6.3.1 Avoin haastattelu

Kuten nimestä "avoin" voidaan päätellä, on tässä haastattelutyypissä olennaista se, ettei keskustelu ole sidottu tiukkaan formaattiin. Avoimen haastattelun ohessa puhutaan joskus syvähaastattelusta, mutta niillä ei aina tarkoiteta aivan samaa asiaa. Muita synonyymeina käytettyjä nimityksiä ovat strukturoimaton haastattelu, keskustelunomainen haastattelu ja kliininen haastattelu. Avoimen tutkimushaastattelun juuret ovat lääkäreiden ja pappien käyttämässä menetelmässä, joka on ajan myötä siirtynyt esimerkiksi psykologien ja sosiaalityöntekijöiden metodiksi. (Siekkinen 2001, 43-58; Hirsjärvi & Hurme 2001, 45).

Avoimessa haastattelussa haastattelija ja haastateltava ovat kielellisessä vuorovaikutuksessa keskenään ja haastattelija pyrkii luomaan tilanteesta mahdollisimman luontevan – ja avoimen. Avoin haastattelu muistuttaa tavallista keskustelua, jossa keskustelun etenemistä ei ole lyöty lukkoon vaan se etenee tietyn aihepiirin sisällä vapaasti ja paljolti haastateltavan ehdoilla. Haastattelussa on toki tarkoitus puhua tietyistä, tutkijan etukäteen pohtimista, teemoista. Mutta tarkkojen kysymysten sijaan avoimessa haastattelussa edetään mahdollisimman keskustelunomaisesti ja luonnollisesti antaen tilaa haastateltavan kokemuksille, tuntemuksille, muistoille, mielipiteille ja perusteluille. Haastattelun kulkua ei ole suunniteltu ennalta – se on avoin kaikille mahdollisuuksille – vaikka haastattelija on toki orientoitunut tutkimuksensa aihepiiriin. Kysymyksiin, joita haastattelija esittää tilannetta ja haastateltavaa mukaillen, ei yritetä tarjota valmiita vastauksia. Haastateltavan annetaan puhua asiasta vapaasti. (Hirsjärvi & Hurme 2001; Eskola & Suoranta 2000, 86-88.)

Avoimessa haastattelussa haastattelija on keskustelukumppani, joka luotsaa tarvittaessa hienovaraisesti keskustelua takaisin varsinaiseen aiheeseen. Tutkija voi myös pyytää tarkennuksia ja syvennyksiä vastauksiin ohjaten keskustelua uusille vesille. Haastattelijalta vaaditaan herkkyyttä kuunnella ja osata tarttua haastateltavan sanomisiin vieden näin keskustelua eteenpäin ja saaden mielenkiintoista aiheeseen liittyvää aineistoa. Haastattelu siis voi lähteä sivuraiteille juuri haastattelijan esittämien tarkentavien kysymysten kautta. Näinhän tapahtuu tavallisessa keskustelussakin. Keskustelun kehikosta poiketaan muihin aiheisiin, kun joku keskustelun osapuoli sanoo jonkin kiinnostavan seikan.

Etenkin narratiivisessa tutkimuksessa haastattelun avoimuus auttaa haastateltavaa oman tarinansa kutomisessa. Avoin haastattelu soveltuukin hyvin kielellisesti orientoituneisiin tutkimuksiin ja kokemuksellisuutta tavoitteleviin tutkimuksiin (5.1, 5.2, 5.5) (narratiivisesta haastattelusta Flick 1998, 98-113). Naistutkimuksessa ollaan kiinnostuneita sukupuolisuuteen ja tasa-arvoon kytkeytyvistä ilmiöistä, subjektiivisista merkityksenannoista ja naisten - myös miesten, etenkin miestutkimuksessa – "äänestä" ja heidän käsityksistään. Tutkimuksissa onkin käytetty usein avoimia tai ryhmähaastatteluita, joita on analysoitu sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksessä kielellisesti (ks. lisää esim. Kitzinger 2003, 125-140). Jokin aluksi irrelevantiltakin vaikuttava seikka saattaa loppujen lopuksi muodostua tutkittavan aiheen ja haastateltavan kertomuksen kannalta tärkeäksi. Keskustelutilanteessa ei kannatakaan ryhtyä ennalta sensuroimaan puhetta, vaan asian merkittävyyden tutkimuksen kannalta voi päättää myöhemmin analyysivaiheessa.

Avoin haastattelu vaatii runsaasti aikaa ja aitoa kiinnostusta aiheeseen, sillä vuorovaikutus- ja haastattelutaitojen ohella avoimessa haastattelussa korostuu haastattelijan persoonallisuuden merkitys. Esimerkiksi arkaluonteisia asioita tutkittaessa haastattelija voi joutua välillä haasteelliseen tilanteeseen, jos haastateltava alkaa kertoa luottamuksellisesti hyvin vaikeita asioita ja kenties herkistyy emotionaalisesti tai menettää malttinsa.