Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.tuni.fi/pohtiva/ohjelmalistat/KOK/74

Kansallinen Kokoomus

Kansallisen kokoomuksen sosiaalipoliittinen ohjelma


  • Puolue: Kansallinen Kokoomus
  • Otsikko: Kansallisen kokoomuksen sosiaalipoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1984
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

KANSALLISEN KOKOOMUKSEN SOSIAALIPOLIITTINEN OHJELMA

Hyväksytty puoluevaltuuston kokouksessa 11.4.1984

SISÄLLYSLUETTELO

LUKIJALLE
1. Suomalaisen yhteiskunnan muutos
2. Kokoomuksen lähtökohdat sosiaalipolitiikalle
3. Sosiaaliturvan kehittäminen
3.1 Toimeentuloturva ja sosiaalipalvelut
3.2 Perhe, lapset ja nuoret
3.2.1 Väestöpolitiikka
3.2.2 Perheen toimeentuloturva
3.2.3 Kotipalvelujen kehittäminen
3.2.4 Lasten päivähoitopalvelujen kehittäminen
3.2.5 Kasvatus- ja perheneuvonta
3.2.6 Lasten ja nuorten huolto
3.3 Opiskelijoiden toimeentuloturva
3.4 Työttömyysturva
3.5 Eläkkeensaajat
3.5.1 Vanhusten asema
3.5.2 Eläkejärjestelmä
3.6 Vammaiset
3.7 Päihdeongelmaiset
3.8 Järjestöt sosiaalipolitiikassa
4. SOSIAALITURVAN RAHOITUS
5. ASUNTOPOLITIIKKA
6. KANSAINVÄLINEN SOSIAALIPOLITIIKKA

Lukijalle

Sosiaalipolitiikkaan sisältyvät yleisesti hyväksyttyjen luokitusten mukaan sosiaaliturvapolitiikka, työpolitiikka, asuntopolitiikka, terveydenhuoltopolitiikka ja päihdepolitiikka. Näin laajoja yhteiskunnallisia aktiviteetteja kattavan ohjelman sisällyttäminen samoihin kansiin ei ilmeisesti olisi ollut onnistunut ratkaisu. Niinpä puoluehallituksen Kansalliselle Kokoomukselle hyväksymän ohjelmarakenteen mukaisesti kokoomuksella on erityisohjelmat mm. työ- ja ammattiyhdistyspolitiikasta, terveydenhuoltopolitiikasta ja asuntopolitiikasta. Siksi terveydenhuolto ja työpolitiikka on pääosin rajattu tämän ohjelman ulkopuolelle. Sitä vastoin asuntopolitiikan ja myös päihdepolitiikan eräitä sosiaalipolitiikkaan keskeisesti liittyviä kysymyksiä on otettu ohjelmaan.

Ohjelmassa on jäljempänä todettu, että varsinaisen sosiaalipolitiikan lisäksi myös monet muut politiikan lohkot kuten työllisyys-, tulonjako-, koulutus, kuluttaja- ja aluepolitiikka sekä yleinen talouspolitiikka voivat edistää sosiaalipolitiikalle asetettujen päämäärien eli yksilöiden turvallisuuden ja ihmisten välisen tasa-arvon saavuttamista. Myös monia näistä kysymyksistä on käsitelty puolueen useissa muissa ohjelmissa.

Kansallisen Kokoomuksen sosiaalipoliittisessa ohjelmassa on keskeisellä sijalla sosiaalivakuutuksen, sosiaaliavustuksen ja sosiaalihuollon keinoista koostuva sosiaaliturvapolitiikka. Sosiaaliturvapolitiikan tarjoama toimeentuloturva on myös keskeinen osa kokoomuksen esittämää yleistä, lakisääteistä perusturvajärjestelmää.

Kansallinen Kokoomus on laatinut ohjelmansa siten, että toteuttamisen aikajänne on 1980-luku.

1. Suomalaisen yhteiskunnan muutos

Suomi oli 1900-luvun alussa maatalousmaa. Maataloustuotannon osuus kokonaistuotannosta samoin kuin maatalousväestön osuus koko väestöstä oli selvästi korkeampi kuin keskimäärin Länsi-Euroopassa. Erityisesti maaseudun tilattoman väestön ja teollisuustyöväestön keskuudessa oli sosiaalista kurjuutta. Työntekijöiden asemaa turvaava lainsäädäntö puuttui lähes kokonaan. Sosiaalisen tilanteen ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuuden ja vastakohtaisuuden korjausyritykset eivät ehtineet johtaa merkittäviin parannuksiin ennen kuin yhteiskunnalliset ristiriidat dramaattisesti kärjistyivät.

Taloudellinen kehitys oli 1930-luvun alun lamaa lukuun ottamatta Suomessa hyvä aina toiseen maailmansotaan asti. Tämä heijastui myös terveydellisten, koulutuksellisten, liikenteellisten ja sosiaalisten olojen asteittaisena parantumisena. Toisaalta eri yhteiskuntaryhmien vastakohtaisuus jatkui. Tästä oli eräänä osoituksena se, että työmarkkinaosapuolet toistensa tunnustamisen sijasta käyttivät kansanvaltaiseen käytäntöön kuulumattomia keinoja. Vasta toisen maailmansodan kynnyksellä otettiin ensimmäiset lähentymisaskeleet, joilla oli sittemmin sodan jälkeen huomattavaa myönteistä merkitystä.

Sodanjälkeisessä jälleenrakennusvaiheessa saavutettiin mittavia tuloksia, ja Suomesta tuli teollisuusmaa, joka on sittemmin siirtynyt jälkiteolliseen aikakauteen. Myös väestön elinkeinorakenne on muuttunut huomattavasti. Kun 1900-luvun alussa noin neljäviidesosaa työvoimasta toimi maa- ja metsätaloudessa, oli vuonna 1980 vastaava osuus enää noin 10 %. Työvoimaosuuksiaan ovat vastaavasti lisänneet ensin teollisuus ja viime vuosikymmeninä ennen kaikkea palveluelinkeinot.

Elinkeinorakenteen muutos oli 1950- ja 1960-luvuilla Suomessa Euroopan rajuinta. Siitä seurannut erittäin voimakas muuttoliike aiheutti ongelmia sekä autioituvalle maaseudulle että nopeasti, jopa ruuhkautuvasti kasvaviin kaupunkeihin. Osa maasta on edelleen kehitysaluetta, missä väestö on ikääntynyttä, koulutuspaikoista sekä palveluista on usein puutetta ja työttömyysluvut ovat korkeita. Nopean talouskasvun aikana yhteiskunta jopa joudutti maaltamuuttoa, jotta kasvava teollisuus saisi työvoimaa. Sisäisen muuttoliikkeen lisäksi tapahtui voimakasta muuttoa Suomesta ulkomaille, ja niinpä esimerkiksi vuosina 1969-1979 muutti Ruotsiin noin 400 000 suomalaista. Yhteensä yli miljoona suomalaista, etupäässä nuoria, siirtyi kahdessa vuosikymmenessä muuttovirtojen myötä synnyinseuduiltaan. Asunto pula ja toisaalta osin hallitsematon kaavoitus ja asuntotuotanto, perinteisten lähiyhteisöjen murtuminen sekä ihmisten joutuminen uuteen elinympäristöön aiheuttivat yhdessä vieraantumista ja monia sosiaalisia pulmia yksilöille ja perheille. Ongelmat kohdistuivat etenkin vähävaraiseen väestönosaan.

Työttömyys oli Suomessa pitkään hyvin maaseutuvoittoista. Se keskittyi 1940- ja 1950-luvuilla erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomeen. Työttömyyden kuva on kuitenkin muuttunut niin, että runsaasti työttömyyttä on 1970-luvun lopulla ollut edellä mainittujen alueiden lisäksi myös sellaisilla teollistuneilla alueilla, joilla sitä aikaisemmin ei ole juuri esiintynyt. Työttömyys muodostui 1970-luvulla myös entistä vaikeammaksi ja tilanne on pysynyt huonona 1980-luvun alkuvuosina. Uusi ilmiö on myös akateeminen työttömyys. Suurta huolestuneisuutta on aiheuttanut laaja nuorisotyöttömyys, kun valmistuminen ammattiin ei enää läheskään aina merkitse työn välitöntä saantia.

Voimakkaan elinkeinorakenteen muutoksen seurauksena naisten kodinulkopuolinen ansiotyö vakiintui 1970-luvun puolivälissä lähes 50 %:ksi. Lasten päivähoitopalvelujen tarve kasvoi voimakkaasti, ja se pyrittiin ratkaisemaan yksinomaan lasten päivähoitolailla. Suuret ikäluokat tulivat perheen perustamisikään, mutta silti syntyvyys aleni ja oli eräänä vuonna suhteellisesti maailman alhaisimpia. Syntyvyys on sittemmin kuitenkin 1970-luvun loppupuolella jossain määrin kasvanut. Syntyvyyden voimakas heilahtelu on aiheuttanut lukuisia ongelmia yhteiskunnallisten toimintojen, kuten esimerkiksi koulutuksen ja ammattiin valmentamisen järjestämisessä.

Taloudellinen kasvu kohotti ihmisten aineellista elintasoa, ja heidän sosiaaliturvaansa voitiin samalla monin tavoin kehittää. Sosiaalivakuutus laajeni ja tehostui erityisesti työeläkejärjestelmien tultua voimaan 1960-luvulla. Ihmisten toimeentuloedellytyksiä pyrittiin parantamaan erilaisiin sosiaalipalvelujärjestelmin. Sosiaaliturvan rakentaminen on tapahtunut melko huomattavan niin puolueet kuin työmarkkinaosapuolet käsittävän yksimielisyyden pohjalta.

Huolimatta sosiaaliturvan kehittämisestä, kansanterveystyön järjestämisestä, peruskoulutuksen uudistamisesta ja monista muista myönteisistä edistysaskelista eivät yhteiskunnalliset ja yksilön ongelmat ole suinkaan poistuneet. Vaikka eriarvoisuutta on kavennettu, vallitsee kansalaisten välillä yhä merkittäviä sivistyksellisiä, taloudellisia ja sosiaalisia eroja. Jatkuva, voimakas taloudellinen kasvu on pääosin taittunut, eikä kaikilla tahoilla määrällistä kasvua edes nähdä sellaisenaan välttämättömänä. Asuin- ja elinympäristön ongelmat ja luonnon tasapainon vaarantuminen ovat kansalaisten mielessä korostuneet, vaikka ongelmiin onkin mm. lainsäädäntöä kehittämällä pyritty puuttumaan. Vieraantuminen ja yksinäisyys ja myös mielenterveydelliset ongelmat ovat eräitä esimerkkejä haasteista, joihin esimerkiksi lainsäädännöllisin keinoin voidaan vain varsin rajallisesti vaikuttaa. Työaika on lyhentynyt, mutta kilpailun paineet ovat toisaalta heijastuneet ilmeisesti useimpiin työntekijäryhmiin tuottavuutta nostettaessa. Perheen asemaan eivät sosiaalipolitiikka ja muut perhepoliittiset keinot ole tuoneet riittävää helpotusta ja mm. avioerojen suuri suhteellinen määrä on eräs oire perheen ongelmista.

Kuten edellisestä yleisesityksestäkin huomataan, syntyy yhteiskunnan kehittyessä koko ajan uusia ongelmia, joihin sosiaalipolitiikkaa tulisi soveltaa. Lisäksi väestörakenteen muutokset ja kansalaisten kohonnut vaatimustaso aiheuttavat lisäpaineita sosiaalipolitiikan kehittämiseksi. Pelkän saavutetun palvelutason ylläpitäminen vaatii siis jatkuvaa sosiaalipoliittista kehitystyötä ja uusinvestointeja.

2. Kokoomuksen lähtökohdat sosiaalipolitiikalle

Kokoomuksen periaatteelliset lähtökohdat sosiaalipolitiikan saavutusten turvaamiselle ja edelleen kehittämiselle juontuvat puolueen periaateohjelmasta:

  • Kokoomus tunnustaa lähtökohdakseen ihmiskeskeisen yhteiskunnallisen vakaumuksen ja uskoo ihmisen kykyyn ajatella ja toimia itsenäisesti yksilöllisten tavoitteiden pohjalta.
  • Jokaisen yksilön ihmisarvoa on pidettävä loukkaamattomana ja jokaiselle on turvattava edellytykset aineellisesti ja sosiaalisesti turvattuun elämään sekä yksilölliseen henkiseen kasvuun.
  • Yksilön kasvua edistävät tai rajoittavat henkilökohtaisten ominaisuuksien ohella ratkaisevasti ne sivistykselliset, aineelliset, sosiaaliset ja muut poliittis-yhteiskunnalliset tekijät, jotka vallitsevat lähiyhteisöissä ja yhteiskunnassa. Näiden olosuhteiden muuttamiseen henkistä kasvua edistäviksi on yksilön ja yksilöiden muodostamien ryhmien vaikutettava.
  • Yhteiskunnan tehtävänä on viime kädessä valvoa, ettei kenenkään menestys perustu toisten ihmisten hyväksikäyttöön eikä heidän mahdollisuuksiensa tai vapauksiensa rajoittamiseen.
  • Kokoomus pyrkii vaikuttamaan yksilökeskeisyyden, turvallisuuden, tasa-arvoisuuden, yhteiskunnallisen moniarvoisuuden ja demokratian periaatteiden toteuttamiseksi omassa yhteiskunnassamme ja maailmanlaajuisesti.

Sosiaalipolitiikkaa kehitettäessä on erityisesti otettava huomioon kokoomuksen pyrkimys yksilökeskeisyyttä, turvallisuutta ja tasa-arvoisuutta koskevien periaatteiden edistämiseen. Näiden lisäksi myös moniarvoisuutta ja kansanvaltaisuutta koskevilla kokoomuksen periaatteilla on monia yhtymäkohtia sosiaalipolitiikkaan. Kokoomus on pitänyt jo periaateohjelmassaan tärkeänä, että kansalaisten taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset perusoikeudet sisällytetään perustuslakeihin.

Sosiaalipolitiikassa on kaiken toiminnan lähtökohtana yksityinen ihminen. Monet sosiaalipolitiikan toimenpiteet kohdistuvat lisäksi perheyhteisöön. Sosiaaliturvan kehittämisen tavoitteena on taata aineellinen, henkinen ja fyysinen turvallisuus ihmisille heidän kaikissa elämänsä vaiheissa sekä edistää tasa-arvoisuutta kansalaisten kesken. Luonnollisesti myös monet muut politiikan lohkot kuten työllisyys-, tulonjako-, koulutus-, terveys-, asunto-, kuluttaja- ja aluepolitiikka sekä yleinen talouspolitiikka vaikuttavat osaltaan yksilön turvallisuuteen ja ihmisten väliseen tasa-arvoon. Näin sosiaalipolitiikkaa kehitettäessä on samalla tarkasteltava monia muita yhteiskunnallisia ratkaisuja, jotteivät ratkaisut olisi keskenään ristiriitaisia.

Kokoomus onkin asettanut jo periaateohjelmassaan tavoitteeksi monin eri toimenpitein pyrkiä kattavan perusturvajärjestelmän aikaansaamiseen. Aineellinen turvallisuus on voitava taata sekä yksilöitä, perheitä ja eri väestöryhmiä että maan eri osia koskevana. Siksi on luotava kaikki väestöryhmät kattava, tehokas ja oikeudenmukainen perusturvajärjestelmä. Pääasiassa sosiaali-, asunto- ja perhepolitiikan eri toimenpiteistä rakentuvan perusturvajärjestelmän lisäksi on voimakkaasti pyrittävä täystyöllisyyteen ja turvattava laaja-alainen yleissivistävä ja ammatillinen koulutus.

Kattava kansalaisten perusturva ei vielä ole toteutunut. Ensinnäkin tulotason noususta huolimatta ovat tuloerot edelleen huomattavia. Toiseksi pitkän ajan kuluessa kehittynyt sosiaalilainsäädäntömme ja sosiaaliturvajärjestelmämme on muotoutunut lukuisista erillisistä, tosin pääosin tavoitteiltaan oikeista ratkaisuista, jotka eivät kuitenkaan vastaa tasavertaisesti läheskään kaikkiin kansalaisten sosiaalipolitiikkaan kohdistamiin odotuksiin. On esimerkiksi perustellusti todettavissa, että sosiaalipolitiikan toimenpiteet eivät ole riittävästi mitoitettuja tukemaan perheen ja lasten asemaa. Eräät suuretkin ryhmät kuten vammaiset ovat jääneet ilman riittävää aineellista saati henkistä turvaa. Vanhusten asemaa ovat kansaneläke- ja työeläkeuudistukset monin tavoin parantaneet, mutta nekään eivät vielä vaikuta täysitehoisesti kaikkien eläkeläisten osalta. Täystyöllisyyden saavuttaminen perinteisin keinoin ei näytä lähivuosina mahdolliselta, joten työttömyyden aiheuttama turvattomuus jatkuu. Myös työllistettyjen väliset tuloerot ovat edelleen huomattavia.

Sosiaalilainsäädännön sisällön määrittelyyn ovat työmarkkinajärjestöt voineet keskinäisin sopimuksin vaikuttaa huomattavasti. Vaikka ratkaisut ovatkin nopeuttaneet sosiaaliturvan rakentamista ja edistäneet erityisesti työssäkäyvän väestön tavoitteiden saavuttamista, on tällä myös mahdolliset haittapuolensa. Erityisesti eduskunnan on voitava myös käytännössä vaikuttaa siten, ettei synny sellaista väärää arvosidonnaisuutta edistävää "aktiiviväestö - passiiviväestö" vastakkainasettelua, jonka seurauksena aktiiviväestö järjestövoimallaan jättäisi passiiviväestön osattomaksi myönteisestä kehityksestä. Vastakkainasettelu saattaisi johtaa välinpitämättömään suhtautumiseen esimerkiksi kotona työskentelevien, vammaisten ja opiskelijoiden sosiaaliturvaan.

Sosiaalipolitiikan hallinnollisia ratkaisuja on voitava yksinkertaistaa ja kansalaisten on saatava nykyistä paremmin tietoja sosiaalisista etuuksistaan. Päätäntävaltaa on voitava siirtää keskushallinnosta väliportaaseen ja kuntiin, jolloin kuntien ja kansalaisten vaikutusmahdollisuudet paranevat. Sosiaalinen turvallisuus tulee taata kunnallisella tasolla yksilölle hoitovastuuperiaatteen mukaisesti. Tällöin määräävänä tekijänä on yksilön tai perheen kokonaistilanne eikä hallinnollisesti eriytynyt sektoriajattelu.

Kansalaiset voivat luonnollisesti myös itse vaikuttaa merkittävästi toimeentuloturvansa kehittymiseen. On korostettava ihmisen vastuuta toimia aktiivisesti sekä omien että läheistensä olojen hyväksi. Tämän periaatteen toteuttamiseksi on tärkeää esimerkiksi se, ettei palkansaajan elinikäisestä palkkasummasta työeläkkeisiin osoitettujen työeläkemaksujen eläkeiässä tuloutuvaa turvaa heikennetä.

Julkisen vallan harjoittamaa sosiaalipolitiikkaa täydentää yhteisvastuusta lähtevä yksityisten ja yhteisöjen harjoittama vapaaehtoinen ja eräissä tapauksissa lakisääteinenkin työ. Vapaaehtoistyö on usein ollut tiennäyttäjänä uusia sosiaalipolitiikan palveluja tai työmuotoja luotaessa. Alan järjestöt ovat myös tärkeitä, kansanvaltaan kuuluvia vaikuttajaorganisaatioita.

Kokonaisuutena tarkastellen kokoomuksen periaatteelliset lähtökohdat ja käytännölliset, tässä ohjelmassa yksilöidyt tavoitteet merkitsevät sekä sosiaaliturvan kehittämistä ja lisäämistä että pyrkimystä myös muilla sosiaalipolitiikan toimenpiteillä parantaa yksilön asemaa. Olennaista on myös jatkuvasti seurata tulokehitystä, sillä sosiaalipoliittiset tulonsiirrot voivat vain osittain vaikuttaa toimeentuloturvan oikeudenmukaiseen kehittymiseen.

Tämän ohjelman toteuttamisen aikajänne on 1980-luku. Lähtökohtana on pidetty kansantulon tasaista kasvua ja laajan poliittisen yksimielisyyden jatkumista sosiaalipolitiikkaa kehitettäessä.

3. Sosiaaliturvan kehittäminen

3.1. TOIMEENTULOTURVA JA SOSIAALIPALVELUT

Sosiaalipolitiikan käsitteellinen sisältöalue on asteittain laajentunut 1960-lukuun mennessä suunnilleen nykyiseksi. Sosiaaliturvapolitiikan lisäksi sosiaalipolitiikkaan katsotaan yleisesti hyväksyttyjen luokitusten mukaan kuuluvan myös työpolitiikan, asuntopolitiikan, terveydenhuoltopolitiikan ja päihdepolitiikan. Tässä ohjelmassa ei kaikkia näitä käsitellä. Rajaukset on esitetty johdannossa. Ohjelman painopiste on sosiaaliturvapolitiikan käsittelyssä. Sosiaaliturvapolitiikka taas luokitellaan jakautuvaksi sosiaalivakuutukseen, sosiaaliavustukseen ja sosiaalihuoltoon. Luvun 3 yhteydessä käsitellään lähinnä sosiaaliturvan kehittämistä vastaanottajaryhmittäin, mutta eräin osin on nähty tarpeelliseksi ottaa huomioon myös muita sosiaalipoliittisesti merkittäviä kysymyksiä.

Sosiaaliturvapolitiikka ja sen toimenpiteet koskettavat kaikkia ihmisiä. Tavoitteena on ensinnäkin antaa turva erilaisissa riskitilanteissa, joista mainittakoon työttömyys, sairaus ja huoltajan kuolema. Sosiaaliturvan keinoista pääosa, esimerkiksi markkamääräisesti mitattuna, pyrkii antamaan aineellisen turvan elämänkaaren eri vaiheissa. Sosiaaliturvan kohdentumiseen vaikuttavat myös yleisemmät yhteiskuntapoliittiset tavoitteet, esimerkiksi pyrkimys syntyvyyden edistämiseen ja opiskelun mahdollistamiseen.

Sosiaaliturvan mitoituksen, kehittämisen ja kohdentamisen keskeisenä tavoitteena on sellaisen toimeentuloturvan luominen, etteivät taloudelliset riskit pääse sitä ratkaisevasti heikentämään. Nämä pyrkimykset edellyttävät kahden rinnakkaisen tavoitteen eli ansiosuhteisen turvan ja vähimmäisturvan luomista. Ansiosuhteisen turvan tehtävänä on turvata yksilölle ja perheelle sopiva osa palkkojen ja muiden ansiotulojen avulla saavutetusta entisestä kulutustasosta. Vähimmäisturva merkitsee, että kaikille kansalaisille turvataan vähimmäiskulutuksen mahdollisuudet. Esimerkkinä voidaan pitää täyden kansaneläkkeen antamia vähimmäiskulutuksen mahdollisuuksia.

Kokoomus korostaa, että yhteiskuntamme kehittyminen on jo pitkään edellyttänyt sekä ansiosuhteisen turvan että vähimmäisturvan sisällyttämistä lakisääteisesti toteutettuun perusturvaan. Pelkän vähimmäisturvan takaaminen ei sitä vastoin enää pitkään ole ollut riittävä tavoite. Niinpä molemmat edellä mainitut tavoitteet sisältyvät jo nyt sosiaalivakuutukseen.

Perusturva merkitsee mitoitukseltaan saavutettuun ansiotasoon suhteutettua taloudellista turvaa. Kokoomuksen pyrkimyksenä on kattavan, lainsäädännöllisesti ja hallinnollisesti kansalaisten kannalta selkeän perusturvajärjestelmän aikaansaaminen. Ensinnäkin ryhmäkohtaisten etuuksien tulee kattaa kaikki elämän vaiheeseen (esim. vanhuus) tai yleisesti ennustettaviin riskitilanteisiin (esim. huoltajan kuolema) liittyvät kansalaisen toimeentuloturvan heikentymistilanteet. Toiseksi sosiaalihuoltolain toimeentulotuen (huoltoapu) tulee olla ryhmäkohtaisiin etuisuuksiin nähden toissijainen, niitä tarvittaessa täydentävä ja satunnaisissa tilanteissa avun antava. Perusturvan eräänä heikkoutena on pelkän toimeentulotuen piirissä olevien huono asema. Siksi tämän tuen tasoa on tuntuvasti nostettava.

Sosiaalipalvelut muodostavat nopeasti kasvaneen ja monipuolistuneen sosiaaliturvapolitiikan välineen. Sosiaalipalvelut voidaan määritellä palveluiksi, jotka neuvonnalla, työvoima-avulla tai muin järjestelyin pyrkivät auttamaan yksilöitä ja perheitä erilaisissa sosiaalipolitiikan alaan kuuluvissa tilanteissa tai vaikeuksissa. Sosiaalipalveluja järjestämällä edistetään yksilöiden ja perheiden sosiaalista turvallisuutta ja omatoimista suoriutumista sekä ennalta ehkäistään korjaavien sosiaalihuollollisten toimenpiteiden ja laitoshoidon tarvetta.

Esimerkkeinä merkittävistä sosiaalipalveluista ovat päivähoitopalvelut, kotipalvelut lähinnä lapsiperheille ja vanhuksille ja kasvatus- ja perheneuvontapalvelut. Myös päihdeongelmaisten ja vapautuvien vankien huoltoon liittyy sosiaalipalveluja mm. neuvonnan muodossa.

Nykyisen käytännön mukaisesti neuvontapalvelut ovat kaikille maksuttomia, mutta työvoima- ja hoitoapuna, mukaan lukien mm. lasten päivähoito, annettavista sosiaalipalveluista peritään niiden saajan tai saajan huoltajan maksukykyyn suhteutettu korvaus. Tämä käytäntö on syytä pitää edelleenkin voimassa.

3.2 PERHE, LAPSET JA NUORET

3.2.1 Väestöpolitiikka

Väestöpolitiikka ei liity yksinomaisesti sosiaaliturvapolitiikkaan. Myös sosiaalipolitiikan monet muut lohkot ovat väestöpolitiikan keinoja pyrittäessä väestöpolitiikalle asetettuihin tavoitteisiin.

Elinkeinorakenteen raju muutos nopean teollistumisvaiheen kautta miltei suoraan palveluelinkeinojen yhteiskuntaan aiheutti suuren maan sisäisen muuttoliikkeen sekä myös siirtolaisuuden huomattavan lisääntymisen. Kaupunkien ja taajamien ahtaat asunto-olot, päivähoito- ja muiden sosiaalipalvelujen puute sekä joustamattomat työajat ovat eräitä niistä syistä, jotka ovat johtaneet syntyvyyden alentumiseen. Koko maan väestökehitys onkin ollut varsin epäsuotuisa. Tämä johtaa siihen, että maamme väkiluku voi pienentyä ilman maasta muuttoakin. Elinkeinorakenteen muutoksen myötä perheen koko on jatkuvasti pienentynyt. Perheiden keskimääräinen lapsiluku on nykyään 1,7 ja yksilapsinen perhe on yhä yleisempi. Tutkimusten mukaan perheiden lapsiluvun ihanne on yleensä kuitenkin tätä korkeampi.

Eläkeläisten ja työllisten suhde tulee myös muuttumaan. Tällä hetkellä on neljä eläkeläistä kymmentä työllistä kohti, vuosituhannen vaihteessa on ennusteiden mukaan kuusi eläkeläistä kymmentä työllistä kohti. Tämä merkitsee työelämässä toimivalle väestölle kasvavia velvoitteita.

Väestön uusiutumiseen voidaan vaikuttaa mm. erilaisilla perhepoliittisilla toimenpiteillä. Ne voivat riittäviksi mitoitettuna luoda nvkyistä paremmat edellytykset perheen perustamiselle ja lasten toivotulle synnyttämiselle oloihin, jotka ovat lapsen kehitykselle myönteisiä. Perhepoliittisten toimenpiteiden vaikutusmahdollisuudet ovat kuitenkin riippuvaisia myös nuorten perheiden omista asenteista ja arvostuksista. Nämä taas ovat kytkennässä yleisemmin yhteiskunnassa vaikuttaviin arvoihin.

Harjoitettaessa väestöpolitiikkaa

  • tulee kehittää myönteistä suhtautumista lapsiperheisiin ja vaikutettava perhepoliittisin toimenpitein siihen, että perheet voisivat hankkia sopivana pitämänsä lapsimäärän aineellisesti ja henkisesti suotuisissa olosuhteissa
  • taloudellisten tukimuotojen sekä muiden sosiaalipalvelujen rinnalla tulee kehittää erityisesti myös erilaisia kasvatus- ja perheneuvontapalveluja
  • on parannettava vapaaehtoisen osa-aikatyön mahdollisuuksia ja sovellettava liukuvaa työaikaa erityisesti lapsiperheitä silmällä pitäen.

3.2.2 Perheen toimeentuloturva

Lapsiperheiden toimeentuloedellytykset ovat alhaisemmat kuin väestön keskimäärin. Erityisen vaikeassa asemassa ovat nuoret lapsiperheet, koska perheen perustamisvaiheessa puolisoiden tulotaso on yleensä alhaisimmillaan ja mm. asumiskustannukset ovat suuret. Usein tähän vaiheeseen ajoittuu lisäksi vielä opintolainan takaisinmaksaminen.

Runsas kymmenesosa lapsiperheistä on yksinhuoltajaperheitä. Valtaosa avioerolapsista jää äidin hoitoon. Kun lisäksi naisten palkkataso on yleensä matalampi kuin miesten, muodostuu yksinhuoltajaperheiden lasten elintaso keskimäärin alhaisemmaksi kuin avioliittoperheiden.

Lapsiperheiden osuus sosiaaliturvapolitiikan kaikista kustannuksista on ollut pitkään suhteellisesti laskeva mm. siksi, että sosiaaliturvan muut alueet, erityisesti eläketurva, ovat voimakkaasti kasvaneet. Perheisiin kohdistuvan sosiaaliturvan määrää onkin ratkaisevasti lisättävä ja myös muilla sosiaalipolitiikan keinoilla, kuten asunto- ja veropolitiikalla, on edistettävä perheiden tukemista.

Perhekustannusten tasaamiseen on pyritty sosiaaliturvapolitiikan keskeistä keinoa eli sosiaalisia tulonsiirtoja käyttämällä. Näitä ovat sosiaalivakuutus kuten lapsilisä, perheiden verovähennykset ja sosiaalipalvelut. Nämä toimenpiteet ovat taloudelliselta merkitykseltään olleet kuitenkin suhteellisen vaatimattomia. Selvityksen mukaan julkisen vallan tuki kattaa noin kuudesosan lapsen perheelle aiheuttamista laskennallisista kustannuksista.

Perhekustannusten tasausjärjestelmän runkona tulee edelleen kehittää yleistä, kaikki lapsiperheet käsittää lapsilisäjärjestelmää. Lapsilisien perhekustannusten tasausvaikutuksen voimistamiseksi on lapsilisien markkamäärää olennaisesti korotettava, eikä pelkkä ostoarvon säilyttäminen ole riittävä ratkaisu. Tavoitteena on pidettävä, että lapsilisä korvaisi vähintään kolmanneksen lapsen perheelle aiheuttamista laskennallisista kustannuksista.

Ensimmäisen lapsen aiheuttamat kustannukset ajoittuvat usein vaiheeseen, jolloin vanhempien taloudellinen asema on heikko. Siten on perusteltua, että ensimmäisestä tai ensimmäisistä lapsista suoritetaan perheelle annettavan perinteisen äitiysavustuksen (äitiyspakkaus) lisäksi hankintoihin riittävä avustus.

Lapsilisien maksukautta on jatkettava 18 ikävuoden loppuun, kuitenkin siten, että vältetään päällekkäisten tukijärjestelmien (kansaneläke, opintotuki, työttömyysturva) syntyminen.

Lapsiperheisiin heidän olosuhteisiinsa soveltuvalla tavalla liittyviä tulonsiirtomuotoja ovat myös sairaan lapsen hoitotuki ja kotihoidon tuki. On tutkittava näiden niveltämistä lapsilisäjärjestelmään.

Äidille lakisääteisen äitiysloman ajalta maksettava äitiysraha on myös tärkeä tulonsiirto lapsiperheelle. Äitiysrahakausi (äitiysloma) on pidennettävä 14 kuukauteen, joista kaksi kuukautta äiti voi pitää ennen ja kaksitoista jälkeen synnytyksen. Näistä 12 kuukaudesta osa on vanhempainlomaa.

Perhepolitiikkaa ja perheiden toimeentuloturvaa kehitettäessä

  • perheelle on taattava sellainen toimeentulo, että lasten fyysinen ja henkinen kehitys on toimeentulon puolesta turvattu
  • on määriteltävä kuinka suuri osa sosiaalimenoista suunnataan perhepoliittisiin toimenpiteisiin myös suunnittelun pitkällä aikavälillä
  • lapsilisien ostoarvoa on asteittain nostettava pitäen tavoitteena sitä, että ne korvaavat vähintään kolmanneksen lapsen perheelle aiheuttamista laskennallisista kustannuksista lapsen 18 ikävuoden loppuun asti
  • on tutkittava nykyisestä kehitettävän kotihoidon tuen kytkemistä lapsilisäjärjestelmään
  • kaikkien lasten hoito kotona I-vuotiaaksi on mahdollistettava pidentämällä lakisääteinen äitiysrahakausi vastaavan pituiseksi
  • on huolehdittava mm. korottamalla elatusapujen ennakkoja siitä, että yksinhuoltajaperheiden toimeentulo on turvattu ja että lapset eivät joudu taloudellisesti ja henkisesti turvattomaan asemaan
  • verotuksessa lapsivähennyksen reaaliarvo on pidettävä vähintään nykyisenä.

3.2.3 Kotipalvelujen kehittäminen

Kotipalveluilla tarkoitetaan asumiseen, henkilökohtaiseen hoivaan ja huolenpitoon, lasten hoitoon ja kasvatukseen sekä muuhun tavanomaiseen ja totunnaiseen elämään kuuluvien tehtävien ja toimintojen suorittamista tai niissä avustamista. Kotipalveluja annetaan alentuneen toimintakyvyn, perhetilanteen, rasittuneisuuden, sairauden, synnytyksen, vamman tai muun vastaavanlaisen syyn perusteella niille, jotka tarvitsevat apua suoriutuakseen em. tehtävistä. Näin kaikki avun tarvitsijat on asetettu tasa-arvoiseen asemaan riippumatta siitä, onko avuntarve tilapäistä, kuten usein lapsiperheillä, vai määräajoin toistuvaa, kuten vanhuksilla tai vammaisilla.

Perusteltu pyrkimys vanhuksen oikeuteen asua omassa kodissaan, mm. kotipalveluihin turvautuen, on osaltaan johtanut kotipalvelujen tarvitsijoiden määrän voimakkaaseen kasvuun. Kotipalvelut ovat osoittautuneet niin lapsiperheiden, vanhusten, vammaisten kuin kotisairaanhoidon järjestämisenkin kannalta riittämättömiksi palveluhenkilöstön lisäyksistä huolimatta.

Kotipalveluja tulee lisätä ja tehostaa siinä määrin, että niiden tarjonta vastaa kysyntää. Näin voidaan samalla vähentää laitospaikkoihin kohdistuvaa kysyntäpainetta ja kustannuksia. Kotipalveluhenkilökunnan koulutusta ja palkkausta sekä työolosuhteita tulee kehittää niin, että työvoimapula ei muodostu esteeksi palvelujen kehittämiselle kunnissa. Maataloudessa on tehostettava lomittaja- ja sijaisaputoimintaa.

Sairaan lapsen päivähoito on myös merkittävä ongelma, jonka ratkaisemiseksi on lisättävä kodinhoitohenkilökuntaa. Tämän rinnalla on edelleen pyrittävä kuitenkin kehittämään sellaisia vaihtoehtoja, joissa omat vanhemmat voivat itse hoitaa sairaan lapsen kotona, esimerkiksi ansiotyömenetystä subventoimalla.

Erityisenä kotipalvelujen työmuotona on voimavaroja varattava tehostettuun perhetyöhön. Perhetyöllä pyritään ennalta ehkäisevästi auttamaan ja toisaalta kuntouttamaan kriisitilanteissa eläviä lapsiperheitä jälleen normaaliin ja lasten kannalta turvattuun elämään.

Kotipalveluja kehitettäessä

  • kunnille tulee turvata mahdollisuudet tarjota kotipalveluja ja niihin liittyviä tukipalveluja tarvetta vastaavasti
  • kotipalveluhenkilökunnan koulutusta, palkkausta ja työolosuhteita tulee kehittää niin, ettei näistä seikoista johtuva työvoiman saannin vaikeus estä kotipalvelujen määrällistä kehittämistä
  • tulee lisätä ja kehittää kotipalvelujen käyttömahdollisuutta tehostetussa perhetyössä kriisitilanteessa elävien lapsiperheiden auttamiseksi.

3.2.4 Lasten päivähoitopalvelujen kehittäminen

Elinkeinorakenteen muutoksen myötä on jo 1950-luvulta alkaen valtaosa myös naispuolisesta väestöstä ollut kodin ulkopuolisessa ansiotyössä. Tämä on johtanut tarpeeseen järjestää lasten hoito vanhempien tai yksinhuoltajan työaikana. Nykyisessä tilanteessa lasten päivähoito voidaan ryhmitellä ikäkausittain ja järjestämisvaihtoehdoittain seuraavasti: Lapsen ensimmäisen ikävuoden loppuun hoito tapahtuu yleensä kotihoitona, jonka äitiysloma ja sitä täydentävä isyysloma turvaavat käytännöllisesti katsoen kaikille. Yhden vuoden iästä aina kouluikään asti yli puolet ikäryhmästä tarvitsee hoitoa vanhempain työaikana koko- tai osapäiväisesti kunnallisessa päiväkodissa tai ohjatussa perhepäivähoidossa päivähoitolain edellyttämällä tavalla. Suurissa asutuskeskuksissa tämä tarve on jopa kaksi kolmasosaa 1-6-vuotiaiden ikäryhmästä. Vajaa puolet näiden ikäryhmien hoitotarpeesta taas tyydytetään joko äidin tai isän jäädessä hoitamaan lasta kotiin tai järjestämällä hoito muulla tavoin. Vielä ensimmäisinä kouluvuosinakin on tarvetta osapäiväiseen lapsen hoitoon esimerkiksi koululaisten päiväkodissa tai kotihoitona.

Päivähoidon järjestämisvaihtoehdoista riippumatta tavoitteena tulee olla lapsen fyysisen, tiedollisen ja sosiaalis-emotionaalisen kehityksen turvaaminen. Tutkimusten perusteella on voitu todeta nykyisen korkeatasoisen päiväkodissa tapahtuvan hoidon ja kasvatuksen tukevan ja monipuolistavan kodin antamaa hoitoa ja kasvatusta. Perhepäivähoidon pääosin tultua päivähoitolain myötä ohjatuksi ja valvotuksi on myös tämä hoitomuoto vastuullisesti täydentämässä hoitopalveluja. Vastedeskin päivähoito on järjestettävä vanhempien ja lasten tarpeiden ja valinnaisuuden pohjalta.

Kunnallisten päivähoitopalvelujen kohtalaisen nopeasta kasvusta huolimatta ne eivät voi tyydyttää nimenomaisesti tähän hoitomuotoon kohdistuvaa kysyntää. Siksi vielä huomattava määrä kunnalliseen päivähoitoon pyrkivistä jää vuosittain näiden palvelujen ulkopuolelle. Tamä johtaa usein tilapäisiin hoitoratkaisuihin, jotka saattavat olla lapsen kehityksen ja perheen kannalta kielteisiä. Asetettuihin määrällisiin tavoitteisiin tuleekin päästä lähivuosien aikana. Valtiovallan toimenpitein ei saa vaikeuttaa kuntien esittämiin ja perheiden ilmaisemiin todellisiin tarpeisiin perustuvien päivähoidon viisivuotissuunitelmien kehittämistä eikä jättää päivähoitolain tavoitteiden toteuttamista puolitiehen.

Kunnallisen päivähoidon jatkuva laadullinen kehittäminen on myös ajankohtaista. Paikkojen puutteesta johtuvat suurehkot hoitoryhmät tulee pienentää. Päiväkodeista ei myöskään saa muodostua liian suuria ja ne tulee sijoittaa siten, että matka päiväkotiin on mahdollisimman lyhyt.

Päivähoidolle määriteltyjen kasvatustavoitteiden ja kasvatustieteellisen tutkimuksen pohjalta on jatkettava koko henkilöstön koulutuksen kehittämistä. Myös vanhempien ja hoitohenkilöstön yhteisiä tapaamisia on edistettävä. Päivähoidossa olevan lapsen hoitosuhteen pysyvyys on taattava siten, että päiväkotipaikka on turvattu tarvittaessa kouluikään asti.

Vuorotyössä käyvien ja poikkeuksellisia työaikoja noudattavien vanhempien lapsien hoito on myös turvattava. Vammaisille lapsille on annettava mahdollisuudet toimia tavallisessa hoitoryhmässä.

Osa vanhemmista haluaa järjestää lapsen hoidon kotona esimerkiksi äitiysloman päättymistä seuraaviksi pariksi vuodeksi tai kouluikään asti. Tämän valinnan mahdollistamiseksi on edelleen kehitettävä ja laajennettava kotihoidon tuen korvausjärjestelmää. Kotihoidon tukeen tulee olla lapsen kolmannen ikävuoden loppuun oikeutettuja kaikkien niiden, joiden lapsen tai lapsien hoito järjestetään kotona tai muulla tavoin muualla kuin kunnallisessa päivähoidossa. Kotihoidon korvaus voidaan mitoittaa suunnilleen samaksi kuin kulloinenkin korkein kunnallinen päivähoitomaksu. Kotihoidon tuki, joka on yhtä suuri kaikille sitä saaville, on myös sosiaalipoliittisesti oikeudenmukainen ratkaisu. Hoitotuki ei koske kunnallisessa hoitopaikassa olevien lasten vanhempia, jotka saavat tasavertaisen edun hoitomaksujen nykyisen subventoinnin avulla.

Mikäli lapsi on poikkeuksellista hoitoa vaativa, on kotihoidon korvauksen oltava lisäkustannuksia vastaavalla hoitolisällä korotettu. Vammaisten ja pitkäaikaissairaiden osalta näitä korvauksia tulee suorittaa niin kauan kuin he tulevat muun riittävän tukijärjestelmän piiriin.

Kotihoidon edut saavutetaan merkittäviltä osin myös silloin, kun vanhemmat palkkaavat lapselle hoitajan kotiin. Tällaisen hoitajan palkkakustannuksista on lastenhoidon osuutta pidettävä ansiotulon hankkimisesta aiheutuvina kustannuksina ja siten verovähennyskelpoisina. Tämä parantaisi olennaisesti myös tämän työntekijäryhmän asemaa ja arvostusta sekä loisi uusia työpaikkoja. Verovähennysmenettely olisi kotihoidon tuen vaihtoehtona, jolloin vanhemmat saisivat itse valita näiden tulonsiirtomuotojen väliltä.

Lasten päivähoitopalveluja kehitettäessä

  • tulee poistaa päivähoitopaikkojen vajaus 1980-luvulla lisäämällä kunnan itsensä ylläpitämiä tai kunnan tukemia päiväkotipaikkoja ja ohjattuja perhepäivähoitopaikkoja mitoittamalla sosiaalihallituksen viisivuotissuunnitelmat ja määrärahat (valtionosuudet) kuntien ilmoittaman tarpeen mukaisiksi
  • vanhempien itsensä tai heidän muutoin itsenäisesti järjestämänsä hoidon tukea tulee kehittää ja tuen piiriä laajentaa
  • kotihoidon tukeen tulee olla lapsen kolmannen ikävuoden loppuun oikeutettuja kaikkien niiden, joiden lapsen tai lapsien hoito järjestetään kotona tai muulla tavoin muualla kuin kunnallisessa päivähoidossa. Kotihoidon korvaus voidaan mitoittaa suunnilleen samaksi kuin kulloinenkin korkein kunnallinen päivähoitomaksu
  • kotihoidon tuen vaihtoehtona on annettava oikeus vähentää verotuksessa lapselle kotiin palkatun hoitajan palkkakustannuksista lastenhoidon osuus
  • tulee edistää sosiaali- ja kouluviranomaisten yhteistyöllä päiväkotien kehittämistä esikoulun suuntaan
  • päiväkotien ryhmäkokoa tulee pienentää siten, että se on leikki-ikäisten osalta enintään 15 lasta, turvata lapsen hoitosuhteen jatkuvuus ja myös muulla tavoin edesauttaa päivähoitohenkilöstön ja perhepäivähoitajien mahdollisuuksia kehittää hoito- ja kasvatustyötään
  • kolmiperhehoitoa on kehitettävä yhtenä käyttökelpoisena kunnallisen perhepäivähoidon muotona
  • vuoro- tai iltatyössä olevien vanhempien sekä iltaopiskelijoiden lasten hoitopalvelut tulee turvata
  • erityistä hoitoa tarvitseville lapsille tulee turvata hoitopalvelut mahdollisuuksien mukaan tavallisessa päivähoitoryhmässä
  • on perustettava päivähoitoa ja kouluvalmiuksia silmällä pitäen haja-asutus- ja saaristoalueille kiertäviä päiväkoteja sekä kaupunkialueille avoimia päiväkoteja
  • kunnallisia päivähoitomaksuja ja maksuluokitusta tulee tarkistaa kustannustason nousun ja palvelujen laajenemisen myötä
  • ohjattua leikkikenttätoimintaa tulee laajentaa siten, että siihen voivat osallistua periaatteessa kaikki leikki-ikäiset
  • osapäiväisesti hoitoa tarvitsevien koululaisten päivähoidon järjestämisessä on käytettävä hyväksi myös nuorisotiloja ja järjestöjen palveluja
  • perhepäivähoitajien koulutusta ja ohjaamista tulee kehittää mm. järjestämällä vuosittain paikallinen mahdollisuus osallistua alan koulutukseen.

3.2.5 Kasvatus- ja perheneuvonta

Sosiaalipalveluihin kuuluvan kasvatus- ja perheneuvonnan tavoitteena on lasten ja perheiden myönteisen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen kehityksen edistäminen. Kasvatus- ja perheneuvonnalla tarkoitetaan asiantuntija-avun antamista kasvatus- ja perhekysymyksissä sekä lapsen myönteistä kehitystä edistävää fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista tutkimusta ja hoitoa. Kasvatus- ja perheneuvonta on luonteva osa kunnan sosiaalipalveluja ja sen järjestäminen ja kehittäminen on vastedeskin kunnan lakisääteinen velvollisuus. Kasvatusneuvontaa on laajennettava myös yleisemmin perheongelmia käsitteleväksi.

Kasvatus- ja perheneuvontaan on osoitettava nykyistä paremmin tarvetta vastaavat voimavarat, jotta etenkin lasten ja nuorten mielenterveydelliset häiriöt voitaisiin hoitaa varhaisessa vaiheessa. Lapsiperheiden mielenterveysongelmia ja sosiaalisia vaikeuksia hoitavat varsin useat tahot; osittain äitiys- ja lastenneuvolat, keskussairaaloiden poliklinikat ja mielenterveystoimistot, kasvatusneuvolat, koulukuraattorit ja -psykologit, terveyskeskuspsykologit sekä sosiaalitoimistojen työntekijät. Tämän lisäksi kasvatus- ja perheneuvontaa annetaan kunnan, seurakunnan ja yksityisten toimesta avohuoltona kasvatus- ja perheneuvoloissa. Henkilösto- ja muut voimavarat ovat kuitenkin vielä tarpeeseen nähden niukat. Siksi tulee kehittää selkeä ja yhtenäinen järjestelmä, jossa perhekasvatus ulotetaan käsittämään sopivalla tavalla koko nuoriso ja aikuistuva väestö. Hoitoketjun tulee tarvittaessa jatkua yhtenäisenä aina sairaalahoitoon asti. Tällöin perhekasvatus on nimensä mukaisesti yleistä kansalaiskasvatusta, kun taas kasvatus- ja perheneuvonta on kunnan lakisääteistä sosiaali- ja terveyspalvelua.

Kasvatus- ja perheneuvontaa suunniteltaessa ja toteutettaessa

  • on luotava kattava, yhtenäinen perhekasvatusohjelma ja -järjestelmä kouluille ja niitä vastaaville laitoksille koko nuorisoa ja aikuistuvaa väestöä varten
  • on kehitettävä kunnallinen kasvatus- ja perheneuvontaverkosto huolehtimaan lapsiperheiden kasvatus- ja mielenterveysvalvonnasta painottaen jo perinteisten äitiys- ja lastenneuvoloiden osuutta
  • koulukuraattoritoiminta on laajennettava pääsääntöisesti koulukohtaisena käsittämään koko koulunuorison ja samalla on kehitettävä koulupsykologitoimintaa
  • on kehitettävä yhteistyötä sosiaali- ja terveydenhuollon välillä mielenterveystyön hoitoketjun turvaamiseksi etenkin lasten ja nuorten kohdalla.

3.2.6 Lasten ja nuorten huolto

Lapsella ja nuorella on oltava oikeus turvallisiin ja virikkeellisiin kasvuolosuhteisiin. Turvallisuus merkitsee sitä, että hänellä on myönteiset ja läheiset ihmissuhteet ja että hänen erilaisista tarpeistaan huolehditaan. Turvallisuuteen kuuluu myös se, että lasta hänen ikäänsä ja kehitystasoonsa nähden riittävästi valvotaan ja että häntä kasvatetaan vastuullisuuteen. Virikkeelliset kasvuolosuhteet merkitsevät, että lapsella on mahdollisuus kehittävään ja luovaan leikkiin, liikuntaan ja erilaisiin harrastuksiin ja että häntä myös ohjataan näihin.

Lasten ja nuorten myönteisiä kasvuolosuhteita edistetään sosiaalipoliittisin toimenpitein tukemalla perheiden, yksinhuoltajien ja sijaisperheiden suoriutumismahdollisuuksia ja tukemalla muutoinkin vanhempia heidän kasvatustehtävässään. Erityistä huomiota tulee kiinnittää lasten ja nuorten kasvuolosuhteissa havaittujen epäkohtien poistamiseen ja ehkäisemiseen. Niinpä äitiys- ja lastenneuvoloiden sekä lasten päivähoidon ja koulutoimen asemaa kotikasvatuksen tukijoina tulee vahvistaa ja niiden valmiuksia ja mahdollisuuksia ryhtyä toimenpiteisiin lapsen hoidossa ja kasvatuksessa havaittujen puutteiden korjaamiseksi tulee parantaa.

Milloin lasten, nuorten ja heidän perheidensä tasapainoinen kehitys saattaa vaarantua sosiaalisista tai muista syistä, lastensuojeluviranomaisten tulee ryhtyä antamaan yksilökohtaista ja perhekohtaista huoltoa ja tukea. Avohuollolliset toimenpiteet sekä erilaiset, koko perhettä koskevat tukipalvelut ovat ensisijaisia. Maamme lasten suojelu on ollut aivan liian oirekeskeistä ja suoritettu sosiaalityö liian eriytynyttä ja viipaloitunutta erilaisten ongelmien hoitoa, jossa perhekokonaisuutta ei ole otettu huomioon. Perheiden kriisitilanteissa on esimerkiksi tehostettu perhetyö osoittautunut varteenotettavaksi tukimuodoksi, jota tulee laajentaa ja kehittää. Perheenjäseniä pitäisi voida suojata mm. perheväkivaltaisuudelta. Myös tukihenkilötoimintaa tulee kehittää. Uusi lastensuojelulaki vahvistaa lainsäädännöllisiä edellytyksiä toimia viimeistään kriisitilanteissa lapsen hyväksi riittävän tehokkaasti.

Milloin lapsen etu sitä vaatii, on avohuollon sijasta viipymättä ryhdyttävä sijaishuollon toimenpiteisiin. Sijaishuollon muodot ovat perhehoito ja laitoshoito. Perhehoidolla tarkoitetaan lapsen huollon järjestämistä sijaisperheessä, jonka sosiaaliviranomaiset ovat tätä tehtävää varten hyväksyneet. Lastensuojelun sijaishuollosta onkin valtaosa järjestetty juuri perhehoitona, mutta sijaisperheiden ja -vanhempien asema kaipaa kohentamista. Toisaalta sijaisperheille tulee suorittaa merkittävästä työstään kohtuullinen korvaus ja toisaalta tehostaa sijaisvanhempien koulutusta ja ohjausta tavoitteena lisätä valmiuksia kasvattaa ja hoitaa erityishoitoa tarvitsevia lapsia ja nuoria.

Avohoidon kehittymättömyyden ja laitoshoitopaikkojen puutteen seurauksena lapset ja nuoret ovat entistä häiriintyneempiä ja moniongelmaisempia joutuessaan laitoshoitoon. Tämä puolestaan asettaa lasten- ja nuortenhuoltolaitosten toiminnalle kasvavia vaatimuksia. Suurten laitosten sijasta tulisi suosia ja rakentaa pieniä kodinomaisia hoitolaitoksia ja kiinnittää huomiota henkilöstön riittävään määrään ja koulutustasoon.

Kaikessa perhe- ja yksilökohtaisen huollon toteuttamisessa tulee aina laatia huoltosuunnitelma. Sen avulla yhteistoiminnassa asianomaisen lapsen, nuoren ja hänen perheensä kanssa pyritään tavoitteelliseen ja suunnitelmalliseen sosiaalityöhön, joka pohjautuu perusteelliseen avun ja tuen tarpeen selvittämiseen.

Lasten ja nuorten huoltoa kehitettäessä

  • erityistä huomiota tulee kiinnittää lasten ja nuorten kasvuolosuhteissa havaittujen epäkohtien ehkäisemiseen ja poistamiseen
  • lastensuojelulainsäädäntö tulee uudistaa siten, että lapsen hyväksi voidaan viimeistään kriisitilanteissa toimia riittävästi
  • äitiys- ja lastenneuvoloiden sekä lasten päivähoidon ja koulutoimen asemaa kotikasvatuksen tutkijoina tulee vahvistaa
  • avohuollon toimenpiteiden tulee olla ensisijaisia, ja tulee hoitaa koko perhettä
  • sijaisperheiden asemaa tulee parantaa tarkistamalla hoitokorvauksia sekä kouluttamalla ja ohjaamalla sijaisvanhempia
  • tulee parantaa laitoshoitoa tarkistamalla hoidettavien lapsiryhmien kokoa ja nostamalla henkilökunnan koulutustasoa
  • tulee kuntiin perustaa riittävästi turvakoteja perheväkivaltaisuuden vaikutusten lieventämiseksi.

3.3 OPISKELIJOIDEN TOIMEENTULOTURVA

Opintotukijärjestelmän tarkoituksena on saattaa opiskelijat riippumattomiksi vanhempien taloudellisesta asemasta ja taata vähävaraistenkin perheiden lasten mahdollisuudet haluamaansa koulutukseen. Opintojen rahoitus on pyritty ratkaisemaan lainamuotoisella opintotuella. Nykyisessä opintolainamuotoisessa opintotuessa on kuitenkin huomattavia epäkohtia. Lainamäärät eivät ole vastanneet keskimääräisiä opiskelukustannuksia ja lainojen saanti on ollut epävarmaa. Riittämätön opintotuki pakottaa usein ansiotyöhön opiskeluaikana, mikä hidastaa opiskelua. Lainan takaisinmaksu alkaa varhain valmistumisen jälkeen, mikä aiheuttaa vaikeuksia etenkin perhettä perustaville ja asuntoa hankkiville nuorille. Takaisinmaksun yhteydessä ei oteta huomioon valmistumisen jälkeistä tulo- ja varallisuustasoa.

Jokaiselle nuorelle tulee turvata mahdollisuus koulutukseen. Opiskelun rahoituksen osalta tämä merkitsee, että opiskelijoiden toimeentuloturva taataan opintorahajärjestelmän avulla laajentamalla ja kehittämällä sitä perustoimeentulon turvaavaksi. Opintorahajärjestelmää kehitettäessä kohti elinkustannukset kattavaa opintorahaa on siirtymäkautena otettava huomioon myös opintolainajärjestelmän puutteiden korjaaminen.

Kehitettäessä opiskelijoiden toimeentuloturvaa

  • opiskelijoiden toimeentuloturva on taattava opintorahajärjestelmän avulla 1980-luvun loppuun mennessä
  • opintorahajärjestelmää on kehitettävä ja laajennettava perustoimeentulon turvaavaksi
  • opintorahajärjestelmän rakentumisen aikana on korjattava opintorahajärjestelmän puutteet ja turvattava saajakohtaisen opintotuen riittävyys.

3.4 TYÖTTÖMYYSTURVA

Kansainvälisen Työjärjestön yleissopimuksen mukaan jokaisen jäsenmaan on pidettävä tärkeimpänä tavoitteenaan pyrkimystä noudattaa sellaista aktiivista politiikkaa, joka edistää korkeaa ja tuottavaa työllisyyttä sekä yksilön oikeutta vapaasti valita työnsä. Työnteon tulee olla yhteiskunnan erityisessä suojelussa. Kansalaisten työn saanti ja työn jatkuvuus on turvattava.

Yhteiskuntamme rajut rakennemuutokset, automaatio, kansainväliset taloussuhdanteet sekä suurten ikäluokkien tulo työelämään ovat vaikeuttaneet työllisyyden hoitoa ja työvoiman sopeutumista työmarkkinoihin sekä vaarantaneet yksilön oikeutta valita vapaasti työnsä.

Erityisesti niin kauan kuin riittävä perustoimeentulo on luomatta, on työttömyys yksityisen ihmisen kannalta polttava yhteiskunnallinen ongelma, jota tulee hoitaa vastuullisella pitkän tähtäyksen politiikalla.

Voimakas tehokkuusvaatimuksen kasvu työelämässä on merkinnyt erityisiä selviytymisvaikeuksia niille, joilla on ollut heikoimmat edellytykset kilpailla työmarkkinoilla. Tämä on vaikeuttanut erityisesti osatyökykyisten sijoittumista työelämään ja heidän työpaikkansa säilymistä. Eräs seurannaisvaikutus ovat myös ns. sosiaalisesti työrajoitteiset.

Maassamme on myös alueellisia työvoimaongelmia, osa maan alueista potee työvoimapulaa, osa kärsii ankarastakin työttömyydestä. Tämä johtuu siitä, että rakennemuutos on nopeaa, koulutusjärjestelmä laahaa jäljessä eikä valmistumisen jälkeen ole varmuutta siitä, saako kyseisellä alalla enää työtä. Niinpä koulutuksen tulee olla tarpeeksi joustavaa ja laaja-alaista niveltyäkseen yhteiskunnan muutoksiin. Oppisopimuskoulutusta yhtenä ammattikoulutuksen osana on edelleen lisättävä ja kehitettävä. Hälyttävimpiä piirteitä maamme työllisyyskehityksessä on nuorisotyöttömyys.

Mielekkään työn turvaaminen jokaiselle on edelleenkin keskeinen yhteiskunnallinen tavoite. Tähän tavoitteeseen ei täysimääräisesti ole nykynäkymien valossa lähiaikoina päästävissä. Siksi on toisaalta tärkeää ennakkoluulottomasti harkita työajan tarkistamista ja koulutuksen keston pidentämistä keskimäärin vuodella, toisaalta on kehitettävä työttömän toimeentuloturvaa.

Työttömien toimeentuloturva perustuu sosiaali- ja terveysministeriön valvonnassa olevaan työttömyyskassajärjestelmään sekä työvoimaministeriön valvonnassa olevaan työttömyyskorvausjärjestelmään. Nykyisessä työttömyysturvassa vallitsevat puutteet ovat sosiaaliturvapolitiikan suurimpia aukkoja. Työttömyysturvajärjestelmämme kokonaisuudistus on mitä pikimmin toteutettava. Sen tavoitteena tulee olla työttömyysturvan kattavuus, työttömyyspäivärahan sitominen saavutettuun ansiotasoon, tason korottaminen ja samalla veronalaiseksi saattaminen turvaten sen reaalinen taso. Lisäksi päivärahan saamisen edellytykset on yhtenäistettävä, hallintoa on uudistettava sekä saatava aikaan muutoksenhakujärjestelmä.

Työttömyysturvaa kehitettäessä on sosiaalipoliittisten lähtökohtien ohella otettava huomioon työvoimapoliittiset näkökohdat. Muussa tapauksessa joudutaan työmarkkinoiden jäykistymiseen ja sitä kautta työttömien määrän lisääntymiseen. Työttömyysturvajärjestelmän tulee edistää työhön hakeutumista. Ammattisuoja tulee selkeästi rajata turvaamaan hankittua ammattia vastaava toimeentulo, mikä lisää ammatillista liikkuvuutta ja siten parantaa työllistymismahdollisuuksia. Tämä edellyttää voimakasta panostamista uudelleenkoulutukseen.

Lähtökohtana nykyisen työttömyysturvajärjestelmän piirin määrittelemisessä tulee olla, että työttömyyspäivärahaa suoritetaan vain työkykyisille ja työmarkkinoiden käytettävissä oleville henkilöille. Ilman painavia perusteita ja valitusmahdollisuutta ei työtöntä työnhakijaa kuitenkaan saa siirtää toimeentulotuen eli huoltoavun varaan.

Osa työttömistä on väliinputoajia eri viranomaisten ratkaistessa työttömään kohdistettavia tukimuotoja. Erityisesti tämä koskee niitä työttömiä, joita ei määritellä työkyvyttömiksi ja työkyvyttömyyseläkkeeseen oikeutetuiksi ja joita toisaalta työvoimaviranomaiset eivät ota työttömyyskortistoon ja työttömyyskorvauksen piiriin. Myöskään työttömyyseläkkeelle eräin edellytyksin pääsevien yli 55-vuotiaiden aseman määrittely on horjuvaa. Näiden sosiaaliviranomaisten ja työvoimaviranomaisten hallinnollisten ratkaisujen väliin jäävien työttömien asema on turvattava selkeyttämällä säännöstöt kattaviksi.

Kehitettäessä työttömyysturvaa

  • tulee työttömyysturvajärjestelmä kehittää pitemmällä tähtäyksellä osaksi yleistä perusturvajärjestelmää
  • työttömyyspäivärahan tason tulee toimeentuloturvan kannalta olla riittävän korkea ja ansiotasoon suhteutettu ja se tulee saattaa veronalaiseksi kuitenkin siten, että sen reaalitaso turvataan
  • tulee yhtenäistää päivärahan saamisen edellytykset
  • tulee yhdenmukaistaa työvoimaviranomaisten ja sosiaalivakuutuksen käyttämät työkyvyn arviointiperusteet niin, ettei muodostu väliinputoajaryhmiä
  • työttömyysturvahallinto tulee uudistaa tarkoituksenmukaiseksi
  • tulee työttömän valvonnan olla työtöntä tukevaa
  • tulee työttömyysturvajärjestelmän edistää työhön hakeutumista
  • nuorisotyöttömyyttä tulee helpottaa ns. yhteiskuntatakuun periaatteiden pohjalta järjestämällä yrityksiin ja julkisille palvelualoille määräaikaisia ensityöpaikkoja
  • vajaakuntoisten työllisyyttä tulee edistää mm. työllistämistuen ja suojatyöjärjestelmän avulla.

3.5 ELÄKKEENSAAJAT

3.5.1 Vanhusten asema

Ikääntyvillä ihmisillä on yhteiskunnassamme nyt ja tulevaisuudessa entistä keskeisempi asema. Eläkeikään tulo ei muuta ihmisen oikeuksia ja merkitystä kansalaisena. Ikääntyvä väestö voi edelleen toiminnallaan edistää ja rakentaa yhteiskuntaamme ja vaikuttaa etenkin sen kulttuuriperinnön rikastumiseen.

Enemmistö yli 65-vuotiaista elää itsenäisesti omassa taloudessa. Heidän tarvitsemansa palvelut eivät ole ensisijaisesti vanhuudesta johtuvia. Vasta yli 75-vuotiaiden joukossa palvelutarpeet alkavat yleisesti painottua pääasiassa vanhuudesta johtuviksi. Näin ollen vanhusten huollon keskeisenä periaatteena on edelleen oltava vanhusten mahdollisimman suuri itsenäisyys ja omatoimisuus. On painotettava, että vanheneminen on yksilöllistä ja terveydenhuollon parantuessa vanhenemisilmiö siirtyy myöhempään ikävaiheeseen. Mm. Maailman Terveysjärjestö (WHO) luokittelee vanhuksiksi vasta 75 vuotta täyttäneet. Samaa luokitusta tulisi harkita Suomen tilastokäytäntöön.

Yhteiskuntarakenteen muutos, muuttoliike, kaupungistuminen, perheen eristäytyminen ja perhekoon pieneneminen sekä tehokkuuden ihannointi aiheuttavat ikääntyvän väestön yksinäisyyden ja turvattomuuden tunnetta. Yhdyskuntasuunnittelulla tulee pyrkiä poistamaan eri ikäryhmien välistä vieraantumista ja keinotekoista vastakkainasettelua. Koulutuksessa ja tiedonvälityksessä tulee eri ikäryhmille jakaa tietoa vanhenemisesta ja siihen liittyvistä muutoksista sekä yksilössä itsessään että hänen suhteessaan ympäristöön.

Merkittävä turvallisuustekijä vanhusten elämässä ovat heidän asunto-olonsa. Asuntopolitiikan on taattava heille kohtuullinen asunto tutussa ympäristössä, koska näin voidaan järjestää mahdollisuus säilyttää elämässä välttämättömät ihmissuhteet. Osana vanhusten aseman kehittämistä on lisättävä muun asutuksen yhteydessä sijaitsevien palvelutalojen rakentamista ja samalla huolehdittava riittävien kotiapu- ja terveydenhoitopalvelujen saatavuudesta. Kotipalveluja voidaan tehostaa järjestämällä ateria-, kylvetys-, siivous-, virkistys-, kuljetus- ym. palveluja. Vanhusten asuntoja ja palvelutalopaikkoja jaettaessa on hoidon tarve asetettava etusijalle.

Kotona tapahtuva vanhusten hoito on rinnastettava lasten ja vammaisten hoitoon ja sitä on tuettava kehittämällä kansaneläkkeen hoitolisää ja erillistä kunnallista vanhusten kotihoidon tukea. Erilaisten selviytymistä auttavien palvelujen rinnalla on niille kotona asuville vanhuksille, jotka eivät kykene enää hakeutumaan harrastustoiminnan piiriin, edesautettava viriketoimintaa ja sosiaalisia kontakteja.

Yksilön ja yhteiskunnan kannalta vanhuksen asuminen avohuollon palveluihin turvautuen on tavoiteltavaa, mutta se ei kuitenkaan ole itsetarkoitus huonokuntoisen vanhuksen osalta. Siksi on huolehdittava vanhainkotien ja terveyskeskusten vuodeosastojen riittävästä rakentamisesta ja henkilökuntamitoituksesta sekä pyrittävä vanhainkodeissa kodinomaisuuteen. Samalla tulee kiinnittää huomiota hoitolaitosten mahdollisuuteen antaa tilapäistä apua vanhusta kotona hoitavan omaisen loman, työmatkan tai muun vastaavan tarpeen aikana. Varsin merkittävä tekijä maamme vanhusten huollossa on yksityisten vanhainkotien ja hoitolaitosten verkko. Näiden toimintamahdollisuudet vanhustenhuollossa on turvattava. Vanhainkotien eri henkilöstöryhmien ammatillista ja asenteellista valmiutta on kehitettävä mm. henkilöstökoulutusta lisäämällä.

Maamme ikääntyvän väestön olosuhteiden ja vanhusten huollon kehittämisessä

  • tulee yhdyskuntasuunnittelulla pyrkiä ehkäisemään eristymistä ja poistamaan eri ikäryhmien välistä vieraantumista,
  • vanhusväestölle tulee järjestää neuvontaa terveys-, sosiaali- ja vapaa-ajan palveluista sekä antaa eri ikäryhmille tietoa vanhenemisesta ja siihen liittyvistä asioista,
  • vanhuksille tulee turvata kohtuullinen asunto mahdollisuuksien mukaan tutussa asuinympäristössä,
  • kuntien tulee osaltaan hankkia vanhuksille ja myös vammautuneille vanhuksille tarkoitettuja asuntoja, lisätä palvelutaloja sekä rakentaa palvelukeskuksia
  • avohuollon palveluina tulee luoda vanhuksille edellytykset elää ja asua omassa asunnossaan mahdollisimman pitkään
  • kotona omaisten toimesta tapahtuvaa vanhusten hoitoa tulee tukea kehittämällä kansaneläkkeen hoitolisää ja erillistä kunnallista vanhusten kotihoidontukea
  • vanhuksille on turvattava mahdollisimman kodinomaisia vanhainkoti- ja hoitopaikkoja sekä kehitettävä myös vanhusten päivähoitotoimintaa
  • järjestöjen ja muiden yksityisten vanhainkotien ja vanhusten huoltolaitosten toiminta on turvattava ja uusia hankkeita tuettava
  • vanhusten tilapäishoitoa varten on oltava tarjolla paikkoja, jotta hoitavat perheenjäsenet voivat saada lomaa tai apua erityistapauksissa
  • on luotava edellytykset vanhusten nopeaan hoitoon saattamiseksi tarpeen ilmetessä ja samalla luotava mahdollisuudet päiväsairaalatoiminnalle.

3.5.2 Eläkejärjestelmä

Työ- ja eläkepolitiikan eräänä keskeisenä lähtökohtana on pidettävä eläkkeelle siirtymisen joustavuuden ja yksilöllisyyden periaatetta. On pyrittävä siihen, että yleisen eläkeiän ohella eläkeikä voitaisiin määritellä myös yksilöllisesti. Tällöin voidaan ottaa huomioon eläkkeelle siirtyvän oma tahto joko aientaa tai myöhentää eläketapahtumaa. Kansaneläkeuudistuksen ja työeläkelakien vähittäisen voimaantulon myötä laajamittaiset ja perustavaa laatua olevat uudistukset on saatu päätökseen.

Mikäli toisaalta päästään yksilöllisesti määräytyvään eläkeikään ja kun vanhusten yleinen kunto, terveydentila ja osallistumisen aktiivisuus ovat kohentuneet, ei eläkeiän yleinen alentaminen ole välttämätöntä. Kuitenkin erityisen raskaissa ja terveydellisesti vaativissa tehtävissä on turvattava mahdollisuus siirtyä eläkkeelle yleistä eläkeikää varhemmin, kuten eräillä aloilla on jo asianlaita.

Veteraanien varhaiseläkejärjestelmässä esiintyneet puutteet on pikaisesti korjattava. Jokaisen rintamapalvelutunnuksen omaavan on voitava siirtyä varhaiseläkkeelle niin halutessaan.

Eläketurvan kokonaisuus muodostuu kansaneläke- ja ansioeläkejärjestelmistä. Kansaneläkkeen tulee taata kaikille kansalaisille perustoimeentulo. Omaan ansiotyöhön perustuva ansioeläke taas säilyttää työaikaiseen ansioon suhteutetun kulutustason eli antaa ansiosuhteisen turvan. Ansioeläkkeen arvo on säilytettävä indeksisidonnaisena niin, että eläkkeen saajalle korvataan vähintäänkin hintojen nousu ja sen lisäksi kohtuullinen osuus palkkatason kehityksestä. Kaikissa työeläkejärjestelmissä tavoitteena tulee olla sama prosenttijärjestelmä ottaen kuitenkin huomioon, että työeläkkeet ovat palkan osasuoritus. Kansaneläke- ja työ- ja muita ansioeläkejärjestelmiä kehitettäessä ne tulee edelleen säilyttää erillisinä.

Samalla kun kansaneläketurvan riittävyydestä huolehditaan, on työ- ja muiden ansioeläkkeiden yhteismäärän oltava suhteessa tehtyjen työvuosien ja ansion määrään. Näin voidaan turvata yksilön ja hänen perheensä toimeentulon jatkuvuus vanhuuden, työkyvyttömyyden, työttömyyden tai perheen huoltajan kuoleman varalta.

Perhe-eläketurvaan sisältyy useita vakavasti vanhentuneita piirteitä. Epäoikeudenmukaista on se, ettei miesleski yleensä voi saada perheeläkettä, vaikka vaimo olisikin ollut perheen tosiasiallinen huoltaja. Sosiaalipoliittisesti taas voi olla epätarkoituksenmukaista, että leskeneläkettä maksetaan siinäkin tapauksessa, että lesken palkkatulot ylittävät kuolleen palkan. Kun perhe-eläkemenot ovat selvässä kasvussa, ei sosiaalietuuksien ylikompensaatio ole perusteltua, jos lesken asema tulojen ja mahdollisesti varallisuuden osalta on hyvinkin turvattu. Perhe-eläkejärjestelmää kehitettäessä on tavoitteena pidettävä sitä, että jälkeenjääneiden, siis puolison ja lasten, toimeentulon perusta on turvattu. Lesken eläkkeen maksaminen ei saa riippua sukupuolesta, vaan tasapuolisesti toimeentuloturvan tarpeesta. Perhe-eläketurvaa on sovellettava sekä kotona perheenemäntänä että kodin ulkopuolella tehtyyn työhön. Lisäksi avioeron tapahtuessa eläke on voitava osittaa siten, että muutoin turvattomaan asemaan jäävän puolison asema turvataan.

Kansaneläkejärjestelmän rahoituksessa nykyinen palkansaajilta ja työnantajilta tapahtuva veronluonteisten eläkemaksujen perintä ja niiden rahastointi on kestävin niin yhteiskunnan kuin eläkkeensaajan edun turvaamisen kannalta. Ajoittain on myös esitetty esimerkiksi liikevaihtoveroluonteista perintäjärjestelmää, mikä kylläkin keventäisi yritysten työvoimakustannuksia, mutta voisi vaarantaa eläkevastuiden maksatusta. Lisäksi järjestelmä nostaisi elinkustannuksia.

Työeläkkeen katsotaan yleisesti olevan osa työntekijän elinikäistä palkkaa. Nykyinen työeläkemaksujärjestelmä on osoittautunut pääpiirteissään onnistuneeksi. Myös työeläkkeiden ja muiden ansioeläkkeiden rahoitus turvataan varmimmin nykyisellä rahastoivalla pohjalla. Sitä ei tule vaarantaa pyrkimyksillä, joilla työeläkemaksujen tasoa säädeltäisiin suhdannepoliittisista syistä. Eläkkeiden maksuista huolehtivien eläkelaitosten asema on säilytettävä riippumattomana.

Eläkepolitiikkaa kehitettäessä

  • eläkkeelle siirtymisen joustavuutta tulee lisätä ja pyrkiä toteuttamaan osa-aikaeläke osana joustavaa eläkepolitiikkaa
  • eläkeikä tulee voida määritellä yksilöllisesti, jolloin eläkkeelle siirtyvän oma tahto aientaa tai myöhentää eläketapahtumaa otetaan huomioon
  • rintamapalvelutunnuksen omaavan on voitava siirtyä halutessaan varhaiseläkkeelle
  • kansaneläkkeen tulee taata perustoimeentulo. Ansioeläkkeen yhdessä kansaneläkkeen kanssa tulee turvata ansiotasoon suhteutettu eläketurva. Eläkkeiden ostoarvojen säilyttäminen edellyttää indeksisidonnaisuutta.
  • kaikissa työeläkejärjestelmissä tulee tavoitteena olla sama prosenttijärjestelmä
  • kansaneläke- ja ansioeläkejärjestelmiä tulee kehittää erillisinä nykyiseltä pohjalta
  • perhe-eläkejärjestelmä tulee uudistaa
  • kansaneläke- ja ansioeläkejärjestelmien rahoitustapa ja rahastointi tulee säilyttää nykyisenä ja maksujen kertymätaso on pidettävä sellaisena, että eläkevastuut pystytään tulevaisuudessakin hoitamaan. Kansaneläkevastuiden rahoituksen osaratkaisuna on harkittava myös liikevaihtoveroon perustuvaa talousarviorahoitusta
  • sukupolvenvaihdoseläkejärjestelmää tulee kehittää
  • pienten ja keskisuurten yrittäjien vapaaehtoista eläketurvaa tulee kehittää
  • nuoria aloittavia yrittäjiä tulee tukea alentamalla heidän eläkevakuutusmaksujaan.

3.6 VAMMAISET

Vammaisia arvioidaan olevan 15 prosenttia väestöstä ja suhteellisesti suurin osa on eläkeikäisiä. Vammaisten ongelmat liittyvät toimeentuloon, terveydenhuoltoon, asumiseen ja liikkumiseen, opetus- ja kulttuuripalvelujen saatavuuteen ja vamman usein aiheuttamiin tiedollisiin ja taidollisiin puutteisiin ja esteisiin. Eräissä vammaisryhmissä vammaisuus liittyy psyykkisiin ongelmiin tai sairauteen. Perheellisen tai huollettavan vammaisen ongelmat asettavat huomattavia vaatimuksia myös lähiympäristölle.

Monin ennalta ehkäisevin toimenpitein voidaan vähentää vammautumisen riskiä: liikenneonnettomuuksia voidaan vähentää liikenneturvallisuustoimenpitein, työsuojelua tehostaa, synnytyksiin liittyviä riskejä vähentää jne. Ennalta ehkäisevien toimenpiteiden kehittymisestä huolimatta vammaisten lukumäärä on kuitenkin lisääntynyt.

Vammaisten asemaa parannettaessa on yleistavoitteena pidettävä normaalisuusperiaatetta eli vammaisen oikeutta käyttää ensisijaisesti yhteiskunnan ja yksityisten tarjoamia yleisiä sosiaali-, terveydenhuolto-, asumis-, liikenne- ja opetuspalveluita, ottamalla näiden järjestämisessä vammaiset huomioon. Vasta mikäli vammaisuuden luonteesta johtuen normaalisuusperiaatetta ei voida noudattaa on järjestettävä erityispalveluita.

Vammaisten toimentulo on usein selvästi alle keskiarvon. Vammaisuudesta aiheutuu ylimääräisiä kustannuksia lähes kaikilla elämän alueilla ja ikävaiheissa. Yhteiskunta osallistuu näiden kustannusten peittämiseen vain osittain. Huomattava osa vammaisista on työkykyisiä, kunhan työllistäminen saadaan hoidettua ja työpaikalla tehtyä tarvittavat tekniset järjestelyt. Työhön kykenevän vammaisen oikeus työhön on pyrittävä toteuttamaan siten, että niin yksityiset kuin julkisen vallan työnantajat velvoitetaan työllistämään vammaisia koulutustaan vastaaviin tehtäviin tietyssä suhteessa työpaikkojen määrään verrattuna. Niille vammaisille, jotka eivät erityisjärjestelyinkään pysty työskentelemään tavallisilla työpaikoilla, on edelleen lisättävä nykyisestään kehitettyjä suojatyöpaikkoja. Työssä käyvän vammaisen tulee lisäksi olla oikeutettu erityisen invalidirahan saantiin ainakin nykyisessä laajuudessa.

Työkyvytön ja vanhuuseläkeikäinen vammainen elää lähinnä kansaneläkkeen tai työeläkkeen varassa. Edellisten saama taloudellinen turva on heikompi kuin jälkimmäisten. Vammaisten työkyvyttömyys- ja vanhuuseläketurva on kuitenkin saatava nykyistä ratkaisevasti paremmaksi riippumatta eläkejärjestelmästä.

Alle kouluikäisten ja kouluikäisen vammaisen lapsen ja nuoren hoito, välinehankinnat ja kuljetuspalvelut ja muut vammaisuudesta aiheutuvat kustannukset on voitava peittää yhteiskunnan erilaisten taloudellisten tukimuotojen avulla. Kotona hoidettavan lapsen ja nuoren huoltajille tulee maksaa riittävää hoitokorvausta. Vammaisen tulee kaikissa niissä tapauksissa, joissa se suinkin on mahdollista, päästä tavalliseen päivähoitoon ja kouluun. Tämä edellyttää toisinaan erityishenkilöstön palkkaamista.

Yhdyskuntasuunnittelussa on läpäisevästi otettava huomioon vammaiset ja tarjottava heille tasavertaiset mahdollisuudet elinympäristössä, mm. liikenteessä, asioimisessa ja asumisessa. Rakennusasetuksen velvoite vammaisten huomioon ottamiseen yleiseen käyttöön tarkoitettujen tilojen rakentamisessa tulee muuttaa koskemaan soveltuvasti myös työpaikkojen ja asuinrakennusten rakentamista. Julkisen liikenteen harjoittajille on annettava velvoite liikennevälineiden sellaisista muutoksista, jotka helpottavat matkustamaan kykenevän vammaisen matkustamista. Asuntotuotannossa on otettava huomioon vammaisten tarpeet. Myös palvelutaloja on tuotettava riittävästi vaikeavammaisia varten.

Lääkinnällisestä ja ammatillisesta kuntoutuksesta säädetään lukuisissa laeissa. Maamme kuntoutusjärjestelmä jakaantuu monen hallinnonhaaran hoidettavaksi ja monen rahoitustahon maksettavaksi. Vammaishuolto on kehitysvammaisten erityishuoltoa lukuun ottamatta säädöspohjalta hajanainen. Yleislakiin tulee sisällyttää vammaisuutta koskevat ja vammaishuollossa sovellettavat säännökset. Lainsäädännössä vammaisten erityisnäkökulma on otettava huomioon.

Kuntoutuksella pyritään edistämään vammaisen omatoimista selviytymistä sekä mahdollisuutta osallistua työelämään. Kuntoutukseen tulisi jokaisella olla lakisääteinen oikeus, eikä se saisi riippua viranomaisten harkinnasta. Kuntoutustapahtuma tulee aloittaa mahdollisimman varhain ja siinä tulee ottaa huomioon kuntoutettavan koko elämäntilanne, sen tulee olla pitkäjännitteistä ja kiinnittää huomiota myös psyykkiseen ja sosiaaliseen puoleen. Hoito- ja kuntoutuspalvelujen nykyistä huonoa saatavuutta on parannettava.

Vammaisten asemaa parannettaessa

  • vammaisille tulee luoda mahdollisuudet itsenäiseen elämään ottamalla huomioon heidän erityiset tarpeensa kaikessa yhdyskuntasuunnittelussa, asumisessa, liikenteessä, kulttuuri- ja virkistyspalvelujen järjestämisessä
  • vammaisten palvelut tulisi tarjota niin pitkälle kuin mahdollista normaalipalveluina
  • erityisesti vastavammautuneiden ja nuorten vammaisten olosuhteisiin on kiinnitettävä huomiota ja nuorille taattava mahdollisuus elää mahdollisimman normaalia elämää
  • vammaisten kuntoutusta on erityisesti kehitettävä kokonaisvaltaisesti ja heidän kuntoutuksensa aikainen toimeentulonsa on turvattava
  • työhön kykenevien vammaisten työn saanti on pyrittävä turvaamaan mm. määräosuusjärjestelmällä. Työllistämistä tulee edistää työllistämistuella. Mahdollisiin tarvittaviin teknisiin apuvälineisiin tulee osoittaa valtionapua
  • invalidiraha on edelleen säilytettävä eräänä tukimuotona
  • kotona hoidettavan lapsen ja nuoren kotihoidon tuen tulee peittää hoitokustannukset samassa suhteessa kuin tavallisten lasten ja nuorten osalta lisättyinä vammaisuudesta aiheutuvilla erityiskustannuksilla
  • työkyvyttömän ja vanhuuseläkeikäisen vammaisen toimeentulo on turvattava yleiseen kansaneläke- ja työeläkejärjestelmään liittyvänä nykyistä paremmin
  • vammaisuudesta johtuvat kuntoutus- ja muut terveydenhuoltopalvelut, välinehankinnat, kuljetuspalvelut jne. on voitava korvata vammaiselle tai hänen huoltajalleen
  • kuntoutuneen työhönpaluuta on helpotettava mm. säilyttämällä oikeus työkyvyttömyyseläkkeelle paluuseen määräehdoin
  • vammaisten oman auton hankintaa on helpotettava
  • vammaisten koulutusmahdollisuuksia on parannettava kaikissa koulutusvaiheissa tavallisissa oppilaitoksissa järjestämällä tarvittaessa erityisopetusta ja kustantamalla vammaiselle soveltuvaa oppimateriaalia. Niiden osalta, joille tämä ei ole mahdollista, on opetus järjestettävä erityisoppilaitoksissa, joiden resursseja on lisättävä
  • julkisten rakennusten rakentamista vammaiset huomioon ottavalla tavalla koskeva lainsäädäntö on ulotettava laajemmin rakentamista koskevaksi ja nykyisen lain noudattamista on valvottava
  • vammaisjärjestöjen toimintaedellytykset on turvattava ja niitä on kuultava vammaisten etujärjestöinä.

3.7 PÄIHDEONGELMAISET

Päihteiden väärinkäyttö on yksilöllinen ja sosiaalinen ongelma. Se on myös yhteydessä moniin laajoihin yhteiskunnallisiin kehityspiirteisiin, kuten esimerkiksi nopeaan elinkeinorakenteen muutokseen, työn sisällön muuttumiseen ja vapaa-ajan lisääntymiseen. Näin myös ongelmien synnyn estäminen on kytkennässä moniin yhteiskunnallisiin ratkaisuihin. Päihdepolitiikan keinoilla, kuten alkoholin hintasäätelyllä, jakelun rajoittamisella ja valistus- ja tiedotustoiminnalla voidaan vaikuttaa vain rajallisesti.

Yksilöllisenä ongelmana päihteiden väärinkäyttö kytkeytyy moniin muihin ongelmiin ja rajoittaa yksilön kykyä toimia yhteisössä ja elää täysipainoista elämää. Ongelmien moninaisuudesta johtuen yksilön on vaikea irtautua päihteiden väärinkäytöstä, vaikka niin haluaisikin. Alkoholin väärinkäytöllä on vaikutusta mm. kansanterveyteen, perhe-elämään, rikollisuuteen, liikenneturvallisuuteen, työelämään ja yleiseen järjestykseen.

Suomessa alkoholin kulutus keskimäärin henkeä kohti on ollut sinänsä Euroopan alhaisimpia. Alkoholin käyttö kuitenkin lisääntyi 1970-luvun alussa erittäin voimakkaasti, johtuen alkoholin jakelua ja anniskelua koskevan lainsäädännön keventämisestä. Kulutuksen kasvu on kuitenkin viime vuosina tasaantunut.

Sosiaalihuollollisten toimenpiteiden tarkoituksena on auttaa päihdeongelmaista vapautumaan päihdyttävien aineiden väärinkäytöstä aiheutuvista haitoista. Huoltoa annetaan sekä avo- että laitoshoitona ja siinä on kiinnitettävä huomiota vapaaehtoisuuteen, huollon tarpeen syihin ja yksilöllisiin näkökohtiin, luottamukseen, vastuuntunnon ja omatoimisuuden herättämiseen sekä lääkinnällisten menetelmien hyväksikäyttöön. Yhteiskunnalle on kuitenkin luotava nykyistä paremmat mahdollisuudet hoitoon saattamiseen myös vastoin päihdeongelmaisen omaa tahtoa.

Nykyisellä pakollisella, lakiin pohjautuvalla päihdehuollolla ei ole juuri saavutettu merkittäviä tuloksia. Kun alkoholin runsas käyttö on saanut useinkin jatkua jo vuosikausia, ei lyhytaikainen eristäminen huoltolaan ja pelkkä muodollinen valvonta ole useinkaan pystynyt muuttamaan pitkälle kehittynyttä ongelmakäyttöä.

Erityisesti olisi etsittävä keinoja, joilla pystyttäisiin paremmin auttamaan päihdeongelmaisten perheitä ja puuttumaan vieläkin paljolti piiloon jäävään perheväkivaltaan. Viime aikoina on myös naisten alkoholinkäytön yleistymisestä seurannut lasten hoidon ja kasvatuksen laiminlyömistä.

Työmarkkinajärjestöjen suosituksiin perustuen on työelämässä ollut hoitoon ohjausta 70-luvun alusta alkaen ja tätä toimintaa olisi nykyisestään voimakkaasti kehitettävä. On myös todettu, että toipumismahdollisuudet ovat hyvät silloin, kun työntekijällä on vielä työpaikka. Hoitoon ohjaus on myös taloudellisesti perusteltua, kun työn tekemisen säännöllisyys ja tuottavuus potilaan kuntoutuessa paranee.

Päihdeongelmaisten huoltoa koskevaa lainsäädäntöä uudistettaessa uudistamisen tulisi painottaa ennaltaehkäisevää työtä, kokonaiskuntoutusta ja yksilöä tukevia toimenpiteitä. Samoin sosiaalihuollolle tulee varata riittävät resurssit. Erityisesti kuntoutuvien asunnon ja työn saanti on voitava turvata, jotta kuntoutus ei jäisi kesken.

Vakavasti päihdeongelmaisten aseman pitäminen edes siedettävänä on inhimillisyyden sanelema vaatimus. Heille on voitava järjestää kuntien ja valtion yhteistoimin asumis- ja terveyspalveluita.

Päihdeongelmien ehkäisemiseksi huollossa

  • on kehitettävä ennaltaehkäiseviä ja kokonaiskuntoutukseen tähtääviä toimenpiteitä
  • on etsittävä hoitomenetelmiä, jotka auttavat nykyistä paremmin luopumaan päihteiden väärinkäytöstä
  • entistä enemmän huomiota on kiinnitettävä päihdeongelmaisten perheiden asemaan
  • työelämässä on kehitettävä hoitoonohjausjärjestelmää
  • A-klinikkatoimintaa sekä vapaaehtoista AA-liikettä sekä muita ennalta ehkäiseviä ja korjaavia toimintamuotoja on tuettava
  • kuntien ja valtion toimenpitein on turvattava myös vakavasti päihdeongelmaisten asumis- ja terveyspalvelut.

3.8 JÄRJESTÖT SOSIAALIPOLITIIKASSA

Sosiaali- ja terveysalan järjestöillä on perinteisesti merkittävä asema maamme sosiaaliturvajärjestelmien kehittämisessä. järjestöt ovat monissa tapauksissa aloittaneet ja kehittäneet toimintoja, jotka myöhemmin on todettu välttämättömiksi ja otettu yhteiskunnan hoidettaviksi. Järjestöjen tehtävänä on edelleenkin sosiaalisia palveluja kehitettäessä toimia uranuurtajana käynnistämällä uusia menetelmiä ja palveluja sekä toimeenpanemalla kokeiluja. Tässä tehtävässä on järjestöjä tuettava.

Erilaisten järjestöjen hoitamat sosiaalipalvelut ovat nykyäänkin eräillä aloilla varsin merkittäviä. Esimerkiksi vanhustenhuollossa, vammaishuollossa, päihdehuollossa, kriminaalihuollossa ja lasten- ja nuorisonhuollossa järjestöt ovat merkittäviä julkisten palvelujen täydentäjinä. Järjestöjen toimintaa on tuettava palvelujen järjestäjänä ja niille on taattava taloudelliset toimintaedellytykset. Järjestöjen avulla pystytään aktivoimaan ihmisiä ja herätetään yhteisvastuun henkeä. Järjestöjen työpanos on toiminnan laajuus ja sen vaatimat voimavarat huomioon ottaen merkittävä.

Järjestöt toimivat yhteiskunnassamme myös julkista toimintaa kontrolloivina etujärjestöinä. järjestöt ovat mielipiteen muodostajina ja ilmaisijoina demokratian ja tasa-arvon toteutumisen kannalta tärkeitä. Järjestöjen itsenäisyyttä tuleekin korostaa ja niiden tulee saada julkista tukea tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti.

Myös molemmat kansankirkkomme ja seurakunnat ja useat uskonnolliset yhdyskunnat sekä Pelastusarmeija harjoittavat sosiaalista palvelutoimintaa. Näistä ovat esimerkkeinä kirkon diakoniatyö ja päiväkerhotoiminta. Kirkolla ja uskonnollisilla järjestöillä on myös kehitysyhteistyötä edistävää toimintaa.

Järjestöjen työn kehittämiseksi

  • järjestöjen itsenäinen asema tulee turvata
  • tulee turvata järjestöjen toiminnan taloudelliset edellytykset vastaisuudessakin tukemalla niitä oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti mm. Raha-automaattiyhdistyksen voittovaroin
  • tulee tunnustaa järjestöjen merkitys uusien sosiaalipalvelujen kehittäjinä ja tukea niiden kehittämis- ja kokeilutoimintaa.

4. Sosiaaliturvan rahoitus

Kansantalouden sosiaaliturvamenojen osuus on runsas viidennes bruttokansantuotteesta. Tästä se noussee hieman tehtyjen päätösten pohjalta. Sosiaaliturvan menoihin on laskettu mm. ansioeläkkeet, kansaneläkkeet, sairausvakuutus, työttömyysvakuutus, liikenne- ja tapaturmavakuutus, terveydenhuollon palvelut, perhepolitiikka. Näistä eläkemenojen osuus - joka on myös voimakkaimmin kasvanut - on lähes puolet. Terveydenhuollon (ml. sairausvakuutus) osuus on yli neljännes ja perhepolitiikan hieman yli kymmenes osa.

Yhteiskuntamme sosiaalipoliittisten ratkaisujen mitoituksessa on lähdetty kansantalouden kasvun oletuksesta. Myös kokoomuksen sosiaalipoliittinen ohjelma on tehty tältä pohjalta. Pääpiirteissään tehdyt sosiaalipoliittiset ratkaisut parantavat ihmisten turvallisuutta, edistävät tasa-arvoa ja näin luovat perustaa sosiaaliselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Kuten ohjelmasta ilmenee, on sosiaaliturvan edelleen kehittämiseen varsin perusteltua aihetta. Yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämistä sosiaalipoliittisin toimenpitein on jatkettava, vaikka kansantaloutemme kasvu ei toteutuisikaan. Erityisesti näin on asianlaita heikoimmassa asemassa olevien yksilöiden ja kansalaisryhmien suhteen.

Hallittu taloudellinen kasvu on keskeinen edellytys myös paranevan sosiaaliturvan rahoituksen kannalta. Sosiaaliturvan sisäisillä painopistemuutoksilla tai hallinnon tehostamisella ei saavuteta olennaisia rahoitusmahdollisuuksia, joskin myös hallinnon selkeyttämisten ja tehostamisen antamat mahdollisuudet on hyödynnettävä. Taloudelliseen kasvuun vaikuttavat talouspoliittiset ratkaisut, palkansaajien ja yrittäjien työn tuottavuus ja pitkällä aikavälillä yhä paranevan koulutuksen, tiedon ja luovan taitamisen tuoma henkinen panos.

Sosiaaliturvan rahoitus on voimakkaasti palkkaperusteista. Lähes puolet rahoittamisesta tapahtuu työnantajilta (ml. valtio- ja kuntatyönantaja) perittävin vakuutusmaksuin. Näistä keskeisimmäksi on nousemassa ansio- eli työeläkemaksu. Valtion ja kuntien talousarvioteitse tapahtuva osuus sosiaaliturvan rahoituksesta on noin 40 prosenttia. Loput kertyy vakuutetuilta.

Erityisesti eläkemaksujen osalta tulevan eläketurvan rahoituksen turvaamiseksi on välttämätöntä nostaa maksuja eläkevastuita vastaavasti. Sosiaaliturvan yleisen rahoituksen turvaamiseksi ja toisaalta työnantajiin kohdistuvan, kilpailukykyymme vaikuttavan rahoituspaineen keventämiseksi on mahdollista jossain määrin siirtää painopistettä talousarviorahoitukseen eli yleisistä verovaroista tapahtuvaksi. Tämä merkitsee käytännössä liikevaihtoveron korottamista, joka taas vaikuttaa inflatorisesti.

Rahoitusjärjestelmään liittyvä keskeinen yksityiskohta on ns. SOVE-uudistus, jolla eräät sosiaalietuudet saatettiin veronalaiseksi tuloksi samalla kun niiden bruttoarvoa nostettiin. Tavoitteena oli aikaisempaa oikeudenmukaisemman sosiaalivakuutusjärjestelmän aikaansaaminen siten, että sosiaalietuudet vastasivat paremmin menetettyjä työansioita. Toisaalta pyrittiin poistamaan vanhassa järjestelmässä esiintyneitä ylikompensaatiotilanteita. Uudistus jäi osittain kesken, eikä se vielä kata kaikkia ansionmenetyskorvauksia. Työttömyysturvan nojalla suoritettavien etuuksien korotus ja veronalaistaminen on toimeenpantava työttömyysturvan kokonaisuudistuksen yhteydessä. Lähivuosina on tarkasti seurattava SOVE-lakien tavoitteiden toteuttamista ja poistettava mahdolliset puutteet ja epäkohdat.

Sosiaalietuuksien, lähinnä sosiaalipalvelujen rahoituksessa on vastaisuudessa rajallisesti mahdollista lisätä kansalaisten omavastuuosuutta perimällä sosiaalipalveluista niiden tuottamisesta aiheutuvia kustannuksia paremmin vastaavat maksut. Jos esimerkiksi päivähoito- ja kotipalvelut muodostuvat lähivuosina kaikki tuloryhmät käsittäviksi sosiaalipalveluiksi, on maksuporrastusta muutettava tätä tilannetta vastaavaksi.

Sosiaaliturvan rahoituksen turvaamiseksi

  • kansantaloutta on kokonaisuutena pyrittävä ohjamaan siten, että kansantulon kasvu on hallittua
  • sosiaaliturvan kuten kansaneläkkeiden rahoituksen kasvuosuudesta on mahdollista siirtää nykyistä jonkin verran suurempi osuus katettavaksi valtion talousarviosta, jolloin tulopuolta on kasvatettava esimerkiksi liikevaihtoveroa korottamalla
  • ansioeläkkeiden rahoituksesta on pystyttävä vastaamaan korottamalla vakuutusmaksuja siten, että eläkejärjestelmän toimivuus ja luotettavuus turvataan
  • SOVE-uudistusta on täydennettävä siten, että työttömyysturvan nojalla maksettavia etuuksia korotetaan ja saatetaan ne veronalaisiksi reaaliarvo turvaten
  • sosiaalipalvelujen maksuja on nostettava kustannusten kasvun mukaisesti ja käytettävä tulotasoon sopeutettua maksuporrastusta.

5. Asuntopolitiikka

Asuntopolitiikan tavoitteena on luoda jokaiselle kansalaiselle mahdollisuus kohtuutasoiseen ja -hintaiseen asuntoon, joka edistää henkisen perusturvallisuuden kehittymistä. Asuntopoliittisten toimenpiteiden kohteena tulee olla yksilön, perheen ja yhteisön asumisolosuhteet kokonaisuudessaan.

Asuntopolitiikan yleisenä tavoitteena tulee olla, että jokaiselle asuntoa tarvitsevalle on sellainen tarjolla sijainniltaan tarkoituksenmukaisella alueella. Tuotantotavoitteita selvitettäessä tullee lähtökohdaksi ottaa yksilöiden toiveet erilaisten asumis- ja hallintamuotojen sekä -ratkaisujen suhteen. Omistus- ja vuokra-asuntoja on pidettävä toisiaan täydentävinä asumisvaihtoehtoina. Toisaalta on otettava huomioon kansalaisten enemmistön toive esimerkiksi perheen perustamisvaiheessa hankkia oma asunto, toisaalta tarve valtion toimenpitein ja kuntien riittävällä sosiaalisella asuntotuotannolla sekä yksityistä vuokra-asuntotarjontaa elvyttämällä poistaa vuokra-asuntopulaa.

Asumisen laadun perustavoitteena tulee olla asunnon ja sen ympäristön terveellisyys, turvallisuus, viihtyisyys ja toimivuus. Ihmisille on turvattava asumisessa valinnan mahdollisuudet. Tähän pyrittäessä on otettava huomioon erilaisten ihmisten asumiseen liittyvät toiveet, tarpeet ja tottumukset. Nämä saattavat johtua esimerkiksi vanhuudesta, vammaisuudesta ja suuriperheisyydestä. Nopean kaupungistumisen myötä Suomessa asuntotuotanto keskittyy pääasiallisesti kerrostalorakentamiseen. Perhepoliittisesti olisi kuitenkin suotavaa rakentaa suhteessa enemmän pien- ja rivitaloja.

Yhdyskuntasuunnittelulla on huomattava vaikutus ihmisten elämäntapaan. Kulttuuriympäristöä on kehitettävä ja suojeltava ihmisten tarpeiden ja mieltymysten pohjalta, ei ainoastaan taloudellisten näkökohtien mukaan. Yhdyskuntien kehittämisessä päästään parhaisiin tuloksiin paikallisilla asukaskeskeisillä ratkaisuilla. Erilaisilla pienyhteisöillä on huomattava vaikutus turvallisuudentunteeseen, ystävyyssuhteiden syntymiseen ja erilaisten huoltotehtävien hoitajana. Yhdyskuntien koko, asumistiheys, arkkitehtuuri ja liikenne tulee suunnitella ihminen mittana. On vältettävä asukaspohjaltaan yksipuolisten asuinalueiden syntymistä.

Asuinympäristön laadulla on olennainen vaikutus asumisen viihtyisyyteen. Kuntien on kaavoituksella ja muilla toimenpiteillä turvattava seuraavien tavoitteiden toteuttaminen: riittävän väljä asumisrakentaminen, saneerattavissa olevan vanhan asuntokannan säilyttäminen, palvelujen turvaaminen asuntoalueen valmistuessa, monipuolinen asukasrakenne, harrastusmahdollisuudet, leikkipaikat, liikenneturvallisuus ja joukkoliikennepalvelut sekä virikkeinen luonnonympäristö.

Asumiskustannusten suhteellinen osuus on suuri varsinkin keski- ja pienituloisten käytettävissä olevasta tulosta. Erityisesti myös perheen perustamisvaiheen ja lähimpien sitä seuraavien vuosien elintasoon asumiskustannukset vaikuttavat kohtuuttomasti. Kustannusten kohoamiseen ovat vaikuttaneet vapaarahoitteisten asuntojen lyhyestä laina-ajasta johtuvat suuret pääomamenot, lähinnä energian hinnan noususta johtuva hoitomenojen kasvu sekä asumisen käyttökustannuksiin liittyvät kunnalliset maksut. Tonttimaan hinnan osuus asunnon hankintakustannuksista sitä vastoin vaihtelee voimakkaasti maan eri osissa, mutta erityisesti suurissa yhdyskunnissa asuntotonttien hinnat ovat nousseet liian korkeiksi.

Asumiskustannusten hillitsemisessä on tärkeä vaikuttaa, siltä osin kuin se on mahdollista, yllä mainittuihin kustannustekijöihin. Asumisen pääomakustannukset on ajoitettava riittävän pitkälle aikavälille ja lainojen takaisinmaksu on porrastettava tulotason, omaisuuden ja perheen koon mukaan. Valtion on tuettava asunnon hankintaa mm. säilyttämällä asuntolainojen korot edelleen verovähennyksiin oikeuttavina. Asumiskustannusten tasaamisessa on asumistukijärjestelmiä edelleen kehitettävä ja yhtenäistettävä. Asumista koskevia ratkaisuja tehtäessä on otettava huomioon mm. se, että asuntojen hinnat vaihtelevat maan eri osissa voimakkaasti ja erityisesti suurissa kaupungeissa tarvitaan huomattavasti suurempi pääoma asunnon hankkimiseen.

Useat omistusasumista tukevat järjestelyt ovat tehneet omistusasumisesta käytännössä edullisemman vaihtoehdon kuin vuokra-asuminen. Kun vuokra-asuntoja ei ole riittävästi tarjolla ja tarjolla olevien vuokrataso usein ylittää pienituloisten maksukyvyn, ollaan tilanteessa, jossa useimmilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin säästäminen omistusasuntoon pääsemiseksi. Vuokra-asuminen tuleekin tehdä todelliseksi vaihtoehdoksi tukemalla myös vuokra-asumista esimerkiksi saattamalla osa maksetusta vuokrasta verovähennyskelpoiseksi kuten asuntolainojen korotkin ovat.

Asuntopolitiikkaa kehitettäessä

  • on tarjottava jokaiselle mahdollisuus kohtuutasoiseen ja -hintaiseen asuntoon sekä riittävään asumisturvaan
  • kaavoituksella on edistettävä mm. asuntoalueen väljyyttä, palvelujen tarjontaa, asukasrakenteen monipuolisuutta, leikki- ja liikenneympäristön turvallisuutta ja viheralueiden säilymistä
  • on otettava huomioon pientalojen tuotannon edistäminen sekä kaavoituksella että asuntolainoituksella
  • on entistä enemmän suunnattava huomiota olemassa olevaan asuntokantaan ja parannettava sen asuttavuutta perusparannuksin ja peruskorjauksin
  • vanhuksille ja vammaisille on oltava tarjolla sellaiset asumismahdollisuudet, jotka tarjoavat heille hyvät yhteydet ympäröivään yhteiskuntaan ja sen palveluihin
  • omistusasumista on edistettävä aravalainoitusta kehittämällä ja lisäämällä, säilyttämällä asuntolainan korkojen verovähennysoikeus ja tukemalla ensiasunnon hankintaa siten, että oman alkupääoman osuus lasketaan 5-10 %:iin ja laina-aikoja pidennetään sekä poistetaan asuntosäästöpaikkiojärjestelmästä ensiasunnon hankintaa rajoittavat säännökset
  • vuokra-asuntotuotantoa on lisättävä asuntopulan poistamiseksi toisaalta lisäämällä kuntien vuokra-asuntotuotantoa, toisaalta elvyttämällä kohtuullisin verohelpotuksin yksityistä vuokra-asuntotarjontaa
  • vuokralla asumisen parantamiseksi on osa sen kuluista saatava verovähennyskelpoiseksi
  • vuokra-asuminen ja omistusasuminen tulee saattaa tasavertaiseen asemaan asumistukea myönnettäessä ja asumistukijärjestelmän piiriin tulee ottaa myös opiskelijat
  • vuokra- tai omistusasumisen tukeen eivät saa vaikuttaa asumistapa tai asuinyhteisön koostumus
  • kunnilla tulee olla käytettävissään riittävästi tukiasuntoja sosiaalihuollon asiakkaille
  • tulee kehittää korkotukilainajärjestelmää
  • vanhat asunnot tulee saattaa valtion asunto- ja korkotukilainoituksen piiriin ja on edistettävä vanhojen rakennusten säilyttämistä.

6. Kansainvälinen sosiaalipolitiikka

Kansainväliseksi sosiaalipolitiikaksi voidaan kutsua niitä pyrkimyksiä ja toimenpiteitä, joilla tavoitellaan kaikkien ihmisten taloudellista ja sosiaalista turvallisuutta, hyvinvointia ja viihtyvyyttä. Kokoomus on periaateohjelmassaan asettanut kansainvälisen toiminnan päämääräksi inhimillisen elämän ja hyvinvoinnin perusteiden luomisen ja kohottamisen sekä rauhan edistämisen kaikkialla maailmassa. Eri kansojen välillä on pyrittävä kohti taloudellista, sosiaalista ja sivistyksellistä tasa-arvoisuutta, mm. uudistamalla kansainvälistä talousjärjestystä.

Suurimman haasteen harjoitettavalle sosiaalipolitiikalle antavat teollisuusmaiden ja kehitysmaiden väliset kehityserot. Toimittaessa kehitysmaiden aseman parantamiseksi on kiireellisintä näissä maissa asuvien ihmisten perustarpeiden, kuten riittävän ravinnon, vaatetuksen, kunnollisen asumisen, koulutuksen ja terveydenhoidon tyydyttäminen. Monien kehitysmaiden sisäinen eriarvoisuus on myös vaikea ongelma, johon Suomi voi vaikuttaa vain varsin rajallisesti YK:ssa harjoittamallaan politiikalla.

Maailman ravinto-ongelmien syyt ovat moninaiset. Esteinä riittävän ravinnon turvaamisessa ovat mm. ravintotuotannon epätasainen jakautuminen, puhtaan veden puute ja vallitsevat ravintotottumukset. Kehitysmaat vastaavat vain kolmanneksesta maailman ravintotuotannosta. Kuitenkin niissä asuu yli 70 % maapallon väestöstä. Monissa kehitysmaissa aavikoituminen ja muut luonnon oloissa tapahtuvat muutokset ovat heikentämässä vielä entisestään ravintotuotannon perustaa viljelymaan vähetessä.

Kansainvälisen sosiaalipolitiikan tavoitteiden toteuttaminen edellyttää muutoksia maailman talousjärjestelmässä. Pyrkimyksenä tulee olla kansainvälisen kaupan rakenteiden uudistaminen kehitysmaiden taloudellisia perusteita vahvistavaan suuntaan.

Kehitystyön tarkoituksena tulee olla edellytysten luominen kehitysmaiden omaehtoiselle kehitykselle. Kehitysavun tulee näin ollen lähteä liikkeelle kehitysmaiden omasta kulttuurista ja kansallisista tavoitteista.

Kehitysavun muodossa tapahtuva kehitysyhteistyö tulee edelleen olemaan tärkeä keino kehitysmaiden aseman parantamisessa. Koska kehitysavulla pyritään kohdemaiden omien kehittymisedellytysten luomiseen, on lisääntyvää huomiota kiinnitettävä avun laatuun ja sitomattomuuteen.

Suomi on ensimmäisen kerran jo vuonna 1975 sitoutunut lisäämään kehitysapunsa 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Tähän tavoitteeseen maamme ei ole vielä yltänyt. Sitoumuksemme on täytettävä 1980-luvulla. Kehitysyhteistyöhön sijoitettujen määrärahojen lisääntyessä on yhteistyön laadulla entistä tärkeämpi asema. Suomen on kehitysyhteistyössä korostettava lahja-avun ensisijaisuutta ja sitomattoman avun osuutta. Kehitysyhteistyön kohdemaiksi tulee valita myös kaikkein köyhimpiä kehitysmaita.

Julkisen kehitysyhteistyön täydentäjänä on kansalaisjärjestöjen toiminnalla merkittävä asema. Kansalaisjärjestöjen projektit ovat osoittautuneet tehokkaiksi ja tarkoituksenmukaisiksi. Kansalaistoiminta edistää myös suomalaisten tiedostamista ja vastuuta kehitysmaiden ongelmista ja kehitysyhteistyöstä.

Kansainvälistä sosiaalipolitiikkaa kehitettäessä

  • kehitysmaiden ihmisten taloudellista ja sosiaalista turvallisuutta ja hyvinvointia tulee lisätä
  • tulee oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi tehdä maailman talousjärjestelmässä kehitysmaiden taloudellisia mahdollisuuksia parantavia rakennemuutoksia
  • Suomen kehitysyhteistyön määrä tulee lisätä 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta
  • maamme kehitysyhteistyössä on erityisesti kiinnitettävä huomiota avun laatuun, kohdemaiden valintaan ja avun sitomattomuuteen
  • kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyön tulee tehokkaasti täydentää valtiollista kehitysyhteistyötä
  • tulee kehittää avunantajamaan ja kohdemaan keskinäistä yhteistyötä, jotta varmistettaisiin avun täysimääräinen käyttö.