Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.tuni.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KOK/1
Kansallinen Kokoomus
Kokoomuksen aluepoliittinen ohjelma
- Puolue: Kansallinen Kokoomus
- Otsikko: Kokoomuksen aluepoliittinen ohjelma
- Vuosi: 1974
- Ohjelmatyyppi: erityisohjelma
KANSALLISEN KOKOOMUKSEN ALUEPOLIITTINEN OHJELMA
1. PORVARILLISEN ALUEPOLITIIKAN LÄHTÖKOHDAT JA TAVOITTEET
1.1. Porvarillisen politiikan lähtökohdat
1.2. Harjoitetun aluepolitiikan tarkastelua
1.3. Porvarillinen aluepolitiikka
2. ALUEPOLIITTINEN PÄÄTÖKSENTEKO
2.1. Vallan hajauttaminen
2.2. Aluepoliittisen suunnittelun kehittäminen
3. ALUEELLISEN TASA-ARVON TOTEUTUMINEN TULONJAOSSA JA PALVELUJEN SAANNISSA
4. ALUERAKENTEEN KEHITTÄMINEN
5. YRITYSTEN SIJAINNINOHJAAMINEN
6. MAA- JA METSÄTALOUS ALUEPOLITIIKASSA
7. HALLINNON HAJASIJOITTAMINEN
8. PALVELUJEN ALUEELLINEN KEHITTÄMINEN
8.1. Palvelutoiminnan kehittäminen
8.2. Kaupan palvelusten turvaaminen ja kehittäminen
8.3. Liikenne- ja kuljetuspalvelujen kehittäminen
8.4. Tietoliikennepalvelut
8.5. Terveys- ja sosiaalipalvelut
8.6. Koulutuspalvelut
8.7. Kulttuuripalvelut
8.8. Matkailu- ja virkistyspalvelut
9. ALUEPOLITIIKAN ERITYISONGELMIA
9.1. Ruuhkautumisalueet
9.2. Väli-Suomi
9.3. Saaristoalueet
ALUEPOLIITTINEN OHJELMA
Hyväksytty puoluekokouksen kokouksessa 16.9.1974
1. PORVARILLISEN ALUEPOLITIIKAN LÄHTÖKOHDAT JA TAVOITTEET
1. 1. Porvarillisen politiikan lähtökohdat
Porvarillisen politiikan lähtökohtana on ihminen yksilönä. Tavoitteena on hänen vaikutusmahdollisuuksiensa, valinnanmahdollisuuksiensa ja turvallisuutensa takaaminen sekä jatkuva lisääminen eli yksilöllisyyden laajentamisedellytysten luominen. Yksilöllisyyden laajentamiseen on pyrittävä kaikilla mahdollisilla inhimillisen toiminnan aloilla sekä määrällisin että laadullisin keinoin.
Sosiaalisen valintatalouden periaate tarjoaa merkittävän lähtökohdan myös porvarillisen aluepolitiikan toteuttamiselle. Perustarkoituksena on yksilön aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin turvaaminen. Siksi tuotanto ja kulutus sekä tavaroiden, palvelujen, työtilaisuuksien ja virkistysmahdollisuuksien tarjonta on järjestettävä niin, että yksilön valintamahdollisuuksia laajennetaan. Tätä eivät saa estää alueelliset eivätkä mitkään muutkaan tekijät.
Tulonjakopolitiikka on suunnattava yksilöllisten valintojen turvaamista edellyttävällä tavalla. Kiireellisimpänä käytännöllisenä toimenpiteenä on lakisääteisen vähimmäistoimeentulon turvaaminen jokaiselle kansalaiselle.
1.2. Harjoitetun aluepolitiikan tarkastelua
Maassamme ei ole harjoitettu varsinaista valtakunnallista aluepolitiikkaa, vaan kyse on ollut pääasiallisesti kehitysalueille kohdistuvasta hajanaisesta tukitoiminnasta. Tukitoimenpiteistä tullut hyöty ei ole vaikuttanut riittävästi kehitysalueilla asuvien ihmisten asemaa parantavasti. Vielä vähemmän ovat aluepoliittisista tukitoimenpiteistä päässeet osallisiksi maan muiden osien haja-asutusalueet. Seurauksena on ollut yksityisen ihmisen valinnan- ja vaikutusmahdollisuuksien kaventuminen.
Valtakunnallisten, kansanvaltaisesti käsiteltyjen aluepoliittisten tavoitteiden puuttuessa ei tuotantotoiminnan, julkisten palvelusten eikä väestön sijoittumista ole pystytty suuntaamaan ihmisten toimintamahdollisuuksia turvaavalla ja edistävällä tavalla. Alueellisen kehityksen tasapainoisuus on väestönmuutosten johdosta voimakkaasti järkkynyt. Alueellinen keskitys on entisestään korostunut.
Väestövirtojen aluerakennetta korjaava suuntautuminen on jäänyt saavuttamatta ja johtanut maastamuuttoon sekä pääkaupunkikeskeisen sijoittumisen jatkumiseen. Valtakunnan eri osien kehittymisedellytyksiä luovaa sivistyksellistä ja sosiaalista palvelutasoa nostavaa aluerakennetta ei ole pystytty kehittämään tuloksekkaalla tavalla.
Väestökehityksen tasapainottomuudesta ovat joutuneet kärsimään sekä väestöä luovuttaneet että sitä vastaanottaneet alueet. Haja-asutusalueet ovat jääneet taloudellisesti, sosiaalisesti ja sivistyksellisesti huonompaan asemaan, kun taas ruuhkautumisalueiden ongelmina ovat ennen muuta työvoimapula, asuntopula, elinympäristön pilaantuminen ja liikenneongelmat.
Harjoitettu aluepolitiikka on tarkastellut ihmisiä pelkästään työvoimana. Se on unohtanut valinnanmahdollisuuksien luomisen. Yksilöille ei ole tarjottu valinnaisia virikeympäristöjä, vaan kaikki on pyritty valamaan samaan muottiin. Valinnanmahdollisuuksien puuttuessa työtä haluavien on ollut pakko muuttaa työpaikkojen luokse.
1.3. Porvarillinen aluepolitiikka
Porvarillisen aluepolitiikan tavoitteena on tasapuolinen, koko valtakuntaa koskeva aluerakenteen kehittäminen siten, että kaikille kansalaisille luodaan asuinpaikasta riippumatta tasapuoliset mahdollisuudet yksilöllisyytensä laajentamiseen. Tämä sisältää tasapuoliset niin taloudelliset kuin sivistyksellisetkin olosuhteet ja elinmahdollisuudet kaikille.
Aluepoliittisten tavoitteiden ja keinojen määrittelyn tulee pohjautua kansanvaltaiseen valtakunnalliseen ja maakunnalliseen päätöksentekoon.
Aluerakenteen kehittämisessä on otettava huomioon alueelliset erityispiirteet ja voimavarat. Niiden pohjalta on luotava entistä enemmän mahdollisuuksia turvallisuuteen ja tasa-arvoisuuteen.
Aluepolitiikka ei rajoitu pelkästään taloudellisiin ja työvoimakysymyksiin. Siihen liittyvät myös ihmisen ympäristöä koskevat asiat ja yksilön turvallisuus. Aluepolitiikkaan on sisällytettävä myös koulutus-, sosiaali-, asunto-, elinkeino-, liikenne-, viestintä-, ympäristönsuojelu-, matkailu- ja virkistyspolitiikka.
Porvarillinen moniarvoinen aluepolitiikka ottaa huomioon eri alueiden väliset maantieteelliset ja kehitykselliset erot sekä niiden asettamat rajoitukset. Yksilöllisyyden laajentamisen turvaamiseksi on moniarvoisen aluepolitiikan pohjalta luotava yhä lukuisampia erilaisia, mutta keskenään samanarvoisessa asemassa olevia elinympäristöjä valinnanmahdollisuuksien kohteeksi. Tällä tavoin on luotava myöskin todellisuudessa edellytykset asuinpaikan ja elinkeinon valinnalle. Porvarilliseen aluepolitiikkaan kuuluu niin haja-asutusalueilla asuvien ihmisten elinehtojen parantaminen kuin myös ruuhkautumisalueiden ongelmien lieventäminen.
2. ALUEPOLIITTINEN PÄÄTÖKSENTEKO
2.1. Vallan hajauttaminen
Aluerakenteen kehittämisessä on otettava huomioon se, että erilaisilla toimintatasoilla vaaditaan erilaisia päätöksiä. Eri alueilla asuvien ihmisten etujen mukaisen aluepolitiikan harjoittamista haittaa voimakkaasti se, että alueelliseen kehittämispolitiikkaan liittyvä päätöksenteko, kuten päätöksenteko yleensäkin, tapahtuu lähes yksinomaan keskushallinnossa. Eri alueiden omien tavoitteiden määrittely ja alueen omien voimien hyväksikäyttö edellyttää alueellisen demokratian laajentamista.
Aluepolitiikassa on toteutettava vallankäytön kontrolli ja vallan hajautus. Valtakeskusten ja reuna-alueiden vastakohtaisuuksien sääntely edellyttää vallankäytön hajautusta ja tätä kautta reuna-alueiden ihmisten saattamista tasavertaiseen asemaan keskuksissa toimivien ihmisten kanssa. Valtaa on hajautettava sekä alueellisesti että asiallisesti. Tämä merkitsee toimivallan siirtämistä keskushallinnosta alaspäin sekä valtaakäyttävien elinten alueellista hajasijoitusta.
Uudistettaessa yleistä hallintojärjestelmää on väliportaan itsehallinto toteutettava maakuntahallinnon pohjalta. Väliportaan hallinnon järjestämiseen on liityttävä kansanvaltaisten, vaaleilla valittavien valtuustojen perustaminen. Lääninjakoa on tarkistettava vastaamaan talousaluejakoa tarkoituksenmukaisella tavalla. Uusia hallintoaluerajoja määrättäessä on otettava huomioon asianomaisilla alueilla asuvien ihmisten mielipiteet ja huolehdittava siitä, että pienvaikutusalueita käsitellään ehjinä kokonaisuuksina. Nämä periaatteet on toteutettava myös perustettaessa Satakunnan, Pirkanmaan ja Kainuun läänit.
Siihen asti kunnes väliportaan hallinnon kokonaisuudistus toteutetaan, on nykyisten organisaatioiden, seutukaavaliittojen, sairaala- ja muiden nykyisten kuntainliittojen toimintaa tehostettava ja niiden työn tuloksia käytettävä hyväksi entistä enemmän hallinnollisessa päätöksenteossa myös keskushallinnossa. Päätäntävalta näissä organisaatioissa on säilytettävä vähintään nykyisessä laajuudessaan kaikkien toimintojen osalta luottamusmiesten käsissä.
Aluerakenteen kehittäminen edellyttää, ettei julkisen hallinnon alueorganisaatiota millään tasolla supisteta yksipuolisiin tehokkuusnäkökohtiin perustuen.
Koottaessa valtion piirihallintoa lääninhallituksiin on tarkoin harkittava tällaisten toimenpiteitten tarkoituksenmukaisuus ja laajuus. Näin on mahdollista ainakin osittain välttää hallintoa uhkaava kangistuminen ja toisaalta lääninhallituksen paisuminen liian laajaksi ja vaikeasti hallittavaksi kokonaisuudeksi.
Kunnallista itsehallintoa on lujitettava ja sen on saatava perustuslain suoja. Yksityisen ihmisen vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseksi kunnallisessa päätöksenteossa on luotava mahdollisuudet ottaa käyttöön kunnanosavaltuustot, joille voidaan siirtää päätäntävaltaa aluettaan koskevissa asioissa.
2.2. Aluepoliittisen suunnittelun kehittäminen
Suomesta puuttuu valtakunnan tasolla toistaiseksi riittävä ja tehokas aluepoliittinen perustutkimus ja suunnittelu, joiden avulla olisi mahdollista saada aluerakenteen kehittämispolitiikkaan johdonmukaisuutta yhteistyössä väliportaan suunnitteluyksikköjen kanssa.
Valtionhallinnon suunnitteluorganisaatioiden työskentely on saatettava julkiseksi. Sitä valvomaan ja ohjaamaan on asetettava parlamentaarisiin voimasuhteisiin pohjautuva suunnitteluneuvosto, jonka tehtävänä olisi myös koordinoida alemmantasoisissa organisaatioissa suoritettavaa tutkimus- ja suunnittelutyötä. Erityisesti on kiinnitettävä huomiota tutkimuksiin pohjautuvien valtakunnallisten suunnitelmien hyödyntämiseen siten, että sekä yksityisen että julkisen sektorin päätöksentekijät saavat ne joustavasti käyttöönsä. Myös aluepoliittisen lainvalmistelutyön tehostaminen on välttämätöntä.
Varsinaisen lainsäädäntötyön kehittämiseksi siten, että aluepoliittiset näkökohdat tulisivat entistä johdonmukaisemmin otetuiksi huomioon, on tutkittava mahdollisuutta täydentää eduskunnan valiokuntalaitosta perustamalla erityinen aluepoliittinen valiokunta.
Hallintojärjestelmän kokonaisuudistuksen yhteydessä on selvitettävä myös kysymys luottamusmiesten asemasta keskushallinnon työskentelyn suunnittelussa ja päätösten toimeenpanossa.
Maakunta- ja läänitasolla on aluepoliittista suunnittelua tehostettava. Suunnittelu on jatkuvasti pidettävä osana kansanvaltaista alueellista päätöksentekoa. Alueittaisten kehitysohjelmien pohjaksi on otettava eri alueiden luontaiset kehitysmahdollisuudet, joita koskevaa kartoitus- ja tutkimustyötä on jatkuvasti kehitettävä.
3. ALUEELLISEN TASA-ARVON TOTEUTUMINEN TULONJAOSSA JA PALVELUSTEN SAANNISSA
Ihmisen mahdollisuuteen suorittaa yksilöllisiä valintoja vaikuttaa keskeisesti hänen asuinpaikkansa sijainti ja hänen taloudellinen ja sosiaalinen asemansa. Porvarillisen aluepolitiikan tavoitteena on tasa-arvon toteuttaminen siten, että jokaisella ihmisellä olisi taloudelliset edellytykset valintoihin asuinpaikasta riippumatta. Vähimmäistoimeentulojärjestelmän toteuttaminen edistää oleellisella tavalla tämän tavoitteen toteutumista.
Toimeentulomahdollisuudet ovat alueellisesti tarkasteltuina jakautuneet epätasaisesti. Eri alueilla asuvat ihmiset ovat sen vuoksi eriarvoisessa asemassa. Myös saman ammattiryhmän sisällä on eräissä ammattiryhmissä keskus- ja reuna-alueiden välillä olemassa huomattavia tuloeroja.
Kehitysalueiden kunnissa on yleensä korkeampi kunnallisverotus kuin muualla maassa. Tämän johdosta heikommalla tulotasolla olevat ihmiset maksavat suhteellisesti enemmän veroja. Pienemmillä reaalituloillaan he joutuvat maksamaan tarvitsemistaan hyödykkeistä ja palveluksista vähintään saman hinnan kuin taajamissa asuvat saaden usein vielä vastikkeeksi heikomman palvelutason. Tähän tilanteeseen on omalta osaltaan ollut vaikuttamassa voimassa oleva kalleusluokitusjärjestelmä. Aluepoliittisena ohjauskeinona on syytä perusteellisesti tutkia sekä nykyisenlaisen kalleusluokituksen poistamista että kantokykyluokituksen tehokkaampaa hyväksikäyttöä julkisten palvelusten kustannuksia ja sitä tietä verotusta tasaavana tekijänä. Kuntien taloudellisen eriarvoisuuden pienentämiseksi ja vähiten kehittyneiden kuntien avustamiseksi tulisi myös kuntia varten luoda erityinen vähimmäistulojärjestelmä.
Koska pitkistä etäisyyksistä johtuen haja-asutusalueilla palvelusten hankkimiseen tulee lisäkustannuksia mm. matkakustannusten muodossa, on myös kustannukset saatettava tukitoimenpitein samalle tasolle haja-asutusalueilla. Syrjäseutujen erityiskustannusten lieventämiseksi on syrjäseutulisät edelleen säilytettävä. Harkinnanalaiseksi on lisäksi otettava fyysisten henkilöiden verojen alentaminen myös alueellisella pohjalla.
4. ALUERAKENTEEN KEHITTÄMINEN
Aluepolitiikan perustaksi on otettava koko valtakunnan aluerakenteen tasapuolinen kehittäminen. Aluerakenteen kehittämisellä on aktivoitavissa valtakunnan eri osat, jolloin turvataan monipuolisen palvelutason saavutettavuus ja tuotantotoiminnan kilpailukyky sekä työvoiman saanti koko maassa. Tukitoimenpiteet on ohjelmoitava kokonaisuudessaan uudelleen siten, että ne käytännössä todella tukevat aluerakenteen kehittämistä.
Aluerakenteen kehittämisen tarkoituksena on luoda tiheä keskusverkosto, joka tarjoaa eritasoisia palveluksia. Samanaikaisesti on pidettävä huoli siitä, että myös haja-asutusalueilla asuville ihmisille taataan tasapuoliset mahdollisuudet toimeentuloon ja peruspalveluihin. Tiheä keskusverkosto tarjoaa myös haja-asutusalueiden asukkaille valinnanvaihtoehtoja sekä työtilaisuuksien että palvelujen osalta. Aluerakenteen kehittämisen tarkoituksena on myös vallankäytön hajauttaminen sekä kontrollimahdollisuuksien tuominen lähemmäksi yksityistä ihmistä. Parantuneiden toimeentulomahdollisuuksien seurauksena kasvavat myöskin yksityisten ihmisten edellytykset käyttää omia vaikutusmahdollisuuksiaan.
Yksityisen ihmisen valinnanmahdollisuudet ovat hyvin suurelta osin riippuvaisia hänen toimeentulostaan ja vaihtoehtoisten ympäristöjen tarjoamista virikkeistä. Yksilön toimeentulo on taas nykyisellään riippuvainen ympäristön elinkeinotoiminnan tarjoamista työtilaisuuksista ja muista mahdollisuuksista.
Yksityisen ihmisen toimeentulon turvaamiseksi on elinkeinotoiminnalle luotava riittävät toimintaedellytykset. Eräät toiminnat edellyttävät laajaa väestöpohjaa ja ovat sen vuoksi voimakkaasti keskushakuisia. Elinkeinopoliittisia toimenpiteitä ei kuitenkaan saa kohdistaa yksipuolisesti näihin keskuksiin.
Aluerakenteen kehittämisessä on erityisesti otettava huomioon koko kohdealueen elinkeinorakenteen vaikutus keskusten muodostumiseen. Luontaisten elinkeinojen kehittämisellä on oltava etusija keskusten ja ympäristöjen kehittämisessä. Kun luodaan eriasteisia keskuksia, on yritys- ja palvelutoiminnalle tarjottava toimintaedellytykset. Kunnilla on näin ollen oltava tarjolla riittävästi kaavoitettua ja kunnallistekniikalla varustettua tonttimaata ja rajoitetuissa tapauksissa myös valmiita toimitiloja. Kasvukeskuksiin sijoittuvan yritystoiminnan kohdalla on kuitenkin kiinnitettävä huomiota ympäristötekijöihin ja annettava etusija sellaisille yrityksille, jotka eivät aiheuta tarpeettomasti ympäristöllisiä häiriöitä.
Myös asuntotuotannolle on oltava aluerakenteen kehittyessä tarjolla kohtuuhintaista rakennusmaata. Asuntotuotannon on suuntauduttava ensisijaisesti pientalotuotantoon ruuhkautumisalueilla ilmenneiden ongelmien välttämiseksi. Asuntotuotantoa ei tule kuitenkaan käyttää ensisijaisesti aluepolitiikan rajoittavana ohjauskeinona, vaan asuntotuotannon ja sen tuen on suuntauduttava aluerakenteen kehittämistavoitteiden toteutumisen ja niiden edellyttämien työpaikkojen muodostamisen mukaisesti.
5. YRITYSTEN SIJAINNIN OHJAAMINEN
Yritysten on voitava sijoittua alueille, joilla ne omaavat hyvät toimintamahdollisuudet. Usein sijoittuminen kuitenkin tapahtuu ruuhkautumisalueille lisäten alueellista eriarvoisuutta sekä ruuhkautumisen seurauksena tulevia ympäristöhäiriöitä. Tämän vuoksi on yritysten sijoittumista ohjattava valtion, kuntien ja yritysten yhteistyön avulla.
On käytettävä erimuotoisia tukitoimenpiteitä ensisijaisesti kehitysalueille sijoittuvalle yritystoiminnalle ja toteutettava sijainninohjaukseen liittyvä neuvontatoiminta. Tällöin on lisättävä informaatiota eri alueilla - erityisesti kehitysalueilla - tarjolla olevista mahdollisuuksista. Lisäksi on tutkittava ja kehitettävä muita sijainninohjausmenetelmiä. Mikäli rajoittamistoimenpiteitä joudutaan käyttämään, sen on tapahduttava erittäin harkiten. Valtion yritysten ja laitosten sijoittumisessa on tähänastista enemmän otettava huomioon aluepoliittiset näkökohdat.
Kunnallisverotus on oikeudenmukaisesti järjestettävä niiden kuntien kesken, joissa yrityksillä on toimintaa riippumatta siitä, missä yritysten pääkonttorit sijaitsevat.
Kuntien on tarjottava riittävästi kaavoitettua ja kunnallistekniikalla varustettua tonttimaata. Yritysten työntekijöiden asunnontarve on pystyttävä tyydyttämään lisäämällä asuntomäärärahoja työvoima- ja aluepoliittisten näkökohtien mukaisesti.
Kehitysaluerahaston käyttöön tulevia määrärahoja on lisättävä. Muitakin teollisuuslainoja ja takauksia on suunnattava aluerakenteen kehittämistä tukevalla tavalla ensisijaisesti nykyisille kehitysalueilla. Lisäksi on kehitettävä ja aktiivisesti suunniteltava uusia tukijärjestelmiä.
6. MAA- JA METSÄTALOUS ALUEPOLITIIKASSA
Maatalous on tärkeä peruselinkeino ja työpaikkojen luoja. Maatilataloudella on ensiarvoisen tärkeä merkitys haja-asutusalueille tyypillisen maaseutumaisen elinympäristön säilyttäjänä ja kehittäjänä. Lisäksi maa- ja metsätaloudella on huomattava vaikutus kuljetuksiin ja muihin palveluelinkeinoihin. Tämän vuoksi on maatalouspolitiikassa otettava entistä paremmin huomioon myös aluepoliittiset näkökohdat.
Valtakunnallisia maataloustuotanto-ohjelmia laadittaessa on otettava huomioon eri alueiden erityisongelmat ja sen vuoksi on pyrittävä alueittaisiin ja mahdollisesti kuntakohtaisiin maatilatalouden rakennesuunnitelmiin.
Valtakunnallisen maatalouspoliittisen ratkaisun erääksi periaatteeksi on syytä hyväksyä alueellisen tuotantojaon periaate. Tällöin kehitysalueiden maataloutta on tarkasteltava alueellisen tasa-arvon pohjalta ja taattava kehitysalueiden maataloudelle riittävän suuri osuus maatalouden kokonaistuotannosta.
Maatalouden kannattavuus kehitysalueilla on erityisen alhainen. Syynä tähän on luonnonolosuhteiden ohella myös maatilojen rakenteen kehittymättömyys. Tämän vuoksi on vauhditettava maatilojen rakennerationalisointia. Tilakoon suurentamisessa viljelys-käyttöön tarvittava maa on ensisijaisesti hankittava ottamalla käyttöön viljelyksestä poistettuja maita. Haja-asutusalueiden väestöpohjan turvaamiseksi on luotava edellytykset etenkin pientiloilla muun työssäkäynnin ohessa tapahtuvaan osa-aikaviljelyyn.
Maataloustuen jaossa on pyrittävä tuloeroja tasoittavaan alueittaiseen tilakoon mukaiseen porrastukseen. Erityisesti maataloudenharjoittajien kannalta tulisi kiirehtiä pysyvän satovahinkokorvausjärjestelmän luomista.
Samoin kuin maataloudessa on myös metsätaloudessa pyrittävä alueellisiin erityisohjelmiin. Nämä erityisohjelmat voivat olla osittain yhteneviä. Ohjelmilla on määriteltävä, mitkä alueet on mielekkäintä jättää peltoviljelyn käyttöön ja mitkä saatettava muun maataloustuotannon piiriin.
Metsätaloudessa uhkaavan työvoimapulan estämiseksi on kiinnitettävä huomiota metsäalan koulutuksen lisäämiseen ja tehostamiseen.
Metsätuotannon turvaamiseksi on metsänparannustöihin saatava lisää varoja. Myöskin kantohintojen kohtuullisina pysyttämiseen on kiinnitettävä huomiota.
7. HALLINNON HAJASIJOITTAMINEN
Hallintolaitosten liiallisen alueellisen keskittymisen välttämiseksi sekä edellytysten luomiseksi aluepolitiikan tehostamiselle on virastoja ja hallintolaitoksia sijoitettava pois pääkaupunkiseudulta. Pääperiaatteena tulee olla toimivallan siirtäminen keskushallinto-tasolta väliportaan tasolle ja siten virkamieskunnan pääpainon siirtäminen pääkaupunkiseudulta valtakunnan eri osa-alueille. Sijoittamisessa on huomioitava virastojen ja hallintolaitosten toiminnan pääasiallinen vaikutusalue. Hallintolaitosten hajasijoittamisessa on pyrittävä toimivien hallinnollisten keskusten luomiseen.
Jo olemassaolevien virastojen ja laitosten hajasijoittaminen on mahdollista sillä edellytyksellä, ettei niiden nykyisiä toimintaedellytyksiä heikennetä, sekä että siirtyvälle henkilökunnalle taataan vähintään siirtohetken elämisen taso. Virastoja ja laitoksia sijoitettaessa on sijoittamistarkastelussa otettava huomioon kaikki maakuntakeskukset, sekä se että hallintolaitosten ja virastojen toiminnot tukevat toisiaan.
8. PALVELUJEN ALUEELLINEN KEHITTÄMINEN
8.1. Palvelutoiminnan kehittäminen
Yhteiskunnallisten palvelujen turvaamiseksi ja edelleen kehittämiseksi on saatava pikaisesti aikaan alueelliset kehitysohjelmat. Näiden kehitysohjelmien suunnittelun on pääosiltaan tapahduttava alueellisella tasolla kunkin alueen erityisongelmat huomioon ottaen. Julkisten palvelujen saattamiseksi entistä paremmin niitä tarvitsevien ulottuville on harkittava julkisten palvelujen liikkuvien toimintayksiköiden käyttöönottamista.
Haja-asutusalueiden ongelmat eivät rajoitu pelkästään työpaikkojen puuttumiseen. On päinvastoin ilmeistä, että myös haja-asutusalueilla ilmenee ajoittain työvoimapulaa. Ongelmaksi on muodostunut romahdusmaiseksi katsottava palvelutason lasku, mikä saattaa näiden alueiden väestön huonompaan asemaan muihin verrattuna sekä heikentää heidän toimeentulomahdollisuuksiaan ja edellytyksiään yksilöllisiin valintoihin.
Väestön vähentyessä tapahtuu myöskin palvelusten supistumista. Tällöin palvelusten väheneminen tapahtuu yleensä portaittain, mutta on omiaan myöskin jaksottain kiihdyttämään väestökatoa. Kun tämä kehitys menee liian pitkälle, se vie pohjan koko alueelliselta kehittämiseltä. Pelkällä työpaikkojen luomisella ei pystytä riittävästi auttamaan edes kehitysalueilla asuvien ihmisten asemaa. Aluepolitiikan kehittämisessä on otettava huomioon myös tasavertaisten palvelujen luominen haja-asutusalueille.
8.2. Kaupan palvelusten turvaaminen ja kehittäminen
Vähittäiskaupan palvelupisteiden väheneminen on seurausta asiakaspiirin vähenemisestä ja kaupan muuttumisesta kannattamattomaksi. Osatekijänä on myöskin kaupan rationalisointi suuriksi yksiköiksi. Palvelutason turvaamiseksi on kiinnitettävä huomiota kaupan palvelupisteiden säilyttämiseen. Kiinteiden myymälöiden kannattavuuden lisäämiseksi on harkittava erilaisten tehtävien - täydentävien palvelujen - kuten posti ja taksi, kytkemistä kaupan tehtäviin. Samoin harkinnan alaiseksi on otettava erilaisia tukitoimenpiteitä kuten mm. kuljetuskustannusten tasaaminen. Yhteiskunnan suoraa tukea annettaessa vähittäiskaupalle on määriteltävä tarkoin tuen myöntämisperusteet. Tuen on oltava tasapuolinen. Tukijärjestelmän tulee olla mahdollisimman yksinkertainen ja ohjauksen tarkoituksenmukainen.
Kauppa kokonaisuutena ottaen on sisällytettävä kehitysaluelainsäädännön piiriin.
Myymäläautot muodostavat osan kaupan palvelutoiminnasta ja tuovat myymäläpalvelut näin lähemmäksi palvelusten tarvitsijoita. Sen vuoksi myymäläautotoiminnalle on annettava tukea etenkin ns. sosiaalisilla reiteillä. Myymäläautotoiminta ja sen tukeminen eivät saa kuitenkaan johtaa kiinteiden vähittäiskauppojen sulkemiseen.
8.3. Liikenne- ja kuljetuspalvelujen kehittäminen
Joukkoliikenteen palvelutaso on heikentynyt harvaanasutuilla seuduilla osaksi väestökadon ja osaksi lisääntyneen yksityisautokannan seurauksena. Liikennepalvelujen supistuminen on vähentänyt omalta osaltaan muiden palvelujen saavutettavuutta, supistanut valinnan mahdollisuuksia, voimistanut muuttoliikettä ja lisännyt asutuksen keskittymistä.
Harvaanasuttujen seutujen liikennepalvelujen vähimmäistaso on taattava. Tämä edellyttää joukkoliikenteen riittävän tiheää reitistöä sekä vuoromäärän ylläpitämistä. Yksityisen liikenteen, postin linja-autoliikenteen, taksiliikenteen ja koululaiskuljetusten sekä VR:n paikallisliikenteen välistä yhteistyötä on kehitettävä aluesuunnittelun myötävaikutuksella. Rautateiden paikallisliikenteen supistamista ei saa toteuttaa, jollei etukäteen ole turvattu muun joukkoliikenteen avulla vähintään samaa palvelutasoa. Joukkoliikenteen kehittämisessä on kiinnitettävä huomiota kustannusten alentamiseen. Tarvittaessa on joukkoliikenteelle annettava taloudellista erityistukea luomalla erityinen tukijärjestelmä tätä varten.
Kehitysalueiden maakuntatason keskusten väliset ja maan hallinnollisiin keskuksiin maakunnista suuntautuvat matkat on voitava suorittaa nykyistä nopeammin. VR:n kehittämisohjelmia on tehostettava niin, että nopeuksia ja vuoroja voidaan lisätä.
Kotimaan lentoliikennettä on kehitettävä erityisesti vastaamaan pitkien välimatkojen henkilöliikenteen tarpeita. Pienlentokoneille soveltuvia kenttiä lisäämällä voidaan järjestää lentoliikennettä myös pienempiin keskuksiin. Pienlentokoneiden avulla on toteutettavissa syöttöliikenne suurkoneisiin.
Kuljetuspalvelujen osalta on maanteiden tavaraliikenne saatava tasaveroiseen asemaan rautatieliikenteen kanssa ottamalla maantiekuljetukset kuljetusten piiriin. Tavaraliikenteen ja henkilöliikenteen toimintamahdollisuuksien turvaamiseksi on liikenneverkko pidettävä nykyistä paremmassa kunnossa.
Maamme satamien välisiä koordinointi- ja työnjakokysymyksiä ei voida irroittaa aluepolitiikasta ja sallia mm. kehitysalueille haitallisella tavalla satamatoimintojen keskittämistä. Pohjanlahden satamia on kehitettävä maakuntiensa elinkeinotoimintaa ja liikennettä palvelevina liikenneverkoston osina.
8.4. Tietoliikennepalvelut
Maan haja-asutusalueet ovat tietoliikenteen osalta huonommassa asemassa maan muihin osiin verrattuna. Puhelinverkosto on heikommalla tasolla kuin muualla maassa ja automatisointi on vielä lähes täysin toteuttamatta. Tämän vuoksi on suunnattava lisävaroja kyseisten alueiden puhelinverkoston parantamiseen ja nopeutettava automatisoinnin toteuttamista.
Eriarvoisuutta lisää myös puhelinliikenteen tariffipolitiikka, jonka vuoksi puhelumaksut ovat käsivälitteisistä puheluista kalliimpia kuin automaattisessa puhelinliikenteessä. Tämän epäkohdan korjaamiseksi on mahdollisimman nopeasti toteutettava puhelinliikenteen täysautomatisointi. Kaukopuhelinliikenteen maksut on saatettava samalle tasolle koko maassa verkkoryhmien välillä.
Haja-asutusalueiden tietoliikenteen parantamiseksi on tutkittava radiopuhelinverkoston hyväksikäyttömahdollisuuksia. Kaikkein vaikeimpien kulkuyhteyksien takana olevalle asutukselle on tarvittaessa annettava tukea puhelimen hankintaan.
Kehitysalueiden ihmisten saattaminen tietoliikenteen osalta tasavertaiseen asemaan edellyttää joukkotiedotusvälineiden vaikutuspiirin laajentamista. Tv-2:n näkyvyysalue on laajennettava mahdollisimman pikaisesti koko maan käsittäväksi. Sanomalehtien nopean kulun varmistamiseksi on taattava lehdille riittävä kuljetustuki. Postin kulun turvaamiseksi haja-asutusalueilla on luotava edellytykset kattavan postireitistön olemassaololle.
8.5. Terveys- ja sosiaalipalvelut
Terveys- ja sosiaalipalvelujen tason myönteinen kehittyminen on turvattava myös harvaanasutuilla seuduilla. Terveydenhoidon rahoitus on järjestettävä siten, että jokaisella on mahdollisuus saada tarvitsemiaan hoitopalveluksia, ja että hoidon aiheuttamia kustannuksia tasataan alueellisesti valtion toimenpitein.
Terveyskeskuksia tulee kehittää siten, että niistä muodostuu sellaisia terveys- ja sosiaalihenkilökunnan yhteisiä ryhmätyökeskuksia, joiden avulla yksilöön kohdistuvat eri työmuodot saadaan joustavalla tavalla yhdistymään. On myös pyrittävä nopeuttamaan kansanterveyslain edellyttämien palvelujen täysimääräistä voimaansaattamisaikataulua sekä lisättävä ja tehostettava kansantauteja ehkäisevää tutkimusta ja valistusta.
8.6. Koulutuspalvelut
Eri alueilla asuvilla ihmisillä on Suomessa eriarvoisia mahdollisuuksia opiskella. Tämä koskee yhtä hyvin teoreettista, välineellistä kuin soveltavaakin opiskelua. Kehitysalueilla asuvien ihmisten heikommat opiskelumahdollisuudet ovat olleet merkittävä tekijä alueiden väestön vähentymisessä. Sekä opiskelumahdollisuuksia saavuttaneiden ihmisten poissiirtyminen että alueelle jääneiden opiskelumahdollisuuksien puuttuminen ovat vaikeuttaneet kehitysalueiden ihmisten olojen parantamista. Erityisesti ei ole pystytty käyttämään hyväksi mahdollisuuksia alueiden omien erityispiirteiden edistämiseen.
Koulutuspoliittista eriarvoisuutta aikaansaa merkittävästi opetuksen sidonnaisuus voimavaroihin. Mitä enemmän opiskelumahdollisuudet ovat kiinni teknisistä laitteista ja välineistä, sitä vaikeampaa on poistaa alueellista eriarvoisuutta opiskelumahdollisuuksien suhteen. Alueellinen tasa-arvoisuus on turvattava ennen kaikkea ammatillisen opetuksen eri asteilla sekä kiinnitettävä myös riittävää huomiota yleiseen ja teoreettiseen opetukseen.
Peruskoulujärjestelmään siirtymisen toteuduttua täydessä laajuudessaan on kaikkialla turvattava samalla mahdollisuus erimuotoisten koulutuspalvelujen saatavuuteen.
Kehitysalueilla on huomattavia henkisiä voimavaroja esimerkiksi uusien tuotantomuotojen kehittämisessä. Näiden toteuttamiseksi käytännössä ei kuitenkaan ole aina riittäviä mahdollisuuksia tarpeellisen informaation puutteessa ja koulutuksen ollessa riittämätöntä. Tämän vuoksi muun opetuksen lisäksi tarvitaan tehokasta yrittäjäkoulutusta ja kurssitoimintaa, joiden avulla tuodaan esiin mahdollisimman perusteellisesti kaikki uusien yritysten perustamiseen liittyvät mahdollisuudet, tukimuodot yms. seikat, jotka voivat edesauttaa yritysten syntymistä haja-asutusalueille. Koulutuksen on kuitenkin tuotava esiin myös yritystoiminnan riskitekijät. Kehitysalueille sijoittuville tai siellä laajentaville yrityksille on annettava työntekijäin koulutukseen taloudellista tukea.
Korkeakoulujen hajasijoitus on sekä aluepoliittisen valtarakenteen että opiskelumahdollisuuksien tasa-arvoisuuden kannalta kannatettavaa. Kuitenkin uhkaa vaara, että varsinainen perustutkimus keskittyy ruuhka-alueiden vanhoihin korkeakouluihin, mikä aiheuttaa jälleen alueittaista eriarvoisuutta ihmisten välillä. Tässä valossa on tärkeää, että kehitysalueiden sekä nykyisistä että perustettavista korkeakouluista kehitetään tieteellisesti monipuolisia yliopistoja eikä perusteta erityiskorkeakouluja.
8.7. Kulttuuripalvelut
Eri alueiden tasapainoisen kehityksen turvaamiseksi ei riitä pelkästään työmahdollisuuksien olemassaolo ja koulutuspalvelujen saatavuus. Oman varsin merkittävän osansa muodostavat kulttuuripalvelut. Näiden saatavuus on kuitenkin erittäin niukkaa kehitysalueilla. Valinnan mahdollisuuksien turvaamiseksi kehitysalueiden ihmisille myös kulttuurin alalla ja eri alueiden välillä vallitsevien erojen kaventamiseksi on mahdollisimman tehokkaasti tuettava moniarvoisen ja omaehtoisen kulttuurin luomista kehitysalueilla. Kulttuuripalvelujen tarjoaminen laajentaa samalla ihmisten virikeympäristöä.
Taide- samoin kuin viihdepalvelusten tarjonnan on oltava moniarvoista ja näitä palveluksia on tuettava siten, että jokaisella on mahdollisuus niiden vastaanottamiseen alueellisista tai muista tekijöistä riippumatta.
8.8. Matkailu- ja virkistyspalvelut
Palveluelinkeinojen joukossa on erikoisasemassa matkailu, jonka alalla on tapahtunut myönteistä kehitystä. Samalla kun matkailu lisää palveluja, se tarjoaa erityisesti kehitysalueille tärkeitä työpaikkoja sekä omalta osaltaan lisää näillä alueilla asuvien ihmisten valinnan mahdollisuuksia.
Riittävien matkailupalvelujen sekä matkailualan yritysten elinkelpoisuuden turvaamiseksi on matkailun palvelukset pyrittävä ensisijaisesti keskittämään muutamiin suuriin ja voimakkaisiin matkailukeskuksiin, joilla on mahdollisuus hoitaa omaehtoista ja tehokasta matkailun markkinointia. Markkinoilla olisi pystyttävä lisäämään matkailukeskusten ympärivuotista käyttöä. Tämä edellyttää myös tyydyttävien liikennemahdollisuuksien luomista.
Vaikka matkailupalveluksia on syytä keskittää matkailukeskuksiin, tarjoaa matkailu mahdollisuuksia myös pienimuotoiseen toimintaan. Kysymykseen tulee tällöin lähinnä maatilamatkailu joka samalla tarjoaa lisäansiomahdollisuuden maatiloille. Maatilamatkailun edistämiseksi on järjestettävä riittävä kurssimuotoinen koulutus siihen halukkaille samoin kuin on keskitetysti järjestettävä maatilamatkailusta tiedottaminen.
9. ALUEPOLITIIKAN ERITYISONGELMIA
9.1. Ruuhkautumisalueet
Ihmisten ja työpaikkojen liiallinen keskittyminen joihinkin keskuksiin aiheuttaa monia ongelmia. Erityisen polttavia nämä ruuhkautumisalueiden ongelmat ovat niissä keskuksissa, joiden osalle on viime vuosina tullut lähes kokonaan vuosittainen työpaikkamäärän lisäys. Pääkaupunkiseudun asuntopula, asumiskustannusten kalleus, yhdyskunta- ja liikennesuunnittelun ongelmat ja elinympäristön laadullinen huononeminen sekä mielenterveydellisten vaikeuksien korostuminen ovat esimerkkeinä siitä, mihin joudutaan, ellei aluepoliittisin keinoin ryhdytä riittävän ajoissa hillitsemään ruuhkautumisalueiden kasvua. Toisaalta pääkaupunkiseutu tarjoaa myös esimerkin siitä, kuinka seudullisen kehityksen ohjaaminen vaatii kuntien välistä yhteistyötä.
Erityisesti pääkaupunkiseudulla yhdyskunnan rakenne on hajautunut. Työpaikat keskittyvät keskustaan ja asukkaat sijoittuvat yhä pitemmän matkan päähän. Helsingin naapurikuntien ja niitä vastaavien Helsingin aluekeskusten työpaikkaomavaraisuutta on lisättävä laajempien aluepoliittisten ja seudullisten tavoitteiden puitteissa erityisesti supistamalla Helsingin kantakaupungin työpaikkamäärän pienelle alueelle keskittyvä kasvu. Pääkaupunkiseudun kehityspiirteet edellyttävät oikeudenmukaisen osuuden saamista valtion investoinneista sekä koko valtakuntaa palvelevien kulttuuri- ja vastaavien laitosten rakentamisesta.
Myös kehitysalueille suunnattavilla toimenpiteillä pystytään vaikuttamaan myönteisesti ruuhka-alueiden kehitykseen. Luomalla kehitysalueiden yritystoiminnalle nykyistä paremmat toimintaedellytykset vaikutetaan työpaikkojen syntyyn ja sijoittumiseen sekä muuttoliikkeeseen.
Aluepoliittista suunnittelua ja lainsäädäntöä on kehitettävä siten, että ruuhkautumisalueilla voidaan työpaikkojen kasvulle ja väestömäärän lisäykselle asettaa valtakunnallisiin kehityssuunnitelmiin nivelletty tavoitetaso. Ruuhkautumisalueiden nykyisiä ongelmia voidaan lievittää myös pyrkimällä pienempään asumistiheyteen. Tämä edellyttää pientaloasutukselle varatun tonttimaan kaavoittamista ja uudisrakentamisen suuntaamista asumisväljyyttä lisäten. Viheralueet on säilytettävä ja uusilla asuntoalueilla on viheralueiden riittävään määrään kiinnitettävä erityistä huomiota.
9.2. Väli-Suomi
Kehitysalueiden ja pääkaupunkiseudun väliin jäävä ns. väli-Suomi on otettava aluepoliittisen kehittämistyön piiriin. Tämän alueen mahdollisuuksien huomioonottaminen nykyistä voimakkaammin on pitkällä tähtäyksellä myös kehitysalueiden taloudellisten tukitoimenpiteiden perusedellytys. Väli-Suomen taloudellinen kehitys edellyttää valtion tukitoimia lähinnä vain yleisten edellytysten, kuten liikenneverkoston ja asuntotuotannon osalta. Väli-Suomea on käytettävä tehokkaasti hyväksi koko valtakunnan kansainvälisen kilpailukyvyn parantamisessa sekä valtion virastojen ja laitosten hajasijoittamisessa.
Niinikään muodostaa väli-Suomi jo rakennettuine työpaikkoineen alueen, jolle maasta muuttanut työvoima olisi helposti sijoitettavissa takaisin Suomen tuotantoelämän palvelukseen, mikäli muuttajille voidaan järjestää asunnot. Tässä mielessä on kansantaloudellisesti edullista varata riittävät asuntotuotantomäärärahat alueille, joilla on valmiita työpaikkoja ilman työntekijöitä.
9.3. Saaristoalueet
Saariston asukkaat - niin meren kuin sisämaankin saaristossa - ovat yleisesti ottaen muiden alueiden ihmisiin nähden huomattavasti heikommassa asemassa. Syynä tähän ovat ensisijaisesti hankalat yhteydet sekä voimakkaasti pienentyvä väestöpohja. Saariston olojen parantamisessa on kunnollisen yhteysverkon luominen mantereelta pääsaarille oleellinen tekijä.
Tavoitteena pidettävää saaristoalueiden säilymistä toimivana ja yksilöllisyyden laajentamiselle virikkeitä tarjoavana elinympäristönä ei pääosin voitane rakentaa teollisuus- ja palvelutyöpaikkojen varaan. Nämä tulisi saariston erityisolosuhteista johtuen pyrkiä keskittämään muutamiin keskuksiin. Tukitoimenpiteet tulisi kohdistaa saariston elinkeinoelämän monipuolistamiseen, maatalouteen ja sen erikoismuotoihin sekä kalastukseen. Matkailuelinkeinoa saariston asukkaiden sivuelinkeinona on kehitettävä.
Kehitysaluelainsäädännössä saaristo on rinnastettava erityisvyöhykkeisiin, joilla tukitoimenpiteet ovat voimakkaimmat. Kulkuyhteyksien hankaluudesta johtuen saariston asukkaille on järjestettävä kunnollinen työmatkatuki.
Julkisten palvelujen saamiseksi lähemmäksi niiden tarvitsijoita on kehitettävä liikkuvia palveluyksikköjä. Palvelusten tarjonnassa on otettava huomioon mahdollinen alueen kaksikielisyys.