erityisiä kotiapukeskuksia, joiden antama apu vanhuksille olisi ilmaista.

Vanhuksille tulisi kuntien toimesta järjestää sopivaa työskentelyä, mikäli vanhukset sitä haluavat, joko erityisissä työtuvissa tai kunnan muissa työkohteissa.

Niillä vanhuksilla, jotka eivät käy säännöllisesti työssä, tulisi olla mahdollisuus saada ohjattua kuntoutusta liikunnan, askartelun yms. toiminnan muodossa.

Liikuntakyvyttömille tai muusta syystä jatkuvan hoidon tarpeessa oleville vanhuksille olisi kuntien toimesta perustettava vanhainkoteja vanhusten kotikuntiin.

Sosiaalityö poikkeavien yksilöiden hyväksi

Poikkeavia lapsia ja nuoria varten tarvitaan opetuslaitoksia. Poikkeavien henkilöiden rangaistusluontoisen käsittelyn tulisi muuttua ihmisarvoa korostavaksi sosiaaliluontoiseksi kohteluksi. Kuntien tulisi pyrkiä auttamaan vankilasta vapautuvia, työtä vieroksuvia, alkoholin ja huumausaineiden väärinkäyttäjiä sekä muita poikkeavasti käyttäytyviä kansalaisia heidän pyrkiessään sijoittumaan hyödyllisiksi ja sosiaalisiksi yhteiskunnan jäseniksi.

Poikkeavien yksilöiden sosiaalityössä tulisi pääpaino olla avolinjan puolella ja vasta viimekädessä otettava laitoslinja käyttöön.

Sosiaalityö kuntoutettavien hyväksi

Kaiken sosiaalityön päämääränä tulisi olla yksilön auttaminen sosiaalisesti tyydyttävään itsenäiseen toimeentuloon. Mainitun päämäärän saavuttaminen vaatii sosiaalityöhön liittyvän kuntouttamistoiminnan jatkuvaa laajentamista.

Kuntien sosiaalitoimessa tulisi ottaa kuntouttamismenetelmät tehokkaasti eri muodoin käyttöön. Siten tulisi tukea taloudellisesti lääketieteellistä kuntouttamista tarvitsevia ja ohjata kuntoutettavia tutkimuksiin opiskelu- ja työmahdollisuuksien selvittämistä varten sekä antaa tukea ammattikoulutuksen hankkimiseen ynnä varata avustuksia ja lainoja elinkeinojen aloittamista varten. Valtion tulisi kunnan varallisuudesta riippuen tukea taloudellisesti kuntien suorittamaa kuntouttamistyötä.

Koululaitos

Opetus- ja sivistystoimi on eräs kunnallishallinnon tärkeimpiä tehtäväryhmiä. Tämän hallintoalan osuus kuntien kaikista menoista on viime vuosina ollut keskimäärin 30-35 prosenttia. Koulutuksen määrän ja laadun viimeaikaisesta noususta huolimatta on yhteiskunnan opetus- ja sivistystehtäviin kiinnitettävä entistä suurempaa huomiota, sillä koulutuksen tarve yhteiskunnassamme jatkuvasti kasvaa.

Koululaitosta on jatkuvasti kehitettävä, jotta se pystyisi vastaamaan kunkin ajan koulutus- ja kasvatustarpeita. On välttämätöntä, että kaikki lahjakkuusreservit saadaan täysitehoiseen käyttöön ja että kaikille lapsille voidaan tarjota heidän kykyjään vastaava koulutus vanhempien varallisuuteen, sosiaaliseen asemaan tai asuinpaikkaan katsomatta. Parhaiten tämä voi tapahtua siirtymällä 9-vuotiseen yhtenäiseen peruskouluun, jossa jokainen oppilas voi saada yhtäläiset mahdollisuudet taipumustensa ja harrastustensa mukaiseen opetukseen. Peruskouluopetuksen järjestäminen kuuluu kuntien tehtäviin, mutta olisi huolehdittava siitä, etteivät kuntien rasitukset uudistuksen vuoksi lisäänny. Peruskoulun kustannukset on jaettava valtion ja kuntien kesken kuntien taloudellisen kantokyvyn mukaan, ottaen lisäksi huomioon ne erikoisrasitteet, joita muuttoliike sekä syrjäinen sijainti eräille kunnille aiheuttavat.

Koska uusimuotoiseen peruskouluun ei voida siirtyä samanaikaisesti koko maassa, muodostuu eripituinen siirtymäkausi eri alueille. Tämän siirtymävaiheen aikana on pyrittävä toisaalta lisäämään kuntalaisten koulunkäynti-mahdollisuuksia sekä toisaalta luomaan edellytyksiä uuteen peruskouluun siirtymiselle. Jotta sosiaalisesti oikeudenmukaisen koulun aikaansaaminen ei jäisi riippumaan yksinomaan koulujärjestelmän muutoksesta, olisi kunnille annettava lupia kunnallisten keskikoulujen perustamiseen. Kunnallinen keskikoulu antaa samat sosiaaliset edut kuin varsinainen kansakoulu, joten vanhempien varattomuus tai asuinpaikan syrjäisyys ei ole esteenä keskikouluin oppimääräin saavuttamiselle.

Kunnallisia keskikouluja on tähän mennessä vain vähäisessä määrin perustettu kaupunkeihin ja kauppaloihin. Näin ollen lasten koulunkäyntimahdollisuudet ovat myös asutuskeskuksissa riippuvaisia vanhempien varallisuudesta. Koulukustannukset aiheuttavat vähävaraiselle väestölle ylivoimaisia taloudellisia rasituksia, jopa estävät lahjakasta oppilasainesta saamasta kykyjään vastaavaa opetusta. Maan väestön tehokkaan kouluttamisen kannalta on välttämätöntä, että kunnallisia keskikouluja perustetaan myös asutuskeskuksiin. Kunnallisia keskikouluja perustettaessa on ne sopeutettava tulevan peruskoulun vaatimuksiin.

Kansalaiskoulujen kehittämisellä edistetään niiden oppilaiden mahdollisuuksia, jotka siirtyvät suoraan työelämään tai jatkavat ammatillisissa oppilaitoksissa. Tämän vuoksi olisi kansalaiskoulut saatava siirtymäkauden ajaksi 2-vuotiseksi koko maassa. Samoin kansakoulujen vieraan kielen opetus olisi järjestettävä jo nykyisen koulujärjestelmän aikana.

Maamme koululaitoksen kehittämisessä on ollut ensiarvoisen tärkeä merkitys yksityisten kuntalaisten ja kuntien omatoimisuudella. Viime vuosina ovat kuitenkin kuntien mahdollisuudet vaikuttaa koulutoimensa kehittämiseen kaventuneet. Koska tällainen suuntaus vähentää kuntien aktiivisuutta ja siten hidastaa koulun jatkuvaa kehittämistä, on välttämätöntä, että kuntien perinteellinen itsemääräämisoikeus koulutoimen alalla edelleen turvataan. Koululaitoksen kehittämisessä on otettava huomioon kunkin kunnan erikoispiirteet ja lisättävä kuntien mahdollisuuksia järjestää koulutoimensa paikallisia olosuhteita parhaiten vastaavalla tavalla. Jotta alueelliset erot maamme eri osien välillä voitaisiin paremmin ottaa huomioon koulutoimen järjestelyissä, on välttämätöntä, että nykyisestä liian keskusjohtoisesta kouluhallinnosta luovutaan ja lisätään alue- ja paikallishallinnon toimivaltaa.

Peruskoulupiirejä muodostettaessa on kuntien itsemääräämisoikeutta kunnioitettava. Niillä kunnilla, jotka haluavat siirtyä peruskoulujärjestelmään ja joilla on siihen riittävät edellytykset, tulisi antaa oikeus peruskouluopetuksen järjestämiseen jo ennen uuden järjestelmän alueittaista toimeenpanoa.

Kouluverkoston tarpeeton harveneminen on pyrittävä estämään sekä peruskoulun ylä- että sen ala-asteella.

Koulunuudistus ei saa rajoittua pelkästään peruskoulutusta koskevaksi, vaan peruskoulun jälkeinen ns. nuorisoasteen koulutus on nivellettävä uudistussuunnitelmiin. Nuorisoasteen koulutusta olisi kunnissa hoidettava kokonaisvaltaisesti siten, että kaikille on tarjolla mahdollisuus jatkaa joko lukiossa tai ammatillisessa oppilaitoksessa. Lukion asema myös maaseudulla on turvattava. Ammattikoulupaikkojen jakautuminen on vielä epäoikeudenmukainen, sillä eräiden alueiden koulutuspaikat eivät vastaa koulutustarvetta. Erityistä huomiota on kiinnitettävä syrjäseutujen mahdollisuuksiin antaa asukkailleen pätevää ammattikoulutusta.

Opettajat ovat koulunuudistusta toteutettaessa avainasemassa. Uudistuksen yhteydessä on heidän asemansa turvattava ja samalla pyrittävä lisäämään heidän työnsä yleistä arvonantoa. Mikäli eräät opettajaryhmät joutuvat täydentämään opintojaan, on yhteiskunnan tuettava opettajien jatko- ja uudelleenkoulutusta.

Ammatinvalinnanohjauksessa maamme eri osat ovat vielä eriarvoisessa asemassa. Ohjaustoiminta on saatava myös maaseudun nuorten ulottuville.

Nuoriso-, liikunta- ja vapaa kansansivistystyö

Nuorisotoiminnan kehittämistä varten olisi aikaansaatava erikoinen nuorisotyölaki, jossa säädettäisiin nuorisotyön päämääristä ja toimintamuodoista sekä tätä työtä varten myönnettävästä valtionavusta.

Kunnallisen nuoriso-, liikunta- ja kansansivistystyön on nivellyttävä kitkattomasti samoilla aloilla toimivien vapaiden järjestöjen työhön. Myös näillä aloilla toimivien kunnallisten lautakuntien yhteistyötä on pyrittävä parantamaan ja tarpeen vaatiessa on harkittava nuoriso- ja urheilulautakuntien yhdistämistä. Alkoholilainsäädäntöä uudistettaessa olisi kunnille annettava mahdollisuus raittiuslautakuntien yhdistämiseen edellämainittujen lautakuntien kanssa.

Vapaa-ajan lisääntyminen on tehnyt erilaisen nuoriso-, liikunta- ja kansansivistystyön tarpeen ja merkityksen yhä suuremmaksi. Tämän toiminnan tehostamiseksi on kuntien tai niiden yhteenliittymien rakennettava monipuolisia palveluksia tarjoavia harrastuskeskuksia. Niihin on sisällytettävä kokous- ja kerhohuoneistoja, askartelu-, voimistelu-, urheilu-, uimahalli- ym. tiloja. Näiden tilojen rakentamista on ryhdyttävä tukemaan valtion varoilla. Maalaiskunnissa ja erikoisesti syrjäkylissä on uusia kouluja rakennettaessa huolehdittava siitä, että niihin tehdään tarpeelliset tilat erilaista harrastustoimintaa varten. Kuntien on myös annettava nuorisojärjestöjen ja vapaan kansansivistystyön käyttöön koulujen, kirjastotilojen ja muiden kunnallisten laitosten huoneistoja sekä luovutettava ja kunnostettava toimintansa lopettaneita kansakouluja samaan tarkoitukseen.

Kansalaisopistojen toiminta ulottuu jo suurimpaan osaan maastamme, mutta erikoisesti maaseudulla on vielä alueita, joilla sitä ei ole voitu toteuttaa. Tämä opiskelumuoto olisi ulotettava käsittämään kaikkia kuntia. Samoin olisi jatkuvasti tehostettava kirjastotoimintaa hankkimalla kirjastoautoja ja täydentämällä kirjakokoelmia myös opintotoimintaa ja ammattikasvatusta palvelevilla kirjoilla.

Kuntien on huolehdittava myös urheilun ja muun liikuntatoiminnan kehittymisestä rakentamalla ja ylläpitämällä tämän toiminnan tarvitsemia tiloja ja laitteita. Erikoisesti on kiinnitettävä huomiota lisääntyvän kuntoliikunnan tarpeiden tyydyttämiseen.

Työllisyyspolitiikka

Työllisyyden ylläpitäminen tulee kuulua ensisijaisesti valtion velvollisuuksiin.

Valtion on huolehdittava työllisyyden ylläpidosta siten, että kuntien taloudelle turmiollisesta työllisyyskorvausten maksamisesta voidaan luopua. Samoin on luovuttava mahdollisimman suuressa määrässä siirtotyömaiden käyttämisestä suunnittelemalla ja sijoittamalla työkohteet alueellisesti oikein. Erikoisesti on kiinnitettävä huomiota siihen, että työllisyys kyettäisiin hoitamaan vapaita töitä teettäen. Rakenteellista työttömyyttä on pyrittävä estämään kehittämällä ja monipuolistamalla elinkeinoelämää. Työllisyyden ylläpidosta kunnille aiheutuvaa eri suuruista taloudellista rasitusta on ryhdyttävä tasoittamaan maksamalla kunnille valtionavustuksia kantokykyluokituksen mukaan porrastettuna.

Kuntien olisi saatava lukea työhönsijoitusosuusvelvollisuuteensa myös kuntaenemmistöisten osakeyhtiöiden palveluksessa olevat työntekijät.

Kuntien työhönsijoitusvelvollisuutta olisi niinikään helpotettava hyväksymällä työhönsijoitusosuuksiksi myös valtion asuntotuotanto-, työllisyys- ja rakennuslainoilla suoritettavat työt.

Työllisyyden ylläpitämiseen tarkoitetut valtion varat olisi saatava entistä paremmin palvelemaan uusien työtilaisuuksien muodostumista ja siten jatkuvan täystyöllisyyden säilymistä. Näitä varoja olisi käytettävä myös työllisyyttä edistävän yritystoiminnan lainoittamiseen sekä ammattiopetuksen antamiseen ammattitaitoa vailla oleville työttömille.

Työttömyyden varalta on kuntien ennakolta suunniteltava riittävästi tarpeellisia ja hyödyllisiä työkohteita. Kuntien investoinnit on mahdollisimman suuressa määrin toteutettava siten, että ne palvelevat täystyöllisyyden ylläpitämistä.

Elinkeinoelämän kehittäminen

Valtiovallan on toimenpiteillään edistettävä elinkeinoelämän monipuolistumista. Kehitysaluelakien sekä vero-, tariffi- ja kulkulaitospolitiikan avulla on luotava edellytykset teollisuuden ja muun yritystoiminnan kehittymiselle myös ns. kehitysalueilla.

Elinkeinoelämää koskevan alueellisen suunnittelun lisäksi on kuntien selvitettävä oman alueensa taloudelliset kehitysmahdollisuudet. Tätä tehtävää suorittamaan on asetettava erikoinen elinkeino- tai teollistamislautakunta. Sen toimeksi on annettava myös tietojen antaminen yrityksille niiden saamiseksi kuntaan.

Toimivaltansa rajoissa on kuntien muutenkin luotava edellytyksiä yritystoiminnan lisääntymiselle. Tätä tarkoitusta varten on kuntien varattava sopivista paikoista maa-alueita ja luovutettava niitä kohtuullisin ehdoin yrittäjien tarpeisiin. Samalla on huolehdittava kaavoitus- ja kunnallisteknillisten töiden suorittamisesta. Kunnissa, joissa on puutetta pienteollisuuden tarvitsemista tiloista on rakennettava mahdollisuuksiensa mukaan pienteollisuustaloja ja myytävä tai vuokrattava niitä elinkelpoisille pienyrittäjille. Elinkeinoelämän yleisiä menestymismahdollisuuksia on myös parannettava kehittämällä tie-, vesi- ja viemäriverkostoa sekä huolehtimalla ammattikoulutuksen järjestämisestä.

Erikoista huomiota on kuntien kiinnitettävä niihin mahdollisuuksiin, mitä jatkuvasti lisääntyvä matkailu antaa elinkeinotoiminnalle. Tätä silmälläpitäen on kuntien perustettava erikoinen matkailulautakunta huolehtimaan matkailun yleisistä edellytyksistä. Tarpeen vaatiessa on perustettava matkailuasiamiehen virka. Kuntien on tuettava ja suojeltava toimintansa aloittaneita yrittäjiä ja pidettävä huoli siitä, ettei heitä saateta vaikeuksiin ja yrityksen lopettamiseen epäoikeudenmukaisilla verotus- ym. toimenpiteillä.

Asutuspolitiikka

Kuntien on käytettävä tehokkaasti hyväkseen maankäyttölain suomia mahdollisuuksia. Kun asutuslautakunnalla on keskeinen tehtävä maapolitiikan ohjaamisessa, on lautakuntien jäsenten valintaan kiinnitettävä erikoista huomiota. Kuntien on joko yksin tai yhteistoiminnassa toisten kuntien kanssa perustettava asutusneuvojan virka asutustoiminnan tehokasta hoitamista ja valvomista varten.

Asuntopolitiikka

Kunnan osallistumista asuntopolitiikkaan on meidän aikanamme pidettävä yhä tarpeellisempana. Asuntotuotannon ohjaamista ja valvomista varten on suurimmissa kunnissa laadittava riittävän pitkälle eteenpäin ulottuvia asuntotuotanto-ohjelmia ja pidettävä ne ajan tasalla. Siellä missä ei ole kysyntää vastaavasti tarjolla vuokra-asuntoja, tulee kuntien rakentaa myös kunnallisia vuokrataloja.

Kunnalliseen asunnonvälitykseen olisi pyrittävä etenkin suurimmissa yhdyskunnissa tai paikkakunnilla, missä siihen on erityistä tarvetta.

Myös maa- ja tonttipoliittisin toimenpitein kunnat voivat vaikuttaa järkevään asuntotuotantoon. Tässä tarkoituksessa kuntien omistuksessa ja hallinnassa tulisi olla riittävästi maata, jota ne voisivat kohtuullista korvausta vastaan luovuttaa asunto- ja muuta rakennustoimintaa varten. Vapaaehtoista maanluovutusta kunnille olisi puolestaan edistettävä siten, ettei tällaisiin luovutuksiin sovellettaisi niitä verolain säännöksiä, jotka koskevat satunnaisen myyntivoiton tai ammattimaisesta kiinteistönmyynnistä saadun tulon verottamista.

Kaavoitus- ja kunnallistekniikka

Nykyajan yhteiskunnassa on eriasteisella kaavoituksella varsin tärkeä tehtävä yhdyskuntasuunnittelussa. Myös kunnallispolitiikassa tulee kiinnittää suurta huomiota seutu-, yleis- sekä rakennus- ja asemakaavoitukseen.

Lakisääteinen seutukaavoitus on saatettava voimaan koko maassa niin, että maan eri osat pääsevät tasapuolisesti osallisiksi siihen liittyvästä valtion tukemasta selvitys- ja tutkimustoiminnasta. Kun kuitenkin seutukaava-alueen eri osat tulevat hyötymään eri tavoin seutukaavoituksen tuloksista, on tämä otettava huomioon jaettaessa seutukaavoituksen kustannuksia kuntien kesken.

Yleiskaavoitukseen on myös maalaiskunnissa kiinnitettävä entistä enemmän huomiota.

Maaseututaajamat on pyrittävä suunnittelemaan rakennuskaavoin. Tiheimmin asutuissa ja kasvavissa taajamissa on harkittava asemakaavan laatimista rakennuskaavan sijasta,

Palvelukykyisten maaseututaajamien muodostamiseksi on kehitettävä myös kunnallistekniikkaa rakentamalla teitä, vesijohtoja ja viemäreitä sekä kiinnittämällä huomiota ulkovalaistukseen, puistoihin ym. vastaaviin järjestelyihin.

Taajamien ohella on kehitettävä myös kunnan sivukyliä ja syrjäosia. Tämä voi tapahtua käyttämällä varoja teiden rakentamiseen tai jo olemassa olevien teiden parantamiseen, edistämällä kunnan eri osien sähköistämistä jne. Yksipuolista kunnan taajamien kehittämistä ei voida hyväksyä, vaan pääasiallisesti verotuksella koottuja kunnan varoja on käytettävä myös muun alueen väestön tarpeisiin.

Kunnan on pyrittävä vaikuttamaan myös maapolitiikkaan ja tässä tarkoituksessa hankittava omistukseensa maa-alueita, joita luovuttamalla asunto-, liike- ja teollisuustarkoituksiin se voi vaikuttaa yhteiskuntansa kehitykseen ja maanhinnan pitämiseen kohtuullisena.

Luonnon- ja vesiensuojelu

Niiden tehtävien lisäksi, joita luonnonsuojelulla on jo vanhastaan ollut, on sitä pyrittävä suuntaamaan yhä enemmän ns. sosiaalisen luonnonsuojelun alueelle. Myös kuntien tulee tässä tarkoituksessa kohdistaa toimenpiteensä luonnon suojelemiseksi ja hoitamiseksi virkistyksen ja ulkoilun tarpeita silmällä pitäen, joilla asutuksen keskittyessä, elintason noustessa ja vapaa-ajan lisääntyessä tulee olemaan yhä suurempi merkitys. Kuntien on pyrittävä hankkimaan omistukseensa erityisesti ranta-alueita niin, että myös niillä, jotka eivät itse omista rantaa, olisi mahdollisuus rannoilla virkistymiseen.

Myös vesiensuojeluun, joka on osa luonnonsuojelua, tulee kunnallispolitiikassa kiinnittää entistä enemmän huomiota. Asianmukaisin puhdistustoimenpitein on pidettävä huolta siitä, etteivät asutuksen jätevedet pilaa vesistöjämme.

Yleiset järjestystehtävät

Palotoimi

Kunnallisen palotoimen hoidossa on kiinnitettävä erityistä huomiota ehkäisevän palotorjunnan tehtävien asianmukaiseen suorittamiseen. Palokuntia on kehitettävä, niiden henkilöstöä jatkuvasti koulutettava sekä varustettava kunnalliset paloviranomaiset tarpeellisella palokalustolla ja muulla sammutustyötä varten tarvittavalla välineistöllä. Kuntien yhteistoiminnan kehittämiseen palotoimen alalla on vastaisuudessa kiinnitettävä nykyistä enemmän huomiota.

Väestönsuojelu

Kun väestönsuojelu on osa valtakunnallista turvallisuuspalvelua, tulee valtion huomattavasti laajemmin kuin tähän saakka taloudellisesti osallistua niiden toimenpiteiden toteuttamiseen, jotka väestönsuojelulainsäädännön mukaan kuuluvat kunnille. Niinikään olisi tutkittava, mitkä väestönsuojelun valmistelun toimenpiteet olisi taloudellisinta ja muutoinkin tarkoituksenmukaisinta hoitaa yhtä kuntaa laajemman alueen puitteissa.