KANSALLISEN KOKOOMUKSEN TYÖ- JA AMMATTIYHDISTYSPOLIITTINEN OHJELMA

Hyväksytty puoluevaltuuston kokouksessa 26.9.1984

Sisällysluettelo

Lukijalle

1. Keskeiset lähtökohdat
1.1. Yksilö ja työ
1.2. Työ ja talous
1.3. Hallittuun työn uusjakoon
1.4. Kokoomuksen periaatteet

2. Työmarkkinapolitiikka
2.1. Työehtosopimusjärjestelmä
2.2. Ammattijärjestöt

3. Koulutuspolitiikka

4. Työvoimapolitiikka
4.1. Työllisyys ja työaika
4.2. Nuorten työllistäminen
4.3. Työttömyysturva

5. Tulonjakopolitiikka

6. Työelämän uudistaminen
6.1. Työn ja työelämän muutos
6.2. Tasa-arvo ja työsuhdeturva
6.3. Työsuojelu ja työterveydenhuolto
6.4. Työelämän demokratia
6.5. Palkansaajien taloudellinen osallistuminen

Lukijalle

Työn merkitys ihmiselle on suuri. Se antaa toimeentulon, ja työn tuloksiin perustuvat aineellinen elintasomme ja henkinen hyvinvointimme. Parhaimmillaan työ antaa ihmiselle monipuoliset mahdollisuudet vaikuttamiseen, luovaan toimintaan ja itsensä kehittämiseen.

Työ- ja ammattiyhdistyspoliittisen ohjelman tavoitteet on johdettu Kansallisen Kokoomuksen periaateohjelmasta ja lähiajan tavoiteohjelmasta. Sen kantavina periaatteina ovat yksilöllisyys, turvallisuus, tasa-arvoisuus, kansanvaltaisuus ja yhteiskunnallinen moniarvoisuus.

Kokoomukselle on keväällä 1984 hyväksytty sosiaalipoliittinen ohjelma, jonka sisältöä ei tässä laajemmin toisteta. Lisäksi esimerkiksi kunnallispoliittiseen ohjelmaan sisältyy kuntien palveluksessa olevia koskevia kannanottoja.

Työn käsite on periaatteessa laaja. Siihen sisältyvät palkansaajan, yrittäjän, maa- ja metsätalouden harjoittajan sekä itsenäisen ammatinharjoittajan työn lisäksi mm. opiskelu ja toiminta kodin piirissä. Myös työnteon ja harrastustoiminnan välinen raja on häilyvä. Käytännön syistä tässä ohjelmassa keskitytään lähinnä palkkatyötä koskeviin linjanmäärittelyihin ja tavoitteisiin.

Kansallinen Kokoomus on yleispuolue. Siksi tätä ohjelmaa ei ole tarkoitettu vain puolueen joidenkin kannattajaryhmien käyttöön, vaan sen toteuttaminen kuuluu koko puolueyhteisölle.

KANSALLINEN KOKOOMUS rp.
Puoluevaltuusto 26.9.1984

1. KESKEISET LÄHTÖKOHDAT

1.1. Yksilö ja työ

Työ on ihmiselle tärkeimpiä inhimillisen toiminnan ja sosiaalisen osallistumisen muotoja. Työn tulisi tarjota kaikille työntekijöilleen mahdollisuus luovaan toimintaan ja itsensä sekä työnsä monipuoliseen kehittämiseen.

Työn aineellinen merkitys on siinä, että yksilö voi työnsä avulla varmistaa taloudellisen turvallisuutensa ja parantaa mahdollisuuksiaan kulutukseen ja säästämiseen.

Työn sosiaalinen merkitys on siinä, että työ on tärkeä tekijä yksilön jäsentymiselle yhteisöön. Työtehtävissään ja työsaavutuksillaan ihminen tuntee itsensä merkitykselliseksi työyhteisön ja yhteiskunnan jäseneksi, ja työ on tällöin hänen omanarvontuntonsa keskeinen perusta. Siten työttömyys heikentää aineellisen turvallisuuden ohella myös henkistä turvallisuutta.

Työn historiassa on korostettu työn aineellista merkitystä - siitä maksettavaa palkkaa ja muita työn ehtoja. Aineellisen turvallisuuden parantuessa on kuitenkin työn sisällön, työympäristön ja muiden laadullisten tekijöiden merkitys kasvanut.

Työn henkinen merkitys on siinä, että yksilö voi - tai hänen pitäisi voida - toteuttaa itseään työssä monipuolisesti ja näin kehittyä ihmisenä. Laajemmin katsottuna työnteolla myös luodaan edellytyksiä henkiselle hyvinvoinnille.

1.2. Työ ja talous

Työn avulla syntyvä tuotanto luo kansantuotteen ja kansantulon kautta yhteiskunnassa vallitsevan aineellisen elintason.

Valtaosa ihmisiä haluaa edelleen nostaa aineellista elintasoaan. Tämä edellyttää tuottavuuden parantamista niin yksityisessä kuin julkisessakin hyödykkeiden ja palvelujen tuotannossa.

Suomalaisten elintason kannalta on ratkaisevaa viennin menestyminen. Tämä riippuu sekä taitotiedollisesta panoksestamme että vientiteollisuuden kansainvälisestä kilpailukyvystä. Vain viennin avulla voimme ostaa ulkomailta monet elintasomme ylläpitämisen kannalta välttämättömät tuotteet.

Asetettaessa ja toteutettaessa työmarkkinoita koskevia tavoitteita on aina tarkasteltava kokonaisuutta ja sen toimivuutta. Toimenpiteet on osattava mitoittaa siten, että myös kaikki niiden seurannaisvaikutukset ovat hyväksyttävissä. Vaatimukset kilpailukyvyn parantamisesta eivät oikeuta tinkimään työehdoista ja -olosuhteista. Tehokkuuden kehittämisessä onkin valittava ne vaihtoehdot, jotka samalla tukevat työnteon sisällöllistä muuttumista mielekkäämpään ja yksilöllisempään suuntaan.

1.3. Hallittuun työn uusjakoon

Suomessa - kuten muuallakin pitkälle teollistuneissa maissa - on työttömyydestä tullut vaikea ongelma. Automaatio kehittyy ja elinkeinorakenne sekä työtehtävät muuttuvat varsin nopeasti. Siksi ei voida luottaa siihen, että nykyisen kaltaisia työtehtäviä löytyisi tulevaisuudessa koko työvoimalle.

Työttömyyttä ei voida poistaa yksittäisin työllisyys- tai koulutuspoliittisin ratkaisuin. Tarvitaan työkäsityksen ja koko yhteiskunnan tietoista muuttamista.

Taloudellinen kasvu tukee työllisyyden hoitamista lisäämällä siihen käytettävissä olevia resursseja. Työttömyyden torjuntaan tarvitaan kuitenkin myös muita keinoja. On niin ikään muistettava, että taloudellisen kasvun usein yllättävät kielteiset puolet ovat jo nyt aiheuttaneet monia ongelmia, mm. elinympäristömme osittaisen tuhoutumisen. Entistä merkittävämpi osa taloudellisen kasvun tuottamasta hyödystä onkin ohjattava terveellisen ja viihtyisän elinympäristön turvaamiseen.

Automaation myötä koneet korvaavat ihmistyövoimaa yhä useammissa tehtävissä, ja ihmiselle jää tuotantoprosessissa valvojan ja suunnittelijan asema. Tällöin on mahdollista järjestää työtehtävät entistä itsenäisemmiksi. Viisipäiväinen työviikko ja kahdeksantuntinen työpäivä eivät ole tulevaisuudessa enää yhtä välttämättömiä kuin tänään, ja työskentely tulee järjestää entistä joustavammin.

Työtilaisuuksien mahdollisesti vähentyessä on tärkeintä toteuttaa työn uusjako siten, ettei ansiotyössä olevien ja sen ulkopuolelle jääneiden välille synny nykyistä syvempää toimeentulokuilua. Aineellisen elintason samalla noustessa ei toimeentulon suoraviivainen riippuvuus työnteosta ole enää tarpeellinen eikä edes tarkoituksenmukainen. Kaikkien kansalaisten perustoimeentulo on taattava riippumatta siitä, osallistuvatko he tuotannolliseen toimintaan vai eivät.

Työ jakautuu uudella tavalla myös maailmanlaajuisesti. Kansainvälinen työnjako voimistuu jatkuvasti. Pitkälle teollistuneet maat vievät kehitysmaihin teknologiaansa pyrkien muuttamaan niitä uusiksi teollisuusmaiksi. Tämän seurauksena kehitysmaiden koko kulttuuriperusta ja elämäntapa ovat murtumassa. Kansainvälistä talousjärjestystä tulee muuttaa siten, että kehitysmaat voivat kehittyä omalta pohjaltaan. Tähän tavoitteeseen tulee pyrkiä myös Suomen harjoittamassa kehitysyhteistyössä.

1.4. Kokoomuksen periaatteet

Kansallinen Kokoomus on yleispuolue, joka pyrkii toteuttamaan omia aatteellisia periaatteitaan. Niiden pohjalta se suhtautuu työmarkkinajärjestöihin ja niiden tavoitteisiin tässä ohjelmassa esitettyjen kannanottojen mukaisesti.

Kokoomuksen periaateohjelman mukaan taloudellisen toiminnan tulee olla ihmisten tietoisesti ohjattavissa, kansanvaltaisesti säädeltävissä ja yhteiskunnallisiin kokonaistavoitteisiin sovitettavissa.

Puolueen yleisiä periaatteita tasa-arvoa, turvallisuutta, yksilöllisyyttä, kansanvaltaa ja yhteiskunnallista moniarvoisuutta tulee soveltaa myös työelämän kehittämiseen.

Tasa-arvo merkitsee sitä, että työelämässä ja työn saannissa kohdellaan kaikkia oikeudenmukaisesti ja tasavertaisesti. Erityisesti on pyrittävä poistamaan sukupuolten eriarvoinen kohtelu ja tarpeettomat työyhteisön sisäiset hierarkkiset erot.

Turvallisuusperiaatteen soveltaminen merkitsee mm. työn saannin ja työsuhteen jatkuvuuden turvaamista sekä fyysisten ja psyykkisten työturvallisuusriskien vähentämistä. Työttömyystilanteessa se edellyttää muutoin riittävää aineellista turvaa.

Kansanvaltaisuus työelämässä merkitsee ristiriitojen sääntelyä, erimielisyyksien käsittelemistä neuvotteluteitse tasapuolisin pelisäännöin. Sen tueksi ovat kehittyneet luottamusmiesjärjestelmä ja työmarkkinoiden muu neuvottelukoneisto.

Yksilöllisyyden ja moniarvoisuuden soveltaminen liittyy töiden järjestelyyn ja suoritustapoihin. Työntekijän on voitava ilman tarpeettomia rajoituksia itse päättää työnjohdon asettamien tavoitteiden saavuttamistavasta. Myös työehdoissa tulee antaa varaa yksilölliselle erilaisuudelle.

Kokoomus pitää tärkeänä taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten perusoikeuksien määrittelemistä perustuslakien tasolla. On myös luotava nämä oikeudet käytännössä toteuttava lainsäädäntö.

2. TYÖMARKKINAPOLITIIKKA

2.1. Työehtosopimusjärjestelmä

Nykyisen tulopoliittisen neuvottelumekanismin joustamattomuudesta aiheutuvat ongelmat ovat kasvaneet ja vaatimukset ala-, ja alue- ja yrityskohtaisen liikkumavaran kasvattamiseksi ovat lisääntyneet. Keskusjärjestöjen ja valtiovallan kesken tehtävää kaikenkattavaa ja yksityiskohtia sitovaa sopimusmenettelyä onkin ryhdyttävä määrätietoisesti uudistamaan. Tämä edellyttää joustavuuden lisäämistä myös julkisella sektorilla.

Työmarkkinaratkaisujen tulee perustua kansantulon reaalikasvuun ja tuottavuuden nousuun. Inflatoriset ratkaisut ovat vahingollisia työntekijöille, elinkeinoelämälle ja koko yhteiskunnalle.

Työmarkkinapolitiikan kehittämiseksi on lisäksi

• keskusjärjestöjen roolia suunnattava periaatteellisten ja suurten kysymysten käsittelemiseen valtiovallan kanssa
• jätettävä tulopoliittisissa kokonaisratkaisuissa aiempaa enemmän ala-, alue- ja yrityskohtaista liikkumavaraa
• parannettava julkisen ja yksityissektorin erityispiirteiden huomioon ottamista tulopoliittisten kokonaisratkaisujen sisällössä
• pyrittävä sopimusteitse käsittelemään myös työn luonteen kehittämistä.

2.2. Ammattijärjestöt

Yhteiskunnan moniarvoisuuden turvaamiseksi on välttämätöntä säännellä kansalaisten etu- ja arvoristiriitoja. Tämä edellyttää osapuolten järjestäytymistä ja pyrkimistä neuvotteluin tasapuolisiin ja oikeudenmukaisiin tuloksiin. Erästä eturistiriitaa - työntekijäin ja työnantajan välistä - sääntelevät työmarkkinajärjestöt.

Palkansaajien edun mukaista on järjestäytyä ammatillisesti. Ammattijärjestöön kuulumisen perusteet eivät kuitenkaan liity yksinomaan taloudellisten etujen valvomiseen. Työntekijä haluaa jäsenyydellään olla vaikuttamassa laajemminkin järjestön tavoitteisiin, jotka voivat liittyä esimerkiksi sosiaalipolitiikkaan, työaikaan, ammattitaidon edistämiseen, koulutukseen, palkansaajien vapaa-ajan viettoon ja virkistäytymiseen, työsuojeluun ja työelämän demokratiaan.

Riippumattomuus poliittisesta päätöksenteosta, suhteelliset vaalit ja laaja jäsendemokratia turvaavat järjestöjen toimintakyvyn ja tehostavat edunvalvontaan. On tärkeää, että ammattijärjestön säännöt ovat siten laaditut tai muutetaan sellaisiksi, että ne turvaavat kaikille järjestöissä vaikuttaville mielipidesuuntauksille niiden kannatuksen mukaisen vaikutusvallan.

Riippumattoman ammattiyhdistysliikkeen ja jäsenistön ehdoilla tapahtuvan toiminnan tärkeä edellytys on, että vapaa mielipiteenmuodostus järjestöissä sallitaan. Jäsenille on oltava mahdollista avoimesti muodostaa erilaisia yhteenliittymiä tärkeiksi katsomiensa asioiden edistämiseksi omassa järjestössään. Näiden yhteenliittymien on voitava olla myös yhteiseen maailmankatsomukseen perustuvia.

Työelämän muuttuminen edellyttää muutoksia myös ammattiyhdistysliikkeen järjestörakenteessa. Erityisen selvästi tämä koskee hajanaista toimihenkilöalaa. Toimihenkilöiden kannalta oikeudenmukaisen tulokehityksen ja muun edunvalvonnan turvaamiseksi on välttämätöntä tiivistää toimihenkilöjärjestöjen yhteistyötä sekä sopimus- että järjestötoiminnan alueella.

Ammattijärjestöt, lähinnä keskusjärjestöt, harjoittavat myös laajaa kansainvälistä toimintaa. Kansainvälisessä yhteydenpidossa ovat keskeisinä työelämään ja työntekijäin asemaan liittyvät kysymykset. Myös yhteistyö rauhanpolitiikan edistämiseksi sekä solidaarisuuden osoittaminen sorretussa asemassa oleville kansoille ja niiden usein vaikeissa oloissa toimiville ammattiliitoille on arvokasta. Tämä toiminta tukee maamme aktiivista, rauhantahtoista puolueettomuuspolitiikkaa.

Ammattijärjestöjen toiminnassa on lisäksi

• lisättävä jäsenäänestysten käyttöä päätöksen teon osana
• otettava suhteelliset vaalit käyttöön ammattijärjestöjen liittokokousedustajia ja johtoelimiä valittaessa.

3. KOULUTUSPOLITIIKKA

Koulutuspolitiikka vaikuttaa työhön monella tavalla sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Koulutuksen antamat tiedot, taidot ja valmiudet mahdollistavat yksilön täysipainoisen toiminnan työelämässä ja antavat hänelle perustan kehittää itseään ja työtään.

Laaja, yleissivistävä peruskoulutus on entistä tärkeämpää yhteiskunnan ja työtehtävien muuttuessa yhä nopeammin. Ensinnäkin työnteon osuus ihmisen toiminnasta vähenee ja koulutuksen elämään valmistava merkitys korostuu. Toiseksi eri tehtävissä tulevaisuudessa tarvittavan työvoiman määrän ennakointi käy yhä vaikeammaksi. Periaatteena tuleekin olla, että vastuu ja vapaus koulutuksen ja ammatin valinnassa siirtyy yhä enemmän nuorelle itselleen. Siksi varsinaisen peruskoulun jälkeisessä koulutuksessa tulee olla riittävä yleissivistävä aines, jolle jatko- ja uudelleenkoulutus voivat rakentua.

Yhteiskunnan tehtävänä on jatkossakin taata riittävät opiskelumahdollisuudet. Kaikille peruskoulun päättäville on siksi turvattava koulutuspaikka joko lukiokoulutuksessa tai keskiasteen ammatillisessa koulutuksessa. Oppisopimuskoulutus on mielekäs muoto tiettyjen työtehtävien oppimisen kannalta, ja sen käyttämistä on lisättävä.

Ammattikuvien nopea muuttuminen ja täysin uusien ammattien syntyminen puoltaa nykyistä ratkaisevasti laajempaa aikuiskoulutusta. Toimiva järjestely on tässä taloudellisesti turvattujen, määrävuosin mahdollistuvien opiskelu- ja täydennyskoulutusjaksojen takaaminen kullekin työntekijälle.

4. TYÖVOIMAPOLITIIKKA

4.1. Työllisyys ja työaika

Automatisointiin kohdistuu ristiriitaisia vaatimuksia: toisaalta työpaikkoja ei tulisi päästää katoamaan, toisaalta tiedetään, että tuotteiden markkinahinta ja siten myös palkkataso määräytyvät jatkossakin pisimmälle automatisoidun tuotantotekniikan mukaan. Automatisointi on kuitenkin välttämätön työllisyyden turvaamiseksi pitkällä tähtäyksellä yhä kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa.

Työllisyyden turvaamisessa on keskeinen merkitys joustavalla ja kilpailukykyisellä yritystoiminnalla. Julkisen vallan toimenpiteiden välillinen vaikutus elinkeinoelämän edellytyksiin tarjota työtilaisuuksia on siksi keskeinen.

Julkisen hallinnon omat työllistämismahdollisuudet riippuvat pitkälti työn tuottavuuden yleisestä kasvusta. Julkisia palveluja voidaan parantaa etenkin kulttuurin, sosiaalitoimen, terveydenhuollon ja ympäristönsuojelun alalla. Työpaikkojen tarjoamisessa on ensisijaisena pidettävä asiakaskeskeisyyttä ja kysyntää vastaavien palvelujen tarjoamista, ei pelkästään työllistämistavoitteita.

Tuotantoelämän muutos edellyttää valtiolta erityistä panostusta tietotekniikkaan ja robotiikkaan. Tällä taataan, että automatisointiin käytettävien laitteiden valmistus tapahtuu mahdollisimman pitkälle Suomessa. Samalla avataan mahdollisuuksia vientiin tällä voimakkaasti kasvavalla teollisuudenalalla.

Uuden tekniikan soveltamisessa työpaikoilla on edelleen pyrittävä sopimuksiin, jotka turvaavat sekä työsuhteiden jatkumisen että tekniikan hallitun ja joustavan käyttöönoton. Sovellutusten luonteesta päätettäessä on tavoitteena oltava ihmistyön osuuden kehittäminen mielekkäämpään ja itsenäisempään suuntaan.

Niillä aloilla, joilla se on mahdollista, on työntekijälle voitava tarjota osa-aikatyön mahdollisuus. Vastaavasti niille, jotka ovat osa-aikatyössä siksi, ettei kokoaikaista työtä ole tarjolla, on pyrittävä tarjoamaan kokoaikatyötä. Sosiaaliturvaa on kehitettävä siten, että se ei syrji osa-aikatyötä tekeviä.

Joustava eläkeikä ja osa-aikaeläke on otettava käyttöön. Sellaisilla aloilla ja tehtävissä, joissa työn kuluttavuus on suuri, eläkeikää on ala- tai tehtäväkohtaisesti alennettava. Pitemmän tähtäyksen tavoitteena tulee olla henkilökohtainen eläke, jonka määrään osaltaan vaikuttaa itse tietyissä rajoissa valittu eläkkeellesiirtymisikä.

Työllisyyteen voidaan vaikuttaa myös työntekijän päivittäistä, viikottaista, vuosittaista tai elinikäistä työaikaa lyhentämällä. Työaikaa tulee lyhentää alakohtaisesti joustavasti, jolloin otetaan huomioon olemassa olevat työaikajärjestelyt, työn luonne sekä eri henkilöstöryhmien oikeudenmukainen kohtelu.

Työajan lyhentäminen tulee toteuttaa ansiotasoa alentamatta. Osa tuottavuuden kasvusta jaetaan tällöin lisääntyvänä vapaa-aikana. On kuitenkin ilmeistä, että työajan lyhentäminen ei lisää kaikilla aloilla vastaavasti työvoiman kysyntää.

Lyhentäminen tulee painottaa henkisesti ja fyysisesti rasittavimpiin työtehtäviin, vanhempainloman pidentämiseen ja opintovapaaoikeuden lisäämiseen. Samalla on kehitettävä joustavamman työajan järjestelyjä, joiden puitteissa työntekijällä on itsellään mahdollisuus päättää kokonaistyöaikansa pituudesta.

Aluepolitiikka ei varsinaisesti lisää työpaikkojen kokonaistarjontaa valtakunnallisesti. Silti työnsaannin turvaaminen kotiseudulla ja pakollisen muuttoliikkeen välttäminen on perusteltua. Hyvin hoidettu aluepolitiikka edistää työnsaantia työttömyydestä pahiten kärsivillä alueilla. Järjestelmää on kehitettävä siten, että kehitysalue-etujen käyttö keinottelumielessä estetään.

Vammaiset ovat työnsaannissa muita työikäisiä huonommassa asemassa. Kuitenkin huomattava osa fyysisesti vammautuneista ja kehitysvammaisista on sopivin järjestelyin mielekkäästi työllistettävissä. Työ kohentaa osatyökykyisten taloudellista turvallisuutta ja sen ohella usein myös henkistä itsetuntoa.

Vammaisen oikeus työhön on pyrittävä toteuttamaan siten, että niin yksityiset kuin julkisen vallan suuremmat työnantajat ohjataan työllistämään vammaisia näiden koulutusta vastaavissa tehtävissä tietyssä suhteessa työpaikkojensa määrään. Niille vammaisille, jotka eivät erityisjärjestelyinkään pysty työskentelemään tavallisilla työpaikoilla, on tarjottava nykyisestään kehitettyjä suojatyöpaikkoja.

Työvoimapulasta kärsivillä alueilla on esimerkiksi vuokra-asuntotuotantoa lisäämällä helpotettava työvoiman liikkuvuutta.

Työtehtävien ja koulutuksen monipuolistuminen asettaa työnvälityksen yhä kasvavien vaatimusten eteen. Yhteiskunnan on aikaisempaa paremmin pidettävä huoli työnvälityksen palvelutason kehittämisestä.

Työllisyyden tukemiseksi on

• parannettava mahdollisuuksia uusien työpaikkojen luomiseen työn tuottavuutta kasvattamalla
• otettava käyttöön joustava eläkeikä ja osa-aikaeläke
• kehitettävä työnvälitystä mm. vähentämällä hallintobyrokratiaa sekä tehostamalla työvoimaviranomaisten ja työnantajien yhteistyötä
• sellaisilla aloilla ja tehtävissä, joissa työn kuluttavuus on suuri, eläkeikää on alennettava. Joustava eläkeikä ja osa-aikaeläke on otettava käyttöön
• annettava ammattikuntapohjaisille järjestöille lupa työnvälitykseen, milloin niillä on siihen paremmat edellytykset kuin julkisella työnvälityksellä
• painotettava työvoima- ja aluepoliittisia toimenpiteitä siten, että työssäkäynnin takia tapahtuvilta pakkomuutoilta voitaisiin välttyä
• laajennettava uudelleen-, jatko- ja täydennyskoulutusmahdollisuuksia
• parannettava mahdollisuuksia työntekijäin tahtoon perustuvan osa-aikatyön lisäämiseen
• annettava ammatinvalinnanohjauksella tukea erityisesti vajaakuntoisille, työttömille, työelämään palaaville perheenhuoltajille, varusmiehille, vangeille ym. erityisryhmille
• kehitettävä ja laajennettava suojatyömahdollisuuksia sekä edistettävä vajaakuntoisten työhönsijoittumista erityisin työllistämistukitoimin.

4.2. Nuorten työllistäminen

Työvoiman kysynnän ja tarjonnan epäsuhde kohdistuu lähinnä nuoriin, etenkin ensimmäistä työpaikkaansa hakeviin. Kun nuoret monien samanaikaisten velvoitteiden ja hankintojen takia ovat usein taloudellisesti heikossa asemassa, yhteiskunnalla on erityinen velvoite järjestää nuorille työtä. Nuorten asemaa työnsaannissa ja työelämässä parantavia keinoja ovat:

• ammatillisen ja muun keskiasteen koulutuksen oppilaspaikkojen riittävä tarjonta kaikilla aloilla
• koulutuksen ja työnteon pidentyvä nivellyttäminen toisiinsa mm. sisällyttämällä tutkintoihin lisää harjoittelujaksoja tai konkreettista perehtymistä tuleviin ammattivaihtoehtoihin
• opetus- ja työvoimahallinnon työnjaon tarkistaminen esim. lisäämällä ammatinvalinnanohjausta, harjoittelupaikkojen välitystä ja osittain työnvälitystäkin oppilaitoksissa
• työnantajien kustannusten helpottaminen nuorille perustettujen työpaikkojen osalta mm. toteuttamalla erityinen nuorten työhönottorahajärjestelmä sekä poistamalla alle 25-vuotiaiden työntekijöiden sosiaalivakuutusmaksut
• oppisopimuskoulutuksen voimakas laajentaminen
• nykyisen kokeiluasteella olevan yhteiskuntatakuujärjestelmän kehittäminen
• nuorten mahdollisuuksien parantaminen yrittäjiksi hakeutumiseen mm. sukupolvenvaihdosjärjestelmillä.

4.3. Työttömyysturva

Työttömyysturva on kehittymässä luonteeltaan vakuutukseksi, jolla korvataan työttömän tulotason äkillinen lasku. Järjestelmän tuleekin kohdistua niihin työntekijöihin, jotka ovat työmarkkinoiden käytettävissä, koska siten voidaan edistää hakeutumista työhön tai koulutukseen.

Osa työttömistä jää väliinputoajiksi sosiaali- ja työvoimaviranomaisten erilaisten tulkintojen vuoksi. Tämä koskee sekä työkyvyttömyyden määrittelyä että työttömyyseläkkeelle hyväksymistä. Näiden työttömien asema on korjattava yhtenäistämällä viranomaisten toimintaperiaatteet.

5. TULONJAKOPOLITIIKKA

Valtiovallan tehtävänä on sovittaa yhteen yksityisten kansalaisten tulonmuodostukseen ja sosiaaliturvaan vaikuttavat tekijät. Yleisenä tavoitteena tulee pitää, että kotitalouksien käytettävissä olevat tulot henkeä kohti kasvavat ja jakautuvat entistä tasaisemmin.

Keskitetyissä tulopoliittisissa sopimuksissa on palkkauksen ja muiden työehtojen lisäksi sovittu samalla verotuksesta ja sosiaalisista tulonsiirroista. Näitä ratkaisuja ei kuitenkaan ole tehty johdonmukaisesti koko kansan tulonjaon kannalta.

Keskeiset tulonjaon ongelmat ovat perustoimeentulojärjestelmän puuttuminen sekä tulonsiirtojen ja verotuksen yhteensopeutumattomuus. Jälkimmäisen asiaintilan seurauksena on syntynyt väliinputoajaryhmiä, joiden taloudellinen asema tosiasiallisesti heikkenee heidän ansiotulojensa kasvaessa. Tulonjakojärjestelmä tulee yhtenäistää oikeudenmukaiseksi.

Oikeudenmukaista tulonjakoa on tavoiteltava kaikissa olosuhteissa. Elintason noustessa tulonjakosuhteita tulisi muuttaa reaalikasvun puitteissa siten, ettei minkään tulonsaajaryhmän tarvitsisi luopua saavuttamastaan reaalitulotasosta. Samalla voitaisiin korjata aikaisempia jälkeenjääneisyyksiä ja vinoutumia aiheuttamatta muissa tulonsaajaryhmissä liiaksi kompensaation tarvetta.

Palkkausperusteissa on pyrittävä oikeudenmukaisuuteen sekä ahkeruuden ja ammattitaidon arvostamiseen. Myös työn vaatima koulutus, henkinen ja fyysinen rasittavuus, kuten toisaalta vastuu ja toisaalta yksitoikkoisuus, työajan pituus tai epämukavuus ja muut työhön liittyvät erityisolot tulee ottaa huomioon. Kannustavaa ja yksilöllistä palkkapolitiikkaa on käytettävä nykyistä enemmän erityisesti julkisella alalla.

Miesten ja naisten palkkauksen eriarvoisuus on poistettava. Samasta työstä on maksettava sama palkka. Naisvaltaisten alojen ammatit on usein hinnoiteltu asennesyistä varsin alhaisiksi. Tämä epäkohta vaatii korjauksen.

Kokoomuksen pyrkimyksenä on yhtenäistää nykyinen sosiaaliturvamme kattavaksi, lainsäädännöllisesti ja hallinnollisesti selkeäksi perusturvajärjestelmäksi.

6. TYÖELÄMÄN UUDISTAMINEN

6.1. Työn ja työelämän muutos

Suomalaiset odottavat työltään ensi sijassa seuraavia ominaisuuksia: työn jatkuvuus ja turvallisuus, työn itsenäisyys, työpaikan hyvä henki eli hyvät ihmissuhteet, halu saada työssään "jotain aikaan" eli halu luoda ja kehittää. Nämä odotukset ovat kannatettavia, ja ne tulee ottaa huomioon sekä työnantajien että palkansaajajärjestöjen tavoitteenasettelussa.

Tuotantotekniikan, koulutuksen ja organisaatioiden kehitys ei aina ole tukenut edellä mainittuja tavoitteita. Palkkatyö on edelleen liian monelle ihmiselle vain toimeentulon väline, joka ei anna sisällöllisesti mitään työn tekijälle. Monissa tehtävissä onkin vaikeaa hahmottaa omaa työtä mielekkään kokonaisuuden osaksi. Työn osittamisesta yksioikoisesti laskien saatu hyöty saatetaankin menettää psyykkisen kuormituksen kasvuna, ihmisten vieraantumisena sekä ammattiylpeyden ja motivaation heikkenemisenä.

Tietotekniikka ja sen voimistama automaatiokehitys asettavat lähivuosina työn sisällölle monia uusia haasteita. Työyhteisön tuotanto- ja palvelutoimintaa on kehitettävä työtä rikastamalla, antamalla yksittäisille työntekijöille ja heidän työryhmilleen itsenäisyyttä ja vastuuta. Tavoitteellista johtamista on kehitettävä ja yksityiskohtiin menevää valvontaa on vähennettävä.

6.2. Tasa-arvo ja työsuhdeturva

Työsuhdeturvan kehittämisessä on nyttemmin lainsäädännöllä vahvistettu pääosin aikaisemmat sopimuksiin perustuvat säännökset. Vielä ratkaisematta on pakkolomautusten ja joukkoirtisanomisten aiheuttama turvattomuus. Kun tavoitteena tulee olla yrityksen toiminnan ja työpaikkojen jatkuvuuden suojaaminen, on tämä kollektiivisen turvan puuttuminen korvattava lievittämällä työttömyydestä aiheutuvaa ansiotason laskua.

Työsuhdeturvan edelleenkehittämisessä tulee tavoitteeksi asettaa jatkuvuusperiaatteen toteuttaminen. Tämä edellyttää järjestelmää, joka mahdollistaa riita-asioiden oikeuskäsittelyn olennaisen nopeuttamisen.

Työsopimuslakiin sisältyy säännös, jolla kielletään syrjintä työsuhteen kestäessä. Syrjinnän perusteista yleisin on työsuhteessa sukupuoli. Työelämä - samoin kuin ammatteihin johtava koulutuskin - on selvästi jakautunut nais- ja miesvaltaisiin aloihin, ammatteihin ja työtehtäviin. Eriytymiseen liittyy käsityksiä naisten ja miesten työtehtävistä ja heidän ominaispiirteistään työntekijöinä. Nämä käsitykset puolestaan vaikuttavat työhönottopäätöksiin ja etenemismahdollisuuksien tarjoamiseen. Siten yleisellä asennekasvatuksella on ratkaiseva merkitys. Myös yhtenäisen, sukupuolen perusteella syrjinnän kieltävän tasa-arvolain aikaansaaminen on perusteltua.

Naisten syrjintään vaikuttaa osaltaan noudatettava perhepolitiikka. On pyrittävä sellaisiin ratkaisuihin, jotka eivät lisää sukupuolten välisiä eroja työnantajan näkökulmasta. Tarvittaessa on ryhdyttävä mm. lisäämään erityissäännöksin isyysloman käyttöä.

6.3. Työsuojelu ja työterveydenhuolto

Työsuojelun tarkoituksena on työoloihin vaikuttamalla edistää työntekijöiden terveyttä ja työkykyä. Tavoitteena on terveellinen ja turvallinen sekä viihtyisä ja kehittävä työympäristö.

Uuden teknologian tuottamilla työmenetelmillä voidaan poistaa monia työelämän perinteisiä haittoja. Koneellistamisen ja automaation myönteisistä vaikutuksista keskeisimmät ovat olleetkin työn fyysisen kuormittavuuden väheneminen ja työolojen parantuminen. Toisaalta uuden teknologian soveltaminen aiheuttaa uutta kuormitusta ja haittoja niin ruumiillisessa kuin toimistotyössäkin.

Työntekijöiden kannalta on edelleen ajankohtaista kehittää myös perinteistä, tapaturmariskejä, ammattitauteja jne. vähentävää työsuojelutoimintaa. Työn kuormitusta ja haittoja on ensisijaisesti pyrittävä ehkäisemään työn sisältöä, työn organisointia ja työoloja kehittämällä. Työajan oikea suunnittelu ja tauottaminen poistavat huomattavasti väsymystä ja altistusta sekä lisäävät työviihtyvyyttä.

Lakisääteinen työterveyshuolto on olennainen osa työsuojelua. Työterveyshuollolla pyritään ehkäisemään työstä, työmenetelmistä ja työpaikan olosuhteista johtuvia, työntekijöiden terveyttä vaarantavia ja haittaavia seikkoja. Nykyisin varsin monilla aloilla psyykkinen paine saattaa horjuttaa mielenterveyttä. Tämän vuoksi tulee työterveyshuoltoa laajentaa koskemaan myös käytännössä psyykkisiä vaaroja.

Perinteisen työsuojelun rinnalla työpaikoilla on hyödynnettävä myös liikunnan tarjoamat mahdollisuudet ns. taukoliikuntana ja tukemalla henkilöstön liikuntaharrastuksia.

Päihteiden aiheuttamat ongelmat ovat aivan liian yleisiä työelämässä. Niitä tulee vähentää hoitoonohjausjärjestelmällä, jonka toimivuus edellyttää asennekasvatusta työtovereiden keskuudessa.

Työsuojeluhallintoa kuten muutakin hallintoa tulee tarkastella kriittisesti tehokkuuden ja tarkoituksenmukaisuuden kannalta. Lähivuosina saattaa olla perusteltua yhdistää piiri- ja paikallishallintoviranomaisten tehtävät.

Työsuojeluasioissa esimiesasemassa olevien velvollisuudet, vastuu ja mahdollisuudet tulee selvittää. Samoin tulee määritellä annettavien työsuojelumääräysten perustelut.

6.4. Työelämän demokratia

Työpaikkademokratian kannalta ovat vaikeimmat ongelmat perinteinen autoritaarinen johtajuus ja työyhteisön voimakkaasti hierarkkinen rakenne. Ne tuovat työpaikalle arvovalta- ja henkilöongelmia, joita ei voi tuloksellisesti käsitellä millään muodollisella päätöksentekojärjestelmällä. Keskeistä muutoksen aikaansaamisessa on uuden, demokraattisemman johtamistavan soveltaminen ja tähän liittyvä esimiestehtävissä olevien asennekasvatus.

Suomessa on viime vuosina luotu yritys-, virasto- ja työpaikkademokratian osallistumisjärjestelmiä. Ne täydentävät ja monipuolistavat niitä yhteistyömuotoja, joita liittyy työ- ja virkaehtosopimusten työpaikkakohtaiseen soveltamiseen, luottamusmiesten tehtäviin ja työsuojeluelinten toimintaan. On ilmeistä, että jatkossakin on perusteltua kehittää yrityssektorin ja julkishallinnon osallistumisjärjestelmiä erillisinä.

Osallistumisjärjestelmiä kehitettäessä on tavoitteeksi asetettava palkansaajien vaikutusmahdollisuuksien lisääminen ja heidän tietojensa ja kehittämistahtonsa hyödyntäminen. Työntekijöiden on voitava vaikuttaa yritysten, virastojen ja laitosten henkilöstöpolitiikkaan ja työolosuhteisiin.

Työntekijöiden osallistuminen suurten ja keskisuurten yritysten tai virastojen tulosvastuulliseen toimintaan on mahdollistettava. Tämä edellyttää eri henkilöstöryhmien edustusta ylimmässä hallintoelimessä. Myös valtion hallintoyksiköiden päätöksentekoelimiin on valittava henkilöstön edustajia. Henkilöstöedustajilla tulee olla äänioikeus. Kunnallisella sektorilla työpaikkademokratiaa tulee kehittää lisäämällä yhteistyökomitean päätäntävaltaa henkilöstöä koskevissa asioissa.

6.5. Palkansaajien taloudellinen osallistuminen

Suomalaisen yritystoiminnan eräs keskeinen ongelma on riittävien pääomien puute. Eräs ratkaisu tähän on yritysten taloudellisen pohjan laajentaminen. Tämä tulee voida toteuttaa loukkaamatta yksityistä omistusoikeutta. Siksi eri ratkaisuvaihtoehtojen tulee perustua vapaaehtoisuuteen.

Palkansaajien taloudellisten osallistumismahdollisuuksien laajentaminen on nähtävä myönteisenä sekä yhteiskunnallisen demokratian, palkansaajien taloudellisen aseman parantamisen että yritysten toimintaedellytysten lisäämisen kannalta. Olennaista tällöin on nimenomaan yksityisen palkansaajan valinnanvapauden ja vaikutusmahdollisuuksien turvaaminen. Siksi eri osallistumismahdollisuuksien tulee perustua yksilön itsensä tekemiin ratkaisuihin.

Kokoomuksen mielestä nämä tavoitteet voidaan toteuttaa parhaiten säätämällä erityinen sijoitusyhtiölaki. Tällöin osa yrityksen tuottamasta voitosta voitaisiin verovapaasti kanavoida erityiseen sijoitusyhtiöön, josta oman yrityksen palveluksessa olevilla olisi mahdollisuus ostaa omia osuuksia. Sijoitusyhtiön perustamisen tulee olla vapaaehtoista. Näin voidaan sekä lisätä yksityisten palkansaajien osallistumismahdollisuuksia että parantaa yritysten toimintaedellytyksiä.

Tämän lisäksi on lisättävä palkansaajien mahdollisuuksia tulla oman yrityksen osakkeenomistajiksi mm. henkilöstöannein. Tämä mahdollisuus tulee ulottaa koskemaan myös valtionyhtiöitä.