Toimintaan demokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan puolesta

- SKP:n kunnallisohjelma

Lukijalle

Kunnilla on Suomessa keskeinen osuus yleisten, jokaiselle kuuluvien perusoikeuksien ja palvelujen toteuttamisessa. Näiden oikeuksien ja palvelujen kehitys on ollut ennen muuta työväen- ja kansalaisliikkeiden toiminnan tulos.

Suuren rahan ehdoilla harjoitettu politiikka on ajanut kunnalliset palvelut kriisiin ja kaventanut demokratiaa. Kuntien mahdollisuudet vastata asukkaiden kasvaneisiin tarpeisiin ovat heikentyneet.

Suomen kommunistinen puolue haluaa nostaa kansalaisten perusoikeuksien ja vaikutusmahdollisuuksien toteuttamisen kunnallispolitiikan keskiöön. Haluamme rakentaa hyvinvointikuntaa vaihtoehtona sille, että kuntien asukkaiden ja työntekijöiden oikeudet alistetaan kauppatavaraksi ja pienen piirin vallankäytölle.

Uusi demokraattinen hyvinvointikunta ei synny ilman kansalaisten ja heidän järjestöjensä toimintaa ja taistelua. Tähän kamppailuun esitämme SKP:n kunnallisohjelman, jonka tavoitteita haluamme myös kehittää ja konkretisoida yhdessä kuntien asukkaiden, työntekijöiden ja heitä edustavien järjestöjen kanssa.

Sisältö

Työväenliike ja suomalainen hyvinvointimalli
Kunta ja kansalaisten hyvinvointi
Hyvinvointimallin murros
Kunnat ja hyvinvointimallin murros
SKP kuntalaisten kanssa hyvinvointikunnan puolesta
1. Kuntien talouden turvaaminen
2. Kunnat työllistäjänä ja työnantajana
3. Kunnat, toimeentuloturva ja sosiaalityö
4. Kunnat, lasten päivähoito ja muut lapsiperheiden palvelut
5. Kunnat, koulutus ja kulttuuri
6. Kunnat ja terveys
7. Kunnat ja vanhusten palvelut
8. Kunnat ja vammaispalvelut
9. Kunnat ja asuminen
10. Kunnat ja ympäristö
11. Kunnat ja alueellinen kehitys
12. Kunnat ja kansainvälinen solidaarisuus
13. Demokraattisen itsehallinnon kehittäminen kunnissa

Työväenliike ja suomalainen hyvinvointimalli

Suomalainen hyvinvointimalli on kehittynyt työväen- ja kansalaisliikkeiden toiminnan tuloksena.

Vanhan työväenpuolueen Forssan ohjelmassa 1903 asetettiin tavoitteeksi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, työajan lyhentäminen, yleinen sosiaaliturva, kattavat julkiset palvelut ja niiden rahoitus verotuksella, joka tasaa samalla tulo- ja varallisuuseroja. Ohjelmassa lähdettiin myös siitä, että "kuntien on otettava haltuunsa sellaiset yleiselle hyvinvoinnille tärkeät liikealat, joita se voi menestyksellä hoitaa tai jotka yksityisten hallussa ollen saattavat kunnan jäsenet heistä suuressa määrin riippuvaiseksi". Näiden tavoitteiden toteuttaminen on ollut ja on luokkataistelun kysymys.

Suomalaisen hyvinvointimallin ydin, jota kutsutaan yleisesti hyvinvointivaltioksi, muotoutui toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti 1960-luvulta alkaen laajaksi kokonaisuudeksi. Valtiolla ja kunnilla on siinä ensisijainen rooli yleisten, jokaiselle kuuluvien palvelujen ja sosiaaliturvan toteuttajana. Tämän julkisen sektorin rinnalla toimivat yksityiset palvelumarkkinat ja kansalaisyhteiskunnan sosiaaliset verkostot.

Suomen kommunistisella puolueella ja työväenliikkeellä on ollut keskeinen merkitys suomalaisen hyvinvointimallin rakentamisessa. Joukkotoimintaan nojaava, vahva kommunistinen puolue veti niin sosialidemokraatit kuin maalaisliiton ja keskustan uudistuspolitiikan ja demokratian laajentamisen kannalle.

Jokaiselle kuuluvat julkiset palvelut ja sosiaalipoliittiset tulonsiirrot ovat vähentäneet köyhyyttä ja eriarvoisuutta. Taloudellisten, sosiaalisten, sivistyksellisten ja demokraattisten perusoikeuksien laajentaminen on vähentänyt suomalaisten riippuvuutta markkinoista ja yksityisestä voitontavoittelusta. Suomalaisella hyvinvointimallilla on tärkeä merkitys ihmisten arjen sujumisen ja aivan erityisesti naisten kannalta. Samalla suomalainen hyvinvointimalli antaa mahdollisuuden yhdistää demokraattinen, sosiaalinen ja ekologinen kehitys.

Kunta ja kansalaisten hyvinvointi

Kunnat ovat osa valtiollista järjestelmää ja niissä vaikuttavat samanlaiset ristiriidat kuin muualla yhteiskunnassa. Ihmisten enemmistön edut törmäävät kunnissakin suurpääoman valtaan ja kunnallishallintoa leimaa porvarillinen arvomaailma. Kuntien itsehallinto ja kunnallisdemokratia antavat kuitenkin asukkaille mahdollisuuden vaikuttaa päätöksiin ja rajoittaa pääomapiirien vaikutusta kunnan toimintaan. Ratkaisevaa tässä on työväenluokan ja muiden työtätekevien joukkotoiminta.

Suomessa on muiden pohjoismaiden tavoin rakennettu julkisia palveluja ensisijassa kunnallisina palveluina. Toisen maailmansodan jälkeen käynnistynyt uudistuspolitiikka johti erityisesti 1960-luvun lopulta alkaen laajaan sosiaali-, terveys-, koulu- ja kulttuuripalvelujen järjestelmään. Se oli kuntien toteuttama, mutta valtion tiukasti ohjaama. Kunnilla oli keskeinen osuus myös energia-, vesi- ja ympäristöpalveluissa.

Työväenliikkeen tavoitteena oli se, että jokaisen pitää saada tarvitsemaansa huolenpitoa kehdosta hautaan, varallisuudesta ja syntyperästä riippumatta. Vallalla olleen taloudellisen tehokkuusajattelun ja valtiohallinnon mallien mukaan kunnalliset palvelut organisoitiin yleensä sektoreittain, suuren mittakaavan palvelujärjestelmiksi. Niiden rahoitus perustui keskeisesti kuntien saamiin valtionosuuksiin.

Hyvinvointimallin murros

Suomalainen hyvinvointimalli ajautui 1990-luvulta alkaen syvään murrokseen ja kasvaviin vaikeuksiin. Sen perusteita järkyttävät suurpääoman ehdoilla tapahtuva talouden keskittyminen, kansainvälistyminen ja teknologinen kumous, joka merkitsee samalla eriarvoisuuden kasvua, suurtyöttömyyttä ja demokratian kaventumista. Pääoman voitontavoittelu murentaa hyvinvointivaltion perustaa syömällä niin työpaikkoja kuin verotuloja. Pohjoismaissa varsin pitkälle kehitettyjä hyvinvointivaltioita uhkaa liukuminen kohti USA:ssa vallalla olevaa kehitysmallia, joka perustuu laajamittaiseen työvoiman polkumyyntiin, yksityisiin vakuutuksiin, luonnon tuhoamiseen ja kehitysmaiden riistoon.

Useimpien maiden tavoin myös Suomessa on vastattu murrokseen uusliberalistisella politiikalla, joka on lisännyt turvattomuutta ja eriarvoisuutta. Muiden kustannuksella rikastuva vähemmistö, euroeliitti menestyy. Se varmistaa asemansa eduskunnassa ja torjuu muiden mahdollisuuden saada äänensä kuuluville. Suomalaisten enemmistö sinnittelee työn, työttömyyden ja turvattomuuden oravanpyörässä, ja moni on joutunut tai uhkaa joutua syrjäytetyksi. Vaikka talous on kasvanut, ovat pitkäaikaistyöttömyys ja köyhyys lisääntyneet. Samaan aikaan kun sosiaaliturvan ja julkisten palvelujen tarve on kasvanut, on niitä heikennetty.

Nykyiseen murrokseen liittyy neljä isoa haastetta hyvinvointimallin kehittämiselle:

- palkkatyöhön perustuvan järjestelmän kriisiytyminen jatkuvan suurtyöttömyyden, pätkätöiden yleistymisen, työntekijöiden sopimusturvan murentumisen ja laajenevan köyhyyden seurauksena

- hyvinvointivaltion ja kuntien rahoitusperustan mureneminen

- politiikan ja osallistumisen kriisi, kun pääomamarkkinoiden vaateet syrjäyttävät yhä useammin vaaleilla valitut päätöksentekijät

- alueelliset ja ekologiset ongelmat, kun talouden keskittyminen ja yksipuolisesti määrällistä kasvua korostava voitontavoittelu voimistavat alueellisen kehityksen epätasaisuutta ja heikentävät luonnon monimuotoisuutta ja tuottokykyä.

Kunnat ja hyvinvointimallin murros

Suomalaisen hyvinvointimallin murros heijastuu voimakkaasti kuntiin.

Ensinnäkin valtion menojen leikkaaminen on koskenut suurelta osin juuri kuntien rahoitusta. Kuntien valtionosuuksien ja muun rahoituksen leikkaaminen on johtanut useimmissa kunnissa rahoituskriisiin.

Valtion rahoituksen leikkaaminen on heikentänyt erityisesti sosiaali-, terveys- ja sivistyspalveluja. Tästä ovat joutuneet kärsimään kaikkein eniten ne, joiden elämä on muutenkin vaikeaa esimerkiksi pienten tulojen, työttömyyden tai sairauden johdosta. Työttömyys ja työntekijöiden turvattomuus on lisääntynyt kuntien karsiessa työpaikkoja ja yksityistäessä palveluja. Se kohdistuu erityisesti naisiin, joita on kuntien työntekijöistä suurin osa.

Toiseksi kunnissa on tapahtunut voimakas ideologinen muutos. Pohjoismaisesta hyvinvointimallista, jossa julkiset palvelut ovat pääosin kuntien tuottamia, on siirrytty askel askeleelta kohti markkinajohtoista ja suppeamman kunnan mallia, jossa korostuvat toimintojen tulosohjaus, ulkoistaminen ja yksityistäminen.

Tätä muutosta kuvaa sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelua ja valtionosuuksia koskevan lainsäädännön muutos. Vielä 1980-luvun alkupuolella säädetty ns. Valtava-uudistus lisäsi valtionosuuksia ja laajensi lakisääteisen suunnittelun alaa. Mutta jo kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1993 astui voimaan uusi laki, jossa kuntien saamista sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuksista tehtiin laskennallisia ja lopetettiin niiden ns. korvamerkitseminen tiettyihin tarkoituksiin. 1980-luvulla painotettiin vielä palvelujen saatavuuden parantamista ja palvelurakenteen kehittämistä, jossa luotettiin varsin pitkälle valtion toimesta tapahtuvaan keskitettyyn ohjaukseen ja markkinoiden sääntelyyn. Sen sijaan 1990-luvulta alkaen valtion rooli on alettu nähdä kielteisenä ja palveluja on enenevässä määrin alettu ohjata markkinavetoisesti. Uusliberalistinen kilpailuttamisen, ulkoistamisen ja yksityistämisen ideologia on pitkälti syrjäyttänyt hyvinvointivaltion tavoitteet. Vastuu yhteiskunnallisista ongelmista sysätään yksilötasolle.

Kolmanneksi hyvinvointimallin murros näkyy kunnallispolitiikan ja kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksien uskottavuuskriisinä.

1990-luvun laman myötä hallitsevaksi tavaksi perustella poliittisia ratkaisuja on tullut taloudellisiin välttämättömyyksiin sopeutumisen oppi. Sen mukaan markkinat sanelevat, mitä voidaan ja pitää tehdä. Rahan ja suuryhtiöiden vallan lisääntyminen pahentaa uskottavuuskriisiä. Politiikasta on tullut yhtäältä hallinnointia, johon kunnan asukkaiden on vain alistuttava, ja toisaalta politikointia, jossa kalastellaan äänestäjien suosiota toisarvoisilla asioilla, kun politiikan lähtökohtana ei pidetä kuntalaisten enemmistön tarpeita.

Epäluottamus vaikutusmahdollisuuksiin näkyy vaalien alhaisena äänestysaktiivisuutena. Erityisen selvästi uskottavuuskriisi näkyy isoissa kaupungeissa korkean työttömyyden koettelemissa lähiöissä, joissa suurin osa äänestäjistä jättää käyttämättä äänioikeutensa. Yhteiskuntakritiikki ilmenee usein lähinnä yleisenä epäluottamuksena poliittiseen järjestelmään - ei niinkään toimintana. Tämä pinnan alla kytevä tyytymättömyys luo pohjaa oikeistopopulismin ja rasismin nousulle, ellei politiikan suunnan muuttamiselle avata näköaloja.

Neljänneksi hyvinvointimallin murros näkyy aluepolitiikan ja ympäristönsuojelun voimavarojen vähäisyytenä samaan aikaan kun alueellinen eriarvoisuus lisääntyy ja ympäristönsuojelun tarpeet kasvavat.

Talouden keskittyminen ja yksityistäminen ovat vieneet työpaikkoja erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomesta, mutta myös muualta maaseudulta ja monilta perinteisiltä teollisuuspaikkakunnilta. Alueelliset erot kasvavat myös kuntien sisällä.

Valtiovalta on siirtänyt mahdollisimman suuren osan ympäristölainsäädännön toteuttamisesta kunnille, mutta ei ole osoittanut kunnille lisää resursseja näihin tehtäviin. Euroopan unionin kiihdyttämä talouden keskittyminen ja kunnallisten ympäristöpalvelujen laajeneva yksityistäminen kaventaa entisestään kuntien mahdollisuuksia toteuttaa ekologisesti kestävän kehityksen periaatteita.

SKP kuntalaisten kanssa hyvinvointikunnan puolesta

1. Kuntien talouden turvaaminen

Kuntien ja kuntayhtymien tuloista noin puolet on erilaisia verotuloja: kunnallisveroa, yhteisöveroa ja kiinteistöveroa. Valtionosuudet ovat enää vain kuudesosa kuntien tuloista, kun niiden osuus oli vielä pari vuosikymmentä sitten lähes puolet. Erilaiset toimintatulot, kuten maksut ja myyntitulot, tuovat nykyisin keskimäärin neljäsosan kuntien ja kuntayhtymien tuloista.

Tuloista on vain pieni osa sellaisia, joista kunnat voivat itse päättää. Kunta voi päättää kunnallisveroprosentista, mutta ei esimerkiksi kunnallisveron vähennyksistä tai muista veroperusteista. Kiinteistöverosta kunta voi päättää vain lain määräämän suppean vaihteluvälin rajoissa. Maksujen tulee vastata kohtuudella kustannuksia.

Valtio sääntelee tiukasti kuntien taloutta, vaikka valtionosuusuudistusta perusteltiin kuntien oman päätösvallan lisäämisellä. Sääntely tapahtuu ennen kaikkea leikkaamalla kuntien saamia valtionosuuksia ja kaventamalla kuntien verotuloja. Tätä linjaa on perusteltu erityisesti EU:n talous- ja rahaliiton Emun vaatimuksilla. Todellisuudessa kyseessä on tietoinen pyrkimys julkisten palvelujen osuuden supistamiseen yksityisen markkinoiden hyväksi. Rahapulasta ei ole kyse. Siitä kertoo julkisen talouden ylijäämäisyys, joka on Suomessa ollut ja tulee myös lähivuosina olemaan suurempi kuin useimmissa muissa EU-maissa. Samaan aikaan kun kuntien rahoitusta on leikattu, on rahaa riittänyt suuryhtiöiden ja hyvätuloisten verohelpotuksiin, Nokian kaltaisten suuryhtiöiden tukemiseen ja paisuneeseen asevarusteluun.

Kuntien verotulot ja valtionosuudet kääntyivät laskuun 1990-luvun alussa. Vaikka verotulot ovat sittemmin nousseet, ovat kuntien yhteenlasketut verotulot ja valtionosuudet edelleen reaalisesti samalla tasolla kuin vuonna 1990. Samaan aikaan kuntien tehtävät ja palvelujen tarpeet ovat lisääntyneet. Tästä on seurauksena se, että useimpien kuntien talous on alijäämäinen.

Hallitus ja eduskunta ovat leikanneet kuntien rahoitusta 1990-luvun alun jälkeen vuositasolla laskettuna noin 4,5 miljardia euroa. Eniten kuntien rahoitusta on supistettu leikkaamalla valtionosuuksia ja niiden indeksitarkistuksia. Toinen leikkaamisen tapa on ollut kunnallisverotuksen ansiotulovähennyksen korottaminen ilman, että siitä aiheutuvaa kuntien tulojen vähenemistä olisi kokonaisuudessaan korvattu. Kolmanneksi kuntien osuutta yhteisöveron tuotosta on alennettu. Kun se oli alun perin noin 45 prosenttia, on osuus nykyisin enää noin 20 prosenttia. Vain osa tästä alentamisesta on hyvitetty sillä, että kunnilta ei enää peritä takaisin arvonlisäveron palautuksia.

Tämä linja on johtanut siihen, että kuntien menojen osuus bruttokansantuotteesta on alkanut supistua. Tämä supistuminen on kohdistunut ensisijassa terveys-, sosiaali- ja koulutoimeen. Kuntien talouden kiristyminen on merkinnyt samalla kunnallisen itsehallinnon kaventumista. Taloudellisesti vahvoissakin kunnissa voi kunta itse päättää enää noin kymmenesosasta menojaan. Valtiovalta aikoo kaventaa kuntien itsehallintoa edelleen. Se painostaa kuntia taloudellisin keinoin kuntaliitoksiin. Harkinnanvaraiset valtionosuudet aiotaan suunnata niille kunnille, jotka toteuttavat uskollisimmin valtion ohjeita menojen leikkaamisesta.

Tätä me esitämme

SKP ehdottaa ensinnäkin kunnallisveron muuttamista valtion tuloveron tapaan progressiiviseksi eli tulojen mukaan asteittain kohoavaksi. Nykyinen hyvin vähäinen progressio perustuu ansiotulovähennykseen ja koskee vain ansiotuloja. Progressio voidaan toteuttaa esimerkiksi niin, että alle 10 000 euron vuositulot vapautetaan kokonaan kunnallisverosta ja sen yli menevistä tuloista peritään asteittain kohoava kunnallisvero. Tämä keventäisi kaikkien pienituloisten, myös työttömien ja eläkeläisten verotusta. Kunkin kunnan on voitava itse päättää progressiivisesta kunnallisveroasteikosta, mutta verotettavan tulon alin raja on säädettävä samaksi koko maassa.

Toiseksi ehdotamme, että pääomatuloja ryhdytään verottamaan samalla tavalla kuin muitakin tuloja. Tällöin niistä maksetaan myös kunnallisveroa. Nykyisin pääomatulot on kokonaan vapautettu kunnallisverotuksesta.

Kolmanneksi ehdotamme kuntien yhteisöverotulojen lisäämistä. Se voidaan tehdä joko lisäämällä kuntien osuutta yhteisöveron tuotosta tai säätämällä kunnille oikeus verottaa yhtiöiden voittoja. Jälkimmäisessä tapauksessa useassa kunnassa toimivan yhtiön voitto ja kunnallisvero jaettaisiin kuntien kesken samassa suhteessa kuin yhtiön työpaikat jakautuvat kuntien kesken. Vastustamme yhteisöveron alentamista.

Neljänneksi esitämme kuntien valtionosuuksien lisäämistä niin, että ne palautetaan pikaisesti 1990-luvun alun tasolle. Näin turvataan mahdollisuus järjestää yhtäläiset peruspalvelut niissäkin kunnissa, joiden veropohja on kapea.

Viidenneksi esitämme tavanomaisen asumisen vapauttamista kiinteistöverosta. Muiden kuin asuinrakennusten kiinteistöveroa on puolestaan nostettava. Tämän yleisen kiinteistöveron pääasiallisia maksajia ovat yritykset. Kiinteistöveroa on voitava porrastaa niin, että pienyritykset maksavat sitä vähemmät kuin isommat firmat.

Kuudenneksi, Suomeen tulee luoda ympäristörahasto, johon kerätään ympäristölakien mukaan lupavelvollisilta yrityksiltä niiden nettovarallisuuden perusteella ympäristömaksu. Näin kertyneitä varoja tulee ohjata nyt usein kuntien maksettavaksi tulevien ympäristöongelmien korjaamiseen.

Näiden kuntien taloutta ja itsehallintoa vahvistavien uudistusten ohella on tärkeä, että kunnissa laitetaan menot tärkeysjärjestykseen kuntalaisten enemmistön tarpeiden mukaan. Se merkitsee peruspalvelujen asettamista etusijalle. Esitämme, että kunnissa päätetään talousarvion yhteydessä vuosittain peruspalveluohjelma, jonka tavoitteena on turvata jokaiselle kuuluvien lakisääteisten peruspalvelujen toteutuminen.

Kunnissa ei pidä hyväksyä ratkaisuja, joilla yksityiset yhtiöt rahastavat kuntia kalliilla ostopalveluilla ja hankinnoilla, jopa kartellisopimuksin. Kuntien tulee ensisijassa tuottaa palvelut itse ja vain erityisistä syistä hankkia ne muualta. Lakisääteiset peruspalvelut on aina hoidettava kunnan tai kuntien yhteisin toimin. Silloin kun palveluja jostain erityisesti syystä hankitaan muualta, ne pitää kilpailuttaa.

Kunnat voivat vahvistaa talouttaan kehittämällä liiketoimintaa. Tällöin tulee ensisijassa tuottaa palveluja, joita kunnat itse tarvitsevat. Näitä palveluja voidaan tarjota myös muiden ostettavaksi. Kuntien liikelaitosten tuloja on käytettävä kuntalaisten hyväksi. Niillä voidaan tukea myös peruspalvelujen rahoitusta. SKP vastustaa kuntien toimintojen yhtiöittämistä ja yksityistämistä.

Edellä esitetyt kuntien rahoitusta vahvistavat keinot lisäävät samalla mahdollisuuksia laajentaa kunnallisten peruspalvelujen maksuttomuutta. Jotta palveluja voidaan kehittää kuntalaisten tarpeiden mukaisesti ja demokraattisesti tehdyillä päätöksillä, on tulot ja menot arvioitava kunnan talousarviossa realistisesti. SKP ei hyväksy alibudjetointia, jolla siirretään päätösvaltaa pois valtuustolta, painostetaan työntekijöitä ja syrjäytetään kuntalaisten tarpeet.

2. Kunnat työllistäjänä ja työnantajana

Suomalaisen hyvinvointimallin rakentaminen merkitsi työpaikkojen lisääntymistä julkisella sektorilla samaan aikaan kun työpaikat vähenivät maataloudessa ja teollisuudessa. Julkisen sektorin tehtävien laajeneminen nosti julkisten menojen osuuden bruttokansantuotteesta suurimmillaan lähes 60 prosenttiin. Kuntien palvelujen kehittäminen avasi lisää työpaikkoja etenkin naisille.

Kunnat työllistävät yli 400 000 työntekijää eli lähes yhtä paljon kuin teollisuus. Heistä suurin osa on naisia. Kuntien työntekijöiden ammattitaidon ja jaksamisen varassa on se hyvinvointimalli, jolla on ratkaiseva merkitys lasten kehitykselle, perheiden arjen sujumiselle, työntekijöiden osaamiselle ja hyvinvoinnille sekä huolenpidolle vanhuksista, sairaista ja vammaisista. Suurin osa kuntien työntekijöistä joutuu tekemään töitä liian pienellä palkalla ja jaksamisen äärirajoilla. Monissa kunnissa suorastaan rikotaan työehtoja ja keinotellaan pätkätöitä tekevien, työllistettävien ja työharjoittelijoiden kustannuksella.

Kuntien menojen ja työpaikkojen karsiminen aloitettiin vedoten 1990-luvun alun lamaan. Myöhemmin karsimista on perusteltu taloudellisen tehokkuuden lisäämisellä. Leikkaamisen jatkuminen kertoo kuitenkin siitä, että tärkeimmät syyt ovat muualla. Markkinoiden vapautta korostavalle uusliberalismille julkisen sektorin suuri osuus on vääristymä, josta pitää päästä eroon. Kuntien menojen leikkaamista on kiihdyttänyt Suomen hallitusten ja eduskunnan pyrkimys toteuttaa Euroopan unionin talous- ja rahaliiton, Emun tavoitteita.

Myös kuntien toimintojen yksityistämisessä on kyse yksityisen voitontavoittelun ja pääomapiirien vallan kasvattamisesta. Yksityistäminen etenee usein muuttamalla toiminta ensiksi liikelaitoksen muotoon, sitten yhtiöittämällä liikelaitos ja lopulta myymällä yhtiön osakkeet osaksi tai kokonaan yksityisille. Näin on tehty monissa kunnissa etenkin energia- ja jätehuollossa. Yksityistämistä ajetaan myös uudella vesihuoltolailla, joka antaa kunnalle mahdollisuuden siirtää vesihuolto yksityisen yhtiön hoidettavaksi.

Toinen kuntien toimintojen yksityistämisen yleinen muoto on kilpailuttaminen ja ostopalvelujen käyttö. Kunta säilyttää siinä kyllä vastuun palvelujen järjestämisestä, mutta palvelut toteuttaa yksityinen yhtiö tai yksityinen taho. Yksityisten palvelujen käyttö on jo monissa kunnissa laajaa muun muassa sosiaalitoimessa, terveydenhuollossa, jätehuollossa ja joukkoliikenteessä. Kilpailuttaminen ja ostopalvelujen käyttö on saanut lisää vauhtia Euroopan unionin säädöksistä ja palvelujen vapaakauppaa koskevista Maailmankauppajärjestö WTO:n GATS-neuvotteluista.

Käytännössä yksityistäminen tarkoittaa yleensä sitä, että yksityiset yhtiöt "poimivat rusinat pullasta" eli kaupallisesti kannattavimmat palvelut. Samalla yksityistäminen on pirstonut kunnallisten palvelujen kokonaisuuden, vaikeuttanut sen suunnitelmallista kehittämistä ja kaventanut kunnallista demokratiaa. Palvelujen tarvitsijoiden kannalta yksityistäminen merkitsee sitä, että raha ratkaisee entistä enemmän sen, ketä palvellaan. Työntekijöille yksityistäminen merkitsee turvattomuuden lisääntymistä.

Väitteet, joiden mukaan yksityiset yhtiöt tuottavat palveluja edullisemmin kuin kunnat, ovat useimmissa tapauksissa harhaanjohtavia. Ostaessaan palveluja yksityiseltä kunta joutuu maksamaan myös yrittäjävoitot. Kilpailuttamisen alkuvaiheessa yksityiset voivat tarjota aluksi palveluja edullisesti saadakseen markkina-asemia, mutta nostavat jatkossa hintoja. Sitä paitsi kilpailu on tapahtunut lähinnä palvelujen laadun ja työntekijöiden kustannuksella.

Yksityiset yhtiöt eivät ota palveluista samanlaista kokonaisvastuuta kuin kunta. Lisäksi ne jättävät yleensä kunnan hoidettavaksi taloudellisesti rasittavimmat tehtävät. Yksityistäminen ei synnytä lisää työpaikkoja - pikemminkin päinvastoin, mikä rasittaa kunnan taloutta. Yksityinen elinkeinoelämä ei ole halukas eikä kykenevä turvaamaan työllisyyttä ja palvelujen yleistä saatavuutta.

Tätä me esitämme

SKP vastustaa kuntien toimintojen yksityistämistä. Haluamme lopettaa kunnallisten liikelaitosten yhtiöittämisen ja myymisen yksityisille. Meidän mielestämme kunnalliset palvelut tulee tuottaa pääsääntöisesti kuntien omana toimintana. Näin voidaan turvata kaikille kuuluvat tasavertaiset, laadukkaat palvelut ja kehittää niitä kokonaisuutena. Valtiovallan on turvattava kunnille riittävä rahoitus erityisesti lakisääteisten peruspalvelujen järjestämiseen kunnan omana toimintana.

Valtiovallan ohella kunnilla on tärkeä vastuu työllisyydestä. Työpaikkojen lisääminen kunnallisissa palveluissa on välttämätöntä, koska palvelujen tarve kasvaa muun muassa väestön ikääntymisen myötä. Henkilöstön lisääminen kunnallisissa palveluissa on tärkeää myös työssä jaksamisen, sukupuolten välisen tasa-arvon ja naisten työllisyyden kannalta.

Työn tuottavuuden kasvun ja uuden teknologian tuomia hyötyjä on ohjattava julkisten palvelujen ja ihmisten elämän laadun parantamiseen. Kuntien tulee toimia tien avaajana työajan lyhentämisessä ansiotasoa alentamatta ja uusien työpaikkojen luomisessa. Esimerkiksi 6+6 -tunnin työaikamallilla voidaan parantaa palvelujen saatavuutta ja vähentää työttömyyttä. Kunnissa tulee laatia vuosittain tarkistettava työllistämisohjelma, jolla järjestetään työtä ennen muuta nuorille ja pitkäaikaistyöttömille.

Kuntien tulee toimia esimerkillisinä työnantajina. Se edellyttää kunnan työntekijöiden palkkojen parantamista ja palkankorotusten suuntaamista painotetusti matalapalkkaisimmille. Pätkätöiden sijasta on lisättävä pysyviä työpaikkoja. Yhteistyössä ay-liikkeen kanssa on parannettava työntekijöiden työoloja ja vaikutusmahdollisuuksia. Kunnallinen työmarkkinalaitos on demokratisoitava ja irrotettava kapitalististen työnantajapiirien ja hallituksen ajamasta matalatasoisesta tupo-linjasta.

3. Kunnat, toimeentuloturva ja sosiaalityö

Toimeentuloturvaa ja kuntien sosiaalipalveluja kehitettiin etenkin 1970- ja 1980-luvuilla. Lähtökohdaksi asetettiin kansalaisten perusoikeudet ja ennaltaehkäisevä työ, joka nähtiin niin inhimillisesti kuin pidemmällä aikavälillä taloudellisestikin perustelluksi. Sosiaalityöntekijöiden tuli tiedottaa kuntalaisten oikeuksista ja madaltaa kynnystä tuen hakemiseen.

1990-luvun alun laman ja murroksen myötä ohjeet, asenteet ja käytäntö muuttuivat kovemmiksi ja nöyryyttävämmiksi. Sosiaalityöntekijöitä jopa kiellettiin kertomasta asiakkaille heidän oikeuksistaan. Sosiaalimenoja leikkaamalla ja lainsäädäntöä kiristämällä heikennettiin toimeentulotuen ja sosiaalipalvelujen tarpeessa olevien ihmisten tilannetta. Esimerkiksi toimeentulotukea saattaa joutua jonottamaan jopa toista kuukautta.

Kylmät uusliberalismin tuulet korostavat yhteisvastuun ja yhteiskunnallisten tekijöiden sijasta yksilön omaa vastuuta. "Jokainen on oman onnensa seppä ja voi hankkia itse palvelunsa." - Tällainen ajattelu merkitsee käytännössä sitä, että huono-osaisimmat saavat myös heikoimmat palvelut ja jäävät yhä enemmän hyväntekeväisyysjärjestöjen varaan. Kovien asenteiden vuoksi on myös päihdehuollon palveluihin hakeutumisen kynnys liian korkealla. Etenkin huumeongelmaisille on liian vähän hoitopaikkoja ja päihdeongelmaisten tarvitsemia tukipalveluja on kunnissa riittämättömästi. Samaan aikaan muun muassa EU-politiikka avaa tietä alkoholin ja huumeiden käytön lisääntymiselle.

1990-luvulla toimeentulotuen tarvitsijoiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Sosiaalityöntekijöiden työ rajoittui lähes pelkäksi toimeentulotukihakemusten käsittelyksi, kun siihen ei ollut tarpeeksi toimistohenkilökuntaa. Nyt kun suurin osa toimeentulotuen saajista tarvitsisi muun muassa pitkäaikaistyöttömyyden takia muutakin kuin taloudellista apua, muutetaan kunnissa sosiaalityöntekijöiden virkoja pelkiksi etuuskäsittelijöiden toimiksi. Kuitenkaan esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyys ja siihen liittyvät muut ongelmat eivät helpotu vain toimeentulotukihakemuksen käsittelyllä.

Kunnallinen sosiaalityö on kriisiytynyt. Koulutetuista ja työhönsä sitoutuvista sosiaalityöntekijöistä on pulaa. Se ei johdu sosiaalityön koulutuksen vähyydestä vaan ennen muuta siitä, että sosiaalialan työntekijät joutuvat työskentelemään jatkuvan ylikuormituksen seurauksena jaksamisen äärirajoilla.

Tätä me esitämme

SKP:n mielestä jokaiselle on taattava ihmisarvoisen elämän edellyttämä perusturva. Universalistisen eli kaikille kuuluvan perusturvan parantaminen on mielestämme hyvinvointiyhteiskunnan peruslähtökohtia.

Esitämme, että jokaiselle täysi-ikäiselle, joka ei voi muuten saada toimeentuloaan, taataan vähintään 750 euron veroton perusturva kuukaudessa. Tämä merkitsee työttömien peruspäivärahan, työmarkkinatuen, opintorahan, toimeentulotuen perusosan, alimpien kansaneläkkeiden ja sairauspäivärahojen korottamista ja niiden jakamista "yhdeltä luukulta". Perusturvaa on tarkistettava vuosittain elinkustannusten nousua vastaavasti. Toimeentulotuen perusosaa vähentävä asumisen omavastuu tulee poistaa.

Sosiaalitoimen asiakastyön voimavarat on mitoitettava niin, että palvelutarpeen selvittämiseen ja toimeentulotuen myöntämiseen sitä tarvitseville on päästävä viimeistään viikon kuluessa. Ennaltaehkäisevään ja kuntouttavaan sosiaalityöhön tulee olla riittävästi koulutettua työvoimaa, aikaa ja resursseja. On tiukennettava lainsäädäntöä ja määrättävä sanktiot, joilla estetään kuntien omavaltaiset pyrkimykset rajoittaa lakisääteisiä sosiaalietuuksia.

Alkoholi-, huume- ja muiden päihdeongelmien hoitamiseen tarvittavia määrärahoja, hoitopaikkoja ja tukipalveluja on lisättävä. Etenkin nuorten ja pienten lasten vanhempien huume- ja alkoholiongelmien auttamisessa tarvitaan ammattitaitoisia työntekijöitä, eri alojen palvelujen yhteistyötä ja riittävästi resursseja toiminnan kehittämiseen. Päihdeongelmaisten tarvitsemia asumis- ja tukipalveluja ei saa jättää kolmannen sektorin järjestöjen ja niiden usein uskonnollisen toiminnan varaan.

4. Kunnat, lasten päivähoito ja muut lapsiperheiden palvelut

Kunnallisella lasten päivähoidolla on tärkeä merkitys lasten ja heidän vanhempiensa arjen sujumiselle ja valinnanmahdollisuuksille. Naisten työssäkäynti on Suomessa useimpia muita maita yleisempää ja se edellyttää hyvin toimivaa lasten päivähoitoa. Perheiden ja kuntien erilaiset tilanteet on voitu ottaa huomioon kehittämällä niin päiväkotitoimintaa, perhepäivähoitoa, pienten koululaisten aamu- ja iltapäivähoitoa kuin kotihoidon tukea.

Lakiin kirjattu subjektiivinen oikeus päivähoitoon on tärkeä saavutus. Käytännössä tätä oikeutta kuitenkin rikotaan monissa kunnissa erilaisilla tulkintaohjeilla. Päivähoidon määrärahojen karsiminen on johtanut monesti siihen, että lasten päivähoidon työntekijöiden määrä ja koulutus eivät vastaa päivähoitolain velvoitteita. Lapsiryhmät ovat liian suuria, tilat ahtaita ja välineitä puuttuu. Kun henkilöstöä on liian vähän, on lasten arjessa liian vähän aikuisia ja hekin usein jaksamisen äärirajoilla. Samaan aikaan työelämän vaatimukset kasvavat myös lasten vanhempia kohtaan, mikä heijastuu sekin lasten arkeen.

1990-luvulla purettiin useissa kunnissa päivähoidon yhteydessä toiminut koululaisten iltapäivähoito. Tuhansista pienistä koululaisista tuli "avainlapsia". Myös monet muut ei-lakisääteiset palvelut, kuten leikkipuistot ohjattuine toimintoineen ja lämpimine aterioineen, joutuivat menoleikkausten kohteeksi. Myös kotihoidon tukea on heikennetty.

Myös muita lapsiperheiden tukemiseen tarkoitettuja kunnallisia palveluja on leikattu. Lapsen tai vanhempien sairastuessa on useimmissa kunnissa mahdotonta saada kunnallisen kodinhoitajan apua. Ongelmiin ajautuneiden perheiden vaikeudet voivat kasautua ja johtaa vakavaan kriisiin ennen kuin kunnan sosiaalityö tulee apuun. Tällöin joudutaan usein inhimillisesti ja myös taloudellisesti paljon raskaampiin toimiin, kuten lasten huostaanottoihin.

Tätä me esitämme

Lasten päivähoidon henkilöstöä ja muita resursseja tulee lisätä. Vaikka lasten määrä on monissa kunnissa alentuneen syntyvyyden ja muuttoliikkeen takia vähenemässä, ei näissäkään kunnissa pidä leikata samaa tahtia määrärahoja. Lasten kasvun ja hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että leikkiin ja huolenpitoon on riittävän monta aikuista silmäparia, kättä ja syliä. Päivähoito tulee jatkossakin olla jokaisen lapsen subjektiivinen oikeus vanhempien elämäntilanteesta riippumatta.

SKP vastustaa kunnallisen päivähoidon yksityistämistä. Kunnan varoin ei pidä tukea esimerkiksi palveluseteleillä yksityiseen bisnekseen perustuvaa päivähoitoa. Valtiovallan tulee huolehtia siitä, että kunnilla on riittävät taloudelliset resurssit kehittää lasten ja perheiden etujen mukaista laadukasta päivähoitoa. Pienten koululaisten oikeutta aamu- ja iltapäivähoitoon ei saa rajoittaa korkeilla maksuilla.

Päivähoitoa on kehitettävä niin, että se kykenee paremmin vastaamaan nykyisen työelämän nostamiin tarpeisiin. Pätkätöissä olevat vanhemmat tarvitsevat lapsilleen joustavia päivähoitopalveluja. Ilta- ja yötyössä käyvien yksinhuoltajien ja opiskelijoiden lapsille on järjestettävä hoito. Samalla on muutettava työelämää inhimillisemmäksi lyhentämällä yleistä työaikaa ja lisäämällä pienten lasten vanhempien mahdollisuuksia järjestää joustavasti työaikoja.

Lapsiperheille tulee olla riittävästi ennaltaehkäiseviä palveluja, kuten perheneuvolatoimintaa, kouluterveydenhuoltoa, opintoneuvontaa, nuorisotyötä, kotipalveluja ja ennalta ehkäisevää toimeentulotukea. Lastensuojelun resursseja on lisättävä.

5. Kunnat, koulutus ja kulttuuri

Kunnilla on keskeinen osuus sivistyksellisten perusoikeuksien toteutumisessa. Ne vastaavat siitä, että jokaisella on mahdollisuus saada maksuton esi- ja perusopetus sekä kykyjensä ja erityisten tarpeidensa mukaisesti lukio- ja ammatillista koulutusta. Kunnilla on tärkeä vastuu myös kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön alalla.

Yhtenäisen ja maksuttoman peruskoulujärjestelmän toteutuminen koko maassa 1970-luvulla lisäsi koulutuksen tasa-arvoisuutta. Myös keskiasteen oppilaitosten ja yliopistojen verkosto laajeni koko maan kattavaksi.

Koulutuksen ja osaamisen merkityksen kasvu korostaa perusopetuksen ohella myös muun koulutuksen ja elämänikäisen oppimisen edistämistä. Uusliberalistinen markkinaideologia on kuitenkin alkanut vaikuttaa yhä enemmän opetus- ja sivistystoimeen. Koulut ovat alkaneet eriytyä ja kilpailla keskenään. Myös oppilaita kilpailutetaan yhä enemmän ja yhä nuorempina.

Kunnissa on samaan aikaan puutetta pätevistä opettajista, kouluavustajista ja uusista oppimateriaaleista. Peruskoulun luokkien koko ylittää usein peruskoulusuunnitelmien normit ja erityisopetusta on supistettu. Esiopetuksen järjestämiseen ei ole osoitettu riittäviä määrärahoja. Ammatillisten oppilaitosten ja lukioiden opetus on usein suuntautunut entistä kapea-alaisemmin. Etenkin ammatillista koulutusta hallitsevat yksipuolisesti työnantajien ja työelämän välittömät vaatimukset.

Kirjastoverkostoa, kirjastojen aukioloaikoja ja hankintamäärärahoja on supistettu. Nuorisotyö on monissa kunnissa jätetty oman onnensa nojaan. Liikuntatoimen resurssit ohjautuvat puolestaan usein yksipuolisesti kaupallisen kilpaurheilun tukemiseen.

Tätä me esitämme

Kaikille maksuton ja korkeatasoinen perusopetus on sivistyksellisen tasa-arvon perusedellytyksiä. Peruskoulua on kehitettävä yhteisenä ja yhtenäisenä perusopetuksen järjestelmänä. Peruskoulun opetusta tulee kehittää tieteelliseen tietoon, pätevien opettajien ammattitaitoon, korkeatasoiseen oppimateriaaliin ja kouludemokratiaan perustuvana yhdessä oppimisena. Sen tulee luoda kaikille edellytykset jatko-opintoihin ja sitä varten on osoitettava riittävästi tukea niille, jotka ovat muuten vaarassa syrjäytyä.

Valtion ja kuntien on lisättävä määrärahoja niin, että oppilaitoksiin voidaan palkata lisää päteviä opettajia ja muuta henkilökuntaa ja hankkia riittävästi uutta opetusmateriaalia ja välineistöä. Koulujen peruskorjaamiseen ja muun muassa homeongelmien poistamiseen on osoitettava lisää varoja. Etenkin maaseudulla tarvitaan tukea lähikoulujen säilyttämiseksi.

Opetuksen tulee edistää yleisinhimillisiä arvoja, kuten rauhaa, kansainvälistä solidaarisuutta, tasa-arvoa, ympäristönsuojelua ja ihmisoikeuksien kunnioitusta. Opetuksen tulee olla kaikin puolin demokraattista ja edistää monipuolisesti sivistyneen ihmisen kasvua. Tunnustuksellinen uskonnonopetus ei ole koulun tehtävä.

Kaikille nuorille on turvattava taloudelliset edellytykset jatkaa peruskoulun jälkeen opintoja lukiossa, ammatillisessa oppilaitoksessa, ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa vanhempien varallisuudesta riippumatta. Tämä edellyttää opintorahan lisäämistä ja valtion tukea kunnille niin, että opiskelumahdollisuuksia ei rajoiteta koulujen oppilailta perimillä maksuilla. Oppisopimuskoulutus ei saa olla keino järjestää yrityksillä halpaa työvoimaa. Ammatillista koulutusta on suunnattava nuorten lisäksi niille jo työelämään siirtyneille ja työttömille, joilla ei ole ammatillista koulutusta. Lukion ja ammatillisen koulutuksen välisiä eroja on kavennettava niin, että peruskoulun jälkeen tehtävät valinnat eivät määrää jatkomahdollisuuksia.

Kunnallisia kirjastoja on kehitettävä maksuttomina ja alueellisesti kattavina lähikirjastoverkostoina. Kirjastojen hankintamäärärahoja ja muita toimintaedellytyksiä on lisättävä.

Kuntien tulee tukea omien kulttuurilaitostensa lisäksi kuntalaisten omaehtoista kulttuuri- ja harrastustoimintaa. Ammattiurheilun ja urheilubisneksen tukemisen sijaan on lisättävä ja monipuolistettava kuntalaisille tarkoitettuja kulttuuri- ja liikuntapalveluja sekä nuorisotiloja. Koulu-, kulttuuri-, liikunta- ja nuorisotoimen yhteistyötä muun muassa tilojen käytössä on parannettava. Vapaan sivistystyön, kuten kansalais- ja työväenopistojen toimintaedellytykset on turvattava.

6. Kunnat ja terveys

Suomessa kunnilla on keskeinen tehtävä väestön terveydenhuollon palvelujen järjestäjänä. Sille loi perustaa 1972 säädetty kansanterveyslaki.

Nykyinen hyvinvointimallin murros on yhtäältä heikentänyt terveydenhuollon toimintakykyä ja toisaalta kasvattanut terveydenhuollon kehittämisen tarpeita. Muun muassa väestön ikääntyminen, työuupumus, syrjäytyminen sekä mielenterveys- ja päihdeongelmat ovat lisänneet terveyspalvelujen tarpeita. Samaan aikaan terveydenhuollon menojen osuus kansantuotteesta on pudonnut matalammalle tasolle kuin useimmissa muissa OECD-maissa. Eri sosiaaliryhmien väliset terveyserot ovat viime vuosina alkaneet taas kasvaa.

Kansanterveysohjelmassa Terveys 2015 ja Kansallisessa terveysprojektissa asetettujen tavoitteiden toteuttamisen esteenä on valtion ja kuntien terveydenhuoltoon osoittamien määrärahojen riittämättömyys. Julkiselta terveydenhuollolta puuttuu resursseja vastata hoitotakuusta ja asukkaiden oma rahoitusvastuu kasvaa. Ellei tähän saada korjausta, on vaarana, että kuntien ja sairausvakuutuksen määrärahoista entistä suurempi osa valuu yksityiselle sektorille ja yksityisiin vakuutuksiin. Palvelujen saatavuutta heikentää myös valtion ja kuntien pyrkimys keskittää terveyspalvelut yhä suurempiin yksikköihin. Laitospaikkoja on vähennetty rajusti muun muassa mielenterveyshuollossa ilman, että olisi vastaavasti lisätty avohoidon resursseja.

Tätä me esitämme

SKP:n mielestä kunnilla tulee olla jatkossakin keskeinen vastuu terveydenhuollon ja terveyspalvelujen järjestämisessä. Lähtökohtana on oltava se, että kunnat tuottavat itse lakisääteiset terveyspalvelut ja että perusterveydenhuollon palvelut ovat maksuttomia. Terveys 2015 -kansanterveysohjelman ja Kansallisen terveysprojektin toteuttamiseen on osoitettava valtion budjetin kautta selvästi suunniteltua enemmän varoja. On palattava kansanterveyslain periaatteisiin terveyspalvelujen järjestämisessä.

Kunnallisen terveydenhuollon rahoituksen turvaaminen

Valtion tulee vastata kokonaan terveydenhuollon lakisääteisten peruspalvelujen ja vaativan erityistason erikoissairaanhoidon rahoituksesta. Tämän vastuun tulee koskea myös lakisääteistä hammashoitoa. Valtion lisärahoitus hoitotakuun toteuttamiseen on nostettava kaksinkertaiseksi siitä, mitä tähän mennessä on luvattu vuosille 2004-2007. Valtion ja kuntien yhteisin toimin on ohjattava lisää rahoitusta erityisesti psykiatrisen avohoidon, alkoholi- ja huumeongelmien aiheuttamien terveyshaittojen, syöpäsairauksien, tuki- ja liikuntaelinsairauksien, sydän ja silmäsairauksien hoidon järjestämiseen. Leikkaus- ja muiden hoitojonojen purkaminen vähentää samalla varsinaisen hoidon ulkopuolisia kustannuksia.

Kuntalaisten terveyden edistäminen ja sairauksien ehkäisy

Kunnan velvollisuus on huolehtia kokonaisvaltaisesti väestön terveyden edistämisestä ja sairauksien ennaltaehkäisystä. Tämä edellyttää yhteistyötä terveydenhuollon ja muiden alojen kesken. Kuntien tulee kehittää ja toteuttaa terveys- ja hyvinvointipoliittisia ohjelmia, kuten ympäristöterveysohjelmia. Tasapainoisen alueellisen kehityksen turvaamiseksi on huolehdittava riittävästä valtion rahoituksesta ja kehitettävä seudullista yhteistyötä.

Perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon järjestäminen

Kunnallisessa perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa tulee toteuttaa Terveys 2015 -ohjelman ja Kansallisen terveysprojektin tavoitteet. Terveyspalvelut tulee järjestää ensisijassa kunnan omana toimintana siten, että ne ovat helposti tavoitettavia, tuotetaan lähellä kuntalaisia ja perusterveydenhuollon toimipaikat on hajautettu kattavaksi lähipalveluverkostoksi.

Perusterveydenhuollossa on lisättävä henkilöstöä niin, että lääkärikohtaisen vastuuväestön määrä ei ole liian suuri ja että vastaanotolle ja hoitoon pääsy turvataan edellä mainituissa ohjelmissa asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Lisäksi on huolehdittava ennaltaehkäisevän työn riittävistä resursseista, jotta sairaanhoidon ja ennaltaehkäisyn suhde on nykyistä tasapainoisempi.

Terveyden eriarvoisuuden vähentäminen

Väestön mahdollisimman hyvän terveyden ohella tavoitteena tulee olla eri väestöryhmien välisten terveyserojen pienentäminen. Tämä koskee niin eri sukupuolten, sosiaalisten ryhmien kuin eri alueilla asuvien välisiä terveyseroja. Kunnissa on laadittava terveydellisen tasa-arvon tavoitteet, joiden toteutumista seurataan kansallisesti vertailukelpoisin mittarein.

Kunnallisen perusterveydenhuollon palvelujen, erityisesti lääkäripalvelujen saatavuutta on parannettava. Pitkät matkat ja palvelumaksut eivät saa olla esteenä vastaanotolle ja hoitoon hakeutumiseen. Potilaskohtaisista palvelumaksuista perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidon poliklinikoilla on luovuttava. Lääkekorvausten ja palvelumaksujen kohtuuttomuus on estettävä yhtenäisellä maksukatolla.

Terveydenhuollon henkilöstön osaamisen ja jaksamisen turvaaminen

On tuettava henkilöstön osaamista, motivaatiota ja työssä jaksamista. Tässä on keskeinen merkitys kunnollisella ja oikeudenmukaisella palkkauksella ja henkilöstön määrän lisäämisellä tarvetta vastaavaksi. Kuntien on kehitettävä työoloja niin, että julkisen sektorin kilpailukyky ja mielekkyys työpaikkana paranee. Perusterveydenhuollossa tulee lisätä mahdollisuuksia tehdä potilastyön ohessa tutkimus- ja kehittämistyötä, joka palvelee kunnan terveydenhuollon tavoitteiden toteuttamista.

Kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksien lisääminen

Jokaisella kuntalaisella on oikeus terveelliseen elinympäristöön ja riittävään terveydenhoitoon. Tämän oikeuden toteutuminen edellyttää kansalaisten omaa aktiivisuutta ja vastuuntuntoa, mutta myös heidän vaikutusmahdollisuuksiensa lisäämistä. Ainakin suuremmissa kunnissa on tarpeen kehittää lähidemokratiaa kuulemalla ja tiedottamalla säännöllisesti alueen asukkaille. On kehitettävä "ylhäältä alas" -ohjauksen tilalle "alhaalta ylös" -ohjausta ja kansalaisten suurempaa osallistumista päätöksentekoon.

7. Kunnat ja vanhusten palvelut

Väestön ikääntyminen on lisännyt ja tulee lisäämään etenkin sosiaali- ja terveyspalvelujen tarpeita. Monesti asia esitetään ikään kuin ikäihmiset olisivat taloudellinen rasite eikä heillä olisikaan oikeutta nauttia useimmiten kovalla työllä ansaitsemastaan eläkeiästä.

Kunnissa on siirretty yhä useampia vanhustenhuollon tehtäviä yksityisten markkinoiden ja vapaaehtoistyön varaan. Vanhusten palvelujen kasvaviin tarpeisiin tarjotaan vastaukseksi lähiomaisten vastuuta, teknisten apuvälineiden hankkimista ja maksullisia palveluja. Monesti vanhusten sosiaali-, terveys- ja muiden palvelujen maksut kohoavat niin suuriksi, että he tarvitsevat sitä varten toimeentulotukea. Omaishoidon tukea saa vain osa niistä, joille se kuuluu.

Kunnalliset kotipalvelut eivät nykyisillä resursseilla pysty vastaamaan kasvaneisiin ja yhä kasvaviin tarpeisiin. Useissa kunnissa nämä palvelut on kohdistettu vain kaikkein eniten apua tarvitseville ja muut pyritään ohjaamaan yksityisten palvelujen käyttäjiksi. Kotihoidon sisältöä on myös ryhdytty supistamaan vain terveydenhuoltoon. Vanhusten palvelukotien ja muiden asumispalvelujen määrä on riittämätön. Lisäksi niissä on asukasmäärään nähden liian vähän henkilöstöä.

Vaikka vanhukset kokevat kunnalliset palvelut usein yksityisiä palveluja turvallisemmiksi, ovat valtio ja kunnat suuntautuneet tukemaan palvelusetelien kautta yksityisiä palvelumarkkinoita. Monissa kunnissa on lisäksi ryhdytty yksityistämään vanhusten palveluja. Esimerkiksi alueellisia palvelukeskuksia siirretään yksityisille yhtiöille ja säätiöille, mikä johtaa maksujen lisääntymiseen, vanhusten kotona selviytymisen vaikeutumiseen ja syrjäytymiseen. Tällaisissa ratkaisuissa sivuutetaan ennaltaehkäisevän työn merkitys ja edullisuus.

Tätä me esitämme

SKP esittää kunnan tuottamien vanhusten palvelujen saatavuuden ja laadun parantamista. Tämä edellyttää vanhustenhuollon määrärahojen ja henkilöstön lisäämistä. Näin voidaan estää vanhusten heitteillejättö ja turvata myös palvelujen tarvitsijoiden tasavertainen asema koko maassa.

On säädettävä laki vanhusten palveluista ja osoitettava lisää määrärahoja sosiaalialan kehittämisprojektin toteuttamiseksi. Sen avulla on taattava monipuoliset vanhusten kotipalvelut kaikille niitä tarvitseville. Väestön ikääntyminen edellyttää myös kuntien omien vanhusten palvelukotien ja muiden asumispalvelujen lisäämistä. Ikääntymisen myötä kasvavat tarpeet on otettava huomioon myös muiden sosiaalipalvelujen ja terveyspalvelujen kehittämisessä.

Omaishoitajat tekevät raskasta kokoaikaista työtä. Heille on turvattava riittävä taloudellinen tuki sekä säännölliset vapaapäivät ja lomat.

Sosiaali- ja terveydenhuollon maksukattojärjestelmät on yhdistettävä yhdeksi katoksi, jolle määritellään sama taso kuin muissa pohjoismaissa eli noin 350 euroa vuodessa.

8. Kunnat ja vammaispalvelut

Vammaisten henkilöiden yhdenvertaisten oikeuksien turvaamisesta ja vammaispalveluista säädettiin laajemmin lailla vasta 1980-luvun lopulla. Kuntien tehtävänä on järjestää vammaisille kunnassa ilmenevän tarpeen mukaan kuntoutusta, sopeutumisvalmennusta sekä asumis-, kuljetus- ja muita palveluja.

Vammaisten mahdollisuuksien itsenäiseen elämään ja osallistumiseen on kuitenkin kavennettu monissa kunnissa jopa vammaispalvelulakia rikkoen. Vaikeavammaisille lain mukaan kuuluvia kuljetuspalveluja, asunnonmuutostöitä, henkilökohtaisen avustajan käyttömahdollisuuksia ja omaishoidon tukea on karsittu. Vaikeavammaisten palvelut pyritään ajoittamaan vain alle eläkeikäisiin jopa perustuslaissa säädettyä syrjintäkieltoa ja yhdenvertaisuuslakia rikkoen. Vaikka vammaispalvelulaki koskee myös mielenterveysvammaisia, on lakia käytetty hyvin vähän mielenterveyspotilaiden palvelujen ja tukitoimien hyväksi.

Tätä me esitämme

Vammaisten oikeutta kuljetuspalveluihin, palveluasumiseen, asunnonmuutostöihin, henkilökohtaisten avustajien käyttöön ja muihin lakisääteisiin palveluihin ei saa kaventaa. Vammaisten oikeudet on otettava huomioon myös yhdyskuntasuunnittelussa ja rakentamisessa.

Vammaispalveluja tulee kehittää niin, että omatoimisen suoriutumisen mahdollisuudet paranevat ja tasavertaiset oikeudet turvataan kaikille vammautumisen syystä riippumatta. Myös kehitysvammaisille ja mielenterveysvammaisille tulee taata samat oikeudet kuin muilla vammaisilla. Kuntien toiminnoissa ja palveluissa ei saa syrjiä vammaisia myöskään iän tai muulla perusteella.

9. Kunnat ja asuminen

Asuminen on Suomessa kohtuuttoman kallista. Se on jätetty markkinoiden määrättäväksi. Vuokrasäännöstely on purettu ja sosiaalinen asuntotuotanto on ajettu alas. Kun ihmiset joutuvat yhä useammin muuttamaan työn tai opiskelun takia isoihin keskuksiin, ovat vuokrat ja asuntojen hinnat kohonneet niissä taivaisiin. Uuden rakentaminen tapahtuu usein vanhaa ja kaunista elinympäristöä tuhoamalla, kun yksityinen voitontavoittelu saa ylivallan.

Maankäyttö- ja rakennuslaki antavat asukkaille periaatteessa entistä enemmän mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa maankäyttöön ja kaavoitukseen jo suunnitteluvaiheessa. Käytännössä kuntien maankäytöstä ja kaavoituksesta päätetään kuitenkin yleensä pienessä piirissä, johon kuuluvat johtavien kunnallispoliitikkojen ja huippuvirkamiesten lisäksi grynderit ja paikallisen talouselämän johtajat. Kunnat ovat taipuneet kaupan keskusliikkeiden vaatimuksiin ja kaavoittaneet yhä suurempia automarketteja asutuskeskusten ulkopuolelle. Lisäksi kunnat myyvät usein tonttimaataan sen sijaan, että käyttäisivät mahdollisuuksiaan hankkia sitä lisää.

Kuntien omistamien vuokratalojen hallinnon yhdistäminen yhä suuremmiksi kiinteistöyhtiöiksi on kaventanut vuokralaisdemokratiaa. Osa kunnista on lisäksi ryhtynyt myymään omistamiaan asuntoja.

Tätä me esitämme

Asumiskustannusten alentaminen kohtuulliselle tasolle edellyttää valtion edullisen rahoituksen ja kuntien oman asuntotuotannon määrätietoista lisäämistä. Lisäksi valtiovallan tulee säätää kaikkia asuntoja koskeva hinta- ja vuokrasääntely. Valtion ja kuntien yhteisiä toimin on poistettava asunnottomuus ja taattava jokaiselle oikeus kohtuuhintaiseen asuntoon. Vanhaa asuntokantaa on kunnostettava. Historiallisesti arvokkaita rakennuksia ja kulttuurimaisemia on suojeltava.

Kuntien tulee käyttää päätösvaltaa alueensa kaavoittamisessa kuntalaisten tahtoa kuullen ja heidän enemmistönsä etujen mukaisesti. Kunnan tulee asettaa rakennusmaata kaavoittaessaan rakennuttajille ehtoja asuntojen laadusta ja kohtuullisista hinnoista sekä liiketilojen ja työpaikkojen rakentamisen normeista. Kuntien ei pidä myydä maitaan vaan käyttää maata luovutettaessa pääsääntöisesti vuokrausmenettelyä.

Kaavoituksella on vaikutettava niin, että asuminen, työpaikat, palvelut ja vapaa-ajan vietto muodostavat kaikille asukkaille helposti tavoitettavan kokonaisuuden. Kaavoituksella ei pidä edistää palvelujen keskittymistä suuriin kauppakeskuksiin, joihin on vaikea päästä ilman omaa autoa. Kaavoitusta ei saa kahlehtia rakennusfirmojen ja suuryhtiöiden vaatimilla sopimuksilla. Kuntien yhteistyötä kehittäen on huolehdittava myös kuntien reuna-alueiden kehittämisestä.

SKP vastustaa kuntien omistamien vuokra-asuntojen myymistä. Kuntien ei pidä myöskään fuusioida vuokratalojen hallintoa suuriksi yhtiöiksi vaan päinvastoin muodostaa niistä pienempiä kokonaisuuksia, joissa asukkaiden oikeus osallistua ja vaikuttaa taloyhtiön hallintoon toteutuu paremmin.

10. Kunnat ja ympäristö

Kunnat vaikuttavat monella tavalla siihen, millainen on elinympäristömme ja miten ympäristönsuojelun tarpeet otetaan huomioon.

Kunnat ovat vesi-, energia- ja jätehuollon järjestäjiä. Etenkin suurissa kaupungeissa ne ovat järjestäneet myös joukkoliikennettä. Kunnat ovat ympäristönsuojeluviranomaisia, jotka yhdessä valtion viranomaisten kanssa myöntävät ympäristölupia, valvovat ympäristönsuojelua ja huolehtivat ympäristöneuvonnasta. Lisäksi useat kunnat ovat tehneet kestävän kehityksen ohjelmia.

Samaan aikaan kun kuntalaisten ympäristötietoisuus on lisääntynyt, monet kunnat ovat itse luopuneet omasta päätösvallastaan yksityistämällä ympäristönsuojelun kannalta tärkeitä toimintoja. Esimerkiksi energiantuotannossa, jätehuollossa ja joukkoliikenteessä yksityistäminen on yleensä johtanut suurten kansainvälisten yhtiöiden hallitsevaan asemaan ja kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksien olennaiseen heikentymiseen.

Kuntien ympäristönsuojeluresurssit eivät ole kasvaneet alkuunkaan samaa tahtia kuin kuntien vastuu ja tehtävät ympäristönsuojelussa. Valtiovalta on tälläkin alalla siirtänyt kunnille lisää tehtäviä, mutta ei ole osoittanut niihin tarvittavia lisämäärärahoja. Esimerkiksi rajavalvonnan poistuminen EU:n sisämarkkinoilta on lisännyt kuntien vastuuta elintarviketurvallisuudesta, mutta kuntien elintarvikevalvonnalla ei ole tähän resursseja.

Tätä me esitämme

Kunnan velvoite edistää ekologisesti kestävää kehitystä ja ympäristönsuojelua on otettava keskeiseksi lähtökohdaksi kaikissa kuntien toiminnoissa.

Meidän mielestämme energia-, vesi- ja jätehuolto sekä kaupunkien joukkoliikenne tulee järjestää kunnan omana toimintana. Niihin liittyviä ihmisten perusoikeuksia ei saa alistaa kaupalliselle voitontavoittelulle. Elinympäristön terveellisyys ja viihtyisyys tulee olla kunnan maankäytössä johtava periaate.

Joukkoliikenteen heikentämisestä ja hintojen nostamisesta on siirryttävä päinvastaisen kehityksen tielle. Suurten kaupunkien kunnallisen joukkoliikenteen kehittämisen ohella tarvitaan valtiovallan toimia rautatieliikenteen ja haja-asutusalueiden joukkoliikenteen parantamiseksi. Liikenteen haittojen vähentämiseksi tulee suosia muun muassa kaavoituksessa sellaista yhdyskuntarakennetta, jossa työpaikat, asuinalueet ja palvelut eivät eriydy kauas toisistaan.

Energia-, vesi- ja jätehuoltopalvelujen hinnoittelussa on siirryttävä oikeudenmukaisempaan maksupolitiikkaan. Ehdotamme kotitalouksien maksujen porrastamista näissä palveluissa niin, että käyttömaksuja peritään porrastetusti vasta välttämättömäksi minimikulutukseksi laskettavan tason ylittävältä osalta.

Kuntien tulee edistää talouden ekologista rakennemuutosta suosimalla omassa toiminnassaan uusiutuvia ja paikallisia energialähteitä. On kehitettävä yhdistettyä lämmön ja sähkön tuotantoa ja panostettava nykyistä enemmän myös paikallisen biopolttoaineen käyttöön. Jätehuollossa tulee tehdä jätteiden synnyn ehkäiseminen ja kierrätys kuntalaisille mahdollisimman helpoksi. Kuntien omissa hankinnoissa tulee soveltaa eettisiä ja ekologisia kriteerejä. Kunnissa on suojeltava luonnon monimuotoisuutta.

Valtio ei saa siirtää omia, usein EU:n päätöksistä seuraavia ympäristövelvoitteita kunnille turvaamatta kunnille myös resursseja hoitaa näitä tehtäviä. Muun muassa kunnalliseen elintarvikevalvontaan on pikaisesti osoitettava lisää määrärahoja. Kuntien omaa harkintaa ympäristölupien myöntämisessä tulee lisätä. Yritysten vastuuta kuntien ympäristöhallinnon kustannuksista tulee lisätä "saastuttaja maksaa" -periaatteen mukaisesti.

11. Kunnat ja alueellinen kehitys

Euroopan unionin jäsenyys on kiihdyttänyt talouden keskittymistä ja alueellisen kehityksen eriarvoistumista. Lähes joka kolmas suomalainen on joutunut muuttamaan kotiseudultaan sen jälkeen kun Suomi liittyi unioniin. Tämä on johtanut yhtäältä maaseudun laajenevaan autioitumiseen ja toisaalta kasvukeskusten ongelmien kärjistymiseen.

Kansallinen aluepolitiikka on käytännössä ajettu alas ja EU:n aluepolitiikka on suunnattu tukemaan talouden ja väestön keskittymistä. Samaan aikaan kun maataloudesta ja monilta teollisuuden aloilta on hävitetty työpaikkoja, ovat valtio ja kunnat jättäneet uusien työpaikkojen luomisen yhä enemmän markkinoiden varaan. Elinkeinopolitiikka on rakennettu yksipuolisesti Nokia-vetoisen informaatioteknologian yritysten varaan.

Tätä me esitämme

On irtaannuttava EU:n aluepolitiikasta ja ryhdyttävä uudelleen kehittämään kansallista alue- ja maaseutupolitiikkaa, jonka tavoitteena on paikalliset tarpeet huomioon ottava koko maan tasapainoinen kehittäminen ja alueellisen eriarvoisuuden vähentäminen.

Valtiovallan tulee kantaa vastuuta uusien työpaikkojen luomisesta erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomeen sekä taantuville teollisuuspaikkakunnille. Näille alueille on sijoitettava valtionyhtiöiden tuotannollista toimintaa ja muita valtion työpaikkoja. Uuden tietotekniikan laajakaistayhteyksien rakentamista ei saa jättää yksityisten markkinoiden varaan vaan valtiovallan on huolehdittava siitä, että ne rakennetaan kattavasti koko maahan.

Valtion tuella on annettava muuttotappioalueiden kunnille lisää mahdollisuuksia uusien työpaikkojen luomiseen ja monipuolisten palvelujen turvaamiseen. Kunnissa on suunnattava omia hankintoja paikallista taloutta ja maatalouden työllisyyttä edistävällä tavalla esimerkiksi suuntaamalla ruokahuollon hankintoja paikallisille perheviljelmille.

12. Kunnat ja kansainvälinen solidaarisuus

Talouden kansainvälistyminen ja maailmanlaajuisen kehityksen haasteet koskevat myös kuntia. Monet kansainväliset pääomien, työvoiman ja palvelujen liikkumista ja kauppaa koskevat sopimukset vaikuttavat kuntiin. Kansainvälistyminen näkyy myös kouluissa, kulttuurissa tai vaikka ympäristökysymyksissä.

Vaikka Euroopan unionissa puhutaan läheisyysperiaatteesta, merkitsee EU-politiikka käytännössä kunnallisen itsehallinnon ja demokratian kaventumista. Esimerkiksi Emu-kriteerit ja palvelukauppaa koskevat EU:n päätökset vaikeuttavat kuntien palvelujen kehittämistä. EU ajaa WTO:n palvelukauppaa koskevan GATS-sopimuksen laajentamista koskemaan vähitellen myös yhä useampia julkisia palveluja.

Kapitalistisen globalisaation aiheuttama epävarmuus ja turvattomuus ovat luoneet maaperää myös muukalaisvihamielisyydelle. Maahanmuuttajat ja pakolaiset joutuvat usein kokemaan rasistista syrjintää ja väkivaltaa. Kovat asenteet ovat heijastuneet myös monien kuntien suhtautumisessa pakolaisten vastaanottamiseen ja maahanmuuttajien oikeuksiin.

Suuntautuminen kansainvälisissä yhteyksissä yksipuolisesti Euroopan unioniin on vähentänyt monissa kunnissa perinteisten ystävyyskuntasuhteiden merkitystä. Myös lähialueyhteistyöhön erityisesti Venäjän kanssa sisältyy paljon laiminlyötyjä mahdollisuuksia.

Tätä me esitämme

Kuntien tulee kantaa vastuunsa maailmanlaajuisen solidaarisuuden, erilaisten kulttuurien ymmärtämisen, rauhan ja kansainvälisen yhteistyön edistämisessä.

Kouluissa, päiväkodeissa ja muissa kunnallisissa toiminnoissa tulee järjestää ja edistää rauhankasvatusta, kansainvälistä solidaarisuustoimintaa ja perehtymistä muihin kulttuureihin. Kuntien toiminnassa ei saa olla mitään sijaa rasismille.

Kuntien tulee puolustaa palvelujaan ja itsehallintoaan EU:n ja WTO:n yksityistämispolitiikalta. Kunnat voivat julistautua GATS-vapaiksi alueiksi, kuten monissa muissa maissa on jo tehty. Kunnat voivat puolustaa alueellaan olevia työpaikkoja asettamalla yhtiöille esimerkiksi kaavoituksessa ja kunnallistekniikan rakentamisessa ehtoja, joiden nojalla ne voivat periä yhtiön saamat hyödyt takaisin mikäli firmat siirtävät toimintansa ulkomaille.

Ystävyyskunnista, joita suomalaisilla kunnilla on jo noin 1 300, tulee muodostaa toimiva monenkeskisen kansainvälisen yhteistyön verkosto. Sitä on laajennettava entistä useampiin kehitysmaihin. Tämä verkosto ei saa jäädä vain kunnallishallinnon ylätasolle vaan ystävyyskuntasuhteita pitää kehittää ennen muuta kansalaisyhteiskunnan tasolla. Kunnan tulee tukea ja edistää ay-liikkeen, oppilaskuntien ja kansalaisjärjestöjen kansainvälistä yhteistyötä.

Valtion ja kuntien tulee yhdessä osoittaa lisää resursseja pakolaisten vastaanottamiseen ja maahanmuuttajia koskevien velvoitteiden hoitamiseen. Maahanmuuttajien koulutuksessa pitää turvata heidän oikeutensa oman äidinkielen ja kulttuurin opiskeluun.

13. Demokraattisen itsehallinnon kehittäminen kunnissa

Kunnallinen demokratia ja itsehallinto ovat kaventuneet. Hallitus ja eduskunta ovat kaventaneet kuntien mahdollisuuksia päättää itse asioistaan leikkaamalla kuntien tuloja. Valtiovalta pyrkii EU:n malliin vähentämään radikaalisti kuntien määrää. Samaan aikaan kunnissa on kavennettu asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia ja kunnallisen päätöksenteon demokraattisuutta.

Kunnallisten luottamushenkilöiden, kuten lautakuntien jäsenten, määrää on karsittu rajusti, jopa kahdellakymmenellä tuhannella. Kunnanvaltuustot ovat itse kaventaneet päätösvaltaansa siirtämällä sitä kunnanhallitukselle ja johtaville virkamiehille sekä siirtämällä toimintoja osakeyhtiöille ja kuntayhtymille, joihin kunnallinen demokratia ei ulotu. Kaikki tämä on johtanut siihen, että kuntalaisten mielipiteet ja tarpeet sivuutetaan yhä useammin päätöksenteossa. Kunnallislain tarjoamaa mahdollisuutta neuvoantavaan kansaäänestykseen on käytetty ani harvoin ja silloinkin lähinnä kuntaliitoksista päätettäessä.

Kuntien siirtyminen vaaleilla valittavaan pormestari- tai kuntaneuvosmalliin siirtäisi valtaa edelleen poliittisesti valitulle virkamiehelle ja näin vähentäisi valtuustojen valtaa.

Hyvinvointikunnan luomiseksi tarvitaan aktiivista kansalaisyhteiskuntaa. Sen merkitystä lisää uusittu valtionosuusjärjestelmä, joka lopetti valtion tiukasti ylhäältä ohjaaman toimintatavan. Kunnan omista päätöksistä riippuu, mihin varoja ohjataan, mitä palveluja kehitetään ja miten. Jos kunnallispolitiikka ei ankkuroidu nykyistä paremmin ihmisten tarpeisiin, kansalaiskeskusteluihin, asiakasmielipiteisiin, kuntalaisten osallistumismahdollisuuksien järjestämiseen ja aktiiviseen kansalaistoimintaan, on vaarana tilanne, jossa hyvätuloisten herrojen toiveet toteutuvat kuin itsestään, mutta julkiset peruspalvelut taantuvat ja eriarvoisuus lisääntyy.

Kunnallisten toimintojen liikelaitoistaminen ja yhtiöittäminen heikentävät paitsi palvelujen laatua ja työntekijöiden asemaa myös kunnallista demokratiaa.

Tätä me esitämme

Perustava kysymys uudenlaisen hyvinvointikunnan luomisessa on kansalaisyhteiskunnan tarpeiden ja arvojen tuominen päätöksentekoon, politiikan politisoiminen. Meidän tavoitteenamme on, että nyt vallankäytön ytimien ulkopuolelle syrjäytetyt kansalaiset nousevat politiikan näyttämölle ja saavat itselleen tosiasiallista valtaa.

Tällainen uusi politiikka ja valta tarvitsee myös uusia rakenteita. Kannatamme sitovien kansanäänestysten järjestämistä kunnissa periaatteellisesti tärkeistä ratkaisuista. Tuemme kunnallisen aloiteoikeuden kehittämistä toimivaksi alhaalta ylöspäin kasvavan demokratian välineeksi. Ehdotamme kuntalaisten suorien vaikutusmahdollisuuksien ja lähidemokratian kehittämistä muun muassa osallistuvalla budjetoinnilla, jossa tietty osa kunkin alueen määrärahoista päätetään paikallisten asukaskokousten perusteella. Kannatamme myös sitä, että isoissa kunnissa valitaan vaaleilla kunnanosavaltuustot, joille annetaan riittävät voimavarat ja todellista päätösvaltaa alueen asioissa. Kuntayhtymien ja maakuntien hallinnon tulee perustua vaaleilla valittuihin edustajiin.

Kuntalaisten oikeutta ja mahdollisuuksia kontrolloida poliitikkoja ja virkamiehiä tulee lisätä. Tässä pelkkä edustuksellinen demokratia ei riitä, niin tärkeä kuin vaalit ja niissä valittavan kunnanvaltuuston kokoonpano onkin. Luomalla uudenlainen poliitikkojen ja johtavien virkamiesten tilivelvollisuus kansalaisille tuodaan ihmisten arjen tarpeet vahvemmin politiikkaan. Näin syntyy keskustelua ja tavoitteenasettelua, joka ei ole vain hallinnon puhetta vaan aitoa kuntalaisten ja hallinnon vuorovaikutusta ja vastuuta, josta myös kaikkein huono-osaisimmat hyötyvät. Samalla luodaan perusta, jolla kunnanvaltuustot joutuvat ja haluavat tehdä päätöksiä kuntalaisia kuunnellen ja kunnioittaen. Kunnanvaltuuston ohella myös kunnanhallituksen ja lautakuntien kokousten tulee olla julkisia, jotta kansalaiset voivat seurata niiden toimintaa ja vaikuttaa siihen. Lautakuntien määrää tulee lisätä.

Hyvinvointikunta on entistä tärkeämpi osa uudistuvaa hyvinvointimallia. Kansalaisten kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että he ovat mukana jo suunnittelemassa niitä hyvinvointipalveluja, joita heille tarjotaan ja että he voivat vaikuttaa suoraan niiden kehittämiseen. Kun suunnittelu ja päätöksenteko tapahtuu entistä enemmän siellä, missä niiden seurauksetkin tuntuvat, kasvaa vastuullisuus ja hyvän elämän mahdollisuus.

Kunnallinen politiikka tulee saada osaksi ihmisten arkea. Kansalaisten taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten perusoikeuksien toteuttaminen ja sen valvonta tulee näin aivan keskeiseksi osaksi kunnallispolitiikkaa. Käytännössä tämä merkitsee kansalaisten ja heidän toimintansa, ammatillisten ja kansalaisjärjestöjen, kansalaisyhteiskunnan aktiivisuuden merkityksen kasvua. Hyvinvointikuntaa ei voi kehittää ilman laajaa kansalaisvaikuttamista, aloitteita ja vaatimuksia alhaalta ylös.

Laaja työttömyys, kasvaneet tuloerot, lisääntynyt köyhyys, julkisten palvelujen heikentyminen, ympäristöongelmat ja demokratian puute, taloudellisen ja poliittisen eliitin etääntyminen ihmisten arjesta ja tarpeista ovat suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpiä haasteita. Niihin ei vastata keskittämällä kunnissa päätösvaltaa entisestään esimerkiksi ns. pormestarimallilla, tai ajamalla kuntia liittymään yhä suuremmiksi yksiköiksi. Me haluamme kehittää kuntia demokraattisina, kansalaisten itsehallinnollisina yhteisöinä. Haluamme luoda välittämisen yhteiskunnan, jossa kannamme yhdessä vastuuta muista ihmisistä ja jokaiselle kuuluvista yhtäläisistä oikeuksista.

Me SKP:ssä haluamme nostaa ihmisten arjen huolet ja tavoitteet politiikan keskiöön. Politiikassa tarvitaan keskustelua arvoista, kuntien ja Suomen perustavoitteista - meidän tavoitteistamme. Meille politiikka on vaihtoehtojen hakemista ja ongelmien ratkomista yhdessä kuntien asukkaiden, työntekijöiden ja kansalaisliikkeiden kanssa. Haluamme palauttaa yhteiskuntaa uudistavan ja heikommassa asemassa olevien oikeuksia puolustavan vasemmistopolitiikan taas kunniaan. Siihen kuuluu keskustelu ja pohdinta, mutta myös teot - eivät pelkät puheet.

Tavoitteenamme on siirtyminen pienten piirien ja rahan vallasta perusteiltaan toisenlaiseen, demokraattiseen, oikeudenmukaiseen, tasa-arvoiseen ja ekologisesti kestävään yhteiskuntaan, joka kantaa myös vastuunsa rauhasta ja maailmanlaajuisesta kehityksestä. Kommunisteina meidän ihanteemme ja päämäärämme on sosialismi ja uudenlainen sivilisaatio, jossa itse kunkin vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen edellytys.

Uusi hyvinvointikunta, toisenlainen yhteiskunta ja maailma eivät synny ilman kansalaisten ja heidän järjestöjensä aktiivisuutta, toimintaa ja taistelua. Tässä kamppailussa Suomen kommunistinen puolue on mukana.

(Hyväksytty SKP:n edustajakokouksessa 15.-16.5.2004)