Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.tuni.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KOK/6

Kansallinen Kokoomus

Asutusasiamme hoito


  • Puolue: Kansallinen Kokoomus
  • Otsikko: Asutusasiamme hoito
  • Vuosi: None
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Lukekaa ja antakaa naapurillennekin luettavaksi!

Asutusasiamme hoito.

Jo niihin aikoihin kuin suomalainen puolue laati ohjelmansa maakysymyksessä ja kun uutta maanvuokra-asetusta yksikamarisessa eduskunnassa käsiteltiin, oli maakysymyksen järjestelyä johtavilla miehillä selvillä, ettei torppariasian järjestely riittänyt maakysymystä järjestämään, vaan että siihen tarvittiin muitakin toimenpiteitä. Professori Gebhard laatikin noihin aikoihin ehdotuksen maan hankkimiseksi tilattomalle väestölle ja teki alotteen lainsäädäntötoimenpiteiksi asiassa eduskunnassa, ollen hänen laatimansa lakiehdotus rakennettu samansuuntaisille periaatteille, joita oli Englannin vastaavaa lakia laadittaessa noudatettu. Asian hoitaminen yhtärintaa torpparikysymyksen kanssa osoittautui kuitenkin mahdottomaksi ja toiminta täytyi siitä syystä kohdistaa toistaiseksi torpparikysymyksen järjestelyyn, tarkoituksella saada sitten tämä toinen kysymys esille. Kuitenkin koetettiin noihin aikoihin saada erityinen lainsäädäntö pientilojen perustamisesta valtion rahallisen avustustoiminnan kautta sekä rahoittamisen järjestelystä tilattoman väestön lainarahastosta tapahtuvaksi. Asiasta saatiinkin eduskunta hyväksymään kaksi lakia v:n 1911-12 valtiopäivillä, mutta sosialistit, jotka tällaista lainsäädäntöä jyrkästi vastustivat, äänestivät ne silloin lepäämään. Kun nämä lait sitten uusien vaalien jälkeen tulivat v:n 1914 valtiopäivillä uudelleen esille, koettivat sosialistit tehdä kaikkensa, jotta tämä lainsäädäntö ei tulisi hyväksytyksi. Tästä vastustuksesta huolimatta lainsäädäntö hyväksyttiin v. 1914, mutta jäi se osaksi sattuneen maailmansodan, osaksi silloisen venäläisen hallituksen haluttomuuden takia vahvistamatta.

Kun itsenäisyyden saavuttamisen jälkeen maakysymykset uudelleen tulivat eduskunnassa esille, teki ylitirehtööri Haataja eduskuntaesityksen asian järjestämiseksi uudella lainsäädännöllä, joka oli laadittu samansuuntaiselle pohjalle kuin professori Gebhardin aikanaan laatima lakiehdotus, mutta siitä tuntuvasti kehitetty, ottamalla huomioon ulkomailla vastaavasta lainsäädännöstä saadut kokemukset sekä mitä torpparikysymyksen valmistelussa ja muutenkin oli meidän oloistamme esille käynyt. Torpparikysymyksen valmistelun ohella ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta tällaista lainsäädäntötyötä hoitaa, jota paitsi silloiset sosialistit koettivat selvästi sekottaa kaikkia noihin aikoihin maakysymyksessä tehtyjä alotteita, jotta niistä ei mitään tulisi, jakamalla ne monen eri valiokunnan kesken, vaikka ne luonteeltaan olisivat kuuluneet saman valiokunnan käsiteltäviin. Lisäksi he koettivat viivyttää valiokunta-toimintaakin näissä asioissa, sillä osoitettiinhan silloin selvästi, kuinka silloinen maatalousvaliokunta sosialistisen puheenjohtajansa johdolla valmisti toista kuukautta yksin työjärjestystänsä.

Kun sitten torpparivapautuslainsäädäntö oli saatu valmiiksi ja huomio lainsäädäntötyön alalla voitiin maakysymyksessä kohdistaa siihen, miten maaseudun tilattomille oli uusia viljelmiä hankittava, ryhtyi silloinen maalaisliittolainen maatalousministeri valmistamaan lainsäädäntöä asiassa saman suuntaisella pohjalla, jolle Gebhardin ja Haatajan aikaisemmat alotteet asiassa olivat rakennetut. Lakiehdotuksen laatiminen asiassa annettiin yhden valtioneuvoston virkamiehen tehtäväksi ja hän yhdessä maalaisliittolaisen maatalousministerin kanssa hoiti lainsäädäntötyön kulkua. Asian valmistelu tällä tavalla kesti pitkiä aikoja, kunnes vihdoin asiassa saatiin niin pitkälle kehitetty lakiehdotus, että katsottiin voitavan saattaa se eri virastoille lausuttavaksi. Tällöin saatiin siis tämä uusi maakysymyksen järjestelyä tarkoittava lakiehdotus julkisuuteen.

Asian tällä asteella ollessa esitettiin julkisuudessa voimakkaasti vaatimus, että jos tällä lainsäädäntötoimen alalla tahdottiin pätevä ja olosuhteita kaikin puolin vastaava laki saada aikaan, oli pakko saattaa se valmistelun alaiseksi sellaisessa riittävän suuressa komiteassa, jossa eri etupiirit olisivat edustettuina ja jossa asia tulisi kaikin puolin ja perinpohjaisesti käsitellyksi. Huomautettiin, että asia on siksi vaikea ja koskee niin monipuolisia ja monivivahteisia oloja, että lainsäädännön aikaansaaminen tarkoitustaan vastaavaksi vaati mitä perinpohjaisinta harkintaa, jossa kaikki mahdollinen asiantuntemus oli hyväksi käytettävä.

Huolimatta tällaisista vaatimuksista, joita erityisesti esitettiin Kansallisen Kokoomuspuolueen taholta niiden kokemuksien perusteella, joita torppariasiain käsittelystä oli saatu, eivät silloiset maalaisliittolaiset asian johtajat osoittaneet mitään halua tällaisen valmistelun aikaan saamiseen asiassa. Valitettavasti täytyy tässäkin kohden väittää, että heillä ei ollut kysymyksessä määräävänä ainoastaan se, miten asia olisi todella voitu saada onnelliseen ja asuttamiskysymyksen hoidon kannalta menestykselliseen tulokseen. Päinvastoin oli ilmeisenä ja selvänä tekijänä asiassa pyrkimys hoitaa asia niin, että se sai sen leiman, että asia on maalaisliiton järjestämä ja hoitama ja että muilla puolueilla ei ole siinä muuta kuin joku rengin tehtävä suoritettuna. Täten ilmeisesti toivottiin maalaisliitolle saatavan entistä suurempaa tukea ja kannatusta maaseudun tilattomien taholta ja ehkä asian hoitajilla häämötti myös edessä oman nimen kuolemattomaksi jättäminen tämän maan aikakirjoihin sen siunauksellisen teon kautta, minkä tällaisen lainsäädäntötyön läpiajamisen katsottiin muodostavan.

On varmasti ollut valitettava erehdys, että silloinen hallitus ei suostunut erityisesti Kokoomuspuolueen taholta esitettyihin vaatimuksiin erityisen komitean asettamisesta asiata harkitsemaan. Tosin ilman tällaista komiteakäsittelyäkin saatiin Lex Kallio laadituksi ja hyväksytyksi sosialistien ja kommunistien avulla. Asian myöhempi kulku on kuitenkin jo osoittanut, että laista ei tullut sellainen miksi sen säätäjät olivat sen tarkoittaneet. On käynyt selväksi, että menettely asian käsittelyssä muodostui todellisiin vaatimuksiin nähden varsin nurinkuriseksi ja maaseudun tilattomille hyvinkin kohtalokkaaksi. Tästä seuraavia esimerkkejä.

Itse asutuslaki annettiin 25.11.1922. Kun se oli annettu, koetti hallitus saada komitean laatimaan täytäntöönpanoasetusta, koettaen siihen saada myöskin Kokoomuspuolueen edustajia. Kokoomuspuolueen taholla katsottiin kuitenkin tarpeelliseksi saada varmuuksia siitä, että myös itse lakiin tuli saada ehdottaa sellaisia muutoksia, jotka komiteatyön aikana lain tarkoitusta silmällä pitäen mahdollisesti osoittautuivat tarpeellisiksi. Kun hallituksen taholta ei mitään tällaisia lupauksia katsottu voitavan antaa ja siis edellytettiin, että mitään muutoksia itse lakiin ei missään tapauksessa saisi edes ehdottaa, ei ollut edellytyksiä Kokoomuspuolueen jäsenten komiteaan menemiselle ja raukesi koko komiteakysymys ja hallitus antoi täytäntöönpanoasetuksen laatimisen lainvalmistelukunnan tehtäväksi. Tähän kului melkein koko vuosi, sillä täytäntöönpanoasetus annettiin vasta 31.8.1923. Tällä välillä oli kuitenkin hallitus 28.6.1923 asettanut erityisen komitean pohtimaan asutustoiminnan rahoittamiskysymyksen järjestelyä ja siis sitä, miten asutuslain täytäntöönpanon raha-asiallinen puoli olisi järjestettävä. Tämä komitea sai valmiiksi mietintönsä 5.4.1924. Komitean puheenjohtajana toimi hallitussihteeri Minni, jolla ei tiedetä olevan mitään erikoistuntemusta asutustoiminnan rahoittamiskysymyksen alalta. Komitean työhön otti osaa myös professori Gebhard, mutta tapahtui komiteatöiden loppukäsittely tavalla, jonka tiedetään pakoittaneen hänet komitealle osoittamassaan kirjelmässä nimenomaan ilmoittamaan, ettei hän tätä käsittelyä hyväksy ja ettei hän edes katso käsittelyä lojaaliseksi itseään kohtaan. Vaikka komiteamietintö valmistui keväällä v. 1924, saatiin kuitenkin hallituksessa rahoittamisen järjestelyä tarkoittava lakiehdotus eduskuntaesityksenä valmiiksi vasta v. 1926 ja se on vieläkin eduskunnassa kesken käsittelyn.

Edellä esitetystä käy selville, kuinka menettely on ollut sellainen, että tässä suuressa asiassa tarpeellisen lain, jonka tulee olla kaiken perusteena, on ensin laatinut yksi maalaisliittolainen ministeri yhden esittelijänsä kanssa. Sitten koetettiin saada komitea laatimaan täytäntöönpanoasetusta ja kun siinä ei onnistuttu, annettiin se muutamien ammattilakimiesten tehtäväksi. Ja lopuksi viimeisenä asiana ryhdytään komiteavalmistelun kautta harkitsemaan asian rahallisen puolen järjestelyä. Yksinkertaisellekin ihmiselle pitäisi olla selvää, että tällaisessa asiassa muodollisen käsittelyjärjestyksen pitäisi olla juuri päinvastainen. Siten tällaisen asian rahallinen puoli olisi luonnollisesti ensimäisenä perusteellisesti harkittava, sillä onhan kysymyksessä suurien taloudellisten arvojen käsittely ja laajalle ulottuvan rahallisen toiminnan järjestely ja sellaisessa luonnollisesti asian taloudellisen puolen tulee olla ensimäisenä selvillä, jos kunnollisiin tuloksiin tahdotaan päästä. On myös outoa, että asiassa ollaan valmiita asettamaan komiteoja loppuvalmistuksia suorittamaan, mutta alkuvalmistukset, joiden juuri tulee olla kaiken perusteena, katsotaan voitavan ilman tällaista monipuolista ja perinpohjaista käsittelyä suorittaa. Tämä on sitä merkille pantavampaa, kun hallitus on käyttänyt komiteavalmistelua samoihin aikoihin monien pienempien tätä alaa koskevien kysymyksien valmisteluun, kuten kysymykseen virkatalojen käytön järjestelystä, valtion metsämaiden asuttamisesta y.m.s. Ei voi päästä siitä, että asutuslain käsittely on ollut varsin nurinkurinen, suureksi vahingoksi tilattomien asialle. Valitettavasti täytyy väittää, että käsittelyä eivät ole olleet määräämässä puhtaat pyrkimykset asian mahdollisimman hyvään hoitamiseen, vaan että oleellisena tekijänä on ollut, kuten on mainittu, pyrkimys pitää asia maalaisliiton hoidossa, vieläpä osittain henkilökohtaiset kunniapyyteet.

Tuloksien laadusta asiassa on mainittava seuraavaa. Tosin on asutushallitus, jonka taholta aikaisemmin lakiehdotuksen ollessa valmistelun alaisena, oli nimenomaan asetuttu tämän suuntaisen lainsäädännön aikaansaamista vastaan, koettanut kaikin voimin toimia lain toteuttamiseksi ja vauhdin sille saamiseksi. Siten on lukuisissa haastatteluissa koetettu esittää kauniisti sitä, kuinka maan pakko-otto asutustarkoituksiin on eräissä kunnissa edistynyt huomattavan pitkälle ja kuinka uudesta laista on ollut siunauksellisia vaikutuksia. Nämä haastattelut antoivat Kokoomuspuolueen kanslialle aiheen syksyllä v. 1926 kääntyä eräissä tällaisissa kunnissa olevien luotettavien henkilöiden puoleen tiedustelulla, mitä heidän tahollaan asutushallituksen toiminnasta näissä asioissa ja Lex Kallion sovelluttamisesta ajatellaan. Eräästä kunnasta ilmoitettiin, että kunnassa on asutuslautakunta, jonka puheenjohtaja on kommunistinen kansakoulunopettaja, joka kapinan aikana oli jonakin komissaarina Helsingissä ja joutui sitten pois toimestansa opettajana, mutta jonka hänen aatetoverinsa myöhemmin toimittivat uudelleen opettajan toimeen ja joka nyt esiintyy kunnan sosialistisen valtuuston luottamusmiehenä. Jäsenten ilmoitettiin olevan sosialisteja, lukuunottamatta yhtä, joka edustaa porvarillista maailmankatsomusta, ollen äsken lunastamislain nojalla itsenäistynyt torppari. Kunnassa ilmoitettiin olleen runsaastikin maata saatavana vapaaehtoisilla kaupoilla ja hyvinkin edullisilla ehdoilla, mutta asutuslautakunnan puheenjohtaja ei ole halunnut tällaisia kauppoja edistää, vaan sen sijaan ilmoittanut hoitavansa maansaantiasian pakko-ottotietä. Joukko kunnan tilattomia onkin saatu ilmoittautumaan maansaantiin halukkaiksi, mutta kun näitä ei ole asutuslautakunnan mielestä ollut riittävästi, on koetettu saada ulkokuntalaisista lisää sellaisia ja siten saatukin maansaantiin halukkaiksi ilmoittautuneiden luku huomattavan suureksi. Näistä on kuitenkin väitetty huomattavan osan olevan sellaisia, joilla ei ole mitään edellytyksiä tilan pitämiseen ja niillä menestymiseen. Paikkakunnan maanomistajain on ilmoitettu suurella mielenkiinnolla odottavan, mitä tästä maanhankintahommasta lopullisesti tulee. - Tämä on siis kuvaus asutuslain sovelluttamistoimenpiteistä yhdessä kunnassa. Samaan suuntaan käypiä ilmoituksia saatiin muistakin kunnista. Onkin todettava, että vaikka laki säädettiin jo v. 1922 ja vaikka sen laatimisella pidettiin sellaista kiirettä, ettei katsottu voitavan saattaa sitä edes komiteakäsittelyn alaiseksi, niin vielä tähän päivään mennessä ei lain säätämän pakko-oton kautta ole yhtään maapalstaa uusien tilojen perustamiseen saatu. Sen sijaan siis, että vuokra-alueiden lunastamislain nojalla on saatu muodostetuksi noin 10,000 uutta tilaa vuodessa, on puheenaoleva laki osoittautunut niin hedelmättömäksi kuin edellä on esitetty. Mutta näyttää siltä, että tämä laki, joka on tarkoitettu asutustoimintaa edistämään, muodostuu sen suoranaiseksi ehkäisijäksi.

Sillä aikaa nimittäin, kuin asutuslain ja sen täytäntöönpanotoimien valmistamisessa on täten vuosikausia puuhattu, on asutustoiminta lähtenyt varsin voimakkaasti kulkemaan toista, nim. osuuskassatietä. Vaikka osuuskassoilla ei ole ollut mitään valtion varoja asutustarkoituksiin käytettävinään, ovat ne kuitenkin kuluneina vuosina harjoittaneet omilla talletusvaroillaan huomattavan pitkälle mennyttä asutustoimintaa, jonka kanssa edes valtion asutus-rahaston kautta harjoittama vapaaehtoinen maanhankinta ei ole pystynyt kilpailemaan. Siten osuuskassat esim. v. 1925 ostivat uusien tilojen perustamiseen n. 25,000 ha maata 20,5 milj. markalla, samalla kuin valtion asutusviranomaiset ostivat vain n. 20,000 ha maata, maksaen siitä 21,3 milj. markkaa. Siis osuuskassojen välityksellä hankittiin mainittuna vuonna n. 5,000 ha maata enemmän, vaikka varoja käytettiin lähes 1 milj. markkaa vähemmän. Tämä osuuskassojen menestyksellinen toiminta tällä alalla onkin saanut asiantuntevissa piireissä nousemaan sen ajatuksen, että asutustoiminnan rahoittaminen olisi saatava suurimmalta osaltaan keskitetyksi osuuskassoihin, jolloin valtion vain tarvitsisi antaa siihen tarpeellisia varoja osuuskassojen keskuslainarahastolle, jonka muutenkin tulee pienviljelijäin luottotarpeita tyydyttää, ja tätä tietä varat saataisiin osuuskassoille uusien tilojen hankkimiseen käytettäviksi. Kun osuuskassojen jäsenet vastaavat kukin kaikella omaisuudellaan kassoista annetuista lainoista, on sitovat takeet olemassa siitä, että varat tulevat tarkoituksenmukaisesti ja tuottavasti käytetyksi ja että ne saadaan aikanaan takaisin perityksi. Asian tähän suuntaan järjestämiselle näyttää kuitenkin muodostuvan vaikeaksi esteeksi asutushallituksen ja asutusrahastojen kautta järjestetty asutustoiminnan rahoittamismenettely, jonka ainakin eräät Lex Kallion laatijat ilmeisesti katsovat paremmin liittyvän Lex Kallion toteuttamiseen ja joka näyttää alkavan saada erikoista kannatusta maan sosialistien taholta. Tämän kysymyksen selvittämiseksi on lyhyesti mainittava asian aikaisemmista vaiheista seuraavaa.

Asutushallituksen ensi vuosia toimiessa ajettiin asutushallituksen taholla suurisuuntaista suunnitelmaa erityisen valtion asutus-pankin perustamisesta asutustoiminnan rahoittamista varten. Asiassa mentiin niin pitkälle, että erityinen komitea asutushallituksen silloisen ylitirehtöörin johdolla laati mietinnön ja ehdotuksen asutuspankin perustamisesta, jonka tuli toimia läheisessä yhteydessä asutushallituksen kanssa. Tämä ehdotus julkisuuteen tulleena herätti kuitenkin kaikilla tahoilla niin suurta vastustusta ja osoitettiin niin huonosti valmistelluksi, että maan hallitus ei katsonut mahdolliseksi ehdotuksen toteuttamiseen ryhtyä. Mutta sen sijaan silloinen maatalousministeri Hahl, nähdessään että tämä ehdotus ei sellaisenaan voisi mennä läpi, valmistutti erityisen ehdotuksen asutusrahaston perustamisesta asutushallitukseen hallinnollista tietä sekä asutuskassojen järjestämisestä näiden alaisina paikallisina kunnallisina rahastoina asutustoiminnan rahoittamista hoitamaan. Tämä ehdotus hyväksyttiinkin valtioneuvostossa, silloisen Kokoomuspuolueeseen kuuluvan valtiovarainministerin kuitenkin pannessa sitä vastaan vastalauseensa. Asian käsittely on siinä kohden nyt taas merkille pantava, että tällaisessa suuressa asiassa, joka tarkoitti moniin satoihin miljooniin nousevien valtion varojen käytön järjestelyä tarkoitukseen, jonka rahoittaminen katsotaan yhdeksi vaikeimmista rahoittamiskysymyksien alaan kuuluvista kysymyksistä, katsottiin voitavan hallituksessa käsitellä ilman että asiaan ryhdyttiin hankkimaan minkäänlaisia lausunnolta miltään taholta, ei edes niiltä, jotka muuta pientilallisluottoa valtion tukemina ja osaksi valtion varoillakin antavat. Tuloksena olikin asetus, jota on sitten täytynyt alituiseen parsia. Mutta lisäksi on tämä järjestelmä osoittautunut monessa kohden nurinkuriseksi. Se nimittäin on järjestetty niin, että asutushallitus myöntää luottoa ympäri maata oleville tilattomille maan hankkimiseen, jolloin asutuskassa on välittäjänä luoton tilattomalle saattamisessa, mutta on kunnan kokonaisuudessaan vastattava kaikista näistä asutushallituksen tähän tarkoitukseen myöntämistä luotoista. Lisäksi asutusrahasto myöntää luoton vain maan hankkimiseen ja joihinkin perusparannuksiin, mutta edellytetään, että kaikki muu luotto on pientilallisen saatava osuuskassoista tai muualta. Kun kuitenkin tällaiset tilat tulevat asutustilaluontoisiksi ja viljelystiloihin nähden siis myös kunnan etuosto-oikeuden alaisiksi, on luonnollista, että yksityisluontoiset rahalaitokset ja yksityiset henkilöt yleensä eivät ole halukkaita myöntämään tällaisille tilallisille luottoa samalla tavalla kuin muille, joiden tilat eivät ole etuosto-oikeuden alaisia. Täten on siis huomattava ristiriita olemassa itse järjestelmässä, arveluttavaksi vahingoksi pientilallisille. Mutta lisäksi tämä järjestelmä tulee sekä kalliiksi että hankalaksi, kun se edellyttää monia viranomaisten toimesta suoritettavia katselmuksia tiloilla, erityistä keskusvirastoa monine paikallisine elimineen, erityisiä kassojen tarkastajia j.n.e., samalla kuin kuitenkin on olemassa toinen, nim. osuustoiminnallinen rahoittamislinja tämän rinnalla. Mutta sitäpaitsi ovat kunnat jo alkaneet kiinnittää huomiota siihen, että ne joutuvat vastuuseen huomattavan suuristakin asutustarkoituksiin käytetyistä rahamääristä, varsinkin niissä kunnissa, joissa sosialistiset kunnan luottamusmiehet ovat erikoisen halukkaita saamaan kuntiin suuria asutusvaroja ja niitä itse mielensä mukaan sopiviksi katsomilleen tilattomille jakamaan. Varsinkin kuntien porvarillisen aineksen taholla on alkanut herättää huolestumista kysymys, kuka nämä varat aikanansa takaisin maksaa ja eikö sosialistisilla kunnan viranomaisilla ole juuri tarkoitus runsaalla kädellä jakaa näitä varoja suosikeilleen, edellyttämällä että kyllä kunnan porvarit aikanaan nämä varat valtiolle takaisin suorittavat.

Jos asutustoiminnan rahoittaminen saataisiin ainakin huomattavalta osalta osuuskassoihin keskitetyiksi, poistuisivat ne arveluttavuudet asutustoiminnan rahoittamisen järjestelyssä, joista edellä on tehty selkoa. On kuitenkin osoittautunut, että sosialistisissa piireissä, joissa aikaisemmin on oltu suopeita osuustoiminnalliselle pientilallisluoton ja asutusluoton järjestelylle, on nyt hyvin voimakas virtaus tätä järjestelyä vastaan ja saa tämä virtaus erikoisen tuen sosialistien vasemmistolaisaineksen taholta. Mutta lisäksi, kuten on mainittu, näyttää siltä, että Lex Kalliota erikoisesti ajaneet maalaisliittolaiset ja huomattavimmat heistä tahtovat säilyttää kunnallisen asutustoiminnan rahoittamisjärjestelmän sellaisenaan eivätkä tahdo antaa osuuskassoille siitä mitään osaa. Tässä he siis toimivat yhteisellä linjalla sosialistisen vasemmistoaineksen kanssa. Ja näin he tekevät siitä huolimatta, että he varmasti tietävät, että maan 1350 osuuskassan osallistuttaminen niihin valtion miljooniin, joita uuden maan hankkimiseen käytetään, olisi omiansa viemään asutustoimintaa maassamme erikoisen voimakkaasti eteenpäin, sillä saataisiinhan siten samalla osuuskassojen erinomaisen laaja toimihenkilökunta myös asiassa voimakkaasti toimimaan ja se olisi luonnollisesti omiansa saattamaan asian hoitoon vallan erikoista nopeutta ja vauhtia. Kun he tästä huolimatta asian tällaista järjestelyä selvästi vastustavat, on siinä ilmeisenä tekijänä heidän käsityksensä, että he, jos asia hoidetaan yksinomaan asutusrahaston kautta, toivovat voivansa osoittaa aikanaan suuria tuloksia asutusrahaston toiminnasta ja Lex Kallion hengessä tapahtuneesta vapaaehtoisesta maanhankinnasta. Näin he tekevät siitä huolimatta, että heidän hyvin täytyy tietää, että Lex Kallio laadittiin pakollista maanhankintaa silmällä pitäen ja että vapaaehtoinen maanhankinta on siitä riippumatta järjestettävä sillä tavalla kuin kulloinkin tarkoituksenmukaisinta on. Tällaisten voimien vaikutuksesta onkin eduskunta keväällä v. 1927 muuttanut hallituksen esityksen laiksi asutustoiminnan rahoittamisesta siihen suuntaan, että osuuskassat eivät saa mitään osaa valtion asutusmiljoonien jakamisessa. Tuloksen ovat määränneet sosialistit ja ruotsalaiset ilmeisesti kaikki yhdessä, joihin on liittynyt muutamia huomattuja maalaisliittolaisia erityisesti asutushallituksen päällikkö Hahl, sekä joitakin edustajia muista puolueista. Tulos on varsin valitettava. Siitä päättäen näyttää siltä, että asutuslaki joka oli tarkoitettu niin suurenmoisella tavalla asutustoimintaa edistämään, on muuttumassa jarruksi ja esteeksi asutustoiminnan järjestämiselle sillä tavalla kuin nykyhetken olot vaatisivat. Vakavasti ajattelevien kansalaisten ja etenkin vähäväkisten ja tilattomien on syytä pitää silmänsä tällaisiin seikkoihin nähden avoimina.

Asutustoiminnan rahoittamisen järjestely asutusrahaston kautta on muutenkin antanut viime vuoden aikana aihetta kiusalliseen huomioon. Kun oli nimittäin epäilyksiä siitä, että tämän rahaston asiain hoidossa ei ole kaikki niin kuin olla tulee, antoi Kokoomuspuolueeseen kuuluva valtiovarainministeri professori Nevanlinnan tehtäväksi toimittaa tutkimus asutusrahaston varojen käytöstä. Tämä tutkimus, joka valmistui 31.10.1926 ja on valtionvarainministeriön toimesta painettu, osoitti muun muassa, että uusien tilojen hankkimiseen myönnetyistä varoista oli huomattavia määriä sijoitettuna yksityisiin rahalaitoksiin, kuten säästöpankkeihin ja yksityispankkeihin, ja että tilattomien maanhankintaan myönnetyt varat siis eivät olleet tulleet näiltä melkoisilta osiltaan maan hankkimiseen käytetyiksi. Mainittakoon, että tällaisia vapaina olleita varoja oli v:n 1924 lopussa aina 26,5 miljoonaa ja v:n 1925 lopussa 31,8 miljoonaa markkaa. Osittain oli näitä varoja lainattu myös sellaisiin tarkoituksiin, joihin niitä asetuksien mukaan ei saa lainata. Mutta lisäksi kävi selville, että asutusrahastoon oli vuosina 1925 ja 1926 siirretty yleisistä valtion varoista paljon suurempia rahamääriä kuin rahaston tarpeisiin voitiin käyttää. Siten esim. v. 1925 asutusrahasto ei olisi tarvinnut niihin menoihin, jotka sillä todellisuudessa olivat, mitään varoja, mutta kuitenkin sen tarpeisiin varattiin kaikkiansa 75 miljoonaa markkaa. Tällainen valtion varojen leikittely on erinomaisen valitettava ja moitittava, sillä se osoittaa, että tällaisten vakavien asiain käsittelyssä ei ole sellaista huolta ja lujuutta kuin asian laatu vaatisi. Lisäksi on sekä lapsellista että huonoa, että valtion varoja varataan tätä asutusrahastotietä näin suuria summia asutustarkoituksiin käytettäväksi, samalla kuin osuustoiminnallinen rahoittamislinja, joka tällä alalla on osoittanut saavansa erinomaisia tuloksia, on, kokonaan jätetty ilman tähän tarkoitukseen käytettäviä valtion varoja ja se siis potee tällä alalla varojen puutetta. Yleensä asutustoiminnan rahoittamiskysymyksen alkuvaiheet ja myöhempi hoito osoittavat sellaista keveyttä hoitamassa olleiden maatalousministerien toiminnassa, jota tällaisella alalla kohtuudella ei saa esiintyä.

Myös valtion metsämaiden asuttamista koskevan asian hoito osoittaa saman suuntaisia puutteita ja virheitä. Asiata valmistamaan asetettu komitea suoritti tehtävänsä niin huonosti ja pintapuolisesti, että sen lakiehdotus katsottiin tarpeelliseksi laatia kokonaan uudelleen. Sen sijaan että tämä työ olisi jätetty todella pätevien voimien tehtäväksi ja parhaiten uudessa komiteassa suoritettavaksi, koetti silloinen maatalousministeri taas omilla voimillaan asiasta suoriutua. Näin valmistettu lakiehdotus oli kuitenkin varsin heikko ja puutteellinen, eikä eduskunnan maatalousvaliokunta, jossa maalaisliitto on koettanut asiain käsittelyä johtaa, myöskään pystynyt sitä kunnolliseksi saamaan. Lain täytäntöönpanoasetusta laadittaessa huomattiinkin siinä lukuisia virheitä ja puutteita, joita kuitenkaan ei voitu hallinnollista tietä korjata. Täytyi vain edellyttää, että ne korjataan maatalousministeriön asiasta antamilla ennakkopäätöksillä, joiden kautta saadaan varma menettely asioissa Osoittautui kuitenkin, että maatalousministeriö ei ollut nopea tällaisten ennakkopäätöksien antamisessa. Vihdoin kuitenkin yksi sellainen saatiin, mutta on sittemmin metsähallinnon johdon taholla julkisuudessa polemisoitu tällä päätöksellä tehtyjä ratkaisuja vastaan, kuten eräs metsähallituksen ylijohtajan syksyllä v. 1926 Helsingin Sanomissa julkaisema kirjoitussarja osoittaa. Tätä kirjoitussarjaa vastaan taas on asutushallituksen taholta esitetty vastakirjoituksia. Vaikka laki valtion metsämaiden asuttamisesta astui voimaan jo keväällä v. 1922, on siis kysymys, miten sen monia tärkeimpiä säännöksiä on tulkittava, vielä v. 1927 ollut kokonaan riidan alainen. Samalla kuin tätä riitaa on käyty on hallitus valmistanut eduskunnalle esityksen eräiden laissa esiintyneiden pahimpien epäselvyyksien korjaamiseksi. Tämä on ollut eduskunnassa pitkän aikaa käsittelyn alaisena, ja on tullut kevättalvella v. 1927 loppuun käsitellyksi. Sillä aikaa kuin tämän lainsäädännön oikea tarkoitus ja sisällys on ollut tällaisen käsittelyn alaisena, on suuri joukko viranomaisia työskennellut tulisella kiireellä lain täytäntöönpanemiseksi. Kun laki on ollut sekava, on täytäntöönpanossa luonnollisesti yksi menetellyt yhdellä, toinen toisella tavalla. Sen jälkeen kuin mainittu maatalousministeriön ennakkopäätös asiasta saatiin, on luonnollisesti noudatettu sitä. Kuten mainittiin, on metsähallituksen taholta kuitenkin tehty sen sovelluttaminen riidan alaiseksi. Lopuksi on eduskunnassa annettu asialle kokonaan uusi ratkaisu. Tätä ratkaisua silmällä pitäen näyttää siltä kuin olisi se työ, joka on suoritettu toisenlaista tulkintaa silmällä pitäen, tehtävä kokonaan uudelleen. Kysyy syystä, mitä on lausuttava siitä valtion varojen hukkaan heittämisestä, joka tällaisen moninkertaisesti tapahtuvan työn suorittamisen johdosta aiheutuu? On myös merkille pantava, että vaikka tämäkin laki valmistui jo v. 1922, niin senkään mukaan ei vielä ole saatu lopullisesti muodostetuksi yhtään uutta tilaa valtion maalle. Ja kuitenkaan tästä ei voida syyttää toimeenpanoviranomaisia, jotka ovat tehneet asiassa parhaansa, vaan sitä, että laki on niin sekainen ja puutteellinen, että sen toteuttaminen on sen johdosta, tarpeellisia selvityksiä odotettaessa, seisahtunut.

Asutusasian ja tilattoman väestön maakysymyksen hoito on viimeisinä vuosina ollut kokonaan maalaisliiton hoidossa ja johdossa. Heillä ovat olleet hallussaan maatalousministerin paikat ja myös puheenjohtajan toimi eduskunnan maatalousvaliokunnassa. He ovatkin koettaneet tehdä parhaansa saadakseen aikaan uusia lakeja tältä alalta ja niitä on tullutkin. Edellä olevat esimerkit, joita voisi lisätä selostamalla asutustilalakia ja eräitä muita lainsäädäntötoimenpiteitä, osoittavat kuitenkin, että vaikka maalaisliittolaisilla on tahto ollut hyvä, ovat tulokset tällä alalla kuitenkin olleet varsin heikot, ja että niiden tarkastaminen ompeleita myöten osoittaa niissä sellaisia puutteita ja virheitä, joita tällä alalla esiintyvissä lainsäädäntötehtävissä kohtuudella ei saa tehdä. On vielä huomattavaa, että virheitä, joita tällä alalla lainsäädännön puutteellisuuden takia tehdään, on myöhemmin vaikea saada korjatuiksi. Sen sijaan siis että maalaisliittolaiset olisivat saaneet työn tällä alalla reippaaseen ja järjestelmälliseen käyntiin, ovat he aikaansaaneet sellaisen sotkun ja sekaannuksen, joka vaikuttaa epäedullisesti tuloksien saavuttamiseen ja jonka selvittäminen tulee vielä tuottamaan hyvin suuria vaikeuksia ja kustannuksia. He ovat, kuten mainittu, pyrkineet asiain hoidosta yksin määräämään, luullen siten niittävänsä maalaisliitolle laakereita. Todellinen tulos on kuitenkin toisenlainen. Jos he olisivat pyrkineet näissä asioissa lojaaliseen yhteistyöhön Kokoomuspuolueen kanssa, johon sillä taholla tietysti olisi oltu valmiita, olisi ollut parempi tulos odotettavissa. Valitettavasti maalaisliitto on ajanut monopoolin saamista itselleen maaseudun asiain hoidossa. Jos maaseudun väki tietäisi asiain hoidon todellisen laadun, olisi sillä varmaan kaikkia muita kuin suopeita sanoja sen johdosta lausuttavanaan.