Pohtiva
Tulostettu Pohtiva - Poliittisten ohjelmien tietovarannosta
URL: www.fsd.tuni.fi/pohtiva/ohjelmalistat/VIHR/867

Vihreä liitto

Vihreä tietoyhteiskunta-asiakirja


  • Puolue: Vihreä liitto
  • Otsikko: Vihreä tietoyhteiskunta-asiakirja
  • Vuosi: 1996
  • Ohjelmatyyppi: erityisohjelma

VIHREÄ TIETOYHTEISKUNTA-ASIAKIRJA

Vihreä liitto r.p.
Tietoyhteiskuntatyöryhmä

1. JOHDANTO: KEHITYKSEN TRENDEJÄ

2. VIHREÄ TIETOYHTEISKUNTA - YLEISIÄ PIIRTEITÄ

3. VITA-YHTEISKUNNAN ERITYISPIIRTEITÄ
3.1 Tietoyhteiskunnan tieto
3.2 Työ tietoyhteiskunnassa
3.3 Media luo maailmaa
3.4 Vihreä tietoyhteiskunta ja maailma
3.5 Tietotekniikka tietoyhteiskunnan palveluksessa
3.6 Koulutus- ja tiedepolitiikka
3.7 Tietoyhteiskunta kansalaisyhteiskunnaksi.

4. TIETOYHTEISKUNTA JA VIHREÄT EKOLOGISEN SUOMEN TOTEUTTAJINA

1. JOHDANTO: KEHITYKSEN TRENDEJÄ

Puhumme tietoyhteiskunnasta silloin, kun haluamme tulkita toisen maailman-sodan jälkeen kehittynyttä automaatiota, tietotekniikan lisääntymistä ja uudentyyppistä työnjakoa ja työn sisältöä sekä median nopeasti kasvanutta osuutta yhteiskunnan toiminnassa.

Tietoyhteiskunta ei ole erillinen tai suppea todellisuuden osa-alue; se on tulkinta koko yhteiskunnasta ja kaikista inhimillisen elämän aloista. Tietoyhteiskuntaa luonnehtii siirtyminen tavaroiden tuotannosta ja kulutuksesta aineettomaan tuotantoon ja kulutukseen, ja sen olennaisin piirre on kielen ja kommunikaation suuri osuus. Tietoyhteiskunta on kielen, merkitysten, tulkinnan ja vuorovaikutuksen yhteiskunta, jossa tieto ja tietotekniikka ovat yksi väline ja voimavara.

  • Yksilökeskeisyys. Vauraissa teollisuusmaissa - joihin Suomi kuuluu - 1900-luvun jälkipuoliskoa voidaan luonnehtia yksilöllisyyden ja hyvän elämän tavoittelun aikakaudeksi. 1700-luku oli luonnontieteiden aikaa, 1800-luku lääketieteen ja teknisten sovellusten ja kulunut vuosisata ihmisen ja sosiaalitieteiden aikaa. Kärjistettynä aikakauttamme ja sen ideologiaa luonnehtivat yksilökeskeiset sankaritarinat: "näin NN taisteli menestyksekkäästi kolme vuotta syöpää vastaan" tai "juoksupojasta johtajaksi ahkeruudella ja lahjakkuudella". Sama ideologia heijastuu koulukeskustelusta, tieteellisten huippuyksiköiden arvioinnista ja sosiaaliturvan suunnittelusta.
  • Usko omaan aikaan. Toinen aikakaudelle - modernille ja postmodernille ajalle - tyypillinen ilmiö on tietoisuus omasta aikakaudesta ja sen erityisluonteen ja edistyneisyyden korostaminen. Tyypillistä on usko "kaiken hallintaan", "edistykseen" ja siihen, että "koskaan ennen ihmiskunta ei ole ollut näin kehittynyt" ja sen hämmästely, "kuinka vielä 90-luvulla voi olla tällaista". Tästä piirteestä on seurauksena ajallemme tyypillinen arkipäätelmä, että nykyinen on parempaa kuin aikaisempi - vain siksi että se on nykyistä. Usko oman aikakauden ylivertaisuuteen tuo mukanaan myös hybrisen uskon nykyaikaisten tiedonhankintatapojen objektiivisuuteen ja aukottomuuteen.
  • Monimutkaisuus yhteiskunnallisissa, mm. taloudellisissa järjestelmissä on lisääntynyt jatkuvasti; erilaiset yllättävätkin seuraamukset tehdyistä päätöksistä pitkällä aikavälillä ovat tehneet päätöksenteosta entistä vaikeampaa ja vaatimus pitkän aikavälin seuraamusten systemaattisesta arvioinnista on aiheuttanut sen, että Suomessakin hallitukset ovat alkaneet laatia tulevaisuusselontekoja, ja eduskunnassa on nimetty erityinen tulevaisuusvaliokunta. Todellisuus jaetaan yhä mutkikkaampiin ja hienojakoisempiin jäsennyksiin, joilla ohjataan toimintaa ja päätöksentekoa. Tämä johtaa erikoistumisen ja sektoroituneen asiantuntemuksen lisääntymiseen kokonaisuuden ymmärtämisen kustannuksella.
  • Muutoksen nopeus, olipa kyse yhteiskunnallisten järjestelmien energia-, materia- tai informaatiovirtojen volyymista tai tehokkuudesta, on voimakas ilmiö ajassamme. Ei näy merkkejä siitä, että tämä kehityssuunta olisi kääntymässä päinvastaiseksi. Kun on esimerkiksi opittu rakentamaan kymmeniä ja satoja kertoja tehokkaampia tietokoneita kuin niiden syntyvaiheilla 1940-luvulla, ei tunnu uskottavalta, että kehitys kääntyisi päinvastaiseksi ja kymmenen vuoden jälkeen kirjoittelisimme mm. poliittisia ohjelmia kehnommilla koneilla ja parinkymmenen vuoden kuluttua sähkökirjoituskoneilla. Sama koskee monia muitakin asioita, kuten esimerkiksi tietoverkkoja; ne eivät ole koskaan aikaisemmin olleet yhtä monipuolisia ja tehokkaita kuin nyt. Kysymys muutoksen nopeutumisessa ei välttämättä ole siitä, mitä vauhtia muutokset seuraavat toisiaan vaan siitä, että pidämme muutosta parempana kuin muuttumattomuutta ja olemme tietoisia muutoksesta; puhumme muutoksen nopeudesta ja tarkkailemme sitä, jolloin tunnistamme sen ja tarkkailemme elämää ja kulttuureita tästä näkökulmasta.
  • Globalisoituminen ja ylikansallisten päätöksenteko-organisaatioiden syntyminen on omalta osaltaan koko ajan toteuttamassa kehitystä, jonka luomaa tilannetta esimerkiksi 30 tai 50 vuoden jälkeen on vaikea arvioida. Kansallisvaltioiden rooli ja esimerkiksi kysymys siitä, onko niiden suvereniteetin vähentyminen toivottavaa, ovat aikamme keskeisimpiä kysymyksiä, joihin vihreät tulevat suhtautuaan avoimen ennakkoluulottomasti. Euroopan Unionin mahdollinen syventymis- ja laajentumiskehitys ja siten ylikansallisen Euroopan tason voimistuminen kansallisvaltioiden yläpuolelle vastaavasti kuin kansallisvaltiot ovat syntyneet paikallisyhteisöjen yläpuolelle on joka tapauksessa suuri murrosprosessi, jota juuri nyt elämme.

Käsityksemme maailmasta on muuttunut tiedonvirtojen mukana. Uutiset ja kuvaukset toiselta puolelta maapalloa ovat ulottuvillamme, ja meidän on mahdollista osallistua keskusteluun etäisyyden ja kielen rajoittamatta. Maapallon kutistumisessa ei kuitenkaan ole kyse niinkään eettisestä tai moraalisesta maailmankuvan muutoksesta; pikemminkin kulttuurit ja vieraat olot nähdään eksoottisina kokemuksina, joita yksilöllä on lupa kuluttaa rakentaakseen minuuttaan. Nykyihmisellä on oikeus kehittää itseään syömällä etnisiä ruokia ja tutustumalla kaukaisiin kulttuureihin samaan tapaan kuin löytöretkien jälkeen rakennettiin viihdytykseksi eläintarhoja.

  • Lokalisoituminen. Viestien, rahojen ja tuotteiden maapallon laajuinen levitys ei kuitenkaan harmonisoi ja yhdenmukaista kulttuureita siinä määrin kuin on uskottu. Samaan aikaan yksilöt rakentavat identiteettiään paikallisista aineksista. Todistusvoimaisia esimerkkejä suomalaisessa yhteiskunnassa ovat jatkuvasti lisääntyvät sukuseurat ja kylien omaleimaisuutta ja omaa perinnettä korostavat tapahtumat ja kesäjuhlat tai murreuutiset. Myös muuten kuin satelliittien kautta kulkevilla tietovirroilla on suuri osuutensa maailmankuvan rakentumisessa.
  • Pirstaloituminen. Kansalliset suurtapahtumat, urheilukilpailut tai presidentin uudenvuodenpuheet eivät kokoa kansakuntaa yhteen. Maailmaamme luonnehtivat erilaiset tavat tuottaa tietoa, erilaiset selitysjärjestelmät, erilaiset todellisuuskäsitykset, jotka yhdistävät ja erottavat ihmisiä. Yhtenäistä suomalaisuutta ei ole, ei yhtenäistä pääkaupunkiseutulaisuuttakaan, ei myöskään suurta yleisöä tai yleistä mielipidettä.

Yksilön identiteetti ei ole yhtenäinen; se ei rakennu ja vahvistu suoraviivaisesti matkalla kehdosta hautaan - yksilöillä on rinnakkaisia identiteettejä, jotka on nähtävä pikemminkin prosesseina kuin ominaisuuksina. Kulttuurissa on useita rinnakkaisia ja yhteismitattomia tapoja tuottaa tietoa ja jäsentää ilmiöitä. Näiden todellisuuskäsitykset yhdistävät ja erottavat, ja itsekukin voi rakentaa identiteettiään usean merkitysjärjestelmän ja sen mukaan rakentuneen yhteisön mukaisesti, esimerkiksi maailmankatsomuksen, ammatin, asuinalueen, arvomaailman tai harrastuksen.

Tulevaisuuden maailma on rinnakkaisten arvojärjestelmien mosaiikki. Tietoyhteiskunnan tulee tunnustaa ja hyväksyä tämä diversiteetti - arvojärjestelmien välinen vuorovaikutus - omaksi perustakseen.

  • Tiedon välillistyminen. Aikakauttamme kuvaa myös tiedon välillisyys: yhä harvemmasta päivittäin tietoisuuteemme tulevasta asiasta saamme suoraa, omaa, kokemusperäistä tietoa. Päiväjärjestystämme muokkaavat muualla jäsennetyt ja tulkitut tiedot. Tämä koskee niin kansainvälisiä uutisia kuin tieteellistä tietoa. Keskustelimmepa mustista aukoista, kvarkeista, talouden mekanismeista tai Ruandan sisällissodasta, toiminta on yhä kielellistyneempää: emme tavoita käsiteltäviä ilmiöitä oman kokemuksen kautta vaan merkityksiä tuottavien ja tulkitsevien järjestelmien - ennen muuta kielen ja kuvien - välityksellä.
  • Vallan hämärtyminen. Tietoyhteiskunnassa ei valtaa voida tarkastella suoraviivaisena, ylhäältä alas lankeavana toimintana tai suorana rahan tai päätösvallan aiheuttamana alistussuhteena. Valta on sosiaalista valintaa, jossa jotkin yhteisössä keskenään kilpailevista merkityksistä, näkemyksistä ja toimintatavoista tulevat hyväksytyiksi. Niiden mukana luodaan asiantuntijuutta ja auktoriteetteja. Koska merkitysjärjestelmät eivät ole yhteismitallisia, niiden välinen keskustelu ei ole vaivatonta. Erilaiset merkitysjärjestelmät ja niiden edustajat kilpailevat jatkuvasti siitä, millaiset puheenaiheet ja todellisuuskäsitykset ovat tärkeitä. Tässä kilpailussa yhteisö käyttää jatkuvasti näkymätöntä valtaa. Valta ei asu jossakin yhtenäisenä pesäkkeenä; maailmassa ja yhteisössä on rinnakkaisia valtakeskuksia tai kilpailevia ideologioita.

Tätä kaikkea muutosten ryhmää voidaan kutsua teollisen, tavaratarpeiden hallitseman yhteiskunnan muuntumiseksi tietoyhteiskunnaksi; suuri joukko muitakin nimityksiä on käytetty, mutta lyhyyden vuoksi puhumme tässä yhteydessä tietoyhteiskunnasta. Käytämme tässä asiakirjassa termiä vihreä tietoyhteiskunta, VITA, tietoyhteiskuntakehityksestä, jota vihreästä näkökulmasta voidaan pitää hyväksyttävänä. VITA-malli voi olla eräänlainen sivistynyt jatkumo nykyhetkestä, jota voi pitää hyvin mahdollisena. Älykäs teknologia ja osana sitä uusi tietoteknologia ovat tässä prosessissa avainasemassa. Niiden vaikutus ympäristöongelmien ratkaisemisessa voi periaatteessa olla kahdella tavalla myönteinen: toisaalta ne tehostavat perinteisten maatalous- ja varsinkin teolliselle yhteiskunnalle ominaisten alojen toimintoja ja toisaalta ne synnyttävät kokonaan uusia aloja, joiden materiaintensiteetti (ympäristörasitus) on vähäinen tai olematon. Ne myös viisaasti sovellettuina tarjoavat mahdollisuuden inhimillisyyttä ja oikeudenmukaisuutta tavoittelevan yhteiskuntakehityksen vahvistamiseen.

On kuitenkin muistettava, että epätodennäköiseltäkin tällä hetkellä näyttävä kehitys on mahdollista, mikäli yhteiskunnassa vaikuttavien arvostusten ja toisaalta suomalaista yhteiskuntaa ympäröivän maailman nopeat muutokset suuntautuvat sopivasti. Viimeaikainen kehitys puolestaan viittaa siihen, että nopeatkin yhteiskunnalliset muutokset ovat mahdollisia. Aikamme maailmassa yksikään aiemmin toteutunut trendi ei ole pyhä.

2. VIHREÄ TIETOYHTEISKUNTA - YLEISIÄ PIIRTEITÄ

Kaikki edellä kuvatut ilmiöt ovat voimakkaita kehityssuuntia, jotka ovat mahdollistaneet tietoyhteiskuntakehityksen myötä; toisaalta ne ovat sitä itse keskeisesti luomassa. Voidaan kuitenkin lähteä siitä, että aikamme "megatrendit" muidenkin muutosilmiöiden tavoin itsessään sisältävät monia erilaisia mahdollisuuksia toteutua konkreettisesti yhteiskunnallisten ratkaisujen tasolla. Ja niitä ratkaisuja voidaan ja niitä tulee tehdä demokraattisten elinten toimesta.

Yhteiskunnan uusinta kehitysvaihetta on kutsuttu mm. tietoyhteiskunnaksi, informaatioyhteiskunnaksi, vuorovaikutusyhteiskunnaksi, automaatioyhteiskunnaksi, palveluyhteiskunnaksi, aineettomien tarpeiden yhteiskunnaksi ja kommunikaatioyhteiskunnaksi. On puhuttu myös jälkiteollisesta tai postmodernista yhteiskuntavaiheesta.

Tietoyhteiskunnasta puhuttaessa voidaan tarkoittaa monia asioita:

  • sovelletun tiedon, teknisen tiedon kasvavaa merkitystä tuotannossa esi-merkiksi työhön, energiaan tai pääomiin verrattuna
  • "tietotyöpaikkojen" (tiedon tuotanto, välitys, muokkaus jne.) lisääntymistä
  • tieteellisen ja teknisen tiedon määrän lisääntymistä
  • tiedonvälityksen, "mediateollisuuden" kasvua
  • tietotekniikan läpimurtoa lukemattomiin välttämättömiin ja viihteellisiin sovelluksiin
  • tietoverkkojen merkityksen lisääntymistä ihmisten kommunikointikeinona hyvin moniin eri tarkoituksiin.

Valtiovarainministeriön tietoyhteiskuntaryhmä hahmotti tietoyhteiskuntastrategialleen vision, jossa Suomi on verkostomaisesti toimiva tietoyhteiskunta ja jossa Suomi kilpailee tieto- ja viestintätekniikan soveltamisessa ja tietoteollisuudessa maailman ykkössarjassa. Tietoyhteiskuntastrategialla pyritään edistämään seuraavia yhteiskunnallisia päämääriä:

  • Suomen menestyminen avoimessa maailmantaloudessa.
  • Työllisyyden ja yrittäjyyden edellytysten lisääminen.
  • Julkisen sektorin palvelu- ja kilpailukyvyn kehittäminen budjettiniukkuuden oloissa.
  • Yhteiskunnan tasapainoinen kehittyminen.
  • Yksilön mahdollisuuksien ja kansalaisyhteiskunnan edistäminen.
  • Tietoon pohjaavan sivistysvaltion edelleenkehittäminen.
  • Tietoyhteiskuntastrategia nojaa kolmeen pääelementtiin: Suomen uudistuminen tietoyhteiskunnaksi, tietoteollisuuden kehittäminen sekä näitä kumpaakin tukeva tutkimus, osaaminen ja infrastruktuuri.

Siitä huolimatta, että valtiovarainministeriön raportissa on monia hyväksyttäviä linjauksia, on todettava, että yhteiskunnallisten kehittämisratkaisujen tulisi edeltää tietoyhteiskunnan tekniikan ja talouden ratkaisuja, ei päinvastoin. Tässä suhteessa valtiovarainministeriön Suomi tietoyhteiskunnaksi -raportti asennoituu juuri päinvastoin. Raportissa todetaan, että strategian linjaukset ovat painottuneet taloudellisiin tekijöihin, koska "kulttuuria, tasa-arvoa ja kansalaisyhteiskuntaa, niin tärkeitä kuin ne ovatkin on vaikea edistää ennen kuin olemme saaneet Suomen talouden kuntoon."

Tämä on oudosti sanottu. Samanlainen ajatusvirhe on väittää, että ympäristöongelmat voidaan ratkaista vasta kun taloudellinen kehitys (joka ongelmat aiheuttaa) mahdollistaa panostamisen ympäristökysymyksiin. Kulttuuri-, tasa-arvo-, kansalaisyhteiskunta- ym. näkökohdat tulisi ottaa huomioon juuri siinä vaiheessa kun tietoyhteiskunnan perusstrategiat hahmotetaan ja operationalisoidaan. Puhtaasti tekniikan ja talouden ehdoilla toteutetun kehityksen vääristämää infrastruktuuria on vaikea jälkeenpäin paikkailla.

Vaikuttaa siltä, että valtiovarainministeriön työryhmä, niin myönteisesti kuin tietoyhteiskunnan "tulemiseen" suhtautuukin, ei ole riittävän syvällisesti ymmärtänyt sen yhteiskunnallista merkitystä: kyse ei ole vain siitä, että tieto-koneita ja -verkkoja käytetään enemmän kuin aikaisemmin taloudellisen kasvun tavoittelussa. Tietoyhteiskunnan yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja muut ei-taloudelliset vaikutukset ovat paljon tärkeämpiä kuin tekniset vempaimet ja BKT-prosentit.

VITA-malli lähtee hyvän yhteiskunnan tavoitteista, joita kehittynyt tekniikka palvelee. Tiedon merkitys tulee olemaan kasvava, mutta myös muu inhimillinen vuorovaikutus kuin tiedon tuottaminen ja levittäminen on olennaista. VITAan kuuluvat yhtä hyvin ihmisten välinen monimuotoinen vuorovaikutus, "kauniit ja rohkeat", vanhusten hoitoyhteisöt kuin esimerkiksi buddhalaisuuden opintopiirit, verkostotalous, tieteellisteknologinen tutkimus ja kehitystyö ja tutkijoiden verkostot.

Ajallinen orientaatio VITA-maailmassa on paitsi nykyhetkeen myös tulevaisuuteen suuntautuva. Tulevat sukupolvet edustavat ihmisoikeuksin varustettujen ryhmää siinä kuin nykypolvetkin. Ympäristön kantokykyä ei ylitetä, eikä laskuja jätetä tulevien sukupolvien maksettaviksi.

Kehityksen ja edistyksen ideat koostuvat erilaisista, mm. kulttuureittain vaihtelevista arvostuksista. VITA sallii laajan kirjon erilaisia arvomaailmoja, uskontoja, elämäntapoja ja ammatteja. Rajoja avataan, kuitenkin siten, että kehitystä hallitaan myös Suomesta käsin yhteiskunnallisin päätöksin. Pelkästään kasvuajatteluun nojaavan näkemyksen edistyksestä vihreät hylkäävät.

On uuden luomisen - ja myös luopumisen - aika. Murrospaineet kohdistuvat perimmältään siihen arvojärjestelmään ja ideaan edistyksestä joka meillä on yhteiskunnallisen ja arkielämän järjestämisen pohjana.

Perinteisen aineellisen kasvun aika on ohi. Länsimaisessa yhteiskunnassa vallitseva arvomaailma voidaan tiivistää siten, että kehitys ja edistys on ymmärretty samaksi asiaksi kuin aineellinen kasvu. Tämä arvomaailma on hallinnut länsimaista kulttuuria jo 200 vuotta eli sen vaiheen kun länsimaiset yhteiskunnat ovat kokeneet teollisen yhteiskunnan nousun ja valta-ajan, joka nyt on päättymässä. Samoin kuin teollinen yhteiskunta ja teollinen tapa ajatella, aineellisen kasvun ajatus on aikansa elänyt, jopa vahingollinen; nyt ja yhä enemmän tulevaisuudessa.

Myös VITA-yhteiskunnassa voi olla kasvua; talous voi kasvaa, jos kasvu perustuu aineettomiin aloihin, kuten esimerkiksi tietoaloihin tai hoivatyöhön. Professorin luento ei paljon ympäristöä rasita, ei myöskään vanhuksen halaaminen. Sen sijaan aineellisessa mielessä vain nollakasvu on mahdollista tulevaisuudessa; ennen pitkää, ja mieluummin mahdollisimman pian uusiutumattomien luonnonvarojen käytöstä on kokonaan luovuttava. Meillähän on vielä varaa valita. Voimme siirtyä uusiutuviin luonnonvaroihin, ja tähän VITA tarjoaa hyvät mahdollisuudet. Uusiutumattomien luonnonvarojen muodostamaa pääomaa tulisi jättää tuleville sukupolville, jotka ulkoisista syistä johtuen voivat joskus joutua pakkotilanteeseen käyttämään niitä.

3. VITA-YHTEISKUNNAN ERITYISPIIRTEITÄ

3.1 Tietoyhteiskunnan tieto

Tieto ja "tieto". Tieto on muutakin kuin objektiivista, tieteen koettelemaa tietoa. Tiede ei ole yhtenäinen toiminnan laji: sen sisällä on useita erilaisia koulu-kuntia samankin alan sisällä, ja luonteensa mukaisesti tiede korjaa jatkuvasti menetelmiään ja toimintatapojaan. Tätä nykyä tieteellisen tiedon tuottamisessa käydään keskustelua positivistis-empiirisen mitattavia ja ehdottomia tuloksia tuottavan tieteenteon ja relativistisen tiedon suhteellisuutta korostavan toiminnan välillä. Käsitystämme tieteestä ja tieteellisestä tiedosta muuttaa myös siirtyminen strukturalismista jälkistrukturalismiin: tutkimus ei ole niinkään yksittäisten ilmiöiden kuvausta kuin monitieteistä systeemien toiminnan tai prosessien tarkastelua, jossa yksittäiset ilmiöt saavat merkityksensä kokonaisuudesta.

Tieteellisen tiedon ohella maailmassa on viljalti myös muihin selitys- ja tarkastelutapoihin perustuvaa tietoa. Koska tiede on tähän asti ollut erittäin sektoroitunutta ja monilla tieteenaloilla kysymyksenasettelut ja hyväksytyt toimintatavat entisestään kapeutuvat, moni ilmiö jää tieteellisen kiinnostuksen ulko-puolelle ja tiedontuotannon ulottumattomiin. Tämä tarjoaa tilaisuuden vaihto-ehtoisille tiedontuotannon tavoille. Tutuinta lienee kilpailu ns. koululääketie-teen ja vaihtoehtoisten menetelmien välillä. Tieteen sektoroitumisen ohella toisena selityksenä erilaisille kilpaileville tiedoille on se, että nykyisin tiedon tuottajia on enemmän kuin ennen: yhä harvemmat työskentelevät konkreettisten, kyseenalaistamattomien työtehtävien kanssa, ja yhä useammat etsivät selityksiä ja mallinnuksia yhä useammin tavoin yhä useammanlaisille ilmiöille. Lisäksi yhä useammilla on mahdollisuus päästä esittämään selityksiään keskusteluun. Tieto on valtaa. Tiedon tuottamistapa ei vielä oikeuta sen käyttötapaa esimerkiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tieteellistäkin tietoa, jonka tuottamis-tavat ovat avoimesti testattavissa ja tulokset argumentoitavissa, voidaan käyttää mantrana ("tiede on todistanut") tai shamaanien tapaan: tieto voi olla vain asiantuntijoiden hallussa ja vain tarkasti rajattu asiantuntijajoukko on oikeutettu selittämään, tulkitsemaan ja tekemään arvovarauksellisia päätelmiä tiedon perusteella. Tieteen tulosten ja ongelmanasettelujen popularisoimisella on tärkeä merkitys yhteiskunnallisessa keskustelussa ja kansalaisyhteiskunnan toiminnassa.

3.2 Työ tietoyhteiskunnassa

Työ on kommunikaatiota. Työ muuttuu tavaratuotannosta yhä enemmän palvelujen ja erilaista osaamista vaativaksi tuottamiseksi. Tämä johtaa kulutuksen rakenteen muuttumiseen. Tuotteet eivät ole koko painomäärältään raaka-ainetta, vaan niihin sitoutuu osaamisen ja palvelun tuomaa lisäarvoa - äärimmillään niin paljon, että tuotteet ovat aineettomia palveluksia, osaamista ja suunnittelua. Raaka-aineen ohella jalostuksen syntyvä lisäarvo on kielen ja ammattitaidon, ei niinkään tavaraan sitoutuvan energian tuottamaa.

Tavarantuotanto ja muut rutiinimaiset, luonteeltaan toistavat työtehtävät siirtyvät yhä enemmän automaation varaan. Ihmisille jäävät työtehtävät ja työhuoneet muuttuvat yhä samankaltaisemmiksi, olipa työn sisältö mikä tahansa. Työtä tehdään yhä enemmän toisaalta lukemalla tekstejä ja muotoilemalla näiden ja muun tiedon pohjalta uusia tekstejä, toisaalta neuvottelemalla, konsultoimalla ja opettamalla. Tämänkaltaisessa työssä korostuu kielen merkitys: työ on tulkintaa ja uusien merkitysten muotoilua. Ammattitaidon hankinnassa on kielellisten taitojen hankinnalla yhä suurempi merkitys. Monikulttuuristumisen ja kansainvälistymisen tuoma vieraiden kielten taito on vain yksi osa tätä työn kielellistymistä.

Eri alojen ammattikielet ovat yhä eriytyneempiä, ja yhä suurempi osa ammattitaidon hankinnasta on alalle tyypillisten kielenkäyttötapojen ja käsitejärjestelmien omaksumista. Toiseksi työtehtävät vaativat erilaisten kommunikointitaitojen harjaannuttamista. Sosiaaliset taidot, kuten neuvottelutaito, taito myydä ideoita ja hakea kompromisseja ovat yhä tärkeämpiä silloin, kun yrityksen tuotetta ei mitata puntarilla vaan tuotteeseen jalostetun osaamisen määrällä.

Kun työ on yhä enenevässä määrin aineetonta palvelua ja osaamista, joten opiskelun ja ammattitaidon hankinnan ja varsinaisen työnteon välillä ei ole samalla tavalla selvää rajaa kuin silloin kun työ on konkreettisten tuotteiden valmistusta. Työ sisältää innovatiivisuutta ja vaatii jatkuvaa taitojen kehittämistä ja kykyä mukautua muutoksiin. Samoin työn ja vapaa-ajan välinen raja liukuu: työssä kehitelty ammattitaito, kyky toimia, tulkita ja ymmärtää asioita kulkee mukana kellonajasta riippumatta. Rekrytointi muuttuu päinvastaiseksi kuin ennen. Enää työpaikka ei hae työntekijää määrälokeroon vaan ammattitaitoaan ja osaamistaan harjaannuttanut työntekijä luo taidoilleen kysynnän, joko yrittäjänä tai muokaten työpaikkaansa; työntekijä etsii työn - jopa luo sen. Tulevaisuudessa työn ja vapaa-ajan raja ei ole tarkka myöskään eläkkeelle jäätäessä.

3.3 Media luo maailmaa

Tiedotusvälineet (media) tuovat kokemuksemme piiriin yhä useammanlaisia asioita. Kyse ei enää ole puhtaasti informatiivisesta tapahtumien raportoinnista, vaan media tuo yhteiseen käsittelyyn erilaisia yksityisyyden alaan ennen kuuluneita asioita ja muuta viihteellisyyttä, jonka informaatioarvo on vähäinen. Media ei ole ihmisistä (kansalaisista) erillinen ulkopuolinen vallankäyttäjä, vaan se on vastaus nykyihmisen tarpeeseen jäsentää maailmaa. Koska modernin ajan olennaisin ominaisuus on oman ajan erityisyyden korostaminen, on nykyihmisen maailmanjäsennyksen elementtinä ajan tasalla pysyminen. Media tarjoaa myös mahdollisuuden liittyä yhteisiin puheenaiheisiin ja kuulua siten yhteisöön. Tätä yhteisön muodostusta palvelevat televisio-ohjelmien ja lehtien välityksellä leviävät kielikuvat, sanonnat, ohjelmien otsikot muunnelmineen ja yhteiset tutut.

Median merkityksen kasvun keskeisiä piirteitä ovat seuraavat:

Globaalistuminen ja lokaalistuminen. Tiedotusvälineet ovat yhä suurempi osa niin yksilön ajankäyttöä kuin bruttokansantuotettakin. Tiedotusvälineet ja ka-navat ovat tietotekniikan ansiosta monipuolistuneet; tarjonta on yhä suurempi. Tiedotusvälineet eivät ole pelkkiä tiedon välittäjiä, vaan ne toimivat ennen muuta todellisuuskäsitysten jäsentäjinä ja arkisen tietoisuutemme rakentajina. Ne määrittelevät, mitkä asiat kulloinkin ovat keskeisiä ja mistä kulmasta niitä tulee tarkastella. Tiedotusmaailmaa voi tarkastella edellä esiteltyjen kansainvälisten virtojen valossa (satelliitit, internet) yhtä hyvin kuin lokaalistumisen ja nurkkakuntaistumisen valossa (desktop-julkaisut, aluelehdet, paikallis-kanavat). Omalakisuus. Tiedonvälittäjiä ei voi tarkastella tiedon välittäjinä: tapahtuma ja siitä kerrottu uutinen ovat eri asioita. Tiedonvälitys ei heijastele tapahtumien määrää eikä niiden painoarvoa. Uutiset ovat yksi kulttuuristen kertomusten laji, joilla yhteisö pyrkii selittämään itseään ja olemassaoloaan. Faktan ja fiktion raja määritellään yhteisössä, ei kertomuksessa itsessään. Median käyttämä valta ei suinkaan ole yksisuuntaista vaan se on samaan tapaan sosiaalisesti valittua ja konstruoitua kuin muukin yhteiskunnallinen valta. Mediaa ei tule tarkastella pelkän tiedonvälityksen näkökulmasta myöskään siinä mielessä, että medioita kulutetaan oman minuuden rakentamiseksi, ei tiedon hankkimiseksi. Lehdet ja ohjelmat eivät ole kiinnostavia niistä saatavan sisältöjen takia vaan sen perusteella, millaisia ajanviettomahdollisuuksia ne tarjoavat ja miten niitä käytetään rytmittämään elämää, rentouttamaan, viemään huomiota rasittavista asioista jne. Media on yhteisön osa. Maailma ei jakaudu mediaan ja yleisöön, vaan yleisö on valintojensa kautta osa mediaa. Median valvonta ulkoa päin on tarpeetonta ja mahdotonta. Median tulee kasvattaa ihmisten tietoisuutta ja parantaa itse-kriittisyyttään. Kriittiset ja emansipatoriset median kuluttajat ja tekijät tarjoavat ratkaisun valvontaan. Välineiden ketjuuntuminen ja keskittyminen on suurin mediaan liittyvä ongelma, ja sitä on demokraattisten elinten voitava valvoa ja säädellä.

3.4 Vihreä tietoyhteiskunta ja maailma

Globalisoituminen, sen eräänä osana ja mahdollisesti vain välivaiheena alueellisten blokkien kehittyminen (Yhdysvaltain johtama alue, Japanin ympärille ryhmittyvät Tyynen meren reuna-alueen valtiot ja Euroopan alueellinen kehittyminen), on looginen tietoyhteiskuntakehityksen voimistumiseen liittyvä ilmiö, joka jatkaa tähän asti toteutunutta kehitystä.

Euroopan alueellinen kehittyminen ei ole sama asia kuin kansainvälistyminen. Se on enemmän. Ylikansallistuminen on lähempänä oikeaa oleva ilmaisu. Kyse ei ole vain kansojen välisestä kanssakäymisestä, vaan myös siitä, että kansallisvaltioiden yläpuolelle on muodostumassa oma tarkastelukulmansa ja omat intressinsä, joita ei voida johtaa kansallisen tason intresseistä suoraan yhteenlaskemalla tai muuten.

On riittävän monia asioita, jotka eurooppalaistumis- ja globalisoitumiskehityksessä ovat riittävän monen kannalta positiivisia, eivät uhkia, jotta tätä yleistä kehitysprosessia voi pitää hyvin vahvana. Ympäristökysymysten järkevän globaalin hoidon lisäksi mainittakoon tässä Euroopan yhteinen valuutta. Pitkällä aikavälillä se on kansalaisten ja mm. yritysten kannalta toivottavaa. Yhteinen valuutta poistaa varsin epäterveen hallitusten ja spekulanttien instrumentin historian roskakoriin. Samalla kun toteamme tämän, muistutamme siitä, että emme tällä hetkellä ole siinä tilanteessa, että yhteinen valuutta voitaisiin toteuttaa automaattisesti kaikkia eurooppalaisia oikeudenmukaisesti kohtelevalla tavalla.

Voi hyvin olla, että kansallisen suvereniteetin ylikorostamisen aika on ohi. Tietoyhteiskunnan kehittyminen, globalisoitumiskehitys ja ympäristöongelmien ratkaiseminen kulkevat käsi kädessä. Mutta globalisoitumisella on myös muita vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan. Samalla kun teollisen yhteiskunnan instituutiot ovat sitoutuneet kasvuajatteluun ne ovat leimallisesti kansallisia. Globalisoituminen puolestaan on johtamassa siihen, että kansallisen tason päätöksenteon merkitys vähenee. Näin ollen vallitsevien instituutioiden arvo-murros ei synny ainoastaan kasvumurroksesta, vaan myös globalisoitumismurroksesta. Tästä prosessista VITA-yhteiskunta pyrkii saamaan aikaan niin oikeudenmukaisen kuin mahdollista.

Tulevaisuudessa kansallisen tason päätöksentekijät voivat menettää valtaansa kahteen suuntaan: ylös Euroopan tasolle ja alas paikalliselle tasolle, yrityksiin, kuntiin ja maakuntiin. Sitä surrevat eräät kansallisen tason vaikuttajat. Sen sijaan se merkitsee lisää toimintavapautta paikallisille yhteiskunnallisille järjestelmille ja mm. yrityksille, jotka voivat entistä vapaammin harjoittaa toimintaansa lähes koko Euroopan käsittävällä alueella. Tämä on kuitenkin vain mahdollisuus, jonka muuntaminen todeksi vaatii melkoista asennemuutosta ja uusia oppeja alkaen kielitaidosta ja eurooppalaisen kulttuurin tuntemuksesta ja päätyen tietoyhteiskunnan sujuvaan "verkkokielitaitoon".

"Ajattele globaalisti, toimi paikallisesti" on aina ollut yksi vihreiden perusajatuksista. Nyt on näköpiirissä, että ajattelua ja toimintaa tarvitaan kaikilla tasoilla. VITA-yhteiskunta pyrkii siihen, että suomalaiset alkavat vähitellen ymmärtää olevansa luonnollinen osa suurempaa kokonaisuutta, Eurooppaa ja maailmaa. Paikallisen ja kansallisen identiteetin lisäksi myös identiteetti "olla eurooppalainen" ja "olla maailmankansalainen" olkoon arkipäivää. Solidaarisuuden mittakaava ulottukoon asteittain myös oman kansallisuuden ulkopuolelle eurooppalaisuuteen ja globaaliin yhteisvastuuseen. Erilaisiin kulttuureihin - olivatpa ne omassa maassa asuvia ulkomaalaisia tai kulttuureita omissa maissaan - suhtaudutaan VITA-maailmassa entistä avoimemmin ja pelottomammin.

3.5 Tietotekniikka tietoyhteiskunnan palveluksessa

Älykkään teknologian ja verkkojen avaamat tulevaisuudennäkymät ovat huikeat. On arvioitu, että tulevaisuudessa äly tunkeutuu yhä voimakkaammin tuotteiden sisään; koneet eivät vain toimi, ne myös oppivat. Yhdessä optisten kuitujen muodostamassa kaapelissa voidaan tulevaisuudessa lähettää kaikki koko maailmassa tänään lähetettävä informaatio. Pitkällä aikavälillä hermo-verkkojen jäljittely muodostaa merkittävän kehityssuunnan. Koneiden kanssa voidaan olla vuorovaikutuksessa luonnollisella kielellä; kone ei tuolloin ymmärrä pelkkiä äänteitä vaan myös viestin sisällön.

Uusi tietotekniikka verkkoineen omaa huomattavan potentiaalin olla edesauttamassa yhteiskunnallisen kehityksen kankeamista ekologisesti kestävän kehityksen uralle. Näin ei kuitenkaan tapahdu automaattisesti; tekniikalla on kuitenkin ensisijaisesti välinearvo ja sitä voidaan käyttää myös ympäristön kannalta tuhoisan kehityksen edistämisessä.

Arvot, joiden mukaisesti teknologiaa kehitetään tulee asettaa periaatteessa teknologian ulkopuolelta käsin, nk. tavallisten ihmisten ja demokraattisesti valittujen päätöksentekijöiden toimesta.

Yhteiskunnallisten liikkeiden ja puolueiden vastuulla viime kädessä on se, miten tietoyhteiskunta kohtele kansalaisiaan, millaisia mahdollisuuksia ja pakkoja se merkitsee. Ehkä merkittävin tietoyhteiskuntakehityksen luoma uhka on yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntyminen. Pahimmassa vaihtoehdossa olemme ajautumassa yhteiskuntaan, jossa eriarvoisuus on totaalisempaa kuin 150 vuotta sitten Karl Marxin aikaan. Tuolloin taloudellinen ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus oli huutava epäkohta. Kuitenkin voidaan väittää, että henkistä kapasiteettia, lahjakkuutta löytyi kaikista yhteiskuntakerrostumista. Ilman sitä huono-osaiset eivät olisi koskaan kyenneet tiedostamaan asemaansa ja luo-maan määrätietoisella toiminnalla siihen parannusta.

Tietoyhteiskunta voi johtaa paitsi taloudellisen ja yhteiskunnallisen eriarvoisuus lisääntymiseen tulevaisuudessa, myös siihen, että samoin käy henkiselle, älylliselle eriarvoisuudelle. Se merkitsisi, että taloudellinen ja yhteiskunnallinen päätäntävalta sekä aktiivinen älyllinen mukanaolo yhteiskunnan systeemeissä on vain pienehkön eliitin oikeus samalla kun massojen osana on seurata tapahtumia sivusta ja lähinnä kuluttaa aikaansa.

Tulisikin kaikin tavoin edistää sellaista tietoyhteiskuntakehitystä, joka antaa kaikille ihmisille ja ihmisryhmille mahdollisuuden olla myönteisellä tavalla yksilöllinen ja erilainen, elää elämäänsä omien arvostustensa mukaisesti joutumatta kohtuuttomien eriarvoistavien rakenteiden ja prosessien jyräämäksi.

Uudet tiedonvälitysmuodot - esimerkiksi tietoverkot - eivät vaikuta sellaisinaan tiedon määrään tai laatuun. Esimerkiksi erilaiset uutisryhmät ja postituslistat saattavat rentoon torikeskusteluun keskenään ventovieraita ihmisiä. Ei ole selvää näyttöä, kuinka paljon tällainen irkkaaminen ruokkii ajattelua ja edistää luovia innovaatioita. Ilmeisesti tietoverkkojen vaikutus on olennaisimmillaan kontaktien luomisessa ja siinä, että ne tarjoavat ihmisille jotain hyvin elämälle välttämätöntä: tilaisuuden rakentaa todellisuutta vuorovaikutuksessa.

Nykyisellään tietotekniikan käyttöä ja opetusta suunnittelevat ne sukupolvet, jotka ovat nähneet tietotekniikan tulon ja huikean kehityksen kirjoituskoneesta tekstinkäsittelylaitteisiin ja maailmanlaajuisiin tietoverkkoihin. Keski-ikäiset näkevät eron tietotekniikkaa hyödyntävän ja hyödyntämättömän toiminnan välillä suurempana kuin se onkaan. Onnellisinta olisi, jos tekniikan suomat mahdollisuudet tulisivat itsestäänselväksi osaksi koulua, opiskelua ja työtä ilman että niihin kiinnitetään erityistä huomiota, ilman että niitä käsitellään muusta elämästä erillisinä.

Tietotekniikkaa ei tule nähdä kilpailevana tai muita välineitä poissulkevana tapana. Kirjastojen kehittämistä on tarpeetonta laiminlyödä siksi, että hanki-taan koneita.

Tietotekniikka muuttaa käsitystämme tiedosta: tiedonhankinnassa korostamme ajankohtaisuutta, nopeutta, helppoutta.

3.6 Koulutus- ja tiedepolitiikka

Tutkijoiden on ilmaistava selkeästi lähtökohtiensa arvosidonnaisuus. Kuten kaikki inhimillinen toiminta, myös tiede on sidoksissa toimintaa ympäröiviin ideologioihin, taustaoletuksiin ja arvoihin. Objektiivisuus on mahdollista vain siinä määrin kuin nämä taustaoletukset on tuotu tutkimuksessa esiin. Tiedon luominen ja kriittinen arviointi on yksi keino, jolla ihmiset pyrkivät ymmärtämään ja parantamaan maailmaa.

Koulun tulisi antaa kasvavalle kansalaiselle välineet moniarvoiseen tiedon käsittelyyn. Olennaista on oppia ymmärtämään erilaisia tiedontuottamistapoja ja näkemään tiedot omassa kontekstissaan. Tällaiset taidot ovat pitkälle kielenkäyttötaitoja: kyky päätellä, tulkita, yhdistää, verrata, argumentoida, abstrahoida, soveltaa, arvioida. Parhaimmillaan koulu antaa itsenäisiä taitoja tiedonkäsittelyyn. Itsenäisyyttä ei vielä ole se, että ihminen omalla käyttäjätunnuksellaan imuroi valmiita tekstejä verkoista niin kuin ei sekään, että siirtää valmiita tietoja kirjoista.

Kaikenlaisen kulttuurisen lukutaidon kehittäminen on koulun tehtävä. On lukutaidottomuutta kumota raamatunlauseilla tieteellisiä faktoja tai päinvastoin, samoin on lukutaidotonta yksittäistapauksella perustella yleistyksiä jne. Kulttuurista lukutaitoa on tunnistaa ja hallita erilaisia tiedontuottamistapoja (tieteellisiä, empiirisiä, kokemuksen kautta tulevia, uskonnollisia), nähdä ne omina kokonaisuuksinaan ja tunnistaa oman tietämisen ja ei-tietämisen rajallisuus.

Nykyisellään koulutus ei vastaa tietoyhteiskunnan tarpeisiin riittävän hyvin. Tämä näkyy syrjäytymisenä. Syrjäytyminen ei välttämättä ole pysyvä tila, koska koulutuksella ja jatkuvalla koulutuksella on mahdollista vaikuttaa tähän. Nykyisellään tietoyhteiskunta on avoin vain niille, joiden luontaiset sosiaaliset ja kielelliset taidot riittävät omaksumaan tarvittavia taitoja.

Koulutuksen tulee valmentaa ihmistä tietoyhteiskunnassa tarvittaviin taitoihin harjaannuttamalla merkitysten, kielen, vuorovaikutuksen ja tiedon tuottamisen ja arvioinnin taitoja. Tämän tulee olla koulun kantava teema, joka todennäköisesti johtaa uudenlaiseen valmentaja-opettajasysteemiin ja korvaa ennen pitkää substanssitietojen mukaan oppianeittain jäsentyneen koulun.

3.7 Tietoyhteiskunta kansalaisyhteiskunnaksi.

Hallittavuuden käsitteestä on muodostunut eräs tärkeimmistä yhteiskunnallisista keskustelunaiheista viime vuosina. Syy on se, että nykyaikainen pitkälle kehittynyt yhteiskunta on sisäisine ja ulkoisine riippuvuussuhteineen monimutkaisempi kuin yksikään edeltäjistään. Päätösten odottamattomat seuraukset ja muut yllätykset ovat arkipäivää. Kuka tai mikä tällaista yhteiskuntaa hallitsee ja miten?

Tietoyhteiskunnan tulee tarjota kaikille mahdollisuudet yhteisen todellisuuden määrittelyyn - siihen päiväjärjestykseen, jossa mahdollisimman tietoisesti käsitellään sitä arvomaailmaa ja taustaideologiaa, josta yhteisön toiminta ja poliittiset päätökset kumpuavat. Ne jotka osallistuvat yhteisen todellisuuden määrittelyyn, osallistuvat myös yhteisön päätöksentekoon ja vallankäyttöön: se, millaisia asioita tunnistamme, miten niitä käsittelemme, millaisia ominaisuuksia ja yhteyksiä niihin liitetään, ratkaisee sen, millaiseksi yhteiskuntamme rakentuu.

Jotta tietoyhteiskunta voisi olla kansalaisyhteiskunta, kaikilla kansalaisilla tulee olla mahdollisimman hyvät taidot ymmärtää niitä merkityksiä, joiden varassa he tulkitsevat maailmaansa ja osata nähdä muihin merkitysjärjestelmiin perustuvat tulkinnat ja toiminnat niiden omista lähtökohdista. Tietoyhteiskunnan kansalaisen on osattava seuloa tietotulvaa ja nähdä oma asemansa merkitysten määrittäjänä.

Voi olla, että tietoyhteiskunnassa korostuvat professionalismin edut ja haitat. Itseorganisoivaa kehitystä eivät luokaan erilaiset erilaisten ihmisten yhteisöt ja verkostot, vaan yhä suuremmassa määrin asiantuntijat, jotka luovat omat tietoverkkonsa. Luonteeltaan professionalismi on epäpolitisoivaa, koska sen ytimenä on paaluttaa asioita ammattikunnille. Tuleva Eurooppa (jo nyt) on laajasti professioiden keskinäistä seurustelua yli maanrajojen ja muiden esteiden. Taloustieteilijät keskenään, ministerit keskenään, toimittajat keskenään jne.

Professionalismi on suuri haaste perinteiselle demokratialle, koska se pyrkii tunkemaan perinteisen osallistumisen ulos kaikista asioista tai pitää osallistumista vain jäänteenä ja toisarvoisena haittana.

Periaatteessa voi ajatella kansanäänestysmekanismien kehittelyä tasapainoksi tälle professioiden riemukululle. Voi kuitenkin olla, että kehitys kulkee kohti professioiden valtaa, jossa perinteinen edustuksellinen demokratia jää massojen huviksi vailla suurta vaikutusta syvempiin rakenteisiin.

Vihreän tietoyhteiskunnan tavoitteena on pitää huoli siitä, että sen enempää professionalismi kuin perinteiset korporatistiset kartellit yhteiskunnan huipulla eivät estä kansalaisten todellisia vaikutusmahdollisuuksia sekä pieniin että suuriin asioihin. Tietoyhteiskunnan tekniikka mahdollistaa tämän, mikäli kaikille kansalaisille tarjotaan mahdollisuudet nk. tietokonelukutaidon kehittämiseen ja myös todelliset mahdollisuudet käyttää uutta teknologiaa. Vaikka kaikille kotitalouksille annettaisiin valtion varoin kohtuullinen tietokone ja helppokäyttöiset tietoverkko-ohjelmat, se ei maksaisi kuin pienen osan siitä, mitä jo on uponnut pankkitukeen (lisäksi huomattava osa ko. rahasta palautuisi valtiolle arvonlisäveron muodossa perheiden hankkiessa erilaisia ohjelmia tietokoneihinsa).

Tietoyhteiskunnan ikoniksi sopii tietoa käyttävä, tuottava ja tulkitseva ihminen. Tällainen ihminen luo tietoyhteiskuntaa, ei vain sopeudu tai mukaudu siihen.

4. TIETOYHTEISKUNTA JA VIHREÄT EKOLOGISEN SUOMEN TOTEUTTAJINA

Lähivuosikymmenten keskeisiin yhteiskunnallisiin muutosilmiöihin kuuluu ekologisesti kestävän kehityksen vaatimus, joka on luonnonlakien takaama pakko: kaikkien yhteiskuntien on tulevaisuudessa välttämättä oltava kestävän kehityksen yhteiskuntia. On kuitenkin huomattava, että kestävä kehitys on vain joukko reunaehtoja, eikä kestävän kehityksen perusvaatimuksesta voi suoraan johtaa "hyvää" yhteiskuntaa; ainoata oikeata sosiaalipolitiikkaa, kulttuuria ja taloudellisia järjestelmiä. Kestävä kehitys voi aatteellisesti ja monessa muussakin mielessä toteutua lukuisilla erilaisilla tavoilla. Vihreät luonnollisesti pyrkivät edistämään vihreän ideologian mukaista tietoyhteiskuntaa.

Seuraavassa kuvaillaan esimerkein, miten tietoyhteiskunnan mahdollisuuksia on käytetty ympäristökeskustelussa ja -politiikassa. On kiinnostavaa, että tietoyhteiskunnan toteutuminen ja ympäristöongelmien kasvu ovat samanaikaisia ilmiöitä. Eräs selitys tälle samanaikaisuudelle on, että kehittyneet yhteis-kunnat ovat käyttäneet fyysisen laajentumistilansa ja resurssinsa lähes loppuun, jolloin kasvu muuttuu ekstensiivisestä intensiiviseksi ja syntyy tietoyhteiskunnan edellytykset. Tietoyhteiskunta puolestaan luo edellytykset havaita, viestittää ja politisoida ympäristömuutokset, joita kasvun rajoja lähestyvä yhteiskunta aiheuttaa.

Ammatillisesti ihmistä uhkaa tietoyhteiskunnassa paine erikoistua yhä pidemmälle ja rajaamaan oman kiinnostuksena ja tiedonvirtansa yhä kapeammaksi. Tiedämme yhä vähemmästä yhä enemmän. Paradoksaalisesti uteliaisuus oman erikoisalansa ulkopuolelle ja kokonaisnäkemyksellinen hahmottaminen tulevat samalla yhä tärkeämmäksi. Tarvitaan ihmisiä ja instituutioita jotka yhdistävät sirpaleisista erikoisosaamisen alueista kokonaisuuksia (esittämällä oikeita kysymyksiä). Luonnontieteissä on havaittu, että monet menestyksekkäimmät tutkijat ovat itse asiassa "muukalaisia"; heidän alkuperäinen erikois-alansa on ollut jokin muu kuin se, missä he vastaanottavat tieteen laakeriseppeleet. "Muukalaisilla", tulokkailla, on tuore, ennakkoluuloton näkökulma, he yhdistävät asioita tuoreesti ja kyseenalaistavat. Millainen voisi olla vihreiden ja ympäristöliikkeiden toimintatapa tietoyhteiskunnassa. Ympäristöasioiden suuren julkisuusarvon ja poliittisten paineiden olemassaolo antaa hyvät lähtökohdat. Kansalaiset haluavat tietää jos jotain on pielessä, ovat valmiit reagoimaan ostokäyttäytymisellään ja mediat ovat valmiit asiasta kertomaan. Kuten on nähty, ympäristöongelmista ensisijassa vastuullisilla on kuitenkin joukko hyvin testattuja keinoja operoida tiedolla ja tiedonvälityksellä ja näin hidastaa pyrkimystä ekologisesti kestävään kehitykseen. Avoimuuden lisääminen. Ympäristöliikkeille on etua mikäli päätöksenteon ja valmistelun avoimuus lisääntyy, mihin tietoyhteiskunnassa pitäisi periaatteessa olla hyvät mahdollisuudet. Avoimuus on silti paljon muutakin kuin muodollinen tekijä. On lukemattomia tapoja haastaa tai painostaa yritykset avoimuuteen ympäristöasioissa. Tämä vaatii keskustelu- ja neuvottelutaitoa; Euroopan Unionissa ehdottomasti ja sujuvaa kielitaitoa. Yritysten ei ole useinkaan pakko kertoa tärkeitä taustatietoja tai keskeneräisiä hankkeita mutta ne voidaan houkutella tai painostaa tekemään niin. Hyvä esimerkki avoimuuden tehosta on Yhdysvaltain myrkyllisten aineiden päästöjen raportointi: kun kemian teollisuuden piti raportoida päästöistään lähiseutunsa asukkaille, päästöt alenivat nopeasti. Tiettävästi millään viranomaispäätöksillä ei yhtä nopeaa päästöjen vähenemistä ole saatu aikaan. Tiedon jalostaminen. Poliittisessa ympäristökeskustelussa tarvitaan entistä laajempaa argumentointia. Esimerkiksi vihreän verouudistuksen läpisaamiseen ei riitä tieto, että ympäristöverot lisäisivät energiantuotannon ekologista kestävyyttä ja antaisivat liikkumavaraa tulonsiirroissa. Vaikutukset muuttuviin energiamarkkinoihin ja taloudelliset vaikutukset vientiteollisuuteen pitäisi arvioida, ennenkuin epäilijät saadaan vakuuttumaan. Ihmisverkosto ja tiedonlähteiden hallinta ovat todella tarpeen, kun jotain poliittisesti uutta ehdotetaan.

Paitsi tietojen yhdistämistä, poliittisen ja henkilökohtaisen uskottavuuden rakentamiseen tarvitaan tiedon isoveljeä, ymmärrystä. Tiedon hankinnasta, tutkimuksesta, julkaisemisesta ja tiedon esittämisestä eri yleisöille vähitellen kertyy hieman epäilevä, silti utelias ja kokonaiskuvia hakeva suhde tietoon. Ei ole aihetta kauan kuunnella kiinnostuneena ihmistä, joka pelkästään tietää; kiinnostavampi on ihminen, joka on oivaltanut - vaikkakin subjektiivisesti - jotain olennaista tai uutta. On kiinnostavaa, että englanninkielen jatkumoa tai kirjoa data, information, fact, knowledge ei suomen kielessä selkeästi ole. Englanninkielisessä kulttuurissa näyttää olevan selviö, että on eri tasoista tietoa, että tieto varmentuu ja seuloutuu ja muuttuu osaksi "tietämystä" (knowledge), jonka tietysti senkin voi lopulta paradigman murtuminen saattaa romukoppaan.

Tiedon varmentamisen/jalostamisen ja ennaltaehkäisyn välillä on kuitenkin edellä kuvattu ratkaisematon ristiriita. Sitten kun on lopullisen varmaa, että jätepäästöt saastuttavat järven, järveä ei enää ole olemassa sellaisena kuin halusimme. Mediaosaaminen ja sisältö. Tietoyhteiskunnassa medioiden portinvartijoina eivät ole tiedon tuottajat tai asiantuntijat vaan toimittajat. Toimittajan ammatti-taito ei ole asioiden vaan ihmisten, tilanteiden ja tiedonlähteiden hallinnassa. Toimittajan kannalta on mukavaa, jos tietomassasta löytää saranat, joiden varassa tieto kääntyy jutuksi tai uutiseksi. Toimittajan vallan väärinkäyttöä on kiinnittää sarana jo jutunteon alussa itse, so. tulkita tieto oman ennakkokäsityksensä varassa.

Ympäristöliikkeet voivat tarjota medioille paitsi tietoa, myös kiintopisteitä tiedon tulvassa. Jos ympäristöliikkeet ovat uskottavia, niiden tapa hahmottaa ongelmaa voi näkyä medioissa. Jos toimittaja korostaa riippumattomuuttaan tai liikkeiden uskottavuus on kärsinyt, media etsii oman näkökulmansa. Viholliskuvien purkaminen, aito yhteistyö. Tietoyhteiskunnassa kanavat eivät pysy auki, jos viholliskuvat saavat vallan. "Vastapuoli" ei ole monoliittinen vaan yhtä kirjava ja elävä kuin oma ryhmämme ja "vastapuolella" on lahjakkaita ja vilpittömiä ihmisiä, joiden pitäisi kuulua myös meidän verkostoomme.

Tietoyhteiskunta vaikuttaa tunneköyhältä, mutta se on harhaa. Tietoa omaksutaan ja tulkitaan tunteiden vaikuttaessa ja viestin vastaanottaja vaistoaa, millä sydämellä viesti on lähetetty. Lopulta tietoyhteiskunnassa on kyse vain kehittyvistä menetelmistä pitää yhteyttä muihin. Siksi seikkailu tietoyhteiskunnassa on vain jatkoa moraalisten periaatteiden tutkimusmatkalla, jolla kriisit ja eheys saavat uusia ilmaisuja.

Vihreän liiton tietoyhteiskuntatyöryhmään kuuluivat Mika Mannermaa, Pekka Sauri, Taina Boström ja Veera Mustonen. Työryhmä valmisteli oheisen asiakirjan keväällä 1996.