SKDL

Kuluttajapoliittinen ohjelma

Hyväksytty liittoneuvoston kokouksessa 6. 5. 1978

SISÄLLYSLUETTELO

Lukijalle

Kuluttajat ja kulutus kapitalistisessa taloudessa

Teollistuminen ja yhteiskunnallisen työnjaon syveneminen
Kapitalistisen markkinatalouden laajeneminen
Kulutusyhteiskunnan ideologia
...ja yhteiskunnallinen todellisuus
Kuluttajaongelmat kasaantuvat

Kuluttajat etujaan puolustamassa

Taistelu palkan ostovoimasta
Omaehtoinen kaupallinen yhteistoiminta
Kamppailu yhteiskunnan kuluttajapolitiikan sisällöstä

Hyödykkeiden valmistuksen ja maahantuonnin ohjaaminen

Turvallisuus ja terveellisyys
Käyttötarkoituksenmukaisuus
Tuotetutkimus ja valvonta

Kaupan toiminnan ja markkinoinnin ohjaaminen
Markkinointi ja mainonta
Hinnoittelu ja hintavalvonta
Myyntiehdot
Ostoturvallisuus
Kaupan palvelujen saavutettavuus
Markkinoinnin valvonta

Kulutuskysynnän ja kulutuskäyttäytymisen ohjaaminen

Kulutusmahdollisuuksien tasoittaminen
Julkiset palvelut
Tavoitteena oikeat kulutusvalinnat

Kohti talousjärjestelmän uudistamista

Lukijalle

Oheinen kuluttajapoliittinen ohjelma hyväksyttiin SKDL:n liittoneuvoston kokouksessa 6.5.1978. Hyväksymistä oli edeltänyt ohjelmaluonnoksen järjestökäsittely liiton piirijärjestöissä. Lausuntoja oli pyydetty myös liiton yhteisöjäsenjärjestöiltä ja alan asiantuntijoilta.

Ohjelman käsittely ja hyväksyminen tapahtuivat ajankohtana, jolloin eduskunnan säätämien ja syksyllä 1978 voimaan astuvien kuluttajansuojalakien muodossa otettiin ensimmäinen todella merkittävä askel kuluttajapolitiikan alalla. Lainsäädännön valmistelun yhteydessä käytiin vilkasta julkista keskustelua, joka nosti kuluttajapolitiikan kokonaisuudessaan entistä enemmän esille ja toi kuluttajapoliittiset ongelmat ihmisten tietoisuuteen. Tämän vuoksi katsottiin välttämättömäksi, että SKDL ohjelmallisen puheenvuoron muodossa ilmaisisi asiaan kantansa.

Kuluttajapolitiikka on käsitteenä nuori ja sen käyttö osin vakiintumatontakin. Tämän vuoksi pidettiin tarpeellisena, että SKDL:n kuluttajapoliittisesta ohjelmasta ei tehdä vain lyhyttä tavoiteluetteloa, vaan suhteellisen seikkaperäisesti pyritään kuvaamaan niitä voimia ja vaikutussuhteita, joiden paineessa kuluttaja elää. Samalla kun näin haluttiin luoda kokonaiskuva kuluttajapolitiikan kenttään haluttiin myös perustella esitettäviä tavoitteita ja vaatimuksia.

Ohjelman kaksi ensimmäistä lukua muodostavat johdanto-osan, joissa tarkastellaan kuluttajan asemaa ja siihen vaikuttavia tekijöitä, varsinaisen tavoiteosan muodostavat kolme seuraavaa lukua. Kun ohjelma on näin rakennettu, se sopii erinomaisesti käytettäväksi myös kuluttajapolitiikkaa käsittelevänä opintoaineistona.

Toivotaan, että ohjelma saa myönteisen vastaanoton ja siihen perehdytään mahdollisimman laajasti järjestöväen keskuudessa. Erityisen tärkeänä pidetään, että osuuskaupallisissa luottamusmiestehtävissä toimivat kansandemokraatit ja ne toverit, jotka kunnallisessa luottamusmiestehtävässään joutuvat kuluttajapoliittisten kysymysten kanssa tekemisiin, tutustuvat ohjelmaan huolellisesti.

Kuluttajat ja kulutus kapitalistisessa taloudessa

Tämän päivän ihminen länsimaisissa teollisuusyhteiskunnissa ostaa valmiina melkein kaikki ne hyödykkeet ja palvelut, joita hän tarvitsee tarpeidensa tyydyttämiseksi. Useimmat hankkivat ostoihin tarvitsemansa rahat palkkatyöllä, so. myymällä työvoimaansa jollekin yrittäjälle. Yrittäjä puolestaan saa rahat kulutukseensa ostamalla toisten ihmisten työvoimaa ja myymällä edelleen heidän työnsä tuotteita. Palkkatyöläisten ja yrittäjien lisäksi nykyaikaisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa on vähenevä määrä oman työnsä tuloksia myyviä elinkeinonharjoittajia.

Tavaramarkkinoilla hyödykkeitä ja palveluksia yksityiskulutukseen ostavia ihmisiä kutsutaan kuluttajiksi riippumatta siitä tavasta, jolla he ovat hankkineet ostoihin tarvitsemansa rahat.

Teollistuminen ja yhteiskunnan työnjaon syveneminen

Historian aikaisempina kausina ihmiset eivät olleet kuluttajia sanan nykyaikaisessa merkityksessä. Vielä viime vuosisadan puolella suomalainenkin yhteiskunta oli voimakkaasti maatalousvaltainen. Maatilatalouksissa suurin osa ihmisten erilaisten tarpeiden tyydyttämiseksi tarvittavista tuotteista ja palveluista tuotettiin omasta takaa. Valmiina ostettavia tuotteita oli vähän ja niiden hankkimiseksi tehtävät kauppamatkat harvinaisia.

Uusi teollinen tuotantotapa oli eräissä Euroopan osissa ollut kuitenkin jo pitkään tekemässä tuloaan. 1800-luvulla teollistuminen lähti useissa Euroopan maissa etenemään jättiläisaskelin.

Teollisuus merkitsee hyödykkeiden tehokasta joukkomittaista tuottamista. Tämä uusi tuotantotapa levisi ensin vähitellen, sitten kiihtyvällä vauhdilla yhä uusille aloille työntäen syrjään maatilojen luontaistaloutta, käsityöläisammatteja ja tehottomampaa ns. manufaktuurituotantoa.

Yhteiskunnan teollistuminen on tuottanut jatkuvasti lisääntyvän määrän erilaisia ammatteja, tai entisten ammattien jakautumista yhä pienempiin osiin. Työnjako syvenee jatkuvasti, mikä puolestaan merkitsee talouselämän perustumista yhä suuremmassa määrin vaihdantaan.

Kapitalistisen markkinatalouden laajeneminen

Teollistumiskehitys on Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa kulkenut käsi kädessä kapitalistisen markkinatalouden syntymisen ja laajenemisen kanssa.

Teollisuustuotannon käynnistämiseen tarvittavat pääomat ovat olleet yksityisessä omistuksessa. Tuotteiden myynnin avulla saaduilla tuotoilla on laajennettu entistä teollisuustoimintaa ja perustettu uusia teollisuuslaitoksia. Näin yhteiskunnan tuotanto- ja kauppapääoma (kapitaali) on jatkuvasti lisääntynyt yksityisessä omistuksessa ja määräysvallassa.

Vaikka teollisuuden kehittyminen tapahtui etupäässä Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa, kapitalistinen (so. pääoman yksityiseen omistukseen perustuva) markkinatalous sulki teollistumisen edistyessä piiriinsä nopeassa tahdissa koko maapallon. Tästä piiristä irtaantui Lokakuun vallankumouksen seurauksena Neuvostoliitto. Sen syntyminen aloitti prosessin, jonka seurauksena on muodostunut sosialistinen kansainyhteisö, jossa eivät päde markkinatalouden lait.

Ulkomaankaupan avulla kapitalistiset yrittäjät hankkivat teollisuutensa tarvitsemat raaka-aineet, työvoiman ja energian sieltä, mistä ne on edullisimmin saatavissa. Toisaalta valmiille tuotteille pyritään löytämään ostajia kaikkialta, missä on maksukykyistä kysyntää.

Samanaikaisesti kun markkinatalous on laajentunut alueellisesti, se on laajentunut inhimillisten tarpeiden tyydytyksen kaikille alueille. Nykyaikana kehittyneissä teollisuusyhteiskunnissa valtaosa koko väestön tarvetyydytyksestä tapahtuu tavaramarkkinoilta ostettavilla hyödykkeillä.

Teollistuminen ja kapitalismin kehitys on ollut ihmiskunnan historian tähän mennessä syvällisin ja laajavaikutteisin yhteiskunnallinen muutosprosessi. Tässä muutosprosessissa ovat syntyneet ja kohonneet yhteiskunnassa keskeiseen asemaan kokonaan uudet yhteiskuntaluokat, kapitalistit ja työväenluokka, ja kaikista ihmisistä on tullut markkinoilta ostettavien hyödykkeiden kuluttajia. Tämän hisoriallisen prosessin seurauksena on syntynyt myös kokonaan uusi yhteiskuntamuoto, sosialismi.

Kulutusyhteiskunnan ideologia

Nouseva ja nopeasti laajeneva kapitalismi tarvitsi tuekseen ideologian, kansanomaisen uskomusjärjestelmän, johon nojautuen voitiin kehittää sellaisia oikeudellisia suhteita, jotka mahdollisimman tehokkaasti edistivät kapitalistien vaurastumista ja kapitalistisen tuotantotavan leviämistä. Tällaiseksi ideologiaksi kohosi taloudellinen liberalismi, jonka maineikkain teoreetikko oli englantilainen Adam Smith (1723-1790).

Taloudellisen liberalismin keskeisin opinkappale oli tavaramarkkinoiden vapaa ja ohjailematon toiminta. Eri yrittäjien välinen vapaa kilpailu pitäisi "näkymättömän käden" ohjaamana huolen siitä, että kaikkea ihmisten tarvitsemaa tuotettaisiin, hinnat pysyisivät kohtuullisina, kaikkien ihmisten tulot sopeutuisivat hintoihin ja hyvinvointi leviäisi tasaisesti koko yhteiskuntaan.

Varsin pian kapitalistisille yrittäjille kävi selväksi, että he tarvitsevat monessa suhteessa valtiovallan ja yleensä julkisen vallan tukea: esim. tullisuojan, lainojen, vientiavustusten, verohelpotusten, työvoiman kouluttamisen jne. muodossa. Nykyaikana taloudellisen liberalismin opinkappaleet ovatkin muuttuneet siten, että niiden avulla perustellaan toisaalta vaatimuksia julkisesta tuesta yrittäjille, toisaalta vaaditaan "vapautta julkisen vallan holhouksesta".

Taloudellisen liberalismin opit ovat myös pukeutuneet moniin kaapuihin. Kapitalismia on kuvattu vapaaksi markkinataloudeksi. Sen ohella on puhuttu sosiaalisesta markkinataloudesta, sekataloudesta ja puitetaloudesta. Kapitalistista nyky-yhteiskuntaa on ylistetty kulutusyhteiskuntana ja valinnan yhteiskuntana, joka edustaa parasta ajateltavissa olevaa yhteiskunnallista järjestystä, ihmiskunnan kehityksen ehdotonta ääripistettä. Ainoa suunta, johon yhteiskunta tämän ideologian mukaan voi kehittyä, on tavaroiden tarjonnan yhä suurempi runsaus, jota kutsutaan valinnanvapauden lisääntymiseksi.

... ja yhteiskunnallinen todellisuus

Ideologia kulutusyhteiskunnasta on hyvin voimakas. Se pitää vallassaan suurta määrää sellaisiakin pienituloisia ihmisiä, joiden arkitodellisuus on kaukana kulutusyhteiskuntaideologian maalaamasta ruusuisesta todellisuuden kuvasta.

Kun taloudellinen liberalismi yli kaksisataa vuotta sitten lupasi hyvinvoinnin ja kulutusmahdollisuuksien tasaista jakautumista yhteiskunnassa, ei tässä asiassa ole kapitalismin historian aikana edetty lainkaan.

Päinvastoin kehityserot eri kansojen välillä kapitalismin piirissä ovat jyrkentyneet. Samoin ovat erittäin jyrkkiä useissa kehittyneissä kapitalistisissa maissa alueelliset ja yhteiskuntaryhmien väliset erot.

Kuluttajat kapitalistisilla tavaramarkkinoilla eivät ole tasa-arvoisia. Ostovoima määrää sen, mitä tarpeitaan ja miten kuluttaja voi tyydyttää. Ostovoiman taas määräävät henkilön tulot. Suomessa eri kuluttajaryhmien välinen eriarvoisuus ostovoiman suhteen on suurempi kuin useimmissa muissa Länsi-Euroopan maissa.

Kuluttajaongelmat kasaantuvat

Suuret erot kuluttajien ostovoimassa aiheuttavat merkittävimmät kuluttajaongelmat, koska tavaroiden tarjonta ja ns. normaalikulutus määräytyvät ostovoimaisten kuluttajaryhmien mukaan. Tällöin keski- ja pienituloisten kuluttajien tarpeiden tyydytys väistämättä jää osittaiseksi, vajavaiseksi tai epätyydyttäväksi. Erityisen selvästi tämä pätee meillä Pohjolassa tärkeän perustarpeen, asumisen, kohdalla. Ahtaat ja puutteelliset asunto-olot puolestaan tuottavat monia haitallisia sosiaalisia seurausvaikutuksia.

Köyhyys tai vähävaraisuus asettaa kuluttajan monella muullakin tavalla ostovoimaisempaa lähimmäistään huonompaan asemaan. Hän joutuu ostamaan heikkolaatuisempaa tavaraa laatuun ja käyttöarvoon nähden kalliimmalla hinnalla. Usein hän joutuu turvautumaan luottokauppaan, jolloin hän jälleen maksaa enemmän. Nämä seikat pyrkivät kasaantumaan siten, että jokaista kuluttamaansa markkaa kohden vähäisellä ostovoimalla varustettu kuluttaja saa vähemmän tarvetyydytystä kuin suuremman ostovoiman omaava.

Kun vähäiseen ostovoimaan usein yhdistyy verraten alhainen koulutustaso ja esim. runsaan maassamuuton aiheuttama kulttuuristen perinteiden lyhyys ja sosiaalinen irrallisuus, ovat vähävaraisen kuluttajan tiedolliset voimavarat myös keskimäärin heikommat kuin ostovoimaisella kuluttajalla. Tästä johtuen vähävaraisten ihmisten kulutustottumukset muodostuvat usein epätarkoituksenmukaisiksi ja vain heikon tarvetyydytyksen tuottaviksi.

Hyvänä esimerkkialueena vähävaraisia kohtaavista kuluttajaongelmista on yhteiskunnan liikennepalvelujen kehittyminen. Varsinkin paikallisella tasollahan liikenne yhä suuremmassa määrin perustuu yksityisautoon. Kaikilla kotitalouksilla ei kuitenkaan ole varaa hankkia autoa, eikä juuri millään taloudella ainakaan niin montaa autoa, että kaikkien perheenjäsenten liikennetarpeet tulisivat joustavasti tyydytetyiksi. Kaikki eivät myöskään voi esim. iän tai sairauden vuoksi käyttää autoa.

Yksityisauton kohoaminen keskeiseen asemaan liikennejärjestelmässä on toisaalta merkinnyt julkisten liikennepalvelujen kehittymisen hidastumista, jopa jo olemassa olleen palvelutason heikkenemistä ja julkisten liikennepalvelujen käyttöhinnan muodostumista korkeaksi. Näin autosta on tullut välttämättömyyshyödyke, jota useimmat ovat pakotettuja käyttämään yli varojensa. Liikennejärjestelmästä kokonaisuudessaan on tullut kallis ja tehoton. Vähävaraisia tämä järjestelmä palvelee erityisen huonosti. Suurelle määrälle liikenteeseen liittyviä yrityksiä se kuitenkin on kultakaivos.

Sama kaava toistuu useilla muillakin tuotealoilla. Tarjolla olevat kulutusmallit ja hyödykkeet ovat kehnoja ja kalliita verrattuna niihin mahdollisuuksiin, joita nykyaikainen pitkälle kehittynyt teknologia tarjoaisi. Kapitalistisessa yhteiskunnassa tuotanto ei kuitenkaan edes pyri aikaansaamaan ensisijaisesti sellaisia tuotteita ja palveluja, jotka olisivat väestön tarpeiden tyydytyksen kannalta tärkeimpiä. Tuotanto ei ohjaudu hyödykkeiden käyttöarvon, vaan niiden vaihtoarvon mukaan. Sitä tuotetaan, mikä menee kaupaksi, ei sitä mitä väestö todella tarvitsisi.

Kapitalistinen markkinatalous ei ole missään maassa koko historiansa aikana osoittautunut sitä pönkittävien ideologioiden lupausten mittaiseksi. Tehtyään ensin kaikki ihmiset tavaramarkkinoiden tarjoamista kulutusmahdollisuuksista riippuvaisiksi se on kasannut keski- ja pienituloisten ihmisten, siis väestön valtaenemmistön, eteen suuren määrän monissa muodoissa ilmeneviä ja usein varsin vaikeita ongelmia.

Kuluttajat etujaan puolustamassa

Kapitalismin ja sen kasvun liikkeelle panevana voimana on liikevoiton tavoittelu. Kun kapitalistinen talousjärjestelmä pyrkii uhraamaan tämän tavoitteen toteuttamiseksi kaikki muut arvot aiheuttaen laajoissa väestökerroksissa aineellista ja kulttuurista hätää ja sosiaalisia vaikeuksia on selvää, että yhteiskunnassa on syntynyt vastavoimia hillitsemään näitä kapitalistisen talouden kehitystaipumuksia.

Taistelu palkan ostovoimasta

Tähdätessään mahdollisimman suureen voittoon kapitalistinen yrittäjä pyrkii aina selviämään niin pienillä työvoimakustannuksilla kuin mahdollista. Varsinkin teollistumisen alkuaikoina - ennen ammattiyhdistysliikkeen syntyä - tämä pyrkimys ilmeni suoranaisten nälkä-palkkojen maksamisena työntekijöille. Palkkaa maksettiin vain se välttämätön minimimäärä, jonka työntekijä ja hänen huollettavansa tarvitsivat pysyäkseen hengissä.

Samanaikaisesti kapitalistinen yrittäjä myi työläisten työn tuotteita sellaiseen korkeaan hintaan, että hänen tuottojensa ja kustannustensa erotus eli voitto mahdollisti hänelle itselleen yltäkylläisen elämän ja samalla tuotantopääoman nopean kasvattamisen uusien voittojen hankkimiseksi. Voitto perustuu siis siihen, että työläisille ei makseta heidän työstään sen koko arvoa, vaan vähemmän. Työväenliikkeen ajattelussa tätä sanotaan työvoiman riistämiseksi.

Teollisen kehityksen alkuaikoina työläisten elinolosuhteet olivat hyvin huonot. Olikin luonnollista, että palkkatyöntekijät ryhtyivät etsimään tukea toinen toisistaan kyetäkseen voimakkaampina neuvottelemaan siitä hinnasta, jolla luovuttavat työvoimansa yrittäjien käyttöön. Näin syntyi ammattiyhdistysliike.

Ammattijärjestöjen tärkein tehtävä oli - ja on edelleenkin - palkkataistelun käyminen, jotta työntekijöille voitaisiin taata edes välttämättömän tai kohtuulliseksi katsottavan elintason turvaavat kulutusmahdollisuudet. Toinen ammattijärjestöjen päätehtävä oli työolosuhteiden parantamisen puolesta käytävä taistelu. Näiden tehtävien rinnalle ammattijärjestöt omaksuivat jo heti muodostuessaan keskinäisen auttamisen sosiaalisia tehtäviä ja sivistyksellisiä opetus-, neuvonta- ja kasvatustehtäviä.

Teollistumisen edistyessä, työväenluokan kasvaessa ja talouselämän monimutkaistuessa ammattijärjestöt ovat kohonneet yhä keskeisempään asemaan yhteiskunnassa. Niiden tehtävien määrä on lisääntynyt ja kamppailun luonne osittain muuttunut. Tänä päivänä ammattijärjestöt eivät ainoastaan käy eri ammattialoilla taistelua nimellispalkoista, vaan työntekijöitä laajasti edustavina rintamina taistelua käydään nimenomaan reaalituloista. Kun reaalituloihin - so. todelliseen ostovoimaan - vaikuttavat rahanarvo, hintojen sääntely, verotus ja ns. sosiaaliset tulonsiirrot, ovat ammattijärjestöt saaneet neuvottelukumppanikseen työnantajajärjestöjen lisäksi myös valtiovallan.

Vaikka ammattijärjestöjen toiminnassa on vuosien mittaan tapahtunut muutoksia, niiden perimmäinen toiminta-ajatus on jatkuvasti säilynyt samana. Niiden tehtävä on taata, että työläiset kuluttajina pääsevät osallisiksi siitä hyvinvoinnista, jonka he itse ovat omalla työllään tuottaneet.

Omaehtoinen kaupallinen yhteistoiminta

Ammattijärjestöjen rinnalla kulutusosuuskunnat eli osuuskauppaliike olivat toinen suuri sosiaalinen keksintö ja organisaatiomuoto, jonka avulla työläiskuluttajat ryhtyivät parantamaan asemaansa. Kulutusosuustoiminnan samoin kuin ammattiyhdistysliikkeenkin synty ajoittuu viime vuosisadan puoleen väliin.

Kulutusosuuskunnat ovat kuluttajien itsensä omistamia kauppaliikkeitä, joiden tarkoituksena on ilman kapitalistista kauppavoittoa välittää jäsenkuluttajille heidän kotitalouksissa tarvitsemiaan hyödykkeitä. Muodostamalla tukkuostoja ja omaa teollisuustuotantoa varten keskusosuuskunnan paikalliset osuusliikkeet pyrkivät saamaan välitykseen ottamansa tuotteet mahdollisimman halvalla haltuunsa. Näin saatava hankintaetu voidaan siirtää jäsenten ja kuluttajien hyväksi halvempien hintojen muodossa.

Paitsi edullisia hintoja kulutusosuuskunnat kuluttajien omina yhteenliittyminä ovat pyrkineet tarjoamaan jäsenilleen ja asiakkailleen taattua laatua ja luotettavia kauppaehtoja.

Kaupan kehittyessä kulutusosuuskuntien on ollut yhä vaikeampi tarjota jäsenilleen merkittävästi edullisempia hintoja ja muita kauppaehtoja kuin muu vähittäiskauppa tarjoaa. Tämä johtuu osittain siitä, että myös yksityiskauppiaat oivalsivat yhteisostojen ja markkinointiyhteistyön edullisuuden ja ovat seuranneet osuustoimintaa kehittäessään omia organisaatiomuotojaan tehokkaammiksi. Toinen tekijä on hintakilpailu, johon ennen kaikkea kulutusosuuskunnat ovat yksityisen kaupan pakottaneet. Kokonaisuutta ajatellen kulutusosuustoiminta on sysännyt liikkeelle ja jatkuvasti ylläpitänyt kehitystä, joka on muuttanut koko kauppaa kuluttajille myönteiseen suuntaan.

Kulutusosuustoiminnalla - suurista ansioistaan huolimatta - on myös vakavat rajoituksensa kuluttajien etujen puolustus- ja turvaamismenetelmänä. Sen markkinoita terveyttävä vaikutus ulottuu etupäässä vain kaupan piiriin. Tavaratuotantoon ja suurimpaan osaan markkinointia kulutusosuustoiminta voi vaikuttaa vain vähäisessä määrin ja välillisesti. Kapitalististen vähittäiskauppamarkkinoiden luonne rajoittaa myös voimakkaasti kulutusosuustoiminnan perusajatusten toteutumismahdollisuuksia. Kuluttajia on helppo houkutella epärehellisillä näennäisedullisilla tarjouksilla, joiden markkinointi-kustannukset viime kädessä kuitenkin lankeavat kuluttajien itsensä maksettaviksi. Kun osuustoiminnan edullisuus kuluttajien kannalta perustuu osuuskuntien palvelujen laajamittaiseen ja vakaaseen käyttöön, edellyttää tämä osuuskuntien jäseniltä ja asiakkailta erittäin korkeaa valistustasoa. Kapitalistisen markkinatalouden olosuhteissa, jossa valtava päivittäinen mainonta ja muu markkinointi-informaatio nostaa tietynlaisen muotikulutuksen arvot kulttuurin keskeisiksi arvoiksi, tällaisen korkean valistustason luominen työväenluokan keskuudessa on vaikeaa.

Kapitalistisen markkinatalouden luonteesta johtuen myös osuuskunnat itse ovat joutuneet turvautumaan markkinointimenetelmiin, jotka eivät ole täydessä sopusoinnussa osuustoiminnan perusajatusten kanssa.

Kuluttajien vapaaehtoiseen yhteenliittymiseen ja yhteistoimintaan perustuva osuuskauppaliike on Suomessa kaikista vaikeuksista huolimatta kyennyt kasvamaan mittavaksi organisaatioksi. Kuinka hyvä ja käyttökelpoinen väline se on - ja tulee olemaan - palkkatyöllään eläville kuluttajille heidän aineellisten tarpeidensa tyydyttämisessä, riippuu viime kädessä jäsenkuluttajista itsestään sekä heidän osuuskunnilleen valitsemiensa hallintoelinten ja liikkeenjohdon pätevyydestä.

Kamppailu yhteiskunnan kuluttajapolitiikan sisällöstä

Sellaista kapitalistista markkinataloutta, joka olisi täysin ohjailematon, täysin "vapaa", ei ole koskaan ollut muuta kuin taloudellisen yltiöliberalismin ideologiassa. Todellisessa elämässä julkinen valta on kaikissa yhteiskunnissa aina ohjannut tavaramarkkinoiden toimintaa. Kysymys on vain siitä, kenen etua ohjailulla on kulloinkin pyritty turvaamaan.

Suurin osa ohjailusta on saanut alkunsa pyrkimyksestä suojella kotimaista teollisuutta ulkomaiselta kilpailulta. Jo verraten pitkän aikaa on myös ollut olemassa tuotteita, niiden varastointia ja kauppapaikkoja koskevia määräyksiä, joilla on pyritty takaamaan välttämättömien terveydenhuollollisten näkökohtien huomioon ottaminen.

Yhä yleisemmin lainsäädännöllä ja julkisella hallinnolla pyritään sääntelemään teollisuutta, maahantuontia ja kauppaa siten, että tarkoituksena on kuluttajan suojelu tai hänen etunsa huomioon ottaminen. Niitä periaatteita, pyrkimyksiä ja tavoitteita, joiden mukaan julkinen valta ohjaa markkinoiden toimintaa kuluttajan aseman parantamiseksi kutsutaan julkisen vallan kuluttajapolitiikaksi. Kuluttajapolitiikan piiriin on syytä lukea myös ne julkisen vallan toimenpiteet, joilla pyritään suoranaisesti ohjaamaan kulutuskysyntää.

On selvää, että suurten kuluttajajoukkojen etuja puolustavaa kuluttajapoliittista sääntelyä yhteiskunnassa pyrkivät edistämään voimakkaimmin ne poliittiset ryhmät, joiden kannattajakunnalla on mahdollisimman vähän kuluttajaetujen kanssa ristiriidassa olevia etuja. Tämän takia on luonnollista, että työväenpuolueet ovat johdonmukaisimmin pyrkineet aikaansaamaan lainsäädäntöä, joka vahvistaa tavallisen kuluttajan asemaa tavaramarkkinoilla.

Porvarilliset puolueet yleensä vastustavat tavaramarkkinoiden kuluttajapoliittista sääntelyä, koska ne katsovat tällaisen sääntelyn rajoittavan yrittämisen vapautta ja yksityistä sopimusoikeutta. Porvarilliset puolueet eivät kuitenkaan voi olla tässä asenteessaan täysin johdonmukaisia, koska niidenkin kannattajakunta koostuu - tosin keskimäärin varakkaammista ja ostovoimaisemmista, mutta joka tapauksessa - markkinoiden tarjonnasta riippuvaisista kuluttajista.

Kansandemokraatit pyrkivät johdonmukaisesti sellaiseen lainsäädännön ja julkisen hallinnon kehittämiseen, joka suojaa nimenomaan palkkatuloillaan elävää pien- ja keskituloista kuluttajaa ja vahvistaa hänen asemaansa tavaramarkkinoilla. Kuluttajina palkkatyöväestöön rinnastettavia yhteiskuntaryhmiä ovat myös mm. maanviljelijät, useat pienyrittäjät ja toimihenkilöt sekä eläkeläiset ja opiskelijat. Kaikkien näiden ryhmien etu on kansandemokraattien mielessä heidän asettaessaan omia kuluttajapoliittisia tavoitteitaan ja vaatimuksiaan.

Hyödykkeiden valmistuksen ja maahantuonnin ohjaaminen

Monet kuluttajaongelmat liittyvät markkinoilla tarjolla olevien tuotteiden laatuun ja valikoimiin. Onko tuote turvallinen? Onko se terveellinen? Onko se käyttötarkoitukseensa sopiva? Ostaessaan kuluttajan tulisi voida olla varma myönteisestä vastauksesta kunkin kysymyksen kohdalla.

Porvarillisen ajattelun mukaan kilpailu karsii markkinoilta huonot tuotteet, muuta valvontaa ja sääntelyä ei tarvita. Varsinkin nykyaikana, jolloin tuotteet uusiutuvat tavattoman nopeasti, tuoterunsaus on valtava ja tuotteita varten kehitetään jatkuvasti uusia raaka-aineita ja materiaaleja, kilpailun karsinta olisi aivan liian hidas ja kuluttajien kannalta kallis ja vaarallinen keino, jotta sen varaan voitaisiin yksinomaan jättäytyä. Markkinoitavien tavaroiden ominaisuuksiin on julkisen vallan voitava vaikuttaa laeilla, asetuksilla ja hallinnollisilla päätöksillä.

Turvallisuus ja terveellisyys

Tärkeintä on, että markkinoitaviksi valmistettavat ja maahan tuotavat tuotteet ovat turvallisia ja terveydelle vaarattomia. Tämän takia kansandemokraatit edellyttävät, että on olemassa ajan tasalla oleva lainsäädäntö ja riittävän tehokas viranomaisvalvonta, joka takaa näissä suhteissa kuluttajan turvallisuuden.

Turvallisuusvaatimukset koskevat tekstiilejä, rakennusaineita ja sisustusmateriaaleja, koneita ja laitteita, kulkuneuvoja, puhdistusaineita, lasten leluja jne. Turvallisuusnormit tulisi asettaa nykyistä tiukemmiksi. Useiden hyödykkeiden kohdalla tarjottavan merkkikirjavuuden väheneminen jo sinänsä lisäisi ao. aineen tai laitteen käyttöturvallisuutta.

Turvallisuusominaisuuksien lisäksi tulisi normittaa kulumista ja käyttökestävyyttä. Menekin lisäämiseksi useat valmistajat ovat viime vuosina tahallisesti heikentäneet tuotteitaan lyhentääkseen niiden käyttöikää. Tällaista toimintaa on pidettävä paitsi kuluttajan edun, myös esim. maailman luonnonvarojen riittävyyden näkökulmasta katsottuna erittäin tuomittavana.

Terveellisyysnormiston kehittämisen tarve koskee ennen kaikkea markkinoilla pidettäviä elintarvikkeita. Varsinkin elintarviketeollisuuden käyttämiä raaka-aineita, lisäaineita ja säilöntäaineita, samoin kuin kasvinsuojelumyrkkyjä ja elintarvikkeissa käytettäviä kääreitä ja pakkausmateriaaleja koskevien normien tulee olla selkeitä ja maahantuojaa tai valmistajaa velvoittavia.

Käyttötarkoituksenmukaisuus

Kuluttajan kannalta on myös tärkeää, että hän saa kaupassa tarjolla olevista hyödykevalikoimista vaivattomasti käyttötarkoitukseensa sopivan tuotteen. Ongelman muodostavat usein erilaisten koneiden ja laitteiden vara- ja vaihto-osien yhteensovitettavuus. Varsinkin kalliissa kodinsisustus- ja rakennustarvikkeissa yhteensovitettavuus on tärkeätä. Ja vaikka yhteensovitettavuuden ongelmaa ei esiintyisi, kuluttajalle on tärkeätä, että hyödyke muiden esim. ergonomisten ominaisuuksiensa ja tehokkuutensa puolesta sopii siihen tarkoitukseen, johon sen väitetään sopivan.

Keino, jolla tuotteiden käyttötarkoituksenmukaisuutta voidaan edistää, on niiden standardisointi eli vakiointi. Tuotteiden laatua ja ominaisuuksia määrittäviä standardeja voi periaatteessa olla sekä pakollisia että vapaaehtoisia. Pakollisiksi standardit tulisi määrätä kaikissa sellaisissa tapauksissa, joissa standardien puuttuminen voi aiheuttaa kuluttajille suuria taloudellisia menetyksiä. Samoin tulee pakollisia standardeja käyttää turvallisuus- ja terveysriskien poistamiseen ja vähentämiseen.

Standardisointi voi myös olla vapaaehtoista, jolloin muidenkin kuin standardin mukaisten tuotteiden markkinointi sallitaan.Tällöinkin luonnollisesti pyritään siihen, että markkinoilla olisi pääasiassa vain standardia noudattavia tuotteita. Jotta tähän päästäisiin, standardien olemassaolosta ja edullisuudesta tulisi kuluttajille voimakkaasti tiedottaa. Standardisointia ja standardeista tiedottamista tulee julkisen vallan voimakkaasti tukea.

Standardisointi on maassamme nykyisin kokonaisuudessaan yksityisellä ja vapaaehtoisella pohjalla, mikä merkitsee, että elinkeinoelämä yksin päättää näissä asioissa. Jo olemassa oleva laki vuodelta 1942 mahdollistaisi julkisen vallan voimakkaamman otteen standardisoinnista. Tämä toiminta tulisikin kokonaisuudessaan saattaa lakisääteiseksi. Pakollisten standardien määräämisen tulisi tapahtua valtion viranomaisten toimesta. Standardien kehittämisessä Suomessa on suuntauduttu pelkästään EEC-maihin. Olisi tärkeää aikaansaada yhteistyösuhteet myös SEV-maiden standardisointijärjestön kanssa.

Tuotetutkimus ja valvonta

Kun erilaisia raaka-aineita, materiaaleja ja valmiita tuotteita on markkinoilla kymmeniä tuhansia ja uusia kehitetään jatkuvasti, edellyttää markkinoitavien tuotteiden ominaisuuksien valvonta asianmukaista viranomaiskoneistoa. Tällä hetkellä tuotetutkimus- ja tuote-valvontaorganisaatio on maassamme hajanainen ja riittämätön. Tarkoituksenmukaisinta olisi keskittää kaikki pakollisten normien ja standardien muodostamiseen tähtäävä tuotteiden tutkimustoiminta saman valtion hallintoelimen alaisuuteen. Asia sopisi luontevimmin vuonna 1973 perustetun elinkeinohallituksen tai kauppa- ja teollisuusministeriön alaisuuteen erityisesti tätä tarkoitusta varten perustettavan laitoksen toimialaan.

Valvontaorganisaation puolestaan tulee olla hajautettu ja joustava, jotta se myös paikallisesti kykenisi tehokkaaseen seurantaan ja tuottaisi nopeasti valvontapäätöksiä.

Kaupan toiminnan ja markkinoinnin ohjaaminen

Kuten edellä sanotusta on käynyt ilmi, muodostavat itse tuotetta, sen ominaisuuksia ja niiden valvontaa koskevat asiat yhden laajan kuluttajaongelmien kentän. Toisen laajan asiakokonaisuuden muodostavat tavaroiden ja palvelujen markkinointiin ja kauppaan liittyvät kysymykset.

Markkinointi ja mainonta

Tuotteen markkinoinnilla tarkoitetaan sitä monivaiheista tapahtumaketjua, jossa tuote varustetaan myyntinimellä ja myyntipakkauksella, jossa sille valitaan sopivaksi katsottavat jakelukanavat ja päätetään mainonnan ja muun markkinointi-informaation sisällöstä ja määrästä ja sen välittämiselle sopivista kanavista eli medioista. Myös tuotteen hinnoittelu ja jopa itse tuotteen suunnittelukin luetaan markkinoinnin käsitteen piiriin.

Tuotteen valmistaja ja kauppias pyrkivät aina mahdollisimman suureen myyntiin tai myyntituottoon. Markkinointiponnistusten tavoitteena yrittäjän kannalta on juuri tämän tavoitteen toteutuminen. Markkinointi pyrkii siis ostohalukkuuden synnyttämiseen ja ostopäätöksen tekoon. Tämä pyrkimys ajautuu helposti kuluttajaedun kanssa ristiriitaan.

Ennen kaikkea tulisi huolehtia siitä, että markkinoinnissa ja mainonnassa ei anneta epärehellisiä ja harhaanjohtavia tietoja tuotteesta. Myös informaatioarvoltaan liian vähäistä mainontaa on pidettävä kuluttajaedun vastaisena. Tällainen mainonta on voitava kokonaan kieltää tai rajoittaa sen määrää.

Mainonnan kokonaismäärä ja kokonaiskustannukset ovat nykyisellään räikeässä epäsuhteessa sen kuluttajia palvelevaan tiedotushyötyyn verrattuna. Tämän vuoksi mainonnan kokonaismäärää tulisi rajoittaa. Tähän voidaan päästä esim. lopettamalla kokonaisuudessaan tiedotusarvoa vailla oleva televisiomainonta ja määräämällä yläraja mainos- ja markkinointikustannusten osuudelle tuotteen hinnasta.

Tavoitteena tulee pitää, että kuluttajat kustakin tuotteesta saavat järkiperäisen, tarveharkintaisen ostopäätöksen tekoon riittävästi tietoja. Tämän vuoksi varsinkin myyntipakkausten antamaa informaatiota tulisi lisätä.

Hinnoittelu ja hintavalvonta

Hinnanmuodostus on eräs niistä asioista, joiden "vapaan markkinatalouden" oppien mukaan ei missään tapauksessa pitäisi kuulua julkisen vallan sääntelyn piiriin. Opin mukaanhan kilpailu huolehtii hintojen asettautumisesta oikealle korkeudelle. Kilpailu useimmilla tuotealoilla kuitenkaan ei ole "vapaata" tai todellista, vaan monopoliasemassa olevat yritykset voivat ilman kilpailua asettaa hintansa haluamalleen tasolle.

Julkisen vallan hintasäännöstely ja hintavalvonta onkin osoittautunut välttämättömäksi varsinkin kaikkien sellaisten tuotteiden kohdalla, jotka kotitalouksien tarvetyydytyksessä näyttelevät keskeistä osaa. Jos jonkin hyödykkeen tai palvelun aikaansaamiseksi on käytetty julkisen vallan taloudellista tukea, on niin ikään selvää, että tuotteen tällöin tulee kuulua julkisen vallan hintasäännöstelyn tai valvonnan piiriin.

Erittäin suuria epäkohtia sisältyy kaupan yleisesti käyttämiin alennus- ja erikoistarjousmyynteihin. Eräillä tuotealoilla suurin osa tuotannosta markkinoidaan alennusmyyntien kautta ja tuotteita valmistetaan tietoisesti alennusmyyntimarkkinointiin. Tätä on pidettävä kuluttajaedun vastaisena, kun asiaa tarkastellaan kokonaisuuden kannalta.

Tuotteet tulisi hinnoitella siten, että normaalihintainen myynti kattaa ainoastaan välttämättömät valmistus-, markkinointi- ja yleiskustannukset. Alennusmyynnit tulisi sallia vain todellisten jäännöserien ja todella epäkuranttien (kaupallisesti vanhentuneiden) tavaravarastojen tyhjentämiseksi.

Myyntiehdot

Jos kuluttaja ei pysty ostamaan tuotetta käteiskaupalla, hänelle usein varsin suopeasti tarjotaan mahdollisuutta kauppahinnan suorittamiseen myöhemmin ja jaettuna osamaksueriin. Nykyisin yhä useammin tarjotaan myös luottokorttia.

Ihmisillä on, varsinkin perheen perustamisen, uuden asunnon hankkimisen tai sen varustamisen ja kalustamisen yhteydessä tilanteita, jolloin heille on välttämätöntä tehdä tietyt hankinnat, vaikka heillä ei olisikaan varaa suorittaa koko kauppahintaa käteismaksuna säästöistään. Velaksi tapahtuvaa vähittäismyyntiä ei siis voida kokonaisuudessaan pitää tuomittavana. Tässä yhteydessä osamaksukauppaan liittyy kuitenkin usein epäterveitä piirteitä.

Kun näyttävästä ja muodikkaasta kulutuksesta on kaupallisella markkinointi-informaatiolla tehty useille ihmisille keskeinen elämänarvo, houkuttelevat helpot osamaksuehdot kuluttajia tarpeettomiin tai epätarkoituksenmukaisiin ostopäätöksiin. Etenkin nuorison kohdalla tämä on tavallinen ilmiö.

Toinen osamaksukauppaan liittyvä epäkohta on hinnan muodostuminen käteiskauppaa kalliimmaksi. Jos tuotteen saa käteiskaupassa käteisalennuksella ja osamaksuhinta on käteishintaa korkeampi, voi efektiivinen eli todellinen korko kulloinkin velkana olevalle kauppahinnalle muodostua huomattavan korkeaksi.

Osamaksukauppaa tulisikin tehokkaasti valvoa. Niiden hyödykkeiden määrää, joihin voidaan soveltaa osamaksuehtoja, tulee voida rajoittaa. Osamaksuehtoja tulee voida säädellä siten, että ostaja ei joudu maksamaan velkana olevasta kauppahinnasta pankkien alinta antolainauskorkoa korkeampaa efektiivistä korkoa.

Kuluttajia houkutellaan myös liittämällä tuotteen ostoon erilaisia palkintokilpailuja tai arpajaisia. Etenkin aikakauslehtien tilausten markkinoinnissa tämä menetelmä on tavanomainen. Palkintoesineet saattavat olla hyvinkin kalliita, esim. asuntoja, autoja jne. Tällaista markkinointia on pidettävä sopimattomana ja kuluttajaedun vastaisena. Terveessä markkinoinnissa tuote itse ja siitä annettu asiallinen informaatio ilman keinotekoisia lisähoukuttimia takaavat tuotteen menekin. Sitä paitsi on selvää, että tällaiset kalliit markkinointi-operaatiot kuluttaja maksaa tuotteen kalliimman hinnan muodossa.

Ostoturvallisuus

Useiden hyödykkeiden kohdalla kuluttajan on kaupan solmimishetkellä mahdotonta varmistua siitä, onko tuote kaikkien ominaisuuksiensa suhteen todella sellainen kuin hänen on annettu ymmärtää. Tämä koskee sekä tuotteen käyttötarkoitukseensa soveltuvuutta että sen kestävyyttä.

Siitä haitasta, joka kuluttajalle näin saattaa aiheutua, on tuotteen valmistajan ja myyjän oltava vastuussa. On saatava aikaan kuluttajaa tehokkaasti suojaavat säännökset, jotka takaavat, että epätarkoituksenmukainen tai liian nopeasti kulunut tai rikkoutunut tuote tai tuote, joka ei ole riittävän turvallinen, vaihdetaan uuteen tai kuluttajalle korvataan rahallisesti hänen kärsimänsä vahinko.

Mikäli ostaja ja myyjä eivät pääse korvausehdoista sopimukseen, tulee kuluttajalla olla käytettävissään joustava oikeudenhakukoneisto. Riita-asia tulee voida saattaa ilman suuria kustannuksia ja vaivattomasti sellaisen lähellä sijaitsevan tai muuten helposti tavoitettavissa olevan elimen käsiteltäväksi, joka kykenee ilman viivytystä antamaan asiassa päätöksensä.

V. 1978 syksyllä voimaan astuvat kuluttajansuojalait sisältävät säännökset, joiden mukaan nämä tavoitteet tulevat pääosin toteutumaan. Se edellyttää kuitenkin, että kuluttaja tietää lakien mukaisista oikeuksistaan ja että hän tarvitessaan saa asiantuntevaa neuvontaa ja tukea. Tästä muodostuu tärkeä tehtävä kuluttajansuojalakien mukaiselle neuvonta- ja oikeussuojakoneistolle, joka on nimenomaan kunnissa, lähellä kuluttajia, rakennettava niin tehokkaaksi, että lakien mukaiset oikeudet käytännössä toteutuvat.

Suurin osa riita-asioista voidaan sopia, jos kuluttaja saa asiantuntevaa apua. Sellaisissa tapauksissa, joissa elinkeinonharjoittaja ei mukaudu sovittelun tulokseen, kuluttaja joutuu viemään asiansa tuomioistuimeen saadakseen oikeutensa. Tällaisissa tapauksissa oikeudenkäyntimenettelyä on yksinkertaistettava, eikä kuluttajaa saa tuomita maksamaan vastapuolen kuluja hävitessäänkään, ellei siihen ole erityisen painavia syitä.

Kaupan palvelujen saavutettavuus

Viime vuosikymmeninä maassamme tapahtunut nopea kaupungistuminen ja yksityisautokannan nopea lisääntyminen ovat täydellisesti mullistaneet vähittäiskaupan rakenteen. Tätä on tukenut kylmäsäilytystekniikan kehittyminen ja leviäminen myös kuluttajatalouksiin, jolloin helposti pilaantuvien päivittäistavaroiden osalta ei enää olla riippuvaisia lähimyymälän kylmävarastoista.

Pyrkimys suurempiin voittoihin on johtanut kaupan keskittymiseen. On rakennettu yhä suurempia myymäläyksikköjä, joihin autoilevat ostovoimaiset kuluttajat saapuvat pitkienkin matkojen takaa kerran pari viikossa suorittamaan ostoksiaan. Vastaavasti vanhaa pienmyymälöistä koostuvaa palveluverkostoa on purettu. Kaupan kannalta tätä kehitystä on perusteltu sillä, että suurmyymälöiden avulla on voitu aikaansaada sellaisia tuottoja, joita pienmyymäläverkko kustannuksiltaan raskaampana ei ole kyennyt tuottamaan.

Ostovoimaiset kuluttajat ovat myös halukkaasti siirtäneet ostostensa suorittamisen uusiin suuriin myyntipaikkoihin. Tämän osoittaa useiden suurmyymälöiden hyvä menestys. Koko kuluttajakunnan kannalta katsoen tapahtuvassa kehityksessä on kuitenkin paljon epäkohtia. Varsin useille ihmisille ongelmaksi on muodostunut kaupan palvelujen heikko saavutettavuus. Näin on etenkin harvaan asutuilla alueilla, joilla vanhat myymälät ovat sulkeneet ovensa, mutta myös taajamien uusilla asuma-alueilla, jossa autoilevaa kuluttajaa palvelemaan rakennettu harva myyntipaikkaverkko on usein työläästi jalkaisin saavutettavissa.

Kaupan palveluverkon kehittymistä tulisikin ohjata siten, että kunnollisia palvelutasoltaan riittäviä, mutta ei ylisuuria kaupan toimipaikkoja sijoittuu tasaisesti kaikkien kuluttajien saavutettaville. Tämän tavoitteen toteuttaminen edellyttää ylisuurten kaupan toimipaikkojen rakentamisen kieltämistä ja kaupan toimipaikkojen sijoittumisen voimakkaampaa ohjaamista kuntien kaavoituksessa. Kaupan toimipaikkaverkon kehityksen ohjaamisessa ei ole kysymys ainoastaan ei-autoilevan kuluttajan etujen suojaamisesta, vaan kaikille tärkeästä asuinympäristöjen laadusta huolehtimisesta.

Markkinoinnin valvonta

Jotta viranomaiset voisivat markkinoinnin alueella valmistella kuluttajan etuja turvaavaa lainsäädäntöä ja valvoa olemassa olevien säädösten noudattamista, tarvitaan kaikkiin markkinoinnin piirissä esiintyviin ilmiöihin kohdistuvaa tutkimustoimintaa. Tähän tutkimustoimintaan valtion tulisi sijoittaa nykyistä enemmän voimavaroja, ja tutkimustoiminnassa tulisi aikaansaada hallinnollista keskitystä. Markkinointiin kohdistuva tutkimustoiminta - samoin kuin tuotetutkimuskin - sopii valtionhallinnossa luontevimmin elinkeinohallituksen tai kauppa- ja teollisuusministeriöön perustettavan uuden hallintoyksikön toimialaan.

Markkinoinnin valvontatehtäviä varten tulee olla hajautettu ja joustava koneisto sekä valtion keskushallinnon että kuntien tasolla.

Kulutuskysynnän ja kulutuskäyttäytymisen ohjaaminen

Hyödykkeiden valmistusta, maahantuontia ja markkinointia koskeva julkisen vallan ohjaus tapahtuu ensisijaisesti elinkeinonharjoittajien toimintaa rajoittavien tai velvoittavien lakien, asetusten ja niihin perustuvien hallinnollisten päätösten avulla. Paljolti toisenlaiset menetelmät tulevat kysymykseen silloin, kun pyritään ohjaamaan kulutuskysyntää.

Kulutusmahdollisuuksien tasoittaminen

Vaikeimpia kuluttajaongelmia ovat ne, jotka aiheutuvat siitä, että kuluttajalla ei yksinkertaisesti ole varaa hankkia hyödykettä, joka kuitenkin hänen ja hänen perheensä kannalta olisi välttämätön tai erittäin tarpeellinen. Tällainen kallis ja vaikeasti hankittava hyödyke on esimerkiksi asunto.

Ryhtyessään harjoittamaan sosiaalipolitiikkaa - mikä suurelta osin merkitsee juuri vähävaraisten ihmisten välttämättömän kulutuksen tukemista - kapitalistinen yhteiskunta on tunnustanut, että sen taloudelliset mekanismit eivät turvaa läheskään kaikille ihmisille edes välttämättömiä elämisen perusedellytyksiä. Sosiaaalipoliittinen avustaminen on tapahtunut ensisijaisesti sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden johdosta aiheutuvan heikon maksukyvyn perusteella. Sosiaalipoliittinen tasaus on vähitellen laajentunut käsittämään yhä suurempia väestöryhmiä.

Yhä yleisemmin pidetään oikeana, että yhteiskunnan on tasa-arvoisuuteen ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvin kuluttajapoliittisin perustein tasoitettava tietyillä välttämättömiksi katsottavilla alueilla kulutusmahdollisuuksia. Tärkein ja keskeisin alue, jolla tällaista toimintaa harjoitetaan, on asuminen.

Kansandemokraattien mielestä erilaisilla asuntopoliittisilla tukitoimenpiteillä ei vielä kuitenkaan ole saavutettu läheskään tavoitetta, turvallisia ja kunnollisia asunto-oloja koko väestölle. Tämän vuoksi tarvitaan enemmän julkisin varoin tuettua asunnonrakennustoimintaa, painopisteen siirtämistä omistusasuntotuotannosta vuokra-asuntotuotantoon ja tehokkaampia asumistukijärjestelmiä, joilla mahdollistetaan jokaiselle perheelle kunnollinen ja tarpeidensa mukainen asuminen. Kulutusmahdollisuuksia tulee tasoittaa myös muun välttämättömän kulutuksen kuin asumisen alueella. Tällaisia alueita ovat esim. peruselintarvikkeiden kulutus tai sellaisten kulttuurihyödykkeiden kuin kirjojen hankinta.

Kulutusmahdollisuuksien tasoittamisessa julkisella vallalla on periaatteessa käytettävissään seuraavat veropoliittiset keinot: progressiivisen tuloveron lisäksi tuotteiden valmiste- ja liikevaihtoverojen porrastaminen siten, että välttämättömäksi katsottavaa kulutusta verotetaan lievemmin ja ylellisyyskulutusta ankarammin. Peruskulutuksen osalta voidaan vero poistaa kokonaan. Samoin voidaan vähävaraisten kuluttajien kohdalla myöntää tietylle kulutukselle verovapaus. Tällaisia veropoliittisia keinoja tulee käyttää nykyistä tehokkaammin väestön kulutusmahdollisuuksien tasoituksessa.

Julkisen vallan toimin voidaan myös tukea joko suoranaisin avustuksin, verohelpotuksin tai halpakorkoisin lainoin sellaista tuotantoa, joka tähtää vähävaraisten ihmisten välttämättömyystarpeiden tyydyttämiseen. Näiden tukimuotojen lisäksi voidaan tukea antaa suoranaisena kulutusavustuksena; tällaisesta tuesta on esimerkkinä asumistukijärjestelmä.

Kansandemokraattien pysyvänä tavoitteena on kulutusmahdollisuuksien nykyistä tehokkaampi ja oikeudenmukaisempi tasoittaminen sekä suurten varallisuus- ja tuloerojen kaventaminen.

Julkiset palvelut

Joidenkin tärkeiden tarpeiden tyydyttäminen on osittain tai kokonaan irroitettu markkinamekanismista ja korvattu ilmaiseksi tai vain kohtuulliseksi katsottavaa korvausta vastaan saatavilla julkisilla palveluilla.

Tällaisia julkisia palveluja on koulutuksen, terveydenhuollon, joukkoliikenteen, ulkoilu- ja virkistystoiminnan samoin kuin kulttuuri- ja harrastustoiminnan alueilla.

Koko väestön elämisen laadun ja eri väestöryhmien tarpeiden tasa-arvoisen tyydyttämisen kannalta julkisten palvelujen kehittäminen on keskeisessä asemassa. Kansandemokraatit toimivat johdonmukaisesti sekä valtion- että kunnallishallinnossa siten, että olemassa olevia julkisia palveluja parannetaan ja tehostetaan ja julkisten palvelujen aluetta jatkuvasti laajennetaan.

Taivoitteena oikeat kulutusvalinnat

Se, kuinka suuren tarvetyydytyksen ja kuinka edullisesti kuluttaja saa kulutuspäätöstensä seurauksena, riippuu myös paljon hänen tiedollisista voimavaroistaan. Ensiksikin kuluttajan tulisi osata arvioida omia tarpeitaan, verrata niitä keskenään, asettaa ne tärkeysjärjestykseen ja sitten suhteuttaa ne taloudellisiin voimavaroihinsa ja markkinoilla olevaan hyödykkeiden ja palvelusten tarjontaan. Toiseksi kuluttajan tulisi kyetä vertailemaan keskenään saman tarpeen tyydyttämiseksi markkinoitavia erilaisia hyödykkeitä.

Ihmiset tarvitsevat kasvatusta kuluttajan roolissaan. On hämmästyttävää, kuinka vähän tietoista kasvatusta ja ohjausta kuluttajat ja kuluttajiksi kasvavat nuoret saavat nyky-yhteiskunnassa, jossa kulutuksella kuitenkin on niin keskeinen asema. Kuluttajien arvostusten muodostus on pelottavan suuressa määrin alttiina pelkästään kaupalliselle markkinointi-informaatiolle, mainonnalle. Toisaalta, mitä valistumattomampia kuluttajat ovat, sitä häikäilemättömämmin menetelmin mainonta pyrkii kuluttajien arvostuksiin ja asenteisiin vaikuttamaan.

Kuluttajakasvatus on laaja ja monitahoinen tehtäväkenttä, jolla voidaan osoittaa työtä koululaitokselle, joukkotiedotusvälineille ja erilaisille järjestöille. Kuluttajakasvatuksen päämääränä tulee olla ihmisten kehittäminen siten, etteivät he mittaa omaa arvostustaan ja ihmisarvoaan näyttävällä kulutuksella, vaan kulutus on alistettu tarpeiden järkiperäiseen tyydyttämiseen. Näin kuluttajakasvatus liittyy kiinteästi ihmisen persoonallisuuden kehittymiseen ja koko kulttuurin muotoutumiseen. Julkisen vallan tulee nykyistä voimakkaammin tukea ja edistää kuluttajakasvatusta sekä koululaitoksessa, joukkotiedotusvälineissä että järjestöjen toiminnassa. Tähän liittyy myös erilaisen kuluttajakasvatusta tukevan tieteellisen tutkimus-, selvitys- ja julkaisutoiminnan tukeminen.

Kuluttajakasvatuksen rinnalla puhutaan myös kuluttajavalistuksesta ja kuluttajaneuvonnasta. Käsitteillä tarkoitetaan lähinnä hyödykekohtaisen valintaa helpottamaan tarkoitetun tiedon levittämistä. Varsinaisten kuluttajakasvatustehtävien rinnalla tehtävät valistuksen ja neuvonnan piirissä ovat selvästi vaatimattomampia ja helpompia. Asiallisella ja puolueettomalla valistuksella ja neuvonnalla saattaa kuitenkin tietyillä kulutusalueilla olla kuluttajalle suurtakin merkitystä. Tämän vuoksi sellaisia järjestöjä, esimerkiksi osuuskuntia, jotka harjoittavat tätä toimintaa, tulisi julkisin varoin tässä työssä tukea.

Kohti talousjärjestelmän uudistamista

Edellä on hahmoteltu kansandemokraattien kuluttajapoliittinen linja. Sen kantavina ajatuksina ovat kuluttajaedun johdonmukainen puolustaminen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttaminen kulutusmahdollisuuksia tasoittamalla. Keinoinaan se näkee ammattiyhdistysliikkeen ja kulutusosuustoiminnan tukemisen, hyödykkeiden valmistuksen, maahantuonnin ja markkinoinnin valvonnan julkisen vallan toimin, julkisen vallan taloudellisen tukitoiminnan ja kuluttajakasvatuksen edistämisen.

Kapitalistisessa talousjärjestelmässä nämä toimenpiteet tehokkainakin on kuitenkin tuomittu jäämään riittämättömiksi, jos tavoitteena on koko väestölle turvatut elinolosuhteet ja taloudellinen hyvinvointi. Kapitalistisen talousjärjestelmän dynamiikka, päinvastoin kuin taloudellinen liberalismi aikoinaan uskoi ja yhä edelleen uskottelee, pyrkii jatkuvasti tuottamaan ja lisäämään tulo- ja varallisuuseroja. Suunnatessaan tuotannon hyödykkeiden ja palvelusten vaihtoarvon mukaan kapitalistinen tuotanto kieroutuu väistämättä väestön valtaenemmistön tarpeiden taustaa vasten arvioituna. Noususuhdanteiden aikana pahimmat epäkohdat voivat hetkeksi mennä piiloon, mutta laskukausi ja lama synnyttävät työttömyyttä ja sosiaalista turvattomuutta laajoissa väestökerroksissa. Silloin välttämätönkin kulutus joutuu vaaravyöhykkeeseen.

Kansandemokraattien käsityksen mukaan vain sosialistinen talousjärjestelmä, jossa yhteiskunta omistaa pääosan tärkeimmistä tuotannon välineistä ja koko kansantaloutta ohjataan suunnitelmallisesti, voi muodostaa riittävän vakaan perustan sellaisen yhteiskunnan rakentamiselle, jossa koko väestön tarpeet kuluttajina tyydytetään tasaisesti ja oikeudenmukaisesti ja jossa ihmiset voivat demokraattisesti osallistua myös tuotantoa ja kulutusta koskevaan päätöksentekoon.