Teksti: Kaisa Järvelä. Kuva: freeimages.com

Sata tuntia nurkkapöydässä mullistivat käsityksen bilettämisestä

Sosiologi Antti Maunu käytti viisi vuotta selvittääkseen, mistä pääkaupunkiseudulla asuvien nuorten aikuisten bilettämisessä on kyse. Laaja aineisto on tänä vuonna tulossa ladattavaksi Tietoarkiston Aila-palveluportaaliin.

Voiko tutkija löytää maailmasta kiinnostavaa tietoa istumalla sata tuntia yökerhon nurkkapöydässä? Antti Maunun väitöskirja Yöllä yhdessä pakottaa uskomaan, että voi.

Eivät Maunun väitöksen tulokset tosin ihan pelkkään baarissa istumiseen perustu. Ison etnografisen aineiston lisäksi Maunu haastatteli yli sataa 23–35-vuotiasta pääkaupunkiseudulla asuvaa bilettäjää, ja noin kuusikymmentä haastateltavista piti kaksi kuukautta myös päiväkirjaa kaikista ravintola- ja biletyskokemuksistansa.

kuvituskuva

Biletys on Antti Maunun tutkimuksen mukaan tärkeä sosiaalinen rituaali.

Aineistosta selvisi ainakin se, että bilettäminen ei ole turhaa.

—Biletys on tärkeä sosiaalinen rituaali, ei tyhjää kännäämistä, Maunu vakuuttaa.

Juhliminen vahvistaa bilettäjien yhteenkuuluvuuden tunnetta ja tiivistää porukan henkeä. Juomisella on kokonaisuudessa vain sivurooli. Jos tulosta on vaikea uskoa, asian voi pian itse tarkistaa suoraan Maunun aineistosta. Se on nimittäin tulossa tänä vuonna muiden tutkijoiden käytettäväksi Tietoarkiston Aila-palveluportaaliin.

Virallinen totuus romukoppaan

Maunun väitöskirja on osa isoa pohjoismaista ravintola-aiheista tutkimushanketta, jota Suomessa veti Helsingin yliopiston sosiologian dosentti ja Tukholman yliopiston sosiologian professori Jukka Törrönen. Törrönen on ollut myös mukana keräämässä Maunun haastatteluaineistoja.

Paljon alkoholitutkimusta tehnyt Maunu ajatteli ensin etsiä oman näkökulmansa alkoholin tai sukupuolen roolista ihmisten ravintolakäyttäytymisessä. Jo lyhyen ravintoloissa pyörimisen jälkeen mielenkiinto kääntyi kuitenkin biletykseen.

—Se on ravintolakulttuurin näyttävin ja ilmaisuvoimaisin muoto, Maunu perustelee.

Maunu alkoi kerätä etnografista aineistoa kolmestatoista helsinkiläisestä yökerhosta. Tavoitteena oli tutkia biletystä ikään kuin ei tietäisi mitään siihen liittyvistä virallisista totuuksista.

Avoin mieli johtikin havaitsemaan, että esimerkiksi virallinen totuus alkoholin keskeisestä roolista biletyksessä ei täsmännyt todellisuuden kanssa.

—Suomessa on totuttu ajattelemaan, että baarikulttuuri on meillä humalahakuista ja yksilökeskeistä. Todellisuudessa biletys on kuitenkin ensisijaisesti sosiaalista toimintaa, ja alkoholi on vain voiteluaine.

Tutkija sulautui bilettäjien joukkoon

Maunu myöntää pelänneensä, että juhlijoiden tarkkailemisesta tulisi sanomista tai pahaa mieltä. Pian hän kuitenkin huomasi, että omissa oloissaan muistiinpanoja kirjoittava tutkija ei herättänyt huomiota. Ravintolan ihmispaljouteen oli helppo kadota.

—Olin baareissa se yksinäinen nurkkapöydän setä, joka tuijotti, kun tytöt tanssivat, hän naurahtaa.

Vaikka toisinaan tuntui eettisesti arveluttavalta tarkkailla ihmisiä näiden tietämättä, Maunu arvioi, että tieto tutkijan läsnäolosta olisi vaikuttanut liikaa bilettäjien käytökseen. Hän päättikin olla kertomatta edes henkilökunnalle, mitä oli tekemässä.

—Jonotin ravintolaan ihan kuin kaikki muutkin. Jonakin iltana jonossa saattoi mennä pari kolmekin tuntia.

Jonossa värjötteleminenkään ei kuitenkaan mennyt hukkaan. Juhlijoiden joukossa seistessään Maunu sai tuntumaa siihen, mitä etkoilta baariin siirtyminen ja jonottaminen ovat, ja minkälaiset mekanismit niissä toimivat.

Ajan myötä Maunusta hioutui huipputarkkailija.

—Mitä enemmän vuosia kului, sitä useammin ihmiset alkoivat kysyä minulta ravintolan sulkemisaikaa tai reittiä vessaan, aivan kuin olisivat kuvitelleet minun kuuluvan henkilökuntaan, hän kertoo.

Aineistot täydentävät toisiaan

Maunu keräsi aineistoaan viitisen vuotta vuosina 2003–2007. Etnografinen materiaali, yli sadan bilettäjän haastattelut, ryhmähaastattelut ja reilut kolmesataa biletysilloista kertovaa päiväkirjakertomusta paisuivat niin massiiviseksi kokonaisuudeksi, että heikompaa hirvittäisi.

Maunua suuri aineisto ei kuitenkaan ahdistanut. Hänen kokemuksensa mukaan ilmiön olennaiset piirteet löytyvät helpommin isosta kuin pienestä aineistoa, ja eri metodit tarjoavat samaan ilmiöön kukin omanlaisensa näkökulman.

—Jotkut havainnot menivät aineistojeni välillä yksiin, mutta toiset olivat selvästi ristiriitaisia, hän kertoo.

Ihmiset esimerkiksi korostivat haastatteluissa olevansa avoimia ja viihtyvänsä kaikenlaisten ihmisten kanssa. Päiväkirjat ja havainnointi kuitenkin paljastivat, että käytännössä he juhlivat useimmiten samoissa porukoissa.

Lopulta haastatteluille tulikin Maunun analyysissa pienin painoarvo juuri siksi, että ihmisten mielikuvat ja kertomukset poikkesivat usein heidän todellisesta käyttäytymisestänsä.

Tanssin ja liikkeen merkitys aukesivat selvästi parhaiten itse havainnoimalla.

—Päiväkirjoissa varsinainen biletysvaihe oli usein kuitattu parilla lauseella. Tyypillinen kuvaus oli: ”Bailattiin hiki päässä. Oli mahtavaa.”

Päiväkirjat kertoivat paljon siitä, mitä bilettäjät tekivät etkoilla tai baarista lähdettyänsä. Haastatteluista taas selvisi esimerkiksi, millä tavoin bilettäjät erityyppisiä yökerhoja merkityksellistävät ja minkälaiset asiat saavat heidät kokemaan jonkun paikan omakseen.

Kolme bilettäjäryhmää

Maunu havaitsi, että suomalaiset bilettäjät jakautuvat kolmeen selkeään kategoriaan: sekoilijoihin, parempiin bilettäjiin ja viileisiin bilettäjiin. Suurin ryhmä oli sekoilijat, joiden biletys on rentoa ja siihen liittyvä sosiaalisuus avointa. Paremmille bilettäjille juhliminen oli ennen muuta oman sosiaalisen statuksen pönkittämistä ja viileille bilettäjille oman yksilöllisyyden korostamista.

Kaikille rymille yhteistä oli se, että biletysilloille asetettiin jopa kohtuuttoman korkeat odotukset.

—Oletus tuntui olevan, että biletysilta olisi joka jumalan kerta räjähtelevä ilotulitus, Maunu kertoo.

Hän tulkitsee suurten odotusten kertovan osaltaan siitä, miten ainutlaatuinen keino arjen ylittämiseen bilettäminen suomalaisessa yhteiskunnassa on.

—Se on ainoita sosiaalisia tilanteita, joissa vahvaa yhdessä olemista voi edes tavoitella, Maunu toteaa.

Koko aineisto aukeaa tutkijoille

Maunu halusi tarjota ainutlaatuisen aineistonsa myös muiden tutkijoiden käyttöön, mutta myöntää aluksi arkailleensa etnografisen osuuden avaamista.

—Aina on riski, että joku pitää muistiinpanojani naurettavina, hän hymähtää.

Maunu kuitenkin päätti unohtaa mahdollisen häpeän ja ajatella, että tutkijan täytyy tehdä tiedon eteen kaikki tehtävissä oleva.

—Koen tutkijantehtävän ensisijaisesti palvelutehtäväksi, hän perustelee.

Nyt arkistoiminen ei enää epäilytä, vaan päällimmäinen toive on, että joku tarttuisi aineistoon ja saisi siitä jotain mielenkiintoista irti. Maunu vinkkaa, että laajasta ja monipuolisesta aineistosta voi hyvinkin löytyä kiinnostavaa tutkittavaa sosiologien lisäksi esimerkiksi markkinatutkimuksen tekijöille tai historiantutkijoille.

» Lue Tietoarkistolehdestä, kuinka Baaritanssiluento todistaa, että akateemisen tiedon voi paketoida elämykseksi.

Lisätietoja:

Creative Commons -lisenssi