Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.tuni.fi/pohtiva/ohjelmalistat/SKL/678

Suomen kristillinen liitto

SKL:n Aluepoliittinen ohjelma


  • Puolue: Suomen kristillinen liitto
  • Otsikko: SKL:n Aluepoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 1977
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Suomen Kristillisen Liiton Aluepoliittinen ohjelma

Aatteellinen tausta

Kristillisen Liiton keskeisenä lähtökohtana on eri väestöryhmien ja eri alueiden ihmisten työ-, koulutus- ja yleensä elinmahdollisuuksien tasapuolinen turvaaminen. Aluepolitiikka keskittyy alueellisten erojen tasoittamiseen ja eri alueiden tasapainoiseen kehittämiseen. Aluepolitiikka liittyy sen vuoksi hyvin läheisesti elinkeino- ja koulutuspolitiikkaan. Koko maa on pyrittävä säilyttämään asuttuna. Siksi kasvukeskus- ja kasvupistepolitiikka ei riitä valtakunnallisen asutuspolitiikan keinoksi.

Hallitsemattoman alue- ja yhdyskuntapolitiikan sekä rakentamisen tuloksena monista asutuskeskuksista on kasvanut jäsentymättömiä massayhdyskuntia, joissa yksilö jää yksinäiseksi ja juurettomaksi. Massoittuminen johtaa myös normittomuuteen, mikä ilmenee suurkaupunkien tavallista suurempina rikollisuus-, avioero- ym. lukuina. Yhteiskunnan häiriöttömän kehityksen kannalta on välttämätöntä, että sen eri osien jäsentyminen kokonaisuuteen tapahtuu luonnollisella tavalla.

Nykyistä aluepoliittista tilannetta leimaa ajautuminen pysähtyneeseen tilaan. Tyhjentyville kehitysalueille jäänyt ikääntyvä väestönosa on menettänyt tulevaisuudenuskonsa ja aloitteellisuutensa kehityksen ylläpitäjänä. Tilanne kaipaa pikaista analysointia ja sopivien toimenpiteiden etsimistä. Raamatusta on löydettävissä yhteiskunnan kehittämistä varten periaatteita, joita voidaan soveltaa myös aluepolitiikkaan. Siinä tunnustetaan ihmisten erilaisuus mutta silti se rakentuu heikomman ja vahvemman, ahkeruudeltaan, älykkyydeltään ja tarmokkuudeltaan erilaisten ihmisten sopusuhtaiseen yhteiselämään ja rinnakkaiseloon.

Alueellisen kehittämisen lähtökohtana tulisi lisäksi olla alueen omat edellytykset ja sen ominaisluonne, yhteiskunnan henkisen rakenteen sopusuhtaisena säilyttäminen ja hallinnon hajakeskittäminen. Näin vältetään pääomien ja työvoiman haitallinen liikkuminen.

Alueellisen vinokehityksen juuret ovat Kristillisen Liiton näkemyksen mukaan hallinnon ja korkeamman opetuksen epätasaisessa jakaantumisessa ja lahjakkuusreservien keskittymistä suosivassa vaikutuksessa. Tämän seurauksena on ollut myös taloudellisen toiminnan keskittyminen etenkin pääkaupunkiseudulle ja Etelä-Suomen keskuksiin sekä muihin liikenteellisesti merkittäviin solmukeskuksiin. Tuotannon tehostuessa ja taloudellisen toiminnan ja vaihdannan laajentuessa koulutuksen ja hallinnon merkitys alueellisten erojen lisääjänä on vähentynyt taka-alalle, mutta on edelleen merkittävä.

Aluepolitiikka on siis yhteiskunnallista toimintaa, jolla pyritään tukemaan muutoin heikosti kehittyvien alueiden väestön elinolosuhteiden paranemista sekä vähentämään alueellisia kehittyneisyyseroja.

Nykyinen tilanne

Alueellisten vääristymien lisääntyminen on yleismaailmallinen ilmiö. Suomessa alueellisten erojen kärjistyminen oli erittäin voimakasta 1960-luvulla. Yhteiskuntakehityksellemme oli tällöin leimaa antavaa nopea elinkeinorakenteen muutos ja siihen liittyen voimakas muuttoliike kehitysalueilta Ruotsiin ja Etelä-Suomen teollisuuskeskuksiin. Viime vuosina on valtion kehitysaluepoliittisten toimenpiteiden ansiosta tätä kehitystä jonkin verran voitu hillitä. Silti alueelliset erot näyttävät edelleen suurenevan ja niistä joutuvat kärsimään sekä tyhjenevien syrjäseutujen että ruuhkautuvien suurkaupunkien asukkaat.

Kehitysalueilla olisi edellytyksiä pääoman muodostukselle, mutta muodostuneita pääomia on käytetty pääasiassa ruuhka-alueiden hyväksi. Tästä on seurauksena monia kerrannaisvaikutuksia. Maa- ja metsätalous ei pysty kilpailemaan teollisuus- ja palveluammattien kanssa yhtä edullisilla työolosuhteilla ja ansiotasolla. Näin ollen varsinkin nuoriso hakeutuu pois perustuotannosta vieden mukanaan kehitykselle välttämättömän aineellisen ja henkisen pääoman.

Elinolosuhteita syrjäseuduilla alentaa ja sieltä tapahtuvaa muuttoliikettä kiihdyttää palvelutason alhaisuus. Alhainen tulotaso vaikuttaa sen, että korkeasta äyrihinnasta huolimatta kunnallisten palvelujen tarjonta on puutteellista. Liian pieni väestöpohja ja alhainen tulotaso eivät pysty turvaamaan taloudellisia elinmahdollisuuksia myöskään kaupallisille palveluille. Elinkustannuksia lisäävät vielä pitkät matkat kauppoihin ja muiden palvelusten äärelle.

Koulutuspaikkojen epätasainen jakautuminen ja niiden niveltymättömyys paikallisiin elinkeinoihin edistää koulutetun työvoiman siirtymistä pois kehitysalueilta. Koulutetun työvoiman mukana tapahtuu myös pääomien siirtymistä, koska mm. opiskelukustannukset usein rahoitetaan kotipaikkakunnan rahalaitoksista. Useinkaan nuori ei enää valmistuttuaan palaa kotiseudulleen vaan jää työhön opiskelupaikka-kuntansa läheisyyteen tai muuttaa teollisuus-Suomeen.

Pääomanmuodostusta kehitysalueilla vaikeuttaa lisäksi monet muut pääomien vuotokohdat, kuten maatalouden sukupolvenvaihdoksen yhteydessä tapahtuva sisarosuuksien lunastaminen, valtion ja yhtiöiden kantorahatulojen siirrot pois kehitysalueilta, auto- ja polttoainevero sekä valtion muina veroina tai liiketoiminnan tuottona keräämät maksut, jotka kerätään koko valtakunnan alueelta, mutta käytetään pääasiassa hyödyttämään teollisuus-Suomea.

Myös teollisuus-Suomen ja erityisesti suurkaupunkien liiallinen ruuhkautuminen aiheuttaa lisäkustannuksia, jotka viime kädessä tulevat asukkaiden maksettaviksi. Selvimmin tämä näkyy maapoliittisina ongelmina.

Väestön keskittyminen suurkaupunkien alueelle edellyttää suuria investointeja asumis- ja siihen liittyvien koulutus-, terveys-, liikenne- ym. sosiaali- ja kulttuuripalvelujen järjestämiseen. Erityisesti liikenteen sujuminen vaatii suuria kustannuksia väylien rakentamiseen ja kuljetuskalustoon mutta siitä huolimatta työmatkat muodostuvat pitkiksi ja aikaa vieviksi. Samanaikaisesti kehitysalueille jää väestön vähentymisen seurauksena käyttämätöntä kapasiteettia.

Asutuksen kasautumisesta liian suuriin yksiköihin aiheutuu lisäkustannuksia myös ympäristön saastumisen vuoksi. Suurkaupunkien jätekuormitus ylittää useimmiten luonnon normaalin sopeutumis- ja puhdistuskyvyn, minkä vuoksi tarvitaan suuria investointeja puhdistuslaitoksiin. Ulkoilu ja kuntoliikunta suurten asutustaajamien läheisyydessä vaatii alkuperäisen luonnon muuttamista.

Nopean kaupungistumisen ongelmana on lisäksi ihmisten vieraantuminen, mikä lisää epäsosiaalista elämäntapaa, avioeroja, alkoholismia, rikollisuutta sekä järjestyshäiriöitä ja täten aiheuttaa yhteiskunnalle lisämenoja ja ihmisille turvattomuutta ja epäviihtyvyyttä. Samalla mielenterveydelliset ongelmat kasvavat nopeasti. Tämä näkyy mielenterveyden häiriöiden yleistymisenä työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen syinä. Näin siirtyy vuosittain tuhansia ihmisiä työelämän ulkopuolelle, mikä taloudellisten ongelmien lisäksi aiheuttaa juurettomuutta k.o. henkilöiden tehtävän ja elämänuskon hämärtyessä.

Alueellisten kehityserojen rajat eivät kulje maantieteellisten rajojen mukaan vaan kehitysalueita sijaitsee myös teollisuus-Suomessa ja suurkaupunkien liepeillä. Näillekin alueille on tyypillistä väestön muuttoliike keskuksiin ja jäljelle jäävän väestön palvelutason alentuminen.

Alueellisia eroja on tähän mennessä pyritty poistamaan lainsäädännöllisin toimenpitein. Aluepolitiikan yleinen sisältö ja pääperiaatteet on määritelty laissa alueellisen kehityksen edistämisestä. Tämä laki pyrkii valtion toimenpitein vähentämään erityisesti väestön työllisyydessä ja toimeentulossa sekä palvelujen saatavuudessa olevia alueellisia eroja. Tätä tarkoitusta varten maa on jaettu kahteen kehitysaluevyöhykkeeseen sekä lisätukialueisiin. Näille alueille perustettaville yrityksille myönnetään valtion varoista käynnistys-, koulutus-, ja investointiavustuksia. Lisäksi myönnetään kuljetustukea kehitysalueilla tuotettujen tavaroiden kuljetuskustannusten alentamiseen. Kehitysalueilla toimivat yritykset ovat lisäksi oikeutettuja määrättyihin verohelpotuksiin.

Aluepolitiikan tavoitteet

Aluepolitiikan päämääränä tulee Kristillisen Liiton näkemyksen mukaan olla tasapainoisesti kehittyvä yhteiskunta, jossa jokaisella kansalaisella asuinpaikastaan riippumatta on mahdollisuus työhön ja toimeentuloon, asuntoon, sosiaaliseen turvallisuuteen ja palveluihin sekä itsensä kehittämiseen koulutuksen ja harrastusmahdollisuuksien avulla.

Työmahdollisuuksien turvaamiseksi tasapuolisesti eri osissa maata on huolehdittava kunkin alueen luontaisten kehitysedellytysten hyväksikäytöstä. Oleellinen merkitys on haja-asutusalueiden elinkeinopolitiikan onnistumisella, koska tällöin voidaan turvata luonnonvarojen hyödyntämisen edellyttämä väestöpohja koko maassa. Tämän vuoksi on tutkittava ja kehitettävä kullekin alueelle soveltuvia elinkeinoja.

Sosiaalipalvelujen kehittämisessä on myös otettava huomioon aluepoliittiset näkökohdat. Sairaala- ja terveyskeskusverkosto on säilytettävä riittävän tiheänä ja erityisesti erikoislääkäripalvelujen saanti on turvattava koko maassa. Asumis-, liikenne-, tietoliikenne-, päivähoito-, kodinhoito- ym. palveluja on kehitettävä niin, että ne koituvat tasapuolisesti valtakunnan kaikkien osien hyväksi.

Koulutuspaikkojen tarjonta tulee järjestää siten, että peruskoulutus on mahdollista saada omalla kotiseudulla ja tarvittava, alueen elinkeinorakenteeseen niveltyvä ammattikoulutus omalla talousalueella. Korkeakouluverkosto tulee täydentää siten, että korkeakoulutasoista opetusta on tarjolla kaikissa osissa maata. Myös muiden kulttuuripalvelujen tarjonnassa on pyrittävä alueellisten erojen tasaamiseen.

Aluepolitiikan keinot

Aluepolitiikan keinot voidaan jakaa toisaalta yleisiin, koko yhteiskunnan rakennetta kehittäviin ja toisaalta valikoiviin, eri tavalla kehitysalueisiin ja muuhun maahan kohdistuviin toimenpiteisiin. Aluepoliittisia toimenpiteitä voidaan myös toteuttaa kunnallisella, maakunnallisella tai valtakunnallisella tasolla. Alueellinen tasapainoisuus saavutetaan parhaiten ottamalla jo etukäteen yhteiskunnallisessa päätöksenteossa huomioon aluepoliittiset näkökohdat.

Yleiset aluepolitiikan keinot

Merkittävimpänä esteenä tehokkaalle aluepolitiikan hoidolle on nykyinen liian keskitetty päätöksentekojärjestelmä. Tärkeät kehitysalueiden elinolosuhteisiin vaikuttavat päätökset tehdään pääkaupungin virastoissa tai suurten yritysten pääkonttoreissa kaukana kehitysalueilta. Ensimmäinen edellytys aluepolitiikan tehostamisen kannalta on päätösvallan hajauttaminen. Tärkeänä toimenpiteenä tässä suhteessa Kristillinen Liitto pitää maakuntaitsehallinnon toteuttamista. Lääninhallituksiin ja piirihallintoviranomaisille kuuluva päätösvalta sekä maakunta- ja kuntainliittojen tehtävät tulee koota uuden perustettavan ja kansanvaltaisesti valitun maakuntahallinnon yhteyteen.

Valtionavustuksissa maakunta- ja kuntatasolle on siirryttävä näiden itsehallintoelinten omaa päätösvaltaa paremmin kunnioittavaan järjestelmään. Valtionosuuden eri tehtäviin tulee suorittaa alueen väestöpohjasta ja avustustarpeesta riippuvina kokonaisavustuksina, joiden tarkemman käytön itsehallintoelimet saavat suunnitella ja päättää. Avustuksensa valtion on suoritettava ajallaan. Näin vältetään turhia hallintomenoja ja kasvatetaan vastuullisuuteen avustusten käytössä.

SKL kannattaa valtion virastojen ja laitosten hajasijoittamista uusien tai uudelleen rakennettavien virastojen ja laitosten osalta. Nykyisten virastojen päätösvaltaa tulisi hajauttaa alue- ja paikallistasolle. Täten voidaan vähentää keskittymispainetta pääkaupunkiseudulla ja oikaista sen palveluelinkeinoihin painottunutta elinkeinorakennetta. Vastaavasti kehitysalueille saadaan monipuolisempia ja vahvempia keskuksia ja niiden elinkeinorakenne kehittyy. Samalla edistetään mahdollisuuksia säilyttää ko. alueilla korkeasti koulutettua ammattityövoimaa, mikä heijastuu koko vaikutusalueen parhaaksi.

Yhteiskunnan pitkän tähtäyksen suunnittelulla voidaan merkittävästi vaikuttaa myös aluepoliittisten tavoitteiden toteuttamiseen. Keskeisessä asemassa on valtioneuvoston kanslian laatima työpaikka- ja väestösuunnite, joka muodostaa pohjan muille toimenpiteille. Suunnitelmia laadittaessa on sen vuoksi tietoisesti pyrittävä turvaamaan kaikkien alueiden tasapuoliset kehittymisedellytykset ja jarruttamaan ruuhka-alueiden muodostumista.

Kehitysalueiden kehittymistä vaikeuttavat monet asenteelliset tekijät. Tulevaisuuden uskon puuttuessa yrittämisen halu ja rohkeus ovat kadonneet. Toisaalta ihaillaan ja arvostetaan tarpeettomasti oman alueen ulkopuolisia palveluja esim. suuntaamalla teknillisten neuvonantajien ja konsulttipalvelujen kysyntä oman alueen ulkopuolella. Tuloksena saadaan usein oloihin perehtymättömiä ja asiantuntemattomia neuvoja samalla kun oman alueen teknillinen ja muu asiantuntemus- ja konsultti-palvelutoiminta ei pääse kehittymään. Tämän vuoksi tulee toisaalta huolehtia korkeatasoisen palvelun saatavuudesta mutta myös hyväksikäytöstä kehitysalueilla.

Sopivien henkilöresurssien olemassaoloon kehitysalueilla tulee muutenkin kiinnittää huomiota. Poliittisin perustein tapahtuva pätevimpien virkamiesten syrjäyttäminen ei saa tulla kysymykseen.

Pitkälle koulutetun henkilöstön viihtyminen kehitysalueilla on usein kiinni asenteellisista seikoista. Näihin voidaan vaikuttaa turvaamalla kannustavat ansio- ja etenemismahdollisuudet pätevälle työvoimalle. Tämä edellyttää vahvoja ja monipuolisia aluekeskuksia. Viihtyvyyttä voitaisiin lisätä myös huolehtimalla liikenne- ja tietoliikenneyhteyksien kehittämisestä ja pitämällä maksut alhaisina.

Kehitysalueiden elinkeinopolitiikan kehittämisen kannalta on tärkeää, että kaikki asiaan vaikuttavat tutkimustulokset saadaan käyttöön kaikkialla maassa. Tutkimustoimintaa ja sen painopistealoja määrättäessä on otettava huomioon myös aluepolitiikan tarpeet.

Aluepolitiikan hoitoa vaikeuttaa myös se, että eduskunnan kokoonpano on painottunut eteläisten läänien eduksi. Varsinkin valtion tulo- ja menoarviota laadittaessa päätökset saattavat painottua Etelä-Suomen eduksi. Olisi selvitettävä budjetin jakaminen pääluokkien ohella myös alueittain, jolloin maan eri osien tasapuolinen osuus voitaisiin turvata.

Valtiovallan erityistoimenpiteet saattavat kohdistua eri tavoin maan eri osien kohdalla. Esimerkiksi kireä rahapolitiikka tuntuu ensimmäisenä ja kipeimmin kehitysalueilla, joten suunnittelussa ja toimeenpanossa olisikin aina selvitettävä myös aluepoliittiset vaikutukset ja pyrittävä niitä tasoittamaan.

Haja-asutusalueiden kehityksen edistäminen

Aluepolitiikan kiireellisimpiä tehtäviä on syrjäseuduilla tapahtuvan autioitumisen pysäyttäminen. Autioitumista nopeuttaa tällä hetkellä paitsi toimeentulon niukkuus myös pyrkimykset kiihdyttää maatalouden rakennemuutosta, vaikka muutoksen edellyttämiä toimenpiteitä, so. vaihtoehtoisia työtilaisuuksia kotiseudulla ja lainoitustarvetta, ei pystytä hoitamaan.

Haja-asutusalueiden väestön työtilaisuuksien ja toimeentulon on tulevaisuudessakin perustuttava keskeisesti maa- ja metsätalouteen sekä sen sivuelinkeinoihin. Sen vuoksi näiden elinkeinojen kehittämismahdollisuudet on turvattava mm. tutkimustoiminnan, neuvonnan ja pääomansaannin osalta. Maa- ja metsätalouden kehittäminen on sopeutettava maan eri osien tarpeisiin ottamalla huomioon aluerakenteelliset ja aluepoliittiset tavoitteet. Kun turvaudutaan monielinkeinoisuuteen ei olla yhtä riippuvaisia sään ja vuodenaikojen vaihteluista. Osa-aikaviljelyn, metsänhoito- ja puunkorjuutöiden ohella marjastus ja sienestys, sisävesi- tai rannikkokalastus, puhtaiden elintarvikkeiden ja vihannesten tuotanto sekä näiden jalostaminen soveltuvat hyvin lisäansioiden lähteeksi.

Syrjäseutujen palvelujen saavutettavuus edellyttää erityistoimenpiteitä. Yksityisautojen käyttö on haja-asutusalueilla välttämätöntä työmatkojen ja palvelujen hakua varten, mikä tulisi ottaa huomioon polttoaine- ja autoverossa. Koska kaikki eivät voi käyttää yksityisautoja, on myös joukkoliikennepalvelujen saanti turvattava kaikilla alueilla. Kuljetuskustannusten alentamiseksi tulisi selvittää mahdollisuudet eri jakelu- ja keräilykuljetusten yhdistämiseen matkustajaliikenteeseen.

Haja-asutusalueiden säilymiselle asuttuna on välttämätöntä, että siellä on toimeentulo- ja elämismahdollisuudet kaiken ikäiselle väestölle. Erityisesti koulutusta pääsevien nuorten työllisyydestä ja harrastusmahdollisuuksista on huolehdittava, jotta heillä olisi mahdollisuudet vakiintumiseen ja myös kodin perustamiseen ja väestön uusiutumiselle syntyisi edellytykset.

Kyläkoulujen olemassaolo tulee turvata oppilasmäärien vähentyessäkin. Sivukylien kaupallisten palvelujen turvaamiseksi on tehostettava kyläkaupoille annettavaa tukea. Niiden yhteyteen voitaisiin lisäksi yhdistää posti-, pankki-, apteekki-, kirjasto-, nuorisotila-, ym. palveluja.

Sivukylät jäävät tavallisesti osattomiksi taajamien kunnallisteknisistä palveluksista ja joutuvat turvautumaan omatoimisuuteen niiden hankkimisessa. Tämä tulee korvata heille kehittämällä lainoitusjärjestelmiä.

Haja-asutusalueiden elinkeinopolitiikassa tulisi pyrkiä muutaman työntekijän työpaikkojen synnyttämiseen kyläkeskuksiin. Näille sopivia tuotannonaloja ovat mm. metalli- ja koneteollisuuden alihankintatyöt sekä elintarvikkeiden pakkaus ja jalostus sekä erilaiset käsityöammatit.

Aluepolitiikka taajamissa

Asutustaajamien luonnollinen rooli aluepoliittisesti on ympäröivän haja-asutusalueen kaupallisten sekä kulttuuri- ja sosiaalipalvelujen täydentäminen. Lisäksi ne suuremman väestöpohjan ansioista soveltuvat suuremmankin teollisuuden sijaintipaikoiksi.

Teollisten yritysten sijoittumisessa uusille paikkakunnille on huomattavaa, ettei alueen väestön toimeentulo ole riippuvainen liian harvoista yrityksistä.

Ns. kasvukeskuspolitiikka merkitsee usein ylhäältä päin tapahtuvaa taajamien luokittelua kehityskelpoisiin ja -kelvottomiin, joista ensin mainitut hyväksytään tuen kohteiksi ja toiset jätetään oman onnensa nojaan. Kristillinen Liitto ei voi tätä ajattelua hyväksyä, vaan edellyttää tasapuolisten kehittymismahdollisuuksien turvaamista kaikille.

Nykyinen aluepoliittinen lainsäädäntö tarjoaa kohtuulliset puitteet yritystoiminnan elvyttämiselle kehitysalueilla. Ongelmana onkin usein pääomien puute. Erityisesti käynnistyvien yritysten pääomien saanti tulisi turvata nykyistä paremmin. Pääomahuollossa on ensisijainen merkitys oltava yrityksen sisäisellä pääomanmuodostuksella, mikä on kaiken yritteliäisyyden perusta. Myös rahalaitosten sekä investointirahaston, Kehitysaluerahaston ja Maatilatalouden kehittämisrahaston luotonantomahdollisuudet on turvattava.

Pääomien puutteen ohella yritystoiminnan kehittymistä jarruttaa puute yrittäjäksi halukkaista. Tämä on johtanut kunnan usein epäterveeseen kilpailuun, jolla pyritään houkuttelemaan yrittäjiä oman kunnan ulkopuolelta tarjoamalla liian pitkälle meneviä etuja. Kateus usein estää tarjoamasta samoja etuja kunnassa jo toimivien yritysten laajentamiseen. Kristillisen Liiton mielestä yritystoiminta saadaan pysymään terveemmällä pohjalla, kun se perustuu mahdollisimman pitkälle kunnan oman väestön aloitteellisuuteen ja yritteliäisyyteen.

Käytännön aluepolitiikan hoidossa kunnan omilla toimenpiteillä on usein ratkaiseva osuus. Sen vuoksi kuntien tulisi tuntea vastuunsa oman kehityksensä edistämisestä. Kunnan aktiivisella osallistumisella seutukaavoitukseen ja aluesuunnitteluun sekä kuntakohtaisen pitkän tähtäyksen suunnittelun avulla kuntien tulee tehdä itselleen selväksi haluttu kehittymislinja sekä toimia sen toteuttamiseksi. Suunnitelmia laadittaessa on kehitys säilytettävä terveellä pohjalla ja järkevissä mitoissa, eikä uusia toimintamuotoja pidä perustaa pelkän valtionavun saamiseksi.

Kuntien tulee huolehtia siitä, että yrityksille on tarjolla tonttimaata ja että kunnallisteknilliset työt, energian saatavuus ja työntekijöiden asuntokysymys voidaan tarvittaessa järjestää.

Aluepolitiikka suurkaupungeissa

Suurkaupungeissa harjoitettavan aluepolitiikan tehtävänä on ennen muuta väestön ruuhkautumisesta aiheutuvien epäviihtyvyystekijöiden poistaminen ja elämiskustannuksia kohottavien suunnitteluvirheiden korjaaminen. Ongelmia ei voida poistaa pelkästään pysäyttämällä näiden alueiden kasvu ja työpaikkojen lisäys, vaan tarvitaan myös jo tapahtuneen kehityksen oikaisemista. Suurkaupunkialueilla tulisi uudisrakentaminen kohdistaakin keskeneräisten aluerakennuskohteiden täydentämiseen.

Tarpeettoman laajan aluerakentamisen tuloksena suurkaupunkien läheisyyteen on muodostunut kerrostalovaltaisia lähiöitä, jotka uhkaavat nopeasti slummiutua. Asumistasoa niissä alentaa pitkät matkat työpaikoille ja palvelujen puuttuminen. Siksi tulisi selvittää mahdollisuudet työpaikkojen sijoittamiseen myös lähiöihin tai ainakin niiden välittömään läheisyyteen. Näin voidaan luoda työpaikka- ja palveluvarustukseltaan monipuolisia ja nykyistä omavaraisempia yksikköjä kaupunkiseudulle ja siten vähentää liikennetarvetta ja ruuhkautumista. Toimistotyöpaikoista ja kevyestä teollisuudesta ei aiheudu juurikaan haittaa asumisviihtyvyydelle.

Suurkaupunkien kasvun rajoittamisessa suuri vastuu on kaavoitusviranomaisilla, joiden vallassa on asuntoja työpaikkarakenteen ohjaaminen. Täällä toimivien yritysten laajennukset tulisi joustavasti suunnata sinne, missä raaka-aineiden sekä työvoiman saanti on turvattu.

Yritysten kasvusta ruuhka-alueilla aiheutuu huomattavia lisäkustannuksia yhdyskunnan rakentamismenoina. Olisikin selvitettävä, miten yritykset voitaisiin velvoittaa osallistumaan myös niiden investointipäätöksistä aiheutuviin infrastruktuurin rakentamiskustannuksiin, jolloin kehitysalueiden kilpailuedellytykset yritysten sijoituspaikkoina oleellisesti paranisivat.

Hyväksytty puoluevaltuuskunnan kokouksessa 29.10.1977.