Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.tuni.fi/pohtiva/ohjelmalistat/VAS/1146

Vasemmistoliitto

Vasemmistoliiton asuntopoliittinen ohjelma


  • Puolue: Vasemmistoliitto
  • Otsikko: Vasemmistoliiton asuntopoliittinen ohjelma
  • Vuosi: 2016
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

Vasemmistoliiton asuntopoliittinen ohjelma

Vasemmistoliiton asuntopoliittinen ohjelma
Hyväksytty Vasemmistoliiton puoluehallituksessa 1.6.2016

JOKAISELLE KOTI

Asuminen on perusoikeus. Asuntopolitiikan tulee taata kohtuuhintainen ja laadukas asuminen kaikille. Vasemmistoliitto esittää asumistakuulakia, jolla taataan jokaiselle oikeus turvalliseen, kohtuuhintaiseen asuntoon.

Asuntopolitiikan tulee vastata kaupungistumisen, kansainvälistymisen, väestön ikääntymisen, yksinelävien määrän lisääntymisen ja ilmastonmuutoksen aiheuttamiin muutosvaatimuksiin asuntojen suunnittelussa, rakentamisessa ja tarjonnassa.

Asuntopolitiikassa tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja suunnitelmallisuutta. Markkinat eivät kykene korvaamaan tavoitteellista asuntopoliittista suunnittelua, ohjausta eivätkä poliittista päätöksentekoa. Sekä kunnat että valtio tarvitsevat nykytarpeita vastaavan ja tulevaisuuteen katsovan asuntopoliittisen ohjelman, joka mahdollistaa kohtuuhintaiset tontit ja riittävän rahoituksen myös sosiaaliselle asuntotuotannolle.

Vasemmistoliiton asuntopolitiikan tavoitteena on mahdollisimman edullisten asumispalveluiden turvaaminen hallintamuodosta riippumatta koko maassa. Omistus-, osaomistus-, asumisoikeus- ja vuokra-asumista on kohdeltava tasa-arvoisesti eikä asukkaita saa asettaa eriarvoiseen asemaan asuntokunnan koon tai asukkaiden välisten suhteiden perusteella. Julkisen tuen asumiseen pitää olla sellaista, että se kaventaa eri väestöryhmien asunto-oloissa olevia eroja.

Asumisen pitää olla kohtuuhintaista

Suomen kaupunkialueet ovat kasvaneet 650 000 asukkaalla viimeisen 25 vuoden aikana. Kaupungistuminen on globaali ilmiö, joka täytyy ottaa kestävästi haltuun. Asuntojen hinnat, niin omistus- kuin vuokra-asumisen, ovat suurissa kaupungeissa karanneet käsistä, ja näin ollen asumisesta joutuu joillain paikkakunnilla maksamaan jopa 60 % tuloistaan. Tärkeintä ongelman korjaamiseksi on riittävä asuntorakentaminen.

Asumiskustannukset ovat nousseet viime vuosina kotitalouksien tuloja nopeammin varsinkin pääkaupunkiseudulla. Vuokrien tuloja suurempi nousu on aiheuttanut monelle pienituloiselle vuokralaiselle huomattavia toimeentulovaikeuksia.

Asuntokysymys on kiinteässä vuorovaikutuksessa yhteiskunnan taloudelliseen, sosiaaliseen, ekologiseen ja poliittiseen kehitykseen. Markkinaohjattu asuntopolitiikka ja liian vähäinen sosiaalinen vuokra-asuntotuotanto ovat viime vuosina kasvattaneet asumiskustannukset kohtuuttomiksi.

Moniin muihin Euroopan maihin verrattuna Suomen yksityiset vuokramarkkinat ovat poikkeuksellisen vapaat. Yksityisten vuokramarkkinoiden sääntely oli Euroopassa hyvin yleistä toisen maailmansodan jälkeen. Yleistä on ollut myös sääntelyn lieventäminen 1970- ja 1980-luvuilta alkaen. Monissa maissa sääntelyjärjestelmiä on myös kehitetty tarpeiden mukaan ilman, että järjestelmää olisi ajettu kokonaan alas kuten Suomessa.

Suomen asuntomarkkinat ovat muuttuneet sitten vuoden 1995 vuokrasäännöstelyn purkamisen ja huoneenvuokralain viimeisimmän uudistuksen: vuokralainen ja vuokranantaja eivät ole tasaveroiset sopijaosapuolet. Lainsäädännöllä tulee turvata vuokrasopimuksen heikomman osapuolen, eli vuokralaisen, oikeudet ja irtisanomissuoja etenkin vuokrankorotustilanteissa nykyistä vahvemmin.

Vuokrankorotuksiin on säädettävä ns. käännetty todistustaakka, eli toisin kuin nykyään, vuokranantaja ei voisi uhata enää irtisanomisella vuokralaista, joka vastustaa kohtuuttomana pitämäänsä vuokrankorotusta. Jatkossa vuokranantajan olisi osoitettava vaatimiensa korotusten kohtuullisuus. Esimerkiksi Saksassa vuokralaisen pitää antaa suostumus vuokrankorotukseen, ja jos vuokralainen ei sitä tee, on vuokranantajan haettava korotukselle hyväksyntä tuomioistuimelta, joka peilaa pyydettyä vuokraa alueen samantapaisten asuntojen keskimääräiseen vuokraan.

Asumisen hinta ei saa nousta markkinakysynnän mukaan kohtuuttomasti. Koska asuntomarkkinat eivät Suomessa toimi, on vuokrankorotuksia hillittävä ainakin korkeimpien vuokrien kasvukeskuksissa. Useissa maissa vuokranantaja ja vuokralainen voivat sopia aloitusvuokran vapaasti, mutta vuokrankorotuksia säännellään esimerkiksi indeksillä, joka perustuu elinkustannuksiin sekä rakennuksen ylläpitokustannuksiin.

Saksan ja Irlannin tuoreiden esimerkkien mukaista uudenlaista vuokrankorotusjarrua tarvitaan Suomessa ainakin pääkaupunkiseudulla, jossa vuokrataso on noussut kohtuuttoman korkealle. Saksassa tuli kesäkuun 2015 alusta voimaan laki, jonka perusteella voidaan määrätä kymmenen prosentin katto vuokrien korotuksiin asuntomarkkina-alueilla, joilla kysyntä on voimakasta. Irlannissa puolestaan tuli joulukuussa 2015 voimaan lakimuutos, että vuokrankorotuksia ei voi tehdä joka vuosi, vaan vuokratasoa jarrutetaan sallimalla korotukset vain joka toinen vuosi.

Samaan aikaan kun suurissa kaupungeissa on pulaa asunnoista, on myös paljon asuntoja tyhjänä. Tyhjillään olevat asunnot on saatava aktiiviseen asumiskäyttöön esimerkiksi asuntojen välivuokrauksella.

  • Turvataan vuokralaisen oikeudet ja irtisanomissuoja vuokrankorotustilanteissa nykyistä vahvemmin.
  • Säädetään sanktiot asuntojen tyhjänä pitämisestä kaupungeissa, joissa on asuntopulaa.
  • Tuetaan tyhjillään olevien asuntojen siirtymistä vuokrakäyttöön välivuokrauksella.
  • Hillitään asumisen hinnan nousua tarvittaessa vuokrankorotusjarrulla.
  • Säädetään vuokranantajalle velvollisuus todistaa vuokrankorotuksen kohtuullisuus.

Vastuu sosiaalisesta asuntotuotannosta on kunnilla

Asumisen kalleuden yksi suurimmista syistä on kuntien riittämätön tonttituotanto. Kunnat alkoivat 1990-luvun lopulla luovuttaa tonttejaan yhä enemmän suoraan rakennusliikkeille. Lisäksi osa kunnista on tehnyt kaavoitusyhteistyötä rakennusliikkeiden kanssa myös kuntien omistamille rakennusmaille. Kunnan oman maanomistuksen, kaavoituksen ja tonttituotannon avulla varmistetaan pitkäjänteinen ja kohtuuhintainen tonttitarjonta.

Kun tonttimaa on myyty rakennusliikkeille, ne halutessaan voivat sanella ja säädellä asuntotarjontaa vain voitontavoittelun näkökulmasta. Kunnilla ei ole aina ollut tarjota tämän seurauksena kohtuuhintaista tonttia edes omistamansa vuokrataloyhtiön asuntotuotannon tarpeisiin.

Asuntorakentamista on jo pitkään hallinnut ns. perustajaurakointi eli gryndaus: rakennusliike perustaa asunto-osakeyhtiön, joka sitten tilaa samalta rakennusliikkeeltä rakennusurakan. Näin estetään rakennusalan kilpailu ja rakennusliike saa myydä asunnot niin kalliilla kuin kaupaksi käyvät. Rakennusalan kilpailun lisäämiseksi kunnan tonttimaata ei pidä myydä rakennusliikkeille. Lisäksi julkisen vallan on vahvistettava rakennuttamisosaamistaan ja tarjottava rakennuttamispalveluita myös vuokratalotoimijoille ja ryhmärakennuttajille.

Kuntien hyvän asuntopolitiikan varmistamiseksi valtion ja kaupunkiseutujen on solmittava sitova sopimus maankäytöstä, asumisesta ja liikenteestä (MAL), jossa varmistetaan riittävää tonttituotanto, alueiden monipuolinen asukasrakenne, rakentaminen joukkoliikenneyhteyksien varrelle ja alueiden palvelut. Kunnilta pitää edellyttää kaavoituksessa ja asuntotuotannossa korkeampaa asumismenoiltaan säännellyn asuntotuotannon osuutta, vähintään 30 %. Tämän osuuden on toteuduttava vähintään asuinaluetasolla. Kunnat on patistettava aktiiviseen tonttimaan hankintaan ja käyttämään tarpeen mukaan kaikkia maapolitiikan välineitä, myös etuosto-oikeutta ja pakkolunastuksia sekä rakennuskehotuksia ja rakentamattoman rakennuspaikan korotettua kiinteistöveroa.

Rakennusliikkeiden keskittyminen ja liian vähäinen kilpailu johtavat kartelleihin ja rakennuskustannusten nousuun, joka taas nostaa asumisen hintaa. Kuntien tulee aktiivisesti edistää kilpailua ja luovuttaa tontteja tasapainoisesti useille rakennusliikkeille, myös pienemmille ja aloitteleville yrityksille rakentamisen laadusta tinkimättä.

Asuminen kuuluu ihmisen perusoikeuksiin. Markkinat eivät tätä oikeutta takaa, joten vastuu asunto-oloista on kunnilla, joiden pitää osoittaa asunto niille, jotka eivät omin voimin pysty hankkimaan asuntoa. Päävastuu kohtuuhintaisesta vuokra-asuntorakennuttamisesta kuuluu kuntien vuokrataloyhtiöille.

Kymmenelle nopeimmin kasvavalle kaupunkiseudulle on rakennettava vähintään 800 000 asuntoa vuoteen 2040 mennessä. Asuntopolitiikan nykyvälinein ei asuntotuotantoa kyetä nostamaan väestökehityksen edellyttämälle tasolle. Avain asuntotuotannon lisäykseen on liikenne- ja asuntopolitiikan entistä paremmassa suunnittelussa ja yhteensovittamisessa, jossa hyödynnetään joukkoliikenneinvestointien asuntotuotantoa lisäävää vaikutusta. Kaavoituksen, asunto- ja liikennepolitiikan yhdistäminen yhdeksi yhdyskuntarakennepolitiikaksi on tärkeää, jotta voidaan varmistaa asumisen kohtuuhintaisuus.

Muualla Suomessa ei ole väestökehityksestä johtuvaa yhtä voimakasta uusien asuntojen rakentamistarvetta. Uudisrakentamiseen voi olla tarvetta laadullisin perustein. Pankkien vakavaraisuussäännökset ovat edelleen tiukkenemassa, mikä johtaa siihen, etteivät pankit voi rahoittaa asuntorakentamista muuttotappioalueilla. Asuntojen vakuus- ja myyntiarvot alenevat merkittävästi muuttotappioalueilla. Työvoiman liikkuvuus hidastuu, kun muuttotappioalueiden ihmiset eivät saa asuntoja kaupaksi.

Asumisen korkea hinta on jo este talouskasvulle etenkin pääkaupunkiseudulla. Työvoiman liikkuvuuden parantamiseksi tulee kehittää uudenlainen työsuhdeasumisen malli, jossa asuntoa voi tarvittaessa vaihtaa määräajaksi. Mallissa rakennetaan asuntokapasiteettia erityisesti sellaisille paikkakunnille, jossa asumisen hinta on korkea ja kysyntä ylittää tarjonnan.

  • Siirretään vastuu maankäyttö-, asunto- ja liikennepolitiikasta perustettavalle maakuntahallinnolle.
  • Tuetaan kasvukeskusten niitä raideinvestointeja, jotka tehokkaimmin sysäävät liikkeelle asuntorakentamista. Investointien vastapainoksi edellytetään kunnianhimoista asuntokaavoitusta ja tiivistä yhdyskuntarakennetta.
  • Määritellään ratavyöhykkeisiin syntyville asuntorakentamisalueille kohtuuhintaisen asuntotuotannon määrä nykyistä MAL-sopimusta suuremmaksi. Rakennetaan kohtuuhintainen asuntotuotanto asuinaluetasolla rinnakkain muun asuntotuotannon kanssa.
  • Edellytetään kunnilta kaavoituksessa ja asuntotuotannossa korkeampaa asumismenoiltaan säännellyn asuntotuotannon osuutta, esimerkiksi 30 %.
  • Lisätään purkuavustuksia muuttotappioalueilla.
  • Kehitetään uusi työsuhdeasumisen malli, jossa asuntoa voi vaihtaa määräajaksi.
  • Edistetään rakentamattomien kaavoitettujen tonttien rakentumista käyttämällä aktiivisesti rakennuskehotusta ja rakentamattoman rakennuspaikan korotettua kiinteistöveroa sekä kunnan luovuttamissa tonteissa ehdottomia ja sanktioituja rakentamismääräaikoja.

Lisää asuntoja erilaisiin tarpeisiin

Jotta asumisen hinta laskisi, tarvitaan merkittävästi suurempaa asuntotuotantoa. Tuotannon lisäämisessä on huomioitava asuinalueiden monipuolisuus, erilaiset asumistarpeet ja ympäristökysymykset. Tällä hetkellä sosiaalinen asuntotuotanto on liian vähäistä ja vapaarahoitteinen asuntorakentaminen on kallista. Asuntotuotannolla voidaan vaikuttaa myös ympäristöön ja ilmastonmuutokseen. Asumisen hiilidioksidipäästöt tuottavat kolmanneksen Suomen ilmastopäästöistä. Autopaikkanormeja tulee keventää etenkin opiskelija-asuntokohteissa ja hyvän julkisen liikenteen alueilla. Pääkaupunkiseudun opiskelijoista vain 18 % käyttää autoa.

Asuinrakennusten uudistuotannossa on kiinnitettävä huomiota asuntojen muunneltavuuteen siten, että ne soveltuvat pienin muutoksin mahdollisimman monen asukasprofiilin käyttöön. Pohjaratkaisussa on huomioitava asuntojen yhdistämisen tai pilkkomisen edellytykset huoneiston koon muuttamiseksi. Yksinasuville on rakennettava riittävästi pieniä kohtuuhintaisia vuokra- ja omistusasuntoja.

Kaikille ei sovi sama asumisen malli. Tarvitaan riittävästi erilaisia vaihtoehtoja erilaisille ihmisille. Tunnemme jo opiskelija- ja senioriasunnot, mutta yhä enemmän myös työikäinen väestö etsii perinteistä poikkeavia asumismuotoja. Tällaisia uusia mahdollisuuksia on luotava myös vuokra-asumiseen.

Tuettua asumista tarvitsevat useat erityisryhmät, joilla on erityyppisiä ja -tasoisia asumisen erityisvaatimuksia. Osa ryhmistä hyötyy eniten erityistarpeiden ennakoinnista, kuten esteettömästä ympäristöstä, toiset tarvitsevat erityisiä asuntoratkaisuja arjessa selvitäkseen. Suurin osa iäkkäistä, lähes 90 prosenttia yli 75-vuotiaista (2011) asuu ja haluaa asua kotona ja asuntojen esteettömyys on merkittävä tekijä kotona asumisen mahdollistajana. Samaan aikaan hissittömissä kerrostaloissa asuu lähes sata tuhatta yli 65-vuotiasta, mikä ei ole ikääntyvän väestön Suomessa kestävä ratkaisu.

Suomen noin 40 000 kehitysvammaisesta henkilöstä yli 6000 on vanhempiensa luona asuvia aikuisia. Heistä suurin osa kykenisi asumaan itsenäisesti, mutta merkittävänä haasteena on monipuolisten ja erilaisiin tarpeisiin vastaavien asumisratkaisujen kehittäminen ja riittävä tuottaminen. Samaan aikaan asuntoja valtakunnallisena tavoitteena on, että vuoden 2020 jälkeen kukaan vammainen henkilö ei asu laitoksessa (v. 2010 noin 2000 henkilöä).

Kohtuuhintaisen vuokra-asumisen lisääminen on erityisen tärkeää nuorille, sillä alle 29-vuotiaista 75 % asuu vuokralla, kun luku muun väestön osalta on noin 33 %. Asuntotuotannon tavoitteista tulee pitää kiinni, sillä ARAn selvityksen (1/2016) mukaan juuri nuorten asunnottomuus on viime vuonna lisääntynyt, vaikka muu asunnottomuus on vähentynyt. Nuorelle asumisen vaihtoehdot ovat muita rajatummat, etenkin kasvavissa kaupunkikeskuksissa, joissa vuokrat ovat kohonneet.

Opiskelija-asunto on usein nuoren ensimmäinen itsenäinen koti. Asunnon löytymisen opiskelupaikkakunnalta ei tule riippua vanhempien tulotasosta; huokeiden opiskelija-asuntojen riittävä määrä on tärkeä koulutuksellisen tasa-arvon tukipilari. Tällä hetkellä vain alle kolmasosalle opiskelijoista riittää opiskelija-asunto ja asumiskulut vievät keskimäärin 511 euroa yksinasuvan opiskelijan kuukausittaisista 800 euron tuloista (Eurostudent V 2012-2015).

Tärkeimmät elementit opiskelija-asuntojen rakentamisen vauhdittamiseksi ovat erityisryhmien investointiavustus (vuonna 2015 10 % hankkeen kustannuksista) sekä lainojen korkotuet. Investointiavustukset ovat ensiarvoisen tärkeitä omakustannusperiaatteella vuokransa määrittäville opiskelija-asuntoyhteisöille: jos investointiavustukset tyrehtyvät, loppuvat opiskelija-asuntoyhteisöjen mahdollisuudet uudistuotantoon.

Inkluusioperiaatteen noudattaminen asumisen järjestämisessä turvaa asukkaiden yhdenvertaista asemaa, kasvattaa yhteenkuuluvuuden tunnetta koko yhteisössä ja parantaa erityisryhmiin kuuluvien elämänlaatua. Opiskelijoiden sijoittamisesta asumaan ikääntyneen väestön keskuuteen on saatu hyviä kokemuksia maailmalla, ja samaa kokeillaan myös Suomessa.

Asumista voidaan yleisemmin viedä yhteisöllisempään suuntaan yhteistilojen määrää lisäämällä. Asukkaiden yhteisellä päätöksellä tiloja voitaisiin luovuttaa esimerkiksi palveluntuottajien tai kolmannen sektorin toimijoiden käyttöön. Tämä parantaisi palvelujen saatavuutta ja saavutettavuutta asuinalueilla ja madaltaisi osaltaan ylläpitokustannuksia. Asumista voidaan viedä myös palvelujen keskelle sijoittamalla asuntoja ostoskeskuksissa ja toimistorakennuksissa tyhjillään oleviin liike- ja toimitiloihin.

Valtion tuotantotuki yhdistettynä kuntien kanssa sovittavaan maankäytön, asumisen ja liikenteen kehittämiseen takaa yhteiskunnan kokonaisedun ja erityisesti asunnontarvitsijoiden kannalta parhaan tavan ratkaista asuntopula ja muut asumisen ongelmat. Valtion tuotantotuki on myös erinomainen tapa edistää asuntorakentamista taantuma-aikoina, jolloin kustannukset ovat tavallista edullisemmat.

  • Pidennetään rakennuttajan ja rakennusliikkeen vastuuta asuntojen kunnosta ja terveellisyydestä rakennusten elinkaaren ajalle.
  • Tuetaan ympäristöystävällistä korjaus- ja uudisrakentamista.
  • Luovutaan asumiskustannuksia nostavasta väestönsuojavelvoitteesta ja kevennetään pysäköintinormeja hyvien joukkoliikenneyhteyksien alueilla ja etenkin opiskelija-asumisessa.
  • Korotetaan opiskelija-asuntojen investointiavustuksen osuutta kymmenestä prosentista kahteenkymmeneen
  • Edellytetään monipuolista asuntokantaa uusille asuinalueille. Näin estetään asuinalueiden sosiaalinen eriytyminen ja varmistetaan myös palveluiden toimivuutta ja tasa-arvoa.
  • Jatketaan ja kehitetään investointiavustusjärjestelmää erityisryhmien asuntokysymyksen ratkaisemiseksi.

Asuntotuotantoa on tuettava tehokkaasti

Vuokra-asuntopulasta kärsiviin kasvukeskuksiin tarvitaan valtion tukemaa asuntorakentamista, jota on vauhditettava nykyistä suuremmilla käynnistysavustuksilla. Vain näin luodaan lisää kaivattuja kohtuuhintaisia koteja ja saadaan rakentajille töitä. Valtion asuntorahaston varat on käytettävä asuntotuotannon kasvattamiseen, niitä ei saa siirtää valtion budjetin yleiskatteeksi, eikä liikennehankkeisiin.

Suomessa valtio on tukenut asumista pääosin verovähennyksillä ja suoralla asumistuella kotitalouksille. Vain pieni osa tuesta on ollut asuntojen rakentamisen ja korjaamisen tuotantotukea.

Tuotantotuki mahdollistaa kohtuuhintaisen vuokra- ja asumisoikeusasuntorakentamisen. Vuonna 2015 aloitettiin valtion korkotuella ja takauslainoilla rakentaa yhteensä 8600 asuntoa. ARA-tuetun rakentamisen osuus asuntoaloituksista oli yli 40% (pl. omakotirakentaminen).

Vain valtion tuotantotuen avulla syntyy vuokra-asuntoja, joiden vuokra perustuu omakustannusperiaatteeseen. Suurin ero markkinavuokriin on Helsingissä. Tällä hetkellä vuokrarajoituksista kuitenkin vapautuu selvästi enemmän asuntoja kuin uusia ARA-vuokra-asuntoja tehdään. Asukkaille on taattava etuosto-oikeus myyntiin tuleviin asuntoihin.

Alhaisen korkotason aikana valtion takaama korkotukilainoitus ei käytännössä maksa juuri mitään. Pieniä kustannuksia on vain käynnistys- ja investointiavustuksista. Tuotantotuki on kustannustehokas tapa edistää hyvää ja markkinarahoitteista edullisempaa asumista.

  • Nostetaan valtion käynnistysavustus 10 000 eurosta 20 000 euroon.
  • Uudistetaan korkotukijärjestelmä vastaamaan nykyistä toimintaympäristöä. Korkotukilainan lyhennysaikataulua on tiukennettava, jotta rakennuslaina ei rasita vuokrataloa kohtuuttomasti perusparannusvaiheessa.
  • Palautetaan aravalainoitus toiseksi vaihtoehdoksi, jotta vanhojen aravalainojen korot ja lyhennykset saataisiin uudestaan asuntorakentamisen hyväksi.
  • Varmistetaan, että vuokra määräytyy oikein valtion lainoittamissa ja korkotukemissa taloissa. Uusien kohteiden hankintaa ei tule rahoittaa aikaisemmilla asukkailla.
  • Edistetään valtion tukemaa asuntorakentamista suurimman asuntokysynnän paikkakunnilla erillisillä käynnistysavustuksilla.
  • Säädetään myyntiin tuleviin vuokrataloihin asukkaiden etuosto-oikeus.

Asumistuella tasataan varallisuus- ja tuloeroja

Asumistuet nostavat omalta osaltaan vuokratasoa, joten pidemmän tähtäimen tavoitteena pitää olla riittävän alhainen vuokrataso ja riittävän korkea tulotaso, jotta asumistukiriippuvuudesta voidaan päästä eroon.

Yleisen asumistuen tarkoituksena on alentaa pienituloisten asumismenoja niin, että kohtuullisen asumistason mukainen asumismenorasitus ei muodostuisi kohtuuttoman suureksi eikä ruokakunnan perustoimeentulo vaarantuisi asumismenojen vuoksi. Tavoitteena on ollut tasoittaa erisuuruisia asumismenoja sekä turvata kohtuullinen asumistaso myös pienituloisille.

Alun pitäen pienituloisille työssä käyville ja ensisijaisesti lapsiperheille tarkoitetusta asumistukijärjestelmästä on tullut pitkälti yksin asuvien työttömien ja yksinhuoltajien avustusmuoto. Asumistuki on kuitenkin edelleen huomattava lapsiperheiden tuki, koska tuen kokonaismäärästä maksetaan edelleenkin noin puolet lapsiperheille. Tuensaajista valtaosa, yli 90 prosenttia asuu vuokra-asunnoissa.

Vuokrien taso on noussut niin korkeaksi, että asumistukikaan ei riitä kompensoimaan korkeita asumiskustannuksia. Asumistukea myönnettäessä huomioidaan vain laissa määrätyt asumismenojen enimmäismäärät. Vuoden 2015 tasolla asumistukea saavista ruokakunnista jopa noin 60 %:lla tuensaajista, vuokra ylitti asumistuessa hyväksyttävät asumismenojen enimmäismäärät. Yhden hengen ruokakunnan hyväksytty enimmäisvuokra oli vuonna 2015 Helsingissä 508 euroa, kun yksin asuvien asumistuensaajien keskivuokra oli yleishyödyllisissä vuokra-asunnoissa 550 euroa ja vapaarahoitteisissa 603 euroa kuukaudessa.

Leikkausten sijaan asumistukea on parannettava. Asumistuen enimmäisnormit ovat jääneet jälkeen todellisesta vuokratasosta kasvukeskuksissa. Tämä aiheuttaa jatkuvaa toimeentulotuen tarvetta. Asumistuen enimmäisnormien korottaminen vähentäisi toimeentulotuen tarvetta.

Eläkkeensaajien asumistuen enimmäisvuokranormi on korkeampi, kuin yleisessä asumistuessa. Yleisen asumistuen taso on nostettava normien osalta eläkkeensaajien asumistuen tasolle, päinvastoin, kuin nykyinen Sipilän hallitus esitti.

Tukijärjestelmää tulee kehittää yhteisölliseen, neliöitä ja huoneistoja säästävään asumiseen kannustavaan suuntaan. Asumistukea arvioitaessa on luovuttava ruokakunnan käsitteestä ja kohdeltava jokaista asukasta yksilönä.

  • Huomioidaan asumistuessa erilaiset asumismuodot. Esimerkiksi yhteishuoltajuudessa vuoroviikoin vanhempien luona asuvan lapsen tilantarve on otettava huomioon molemmissa kodeissa.
  • Korotetaan asumistuen enimmäisasumisnormeja. Asumistukea myönnettäessä huomioidaan tällä hetkellä vain laissa määrätyt asumismenojen enimmäismäärät. Todelliset asumiskustannukset ovat kuitenkin paljon korkeammat. Tämä johtaa siihen, että suuri osa asumistuen saajista joutuu hakemaan asumismenoihinsa myös toimeentulotukea.
  • Yhdenmukaistetaan asumistukijärjestelmät niin, että kaikki tukea tarvitsevat ovat samojen säädösten piirissä. Tason tulee määräytyä nykyisen eläkkeensaajien asumistuen mukaan.

Asukkaat asuinalueiden vaikuttajiksi

Asuinalueiden yhteisöllistä ja asukaslähtöistä toimintaa on tuettava. Asumisneuvontaa ja sosiaalitalkkaritoimintaa on lisättävä syrjäytymisen ja asunnottomuuden ehkäisemiseksi. Valtion on lisättävä tukea kuntiin asumisneuvonnan järjestämiseksi.

Asuinalueiden yhteisöllisyyden lisääminen edesauttaa luottamuksen syntymistä sekä ihmisten sitoutumista alueensa asumisviihtyvyyden kehittämiseen. Aktiiviset toiminnot asuinalueilla helpottavat uusien asukkaiden liittymistä olemassa oleviin verkostoihin sekä synnyttävät tarpeen pitää huolta asuinalueesta kokonaisuutena, ei vain yksittäisinä taloyhtiöinä tai vuokrataloina. Tällainen olotila ehkäisee asuinalueiden syrjäytymistä, rasismia ja rikollisuutta.

Kestävä yhteisöllisyys voi syntyä ainoastaan aktiivisen kolmannen sektorin avulla. Kuntien tukea asuinalueiden hyväksi toimiville järjestöille tulee lisätä; tämä tarkoittaa sekä rahallista ja muuta materiaalista tukea kuin myös tukea toimintojen järjestämisessä ja neuvontaa. Asukasaktiiveille tulee järjestää kunnan tuella järjestötoiminnan koulutusta. Valtion puolestaan tulee avustaa rahallisesti ja neuvonnalla kuntia näissä toiminnoissa.

Kunnanosademokratiaa tulee lisätä ja asukkaat ottaa nykyistä vahvemmin mukaan omien asuinalueidensa kehittämiseen. Kokeilumuotoisia kunnanosavaltuustoja tulee perustaa ja antaa niille lausunnonanto-oikeuden lisäksi myös oma budjetti, jolla ne voivat osallistua alueensa kehittämistyöhön. Uusien tai perusparannettavien kohteiden rakennuttamiskuluista osa voitaisiin ohjata kunnanosavaltuustojen käytettäväksi alueen viihtyisyyttä parantaviin investointeihin. Kuntien tulee säännöllisesti järjestää asukkaiden kanssa yhteisiä keskustelu- ja tiedotustilaisuuksia, joiden avulla saadaan selville alueiden tarpeet ja toteuttamiskelpoiset ideat.

Asukkaan vaikutusmahdollisuus omaa asumistaan koskevaan päätöksentekoon vaihtelee kohtuuttomasti sen mukaan, mikä on hänen asumansa asunnon hallintamuoto. Omassa omistusasunnossaan asuva voi joko suoraan itse päättää omasta asumisestaan (omakotitalot) tai osallistua omistuksensa turvaamalla mandaatilla siihen (asunto-osakeyhtiöt). Vuokralaisen todellinen päätösvalta sen sijaan rajoittuu muutamin poikkeuksin lähinnä myötämääräämiseen.

Asukasdemokratian on oltava ennen kaikkea lähidemokratiaa. Tästä seuraa, että vuokra-asumisen keskeisimmän päätöksenteon tulee tapahtua talotasolla. Osakeyhtiölakia, aravalakia ja yhteishallintolakia tulee muuttaa niin, että vuokranmäärityksestä, vuosikorjauksista ja asumisohjeista päätettäisiin aina sitovasti vuokranmääritysyksikön tasolla. Nämä päätökset tekisivät asukastoimikunta ja vuokranantaja yhteisesti sopien. Jos sopua ei syntyisi, asian ratkaisisi yhtiön hallitus tai vastaava elin.

Laki yhteishallinnosta aravavuokrataloissa on ollut muuttumattomana voimassa vuodesta 1991 eli 25 vuotta. Sen tarkoituksena on 1 § mukaisesti ollut ”antaa asukkaille päätösvaltaa ja vaikutusmahdollisuus omaa asumistaan koskevissa asioissa sekä lisätä asumisviihtyvyyttä ja edistää vuokratalojen kunnossapitoa ja hoitoa”. Säädös on teoriassa kaunis, mutta käytännön toteutuminen riippuu asunnon omistajan hyväntahtoisuudesta. Käytännössä aivan liian usein yhteishallinta jää näennäiseksi.

Demokratian puute kulminoituu kysymykseen hallituksen jäsenten lukumäärästä. Voimassa olevan lain mukaan vuokralaisedustajia on aina vähemmistö vuokratalojen asioista päättävissä elimissä, ellei omistaja toisin päätä.
Tämän vuoksi yhteishallintalakia tulee muuttaa niin, että vuokrataloissa päättävään elimeen on valittava enemmistö ko. talon/talojen vuokralaisista. Tärkein peruste muutokselle on se, että kyse on vuokralaisten kodeista ja he yksin vastaavat vuokrissaan asumisensa kaikista kustannuksista.

Demokratia edellyttää, että vallan kohteet valitsevat vallan käyttäjät. Tämän vuoksi vuokrataloyhtiöiden hallituksiin tulee yhtiökokouksissa voida valita vain vuokralaisten itsensä valitsemia edustajia. Erityisen tärkeää tämä on kuntien omistamissa suurissa konserniyhtiöissä ja valtakunnallisten omistajien vuokrataloyhtymissä.

  • Lisätään asukkaiden päätösvaltaa toisaalta asuinalueillaan, kuin myös vuokra- ja asumisoikeustaloissa. Päätösvalta julkisissa vuokrataloyhtiöissä on annettava asukkaille: edellytetään täyttä avoimuutta taloudenpidossa, suunnittelussa ja päätöksenteossa.
  • Muutetaan yhteishallintalakia ja osakeyhtiölakia niin, että vuokrataloyhtiöiden hallituksiin voi yhtiökokouksissa valita vain vuokralaisten itsensä valitsemia edustajia.
  • Muutetaan yhteishallintalain 12 § niin, että yhteishallintalain tarkoittamissa sekä muissa julkisesti (kunnat, kuntayhtymät, valtio) omistetuissa vuokrataloissa päättävään elimeen on valittava enemmistö ko. talon/talojen vuokralaisista.