TYÖVOIMAPOLIITTINEN OHJELMA

KESKUSTAPUOLUE

KESKUSTAPUOLUEEN TYÖVOIMAPOLIITTINEN OHJELMA

Hyväksytty puoluevaltuuskunnan kokouksessa Kokkolassa 4.-5.12.1976.

SISÄLTÖ

1. Työvoimapolitiikan tavoite
2. Työvoimapolitiikan ongelmat
3. Työvoiman kysyntään vaikuttaminen
4. Työvoiman tarjontaan vaikuttavat toimenpiteet
5. Työttömien toimeentuloturva

KESKUSTAPUOLUEEN TYÖVOIMAPOLIITTINEN OHJELMA

1. Työvoimapolitiikan tavoite

Keskustalaisen työvoimapolitiikan tavoitteena on täystyöllisyys. Terve yritystoiminta on täystyöllisyyden keskeinen edellytys. Täystyöllisyystavoite merkitsee sitä, että jokaisen työtä haluavan on saatava työtä ensi sijassa omalla kotiseudulla, niin ettei kenenkään tarvitsisi muuttaa pois työn ja toimeentulon puutteen takia. Hyvin tehty työ on toimeentulon ja hyvinvoinnin perusedellytys. Työntekoa ja yritteliäisyyttä on kannustettava ja työn on oltava tuottavaa. Työn on oltava myös luovaa ja mielekästä, jotta se antaisi työntekijälle mahdollisuuden kehittyä kaikin tavoin työssään ja urallaan. Viihtyminen työssä edellyttää vielä, että työolosuhteet ovat terveelliset ja että työpaikat hajautetaan niin, että päivittäinen työssäkäynti kotoa on mahdollista. Keskustapuolue toteuttaa työvoimapolitiikallakin turvallisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamista.

2. Työvoimapolitiikan ongelmat

Työvoimapolitiikan keskeisin ongelma on alueittainen työvoiman kysynnän ja tarjonnan tasapainottomuus. Kehitysalueilla ja haja-asutusalueilla on liian vähän työpaikkoja ja liian harvoja työpaikan valintamahdollisuuksia. Siitä on seurauksena pysyvä, korkea työttömyys. Samanaikaisesti harjoitetun keskittämispolitiikan seurauksena pääkaupunkiseudulle ja suuriin keskuskiin on muodostunut liian paljon työpaikkoja, niin etteivät niiden omat työvoimavarat riitä kasvavan työvoimatarpeen tyydyttämiseen.

Liian nopeasta elinkeinorakenteen muuttumisesta ja keskittämisestä johtuva alueellinen työmarkkinoiden tasapainottomuus ylläpitää jatkuvaa muuttopainetta. Maaseudun ja kehitysalueen ihmiset, etenkin nuoret, ovat usein joutuneet lähtemään työnhakuun Etelä-Suomeen ja ulkomaille ilman riittävää ammattikoulutusta. Kotiseudultaan irti reväistynä ja usein vaikeissa asunto-oloissa eläen he joutuvat usein epäinhimillisiin olosuhteisiin, joissa he tuntevat turvattomuutta ja juurettomuutta.

Kansantaloudellemme ominaiset suuret suhdannevaihtelut johtuvat suurimmalta osin omien vientituotteidemme kysynnän vaihteluista ulkomailla. Suhdannevaihtelut aiheuttavat työttömyyttä kymmenille tuhansille työntekijöille. Samoin vuodenaikojen vaihtelusta johtuva kausivaihtelu on merkittävä työvoiman kysyntään vaikuttava tekijä.

Suhdanne- ja kausivaihtelut kohdistuvat toistuvasti samoilla aroilla aloilla ja alueilla työskenteleviin henkilöihin.

Kouluista päässeet nuoret, lapsensa koulu- tai työikään kasvattaneet äidit ja ikääntyneet henkilöt ovat niinikään vaikeasti työllistettäviä ryhmiä. Erityisesti nuorten työttömyydellä on vakavia heitä itseään ja yhteiskuntaa haavoittavia vaikutuksia.

3. Työvoiman kysyntään vaikuttaminen

Täystyöllisyystavoitteen saavuttamiseen on pyrittävä yleisin talouspoliittisin keinoin siten, että luodaan riittävän paljon uusia pysyviä työpaikkoja ja vahvistetaan entisiä sekä suunnataan työpaikat ensisijassa niille alueille, missä on eniten työttömyyttä. Pysyviä työpaikkoja tarvitsevat työttömiksi ilmoittautuneiden lisäksi myös monet työvoiman ulkopuolella olevat, kuten kouluista juuri päässeet nuoret ja lapsensa kasvattaneet kotiäidit. Työvoimapolitiikka on nähtävä yleisen talouspolitiikan täydentäjänä, jonka keinoin voidaan nopeasti vaikuttaa syntyneisiin työllisyyshäiriöihin. Kansantalouden voimavaroja on pyrittävä käyttämään tasapainoisesti siten, että täystyöllisyydellä ehkäistään siirtolaisuutta, mutta samalla huolehditaan siitä ettei synny tarvetta ulkomaisen työvoiman hankkimiseen.

Uusien työpaikkojen luomisessa ovat ratkaisevassa asemassa oikein mitoitetut ja suunnatut investoinnit. Maamme korkean ulkomaisen velkaantumisen takia investointeja ei voida enää rahoittaa samassa määrin kuin aikaisemmin ulkomaisella luotonotolla, joten investointitoiminta ei enää vastaisuudessa voi olla niin suuri työllistäjä kuin aikaisemmin.

Kansantalouden tasapainoisen kehityksen ja täystyöllisyyden kannalta on tarpeen suosia erityisesti tuotannollisia investointeja. Investointien luotonanto-ohjeilla on huolehdittava siitä, että uudet pysyvät työpaikat pyritään suuntaamaan työttömyysalueille, joilla on pysyvästi työvoimaa.

Elinkeinottain investointeja on suunnattava etenkin perus- ja jalostuselinkeinoihin. Opetus-, terveyden- ja sosiaalihuollon palvelusten joustavan saannin turvaamiseksi näiden toimialojen työn tuottavuutta on lisättävä ja karsittava turhaa byrokratiaa. Siitä huolimatta näillä toimialoilla on edelleen tarvetta luoda lisää uusia työpaikkoja. Sensijaan julkisen hallinnon pääasiassa vain byrokratiaa lisäävään paisuttamiseen kansantaloudellamme ei ole enää varaa.

Kuntien ja valtion töiden järjestäminen on perinteinen työttömyyden hoitomenetelmä. Valtion töiden määrärahat koostuvat eri työvirastojen määrärahoista ja työvoimaministeriön työllisyysmäärärahoista. Lisäksi myönnetään erilaisiin rakennustöihin avustuksia, lainoja ja korkotukiluottoja sekä edistetään yritystoimintaa mm. Kehitysaluerahasto Oy:n luotonannolla.

Työllisyyttä edistäviä määrärahoja on suunnattava erityisesti vaikeimmille työttömyysalueille siten, että ne ensisijassa tukevat uusien pysyvien työpaikkojen muodostumista ja olemassa olevien säilymistä. Myös työllisyysvaroja myönnettäessä on suosittava tuotannollisia investointeja. Investointeihin liittyvät hankinnat on ohjattava ennen kaikkea kotimaahan ja mikäli mahdollista kehitysalueille. Kaikki valtion työllisyyttä edistävät määrärahat on koottava alueellisiksi työllisyyden turvaamisohjelmiksi läänin- ja piirihallinnon esitysten pohjalta. Kuntien ja valtion töitä on suunniteltava pitkällä aikavälillä, jolloin niitä voidaan käyttää suhdanne- ja kausivaihteluita tasoittavasti.

Valtioneuvoston hyväksymissä väestö- ja työpaikkasuunnitteissa on määritetty eri alueiden väestö- ja työpaikkakehityksen turvaavat tavoitteet. Suunnitteet on tarkoitettu käytettäväksi ohjeellisina tausta-arvoina julkisen hallinnon alueelliseen kehitykseen vaikuttavien toimenpiteiden suunnittelussa.

Väestö- ja työpaikkasuunnitteiden asemaa suunnittelun ohjaajana on vahvistettava. Ne on tulevaisuudessa asetettava eri elinkeinojen kehittämisestä vastaavien viranomaisten velvoittaviksi ohjeiksi. Mikäli käytettävissä olevat keinot suunnitteiden mukaisen kehityksen toteuttamiseksi eivät riitä, on viranomaisten velvollisuutena tehdä esityksiä uusien tehokkaampien keinojen käyttämiseksi.

Peruselinkeinojen, maa- ja metsätalouden osalta väestö- ja työpaikkasuunnitteiden mukainen kehitys edellyttää uusia ja voimakkaita kehittämistoimia. Peruselinkeinojen toimintaedellytysten turvaamisella voidaan parhaiten huolehtia työllisyydestä alueilla, jotka kärsivät pysyvästä työttömyydestä.

Viime vuosina harjoitetun aluepolitiikan tuloksena on kehitysalueille syntynyt runsaasti uusia työpaikkoja. Aluepoliittisia toimia on edelleen jatkettava ja tehostettava ohjaamalla yritystoimintaa sinne, missä uudet työpaikat ovat kipeimmin tarpeen.

Alulle saatua valtion virastojen ja laitosten hajasijoitusta on jatkettava ja valtion paikallishallinto kuntatasolla turvattava. Hallintotoimia on siirrettävä keskushallinnosta lääni-, maakunta- ja kuntatasolle. Sijainninohjausta on tehostettava.

Sijainninohjauksen tiedosto- ja neuvontajärjestelmää on kehitettävä siten, että yrityksille tarjotaan hyvät tiedot kaikista sijoittumisen vaihtoehdoista. Suurten keskusten, etenkin pääkaupunkiseudun, kasvua on rajoitettava sijainninohjaus- ja rajoitusjärjestelmällä.

4. Työvoiman tarjontaan vaikuttavat toimenpiteet

Perinteiset työvoiman kysynnän ja tarjonnan tasapainottamiseen käytetyt keinot ovat lähinnä työvoiman tarjontaan liittyviä toimenpiteitä.

Työvoimapalveluja käyttävät vuosittain monet sadattuhannet henkilöt. Työvoiman ja työvoimapalveluiden ulkopuolella on merkittäviä ryhmiä, kuten nuoret, työmarkkinoille uudelleen tulevat äidit ja ikääntyneet sekä koulutettavat henkilöt. Näiden henkilöryhmien opastaminen, rohkaiseminen ja valmentaminen työmarkkinoille tuloa varten on tärkeää. Työvoimatoimistojen on kyettävä antamaan kaikkia niitä työvoimapalveluja, joiden tarvetta ihmisillä on urankehityksensä eri vaiheissa.

Koulutuspolitiikka liittyy läheisesti työvoimapolitiikkaan, koska koulutuksen avulla muodostetaan työnteossa tarvittavat tiedolliset ja taidolliset valmiudet. Keskustapuolueen perinteellinen koulutuspolitiikan tavoite on ollut laaja-alainen perus- ja ammattikoulutus kaikille nuorille. Jatko-, täydennys ja uudelleenkoulutus on ammattikurssitoiminnan muodossa keskeinen osa nykyaikaista työvoimapolitiikkaa. Lähtökohtana on, että kaikille turvataan mahdollisuus ammatilliseen koulutukseen. Ammatillisessa koulutuksessa on otettava huomioon kunkin maakunnan oma elinkeinoelämä ja sen kehitystarpeet ja koulutus on pyrittävä järjestämään ensisijaisesti koulutettavien omalla kotiseudulla. Maa- ja metsätalouden ja muiden koulutuksessa jälkeenjääneiden alojen koulutus on myös saatettava tasavertaiseen asemaan muiden toimialojen kanssa.

Työnvälityksen tehtävänä on luoda yhteyksiä työnhakijan ja työnantajan välille ja nopeuttaa työsopimuksen syntymistä. Työnvälityspisteiden verkko on kuitenkin kehitysalueilla verrattain harva. Työnvälityspalvelusten kehittämisessä onkin kiinnitettävä huomiota kehitysalueiden työnvälityspalveluiden saatavuuden ja monipuolisuuden parantamiseen.

Alueellisesti tasapainottoman työllisyystilanteen korjaamiseksi on viime vuosina pyritty edistämään työvoiman alueellista liikkuvuutta. Työvoiman liikkuvuuden lisäämiseksi on maksettu muuttoavustuksia, minkä lisäksi työttömyyskorvausjärjestelmää on käytetty työvoiman liikkuvuuden lisääjänä. Nämä eivät ole olleet oikeita keinoja ongelman ratkaisemiseksi.

Työllisyyden alueellisen tasapainottomuuden korjaamiseksi onkin luotava työtilaisuuksia työttömyysalueille eikä siirrettävä työntekijöitä ruuhkakeskuksiin. Koulutuksen avulla tapahtuva ammatista toiseen siirtyminen, alueen omien työvoimareservien käyttö ja lähiliikkuvuuden edistäminen on työvoimapula-alueella asetettava työvoiman hankinnassa alueellisen kaukoliikkuvuuden edelle.

Liikkuvuusjärjestelmää on kehitettävä siten, että kaukoliikkuvuuden asemesta edistetään lähiliikkuvuutta niin, että päivittäinen työssäkäynti kotoa käsin käy mahdolliseksi.

5. Työttömien toimeentuloturva

Työttömien toimeentuloturvan pääjärjestelmät ovat työttömyyskassa-avustus ja työttömyyskorvaus. Työttömyyskassat toimivat ammatillisten järjestöjen yhteydessä ja asettavat niiden jäsenet huomattavasti edullisempaan asemaan kuin kassojen ulkopuolella olevat. Työttömyyskorvausta hoitaa työvoimaministeriö. Työttömyyskorvaus perustuu tarveharkintaan ja työttömyysturvan ulkopuolelle jää siten huomattava määrä työttömiä työnhakijoita. Työttömistä työnhakijoista on viime vuosina noin 2/3 saanut kassa-avustusta ja noin 10 % työttömyyskorvausta. Loput eivät saa tukea ollenkaan.

Nykyinen työttömien toimeentulojärjestelmä on hajanainen ja asettaa työttömät keskenään eriarvoiseen asemaan. Järjestelmän eräissä osissa on myös piirteitä, jotka eivät kannusta aktiiviseen työhön hakeutumiseen. Lisäksi työttömyysturvajärjestelmää on käytetty kehitysalueita tyhjentävän aluepolitiikan välineenä. Toimeentuloturvan menettämisen uhalla työnhakija voidaan pakottaa ottamaan vastaan työtä tai koulutusta missä tahansa Suomessa, ilman että yskilökohtaisia riskitekijöitä tai maakunnan omia elinkeinopoliittisia kehittämistarpeita otetaan huomioon. Tältä osin nykyiset menettelytavat ovat jyrkästi ristiriidassa sen periaatteen kanssa, että jokaisella tulee olla vapaus valita työpaikkansa ja koulutusalansa.

Työttömyyskassa-avustus ja työttömyyskorvaus eivät ole verotettavia tuloja. Verovapaudella on kuitenkin huomattavaa kunnallistaloudellista merkitystä vähävaraisissa kunnissa. Pysyvä rakennetyöttömyys ja usein vaikeina toistuvat suhdannetyöttömyyden jaksot vähentävät kuntien verotuloja ja heikentävät kunnan maksukykyä. Työttömyyskassa-avustus ja työttömyyskorvaus on asetettava veronalaiseksi tuloksi ainakin kunnallisverotuksessa. Työttömien toimeentuloturvaa ei saa tässä yhteydessä missään tapauksessa heikentää, vaan avustuksia ja korvauksia on veron määrällä korotettava.

Maassamme on toteutettava kaikille oikeudenmukainen yleinen työttömyysvakuutusjärjestelmä, joka antaa riittävän turvan työttömälle. Se ei saa pakottaa työtöntä muuttamaan suuriin keskuksiin eikä houkutella välttämään työtä työssäkäyntialueella. Nykyistä kassa-avustuksen ammattisuojaa on lievennettävä siten, että työnhakijan tulee kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen ottaa vastaan muutakin sopivaa kuin ammattiaan vastaavaa työtä työssäkäyntialueella.