LIBERAALINEN KANSANPUOLUE

aluepolitiikka

Liberaalisen Kansanpuolueen ALUEPOLIITTINEN OHJELMA

1. LIBERAALIN ALUEPOLITIIKAN AATTEELLINEN TAUSTA

Liberaalit pyrkivät sosiaaliselta rakenteeltaan tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Erilaiset yksilölliset ominaisuudet ja yhteiskunnan toiminnan vaatima työnjako edellyttää kykyjen erilaista käyttöä ja kehittämistä. Erilaisissa ja eriasteisissa tehtävissä toimiminen ei liberaalien mielestä saa kuitenkaan merkitä sosiaalista eriarvoisuutta ihmisten kesken. Tästä syystä liberaalit työskentelevät niiden tekijöiden poistamiseksi, jotka luokittelevat ihmisiä eriarvoisiksi, olkoot nämä tekijät sitten työhön, sukupuoleen, kansallisuuteen, asuinpaikkaan, rotuun, varallisuuteen tms. liittyviä.

Ihmisen onnellisuuden eräs tärkeä edellytys on, että hänellä on mahdollisuus tehdä itsenäisiä valintoja asuinpaikan, koulutuksen, ammatin, vapaa-ajanviettotavan jne. suhteen. Liberaalin yhteiskunnan on tarjottava jokaiselle jäsenelleen tähän mahdollisuus. Erityisen tärkeänä pitävät monet ihmiset sitä, että he voivat asua ja työskennellä haluamassaan osassa maata - usein syntymäseudullaan - sekä sellaisessa yhdyskuntamuodossa, joka sopii heille parhaiten.

Yhä harvemmilla ihmisillä on tähän kuitenkin nykyään mahdollisuus. Kymmenet tuhannet ovat vuosittain joutuneet työnsaantimahdollisuuksien puuttuessa jättämään kotiseutunsa ja muuttamaan Etelä-Suomen asutuskeskuksiin, jopa ulkomaille. Tämä on merkinnyt ja merkitsee yksityiselle ihmiselle useassa tapauksessa sekä taloudellisia että ennenkaikkea henkisiä vaikeuksia. Yhä selvemmin ovat tulleet näkyviin myöskin muuttoliikkeen haittavaikutukset koko yhteiskunnalle.

2. NYKYINEN TILANNE

Elinkeinorakenteen muutoksen vaikutukset

Maatalouden harjoittajat muodostivat aikaisemmin väestön runko-osan kaikkialla maassamme. Näitä ihmisiä varten tarvittiin palveluelinkeinojen harjoittajia ja pienteollisuuskin pysyi ainakin aluksi siinä määrin hengissä, että se tietyillä aloilla pystyi tyydyttämään lähialueiden kysynnän. Alueelliset ongelmat alkoivat varsinaisesti kärjistyä silloin, kun maa- ja metsätalous tuotantomenetelmien kehittyessä ja koneellistumisen lisääntyessä ei sitonut työvoimaa siinä määrin kuin aikaisemmin.

Vaikka asiantuntijoille oli jo aikaisemmin selvää, että 1960-luvulle ajoittuu väestön voimakas irtautuminen maataloudesta, ei tähän oltu riittävässä määrin varauduttu. 20 000 - 30 000 ihmisen sijoittaminen vuosittain muihin ammatteihin ei ollut heidän kotiseudullaan mahdollista. Uudet teolliset työpaikat alkoivat kiristyneen kilpailun ja lisääntyneen kansainvälisen kanssakäymisen vuoksi yhä voimakkaammin syntyä Etelä-Suomeen. Tästä oli seurauksena ennennäkemätön muuttoliike, joka huomattavalta osin suuntautui myös ulkomaille.

Muutosprosessin alkuvaiheessa olisivat vähäisetkin valtiovallan toimenpiteet kyenneet hillitsemään muuttoliikettä. Vuosien mittaan on muuttotappioalueille levinnyt passiivisen alistuneisuuden henki ja näiden alueiden omakohtaisen aktiivisuuden varaan voidaan rakentaa yhä vähemmän ja vähemmän. Tästä syystä voimakkailla toimenpiteillä on suunnaton kiire.

Seuraukset väestöä menettävillä alueilla

Muuttotappio on merkittävimmin kohdistunut maamme pohjois- ja itäosiin. Tämän lisäksi on muualla Suomessa pienempiä alueita - mm. saaristokuntia - joissa muuttoliikkeen vaikutus on tuntuva.

Muuttavat henkilöt ovat tavallisesti nuoria ja parhaiten koulutettuja. Tästä on seurauksena väestöä menettävän alueen elinkeinorakenteen ja asukkaiden ikärakenteen muuttuminen entistäänkin yksipuolisemmaksi. Näille alueille on tyypillistä myös palvelutason alhaisuus ja tuotannon määrällinen pienuus. Erityisenä piirteenä ovat yhteiskunnallisten palvelusten suuret yksikkökustannukset. Kaikesta huolimatta on myös harvaan asutuilla alueilla järjestettävä väestölle perusparannusten riittävä tarjonta.

Meillä ei ole varaa autioittaa mitään osaa maastamme. Elintarviketuotanto ja metsäteollisuus ovat jatkuvasti riippuvaisia maaseudusta. Elintarvikkeiden tuotannossa olemme hyväksyneet tavoitteeksi omavaraisuuden niiden tuotteiden osalta, joiden tuottaminen ilmasto-olosuhteissamme on mahdollista. Tämä tavoite on oikea kansainvälisestikin ajatellen. Maapallon lisääntyvä väestö aiheuttaa maataloustuotteiden kasvavan kysynnän, jota tyydyttämään tarvitaan kaikki maataloustuotannon resurssit.

Sotien jälkeen laajentunut ja monipuolistunut metsäteollisuus käyttää vuosi vuodelta yhä enemmän puuraaka-ainetta. Sitä ei voida nyt, eikä tulevaisuudessakaan tuottaa riittävästi luonnonmetsissä. Metsätalous on muuttunut viljelytaloudeksi, johon kuuluvat metsän istutuksen lisäksi ojitukset, lannoitus, maanmuokkaus, metsäpuiden rodunjalostus jne. Tämänlaatuinen puuntuotanto tarvitsee jatkuvasti ammattitaitoista ja ammattiaan arvostavaa maaseudun väestöä palvelukseensa.

Kaikki tämä toiminnallisuus, jota voidaan kehittää eri elinkeinoaloilla paikallisia erikoispiirteitä painottaen, edellyttää muuttoliikkeen pysähtymistä ja työkykyisen väestön viihtymistä niillä alueilla, joita viime vuosina on totuttu nimittämään kehitysalueiksi.

Seuraukset ruuhka-alueilla

Riittävässä määrin ei ole vielä tunnustettu, että voimakas muuttoliike tuo myös kasvaviin asutuskeskuksiin vaikeasti ratkaistavia ongelmia. Taloudellisin perustein voidaan tosin esittää monia seikkoja, jotka puoltavat keskusten kasvua tiettyyn pisteeseen saakka. Sellaisia ovat erilaisten palvelusten korkealuokkaisuus, työvoiman rakenteen monipuolistuminen, yritysten markkinoinnin koon kasvaminen, kuljetusmatkojen lyheneminen ja siitä seuraava kuljetuskustannusten aleneminen.

Asutuskeskusten koon jatkuva, liian nopea ja suunnittelematon kasvu tuo tullessaan epäkohtia, joiden korjaaminen vaatii jatkuvasti kasvavia ponnistuksia. Monissa Etelä-Suomen keskuksissa tämä vaihe on jo saavutettu.

Vesistöt ja ilma ovat ruuhka-alueilla saastumassa ja tämän kehityksen pysäyttäminen vaatii tavattomasti varoja. Edullisin ratkaisu on se, että saastetta aiheuttavaa teollisuutta ei kasata ennestäänkin pahasti tässä suhteessa rasitetulle alueelle.

Kasvavilla alueilla on jatkuva asuntopula. Kouluja, sairaaloita, kauppaliikkeitä ja virastoja joudutaan rakentamaan samanaikaisesti kun muuttotappioalueella asunnot ja koulut jäävät kylmilleen, kauppaliikkeitä lopetetaan jne.

Suurissa taajamissa ihmiset menettävät yhteydet kunnallisiin päätöksentekijöihin. Heidän ongelmansa jäävät ratkaisematta ja kasautuvat synnyttäen toisia, entistä suurempia ongelmia.

Oman lukunsa muodostavat ruuhkautumisen aiheuttamat psyykkiset tekijät, esim. suurkaupungin asumalähiössä ilman kontakteja kanssaihmisiin muualta ruuhka-Suomeen muuttanut tuntee itsensä irralliseksi ja onnettomaksi.

3. ALUEPOLITIIKAN PÄÄMÄÄRÄT

Tasapainoiseen väestöjakautumaan

Kaiken yhteiskunnallisen suunnittelun eräänä perustana ovat alueelliset väestöennusteet. Vaikka ne eivät kaikissa tapauksissa perustu oikeille alkuolettamuksille on niillä taipumus pyrkiä toteuttamaan itsensä. Sellaiselle alueelle, jonka osalta väestöennusteet ovat pessimistisiä ei synny helposti uusia työpaikkoja.

Aluepoliittisen suunnittelun lähtökohdaksi onkin ennusteiden ohella otettava niihin pohjautuvat alueelliset väestötavoitteet. Niistä päättäminen kuuluu eduskunnalle. Liberaalit pitävät lyhyen tähtäyksen tavoitteena maan sisäisen muuttoliikkeen pysäyttämistä niin, ettei väestö kasaudu Etelä-Suomeen. Pitemmällä aikavälillä on tavoitteeksi asetettava väestön kasvu eri osa-alueilla niiden luontaisia edellytyksiä vastaavasti.

Tavoitteet on lyötävä lukkoon riittävän pitkälle aikavälille, joskin niitä on luonnollisesti aika-ajoin tarkistettava. Niistä päätettäessä on kartoitettava kaikki mahdollisuudet elinkeinoelämän monipuolistamiseen ja toisaalta alueella ennestään harjoitettavan toiminnan edellytysten säilyttämiseen.

Tasapainoinen väestöjakautuma toteutuu silloin, kun ihmisille voidaan osoittaa jokaisen kolkan maassamme tarjoavan mahdollisuuksia työskentelyyn siedettävissä olosuhteissa vertailukelpoisella palkalla samanlaisen sosiaaliturvan, koulutus- ja vapaa-ajanviettomahdollisuuksien vallitessa. Tähän päämäärään pyrittäessä tarvitaan ennen kaikkea alueellisesti tasaisempaa kansantulonjakoa, mutta myös myönteisempää kuvausta kehitysalueella olevista mahdollisuuksista kuin mitä julkiset tiedotusvälineet ovat viime aikoina antaneet.

Alueelliseen tasa-arvoon

Talouselämässä

Selvimmin alueellinen eriarvoisuus näkyy maan eri osissa asuvien ihmisten toimeentulossa. Kansalaisten tulotaso on teollistuneessa Suomessa huomattavasti Itä- ja Pohjois-Suomea korkeampi, minkä lisäksi viimeksimainitun alueen asukkaat joutuvat maksamaan huomattavasti korkeamman hinnan erilaisista hyödykkeistä ja palveluksista - sikäli kuin niitä on lainkaan saatavissa.

Tavoitteeksi on asetettava alikehittyneen alueen talouselämän tukeminen ja sitä kautta tapahtuva elinkeinorakenteen monipuolistaminen. Tämä tapahtuu sekä valtion omien yritysten hajasijoittamisen kautta että yksityistä yritteliäisyyttä tukemalla.

Taloudellista eriarvoisuutta on omiaan lisäämään myös se, että niillä alueilla, joissa kunnallinen palvelutaso on heikoin, joutuvat kunnan asukkaat maksamaan kunnallisverona suuremman osan ansioistaan kuin kehittyneellä alueella asuvat. Tavoitteeksi on asetettava nykyistä oikeudenmukaisempi yhteiskunnallisten palvelujen ja veronmaksun välinen vastaavuus.

Kunnallisen verorasituksen korkeus taloudellisesti heikon kantokyvyn omaavissa kunnissa johtuu ratkaisevasti niistä tehtävistä, jotka valtio on kunnille sälyttänyt opetustoimen, terveydenhoidon ja sosiaalitoimen aloilla. Nämä lakimääräiset tehtävät olisi saatava kokonaan valtion kustantamiksi.

Koulutuksessa

Peruskoulun toteutuminen lähivuosina merkitsee sitä, että oppilaiden vanhempien asuinpaikka ja varallisuus vaikuttavat vähemmän kuin aikaisemmin lasten saaman peruskoulutuksen määrään ja laatuun. Kaikesta huolimatta ei syrjäseutujen lasten lähtökohtatilanne ole ympäristön antamien vähäisten henkisten virikkeiden vuoksi paras mahdollinen. Tämä on otettava huomioon peruskoulua edelleen pedagogisesti ja hallinnollisesti kehitettäessä.

Maan eri alueiden väliset erot tulevat selvemmin näkyviin toisen asteen koulutuksessa. Harvaan asuttujen alueiden lapset saadaan nykyistä parempaan asemaan kehittämällä opintotukea ja muita tukitoimenpiteitä, joilla eliminoidaan pitkistä koulumatkoista aiheutuvia hankaluuksia. Ammattikoulutuksen lisäämiseen ja monipuolistamiseen on kiinnitettävä huomiota ja tällöin on erityisesti otettava huomioon kunkin alueen tarvitseman ammattiyövoiman kouluttaminen.

Myös opistotasoista ja korkeakoulutasoista koulutusta voidaan nykyistä suuremmassa määrin hajasijoittaa. Etelä-Suomen oppilaitoksista valmistuneita on vaikea saada hakeutumaan syrjäseuduille. Korkeakoulutasoista ammattikoulutusta voidaan sijoittaa maakuntakeskuksiin, sensijaan varsinainen tieteellinen tutkimustyö on keskitettävä muutamiin keskuspaikkoihin. Sivukorkeakoulujärjestelmää kehittämällä voidaan korkeakoulutasoinen alkeisopetus ja jatko-opetus joustavasti niveltää toisiinsa.

Aikuisille annettava ammattikoulutus antaa elinkeinorakenteen muutoksen yhteydessä vaille toimeentuloa jääneille ihmisille mahdollisuuden saada työtä kotiseudulta. Koulutus on tällöin suunnattava niille aloille, joille on syntynyt tai syntymässä työtilaisuuksia. Myös uudelleenkoulutuksen järjestäminen on tärkeätä erityisesti sellaisille henkilöille, jotka osittaisen työkyvyttömyyden takia ovat estyneet harjoittamasta entistä ammattiaan. Tällaisia ihmisiä varten tarvitaan erityistoimenpiteitä sekä koulutuksessa että työpaikkojen luomisessa. He ovat kuitenkin sekä omalta että yhteiskunnan kannalta paremmassa asemassa tehdessään heille sopivaa työtä kuin joutuessaan jo keski-ikäisenä työkyvyttömyyseläkkeelle.

Sosiaaliturvassa

Sosiaaliturvaa kehitettäessä on päämääränä pidettävä tasavertaisen sosiaalisen turvallisuuden varmistamista kaikille kansalaisille riippumatta heidän asuinpaikastaan. Sosiaaliturvan alalla on luotava yhtenäinen, eri sektorit kattava lainsäädäntö. Sosiaaliturvaa toteutettaessa on kehitettävä uusia, valinnanvaraisia sosiaaliturvamuotoja. Tämä edellyttää nykyisten palvelumuotojen kokonaisvaltaista kartoittamista ja valinnanvaraisten mahdollisuuksien selvittämistä. Sosiaaliturvan uudistamista on kehitettävä tältä pohjalta.

Kehitysalueiden teollisuus-Suomesta poikkeava väestörakenne aiheuttaa lisääntyvää sosiaaliturvan tarvetta. Monista taloudellisista ja muista eroista johtuen ovat kuntien taloudelliset rasitteet sosiaaliturvan toteuttamisesta erilaiset maan eri osissa. Tällöin taloudelliset mahdollisuudet tehokkaan sosiaalihuollon ja sosiaalipalvelujen tarjoamisessa ovat usein heikoimmat niillä alueilla, joilla näiden palvelujen tarve on suurin. Erilaisin valtion tukitoimenpitein on kuntien toimintamahdollisuuksia tasattava.

Keskeisinä kysymyksinä sosiaalisessa turvallisuudessa ovat erilaisten terveyspalvelusten saantimahdollisuuksiin liittyvät kysymykset. Näin ollen epätasaisten sairaanhoitopalvelusten tarjontaa on määrätietoisesti tasoitettava. Huomiota on kiinnitettävä kehitysalueille soveltuvien uusien sosiaali- ja terveyspalvelusten luomiseen ja sairaankuljetusmahdollisuuksien parantamiseen. On myös luotava mahdollisuudet siihen, että sosiaaliturvan tarvitsija voi valita hänelle parhaiten soveltuvat tukitoimenpiteet.

Kulttuurielämässä

Valtiovallan kehitysaluepoliittiset toimenpiteet ovat olleet toistaiseksi miltei yksinomaan taloudellisia. Kuitenkin ihmiset vertaillessaan eri paikkakuntia keskenään kiinnittävät huomiota myös mm. opiskelumahdollisuuksiin, kulttuuri- ja taidepalvelusten tarjontaan sekä liikunta- ja muiden vapaa-ajanviettomahdollisuuksien monipuolisuuteen.

Erilaisten kulttuuripalvelusten tarjontaa maakunta- ja kuntatasolla on edelleen kehitettävä. Alueellinen teatteri-, orkesteri-, museo-, kuvataide-, kirjasto- ja musiikkiopistotoiminta antaa syrjäseutujenkin asukkaille mahdollisuuden saada kohtuullisin kustannuksin korkeatasoista hengenravintoa.

Alueteattereiden ja -orkestereiden taloudellisia mahdollisuuksia vierailutoimintaan sekä tilapäisten ja siirrettävien julkisten taideteosten lisäämistä ympäröivään maakuntaan on parannettava.

Kaikessa kulttuuritoiminnan kehittämisessä on otettava huomioon kunkin alueen perinteet ja ominaispiirteet. Se työ, jota vapaaehtoisuuteen nojaavat, henkisten harrastusten piirissä työskentelevät yhteisöt tekevät on nostettava uuteen arvostukseen. Yhteiskunnan varoin on tuettava maakunnallisia kirjallisuuden, kuvaamataiteiden, teatterin, musiikin jne. harrastajien yhdistyksiä, jotka lisäävät viihtyvyyttä, kehittävät jäsenistöään ja ulkopuolisiakin usein varsin idearikkaalla toiminnallaan. Valtionapuun oikeuttavien ryhmien kokoa on pienennettävä harvaan asutuilla alueilla. Läänien taidetoimikunnat ovat oikeita elimiä ohjaamaan tällaista tukea.

Maakunnallista kulttuuritoimintaa kehitettäessä ja tuettaessa ei saa unohtaa varsinaista kansantaidetta enempää kuin ns. populaarikulttuurinkaan eri muotoja.

Maakuntien väestön aktivoituminen

Kaiken alueellisen tukitoiminnan perimmäisenä päämääränä on oltava alueen väestön aktivoiminen omaehtoiseen oman alueen taloudelliseen ja henkiseen kehittämiseen. Jatkuvan valtiontuen varassa ei päästä kestäviin tuloksiin.

Tällä hetkellä kehitys näyttää vääjäämättömästi kulkevan omia latujaan ja tulevaisuus näyttää synkältä. Jokaisen alueen ihmiset on saatava uskomaan alueensa tulevaisuuteen. Pelkät kauniit puheet eivät kuitenkaan riitä vaan konkreettisia toimenpiteitä tarvitaan. Ne on suunnattava niin, että kunkin alueen taloudelliset ja henkiset mahdollisuudet saadaan nykyistä tehokkaammin käyttöön.

Erityisesti on syytä todeta, että valtakunnan kokonaiskehityksen puitteissa jokainen alue on yhtä tärkeä, vaikka niillä luonnonolosuhteista ja muista seikoista johtuen on erilainen asema valtakunnan puitteissa.

4. ALUEPOLITIIKAN KEINOT

Valtakunnan taso

Valtakunnansuunnittelu

Valtakunnantason suunnittelussa on otettava lähtökohdaksi kaikkien valtakunnanosien alueellisten kehitysedellytysten turvaaminen. Minkään maakunnan tai sen osan kehittäminen toisten kustannuksella ei ole kokonaisuuden edun mukaista.

Valtakunnan alueellisen kehittämispolitiikan ja sisäisten erojen tasoittamisen on oltava maakunnan tai läänin itse ratkaistavissa. Valtioneuvoston tasolla on suunniteltava vain valtakunnallisen luokan kysymyksiä. Aluepolitiikan perustana on oltava alueelliset väestötavoitteet.

Teollisten työpaikkojen luomiseen alikehittyneelle alueelle tähtäävää toimintaa on jatkettava ja siihen on osoitettava nykyistä enemmän varoja. Myös muussa valtakuntatason päätöksenteossa on otettava huomioon alueellinen näkemys mahdollisuuksien mukaan jo suunnitteluvaiheessa.

Eduskunnan päätökset ja valtioneuvoston sekä keskusvirastojen toimenpiteet

Kehitysaluelait

Ensimmäiset lakisääteiset kehitysaluepoliittiset toimenpiteet suoritettiin vuonna 1966. Tällöin säädetyt kehitysaluelait painottuivat puhtaasti taloudelliselle sektorille. Niillä toivottiin olevan vaikutusta yritysten sijaintipaikan valintaan ja sitä kautta kehitysalueiden työllisyystilanteeseen.

Samana vuonna perustetun kehitysalueiden neuvottelukunnan tehtävänä oli seurata lakien vaikutusta ja valmistella ehdotukset uusiksi laeiksi. Ensimmäiset lait eivät olleet niin tehokkaita kuin oli toivottu. Uudet lait saatiin voimaan ennen vuosikymmenen vaihdetta ja niiden rungon muodostavat nykyisin seuraavat lait:

• laki kehitysalueiden talouden edistämisestä vuosina 1970-75
• laki kehitysalueille myönnettävistä verohuojennuksista
• kehitysalueiden luottolaki
• laki kehitysaluerahastosta

Edelleenkin lait painottuvat taloudelliselle sektorille.

Uusia lakeja säädettäessä ja voimassaolevia täydennettäessä on kiinnitettävä huomiota mm. seuraaviin seikkoihin:

• kehitysalueiden neuvottelukunnan asemaa on vahvistettava ja sen päätäntävaltaa lisättävä
• kehitysaluelakeja on muutettava siten, että sattumanvaraiselta voimavarojen hajoittamiselta vältytään ja nykyistä paremmin tuetaan maakuntien omaa suunniteltua kasvukehitystä
• yhä uusien elinkeinoalojen on päästävä kehitysaluelakien piiriin
• kaavamaisesta vyöhykejaosta on päästävä eroon
• taloudellisen sektorin lisäksi on otettava huomioon myös muut yhteiskunnan alueet.

Hajasijoitus

Valtion omia toimintoja ja yrityksiä sijoitettaessa on huolehdittava nykyistä voimakkaammasta hajasijoituksesta.

Valtioenemmistöisten yritysten tuotantolaitokset sijoittuvat varsin harvoille maamme alueille, keskittyen pääasiassa Etelä-Suomeen. Sijoituspäätöksiä tehtäessä on liiketaloudellisen ajattelun ohella otettava nykyistä enemmän huomioon kokonaisvaltainen yhteiskuntapoliittinen näkemys.

Valtionhallinto on keskittynyt pääkaupunkiin suuremmassa määrin kuin on välttämätöntä. Hajasijoitusta voidaan toteuttaa joko siirtämällä kokonaisia virastoja ja laitoksia pois pääkaupungista tai delegoimalla päätäntävaltaa nykyistä huomattavasti enemmän piirihallintoviranomaisille niissä tapauksissa, joissa keskushallinnon säilyttäminen pääkaupungissa katsotaan suotavaksi. Monissa tapauksissa voidaan odottaa keskusvirastojen toiminnan tehostuvan, kun päätöksenteko tulee lähemmäksi niitä ihmisiä, joita päätökset koskevat.

Hajasijoituksessa on säilytettävä siirrettävien yksiköiden toimintakelpoisuus. Tämä merkitsee sitä, että saman alan tai lähellä toisiaan olevien alojen sijoituspaikkakunnat tulevat lähekkäin.

Erityistoimenpiteet

Kehitysaluelakien uusimisen ja täydentämisen lisäksi pitävät liberaalit nykyistä suunnitelmallisemman alueellisen kehittämispolitiikan aikaansaamiseksi tarpeellisena seuraavia toimenpiteitä:

• Hallituksen on säännöllisesti annettava eduskunnalle selonteko aluepoliittisista suunnitelmistaan ja toimenpiteistään.
• Lainsäädännöllä on lyötävä lukkoon alueelliset väestötavoitteet
• Pieniä palkansaajaryhmiä koskevien, tehottomiksi osoittautuneiden syrjäseutulisien sijasta on toteutettava syrjäseutuja suosiva porrastettu palkkajärjestelmä, joka auttaa muuttovirran suunnan muuttamisessa.
• Maatalouden vyöhykejako on toteutettava ja täten luotava edellytykset maatalouden alueelliselle erikoistumiselle sekä väestön säilymiselle peruselinkeinoissa maan kaikilla alueilla.
• Metsäverotus on muutettava todellisten tulojen verotukseksi, jolloin valtio, yhtiöt ja muut suurmetsänomistajat saadaan kantamaan entistä tehokkaammin kunnallista verokuormaa.
• Rahtikustannuksia on tasattava saattamalla ensi vaiheessa nestemäisen polttoaineen hinta samaksi koko maassa, myöhemmin porrastamalla se syrjäseutuja suosivaksi.
• Tasapuolisen energiansaannin turvaamiseksi koko maassa on erityisesti kiinnitettävä huomiota maakaasujohtoverkoston laajentamiseen niin, että se mahdollisimman nopeasti tavoittaa kaikki talousalueet.
• Kunnallisten palvelusten tasapuolisen saannin turvaamiseksi on nykyistä valtionapuporrastusta jyrkennettävä ja sen lisäksi tulee aikaansaada kunnallinen tasausrahasto.
• Liikenne-, puhelin- ja sähkötariffit on korjattava nykyistä paremmin syrjäseutujen vaikeudet huomioonottaviksi, samoin kuljetustukijärjestelmää on edelleen kehitettävä.
• Veikkausvoittovaroja jaettaessa on entistä enemmän huomioitava niiden ohjaaminen kehitysalueille.
• Valtion asuntomäärärahoja jaettaessa on nykyistä voimakkaammin otettava huomioon maakuntien kasvukeskusten tarpeet.

Läänin taso

Lääninsuunnittelu

Vuodesta 1969 lähtien on lääninhallituksiin kehitetty omia suunnittelujaostoja. Nykyisin niiden toiminta keskittyy lähes yksinomaan elinkeinoelämän yleisten edellytysten kehittämiseen läänissä. Jossain määrin on tapahtunut myös päällekkäistä työtä seutukaavaliittojen kanssa.

Talouselämän jatkuvan kehittämisen merkitystä ei sovi aliarvioida maamme missään osassa. Varsinkin alikehittyneillä alueilla suunnittelun ja tutkimuksen painopisteen on suuntauduttava taloudelliselle sektorille. Teollistuneella alueella joudutaan yhä useammin tilanteeseen, jossa taloudellisin ratkaisu ei ole paras. Saastumisilmiöt, työelämän mekanisoituminen ja muut kaupungistumisen nurjat puolet on otettava suunnittelussa huomioon.

Lääninsuunnittelu on keskitettävä saman katto-organisaation alaisuuteen. Vain näin voidaan välttyä toisaalta päällekkäiseltä työltä, toisaalta ristiriitaisuuksilta. Jo suunnitteluvaiheessa on mukaan saatava läänintason luottamusmiesporras, joka voi virkamiesten rinnalla osallistua suunnitteluun ja rikastuttaa sitä eri elämänalojen, mielipidesuuntien ja ihmisryhmien toiveilla, tavoitteilla ja ratkaisumalleilla.

Läänintason päätöksenteko

Lääninhallitus

Lääninhallitusten toiminta-aluetta on viime vuosina laajennettu perustamalla uusia osastoja, joihin on siirretty osa keskusvirastojen tehtävistä. Kehityssuunta on oikea, sillä näin saadaan päätöksenteko lähemmäksi läänin asukkaita.

Todellinen ratkaisuvalta lääninhallituksen tasolla on vielä varsin vähäinen. Sitä täytyy lisätä ja samalla on läänin tasolle saatava myös budjettivaltaa. Suurimpana epäkohtana on läänin asukkaiden vaikutusmahdollisuuksien puuttuminen kokonaan. Väliportaan hallintoa uudistettaessa on myös lääninhallitus saatava demokraattisen kontrollin piiriin.

Tällä hetkellä toimii joukko erilaisia piirihallintoportaita joko kokonaan tai osittain irrallaan lääninhallituksesta. Näiden yhdistäminen lääninhallituksen osastoiksi on tärkeätä yhtenäisen hallinnon kannalta.

Demokraattiseen aluehallintoon

Kunkin alueen omaan aktiivisuuteen, aloitekykyyn ja asiantuntemukseen tukeutuvan aluepolitiikan välttämättömänä ehtona on demokraattisen aluehallinnon toteuttaminen. Eräät läänit jakautuvat selvästi erillisiin talousalueisiin, mikä on otettava huomioon itsehallintoalueista päätettäessä.

Vaaleilla valittu luottamusmiesporras toimii lääninhallitusten yhteydessä. Suunnittelun lisäksi tälle portaalle on siirettävä tärkeimmät päivänkohtaiset päätöksenteot sekä lääninhallinnon osastopäällikkötasoisten virkamiesten valinnat. Sille on annettava myös taloudelliset mahdollisuudet alueensa kehittämiseen. Luottamusmiehille ei tule kuitenkaan sälyttää arkipäivän rutiiniasioita niin paljoa, että he eivät ehdi käydä pitemmällä tähtäimellä tapahtuvaan lääninsä kehittämistyöhön.

Läänien maaherrat on valittava suoralla kansanvaalilla.

Kunnallisen itsehallinnon voimistaminen

Tavallisen kansalaisen mahdollisuudet oman alueensa kehittämiseen ja elinympäristönsä parantamiseen ovat ennen muuta oman kunnan toiminnan piirissä. Kunnallinen itsehallinto on kuitenkin viime vuosina joutunut kasvaviin vaikeuksiin ja ennen muuta pienet ja taloudellisesti heikot kunnat ovat menettäneet itsenäiset mahdollisuutensa vaikuttaa omaan kehitykseensä.

Kuntien itsehallinnon voimistaminen ja niiden taloudellisen itsenäisyyden palauttaminen on tärkeä edellytys pysyville myönteisille tuloksille alueellisessa kehittämispolitiikassa. Samoin on saatava kuntalaiset uudelleen osallistumaan aktiivisesti omien kuntiensa kehittämistyöhön.

Läänintason tiedonvälitys

Radio- ja televisiotekniikan kehitys on tehnyt mahdolliseksi sen, että käytännöllisesti katsoen koko maa on lähetysten piirissä. Maailman tapahtumien seuraaminen ja korkeatasoisten viihde- ja kulttuuriohjelmien katsominen on tullut kaikille mahdolliseksi.

Tekniikan edelleen kehittyessä on syrjäseutujen erityistarpeet otettava huomioon. Niillä alueilla, joilla ollaan miltei yksinomaan sähkömagneettisen tiedonvälityksen varassa on erityisesti kiinnitettävä huomiota aluelähetysten kehittämiseen.

Erityisesti on kiireesti selvitettävä kaapelitelevision mahdollisuudet alueellisen tasa-arvon lisäämisessä tiedonvälityksen alalla. Liian voimakas keskitys ja julkisen vallan kontrolli ehkäisee alueellisten erityisnäkökohtien huomioonottamisen.

Radion ja television rinnalla on alueellisen tiedonvälityksen kehittämisessä otettava huomioon maakunta- ja paikallislehdistö. Lehdistön alalla viime vuosina tapahtunut voimakas keskittyminen on vaarantanut erityisesti tämän lehdistönosan elinmahdollisuuksia. Valtiovallan toimenpitein on huolehdittava siitä, että ilmoitustulojen väheneminen ja tilaajakannan pieneneminen eivät merkitse näille kuoliniskua. Tukea on mahdollista antaa myös lisäämällä maksullisten ilmoitusten muodossa tapahtuvaa tiedottamista.

Läänin koululaitos

Lääninhallitusten kouluosastoista tulee kehittää kunkin alueen erityisolosuhteet huomioonottava, koulutusta suunnitteleva ja koordinoiva elin. Kouluosastojen toiminnan painopiste on nykyisin liiaksi tarkastuksessa ja lausuntojen antamisessa. Todellista päätösvaltaa on siirettävä kouluhallitukselta kouluosastoille. Niiden henkilökuntaa ja apuvälineistöä on lisättävä niin, että ne pystyvät antamaan suunnitteluapua myös kunnille.

Ammattikoulutuksessa ei alueellista hallintoa ole toistaiseksi toteutettu. Tämä voidaan saada aikaan lisäämällä sitä koskevat tehtävät kouluosastojen toimialaan. Tämä edellyttäisi osaston yhteistyötä myös ammattikasvatushallituksen kanssa.

Nykyisestä valtionapuanomusten päällekkäiskäsittelystä on siirryttävä läänintason päätöksentekoon.

Hyväksytty ylimääräisessä puoluekokouksessa Kuopiossa 16-17.6.1973.