Semioottinen analyysi
Merja Bauters (viittausohje)
Tulkinta ja siten semiotiikka on läsnä siellä, missä on merkkejä. Semiotiikkaa käytetään kuvailevaan ja tulkinnalliseen tutkimukseen yhteiskunnasta, käytänteistä, tavoista, arvoista ja kulttuurisista esityksistä, kuten vaikkapa kuvista tai teksteistä. Se on monitieteistä, mutta sitä sovelletaan ennen muuta viestinnän ja kulttuurin tutkimuksessa.
Semiotiikan metodologia yhdistää teoreettiset näkökannat käytännön empiiriseen työhön, jossa tutkimuskohdetta analysoidaan (Jensen 1995, 272). Semiotiikka koetaan joskus teoreettiseksi, mutta semiotiikkaa voi jäsentää mallien avulla. Pääkäsitteiden hahmottaminen tutkittavasta aiheesta on teoreettisessa ajattelussa tärkeää. Tässä luvussa käyn läpi semiotiikan mallien käyttöä empiirisessä analyysissä.
Semiotiikka jaetaan kielitiedettä pohjana käyttäviin eli strukturalistisiin suuntauksiin ja prosessuaalisten systeemien tutkimiseen eli pragmatistisiin suuntauksiin. Käyn läpi kummankin suuntauksen tunnetuimmat mallit ja tulkinnan välineet. Aloitan strukturalistisista malleista ja etenen kohti pragmatismia.
Strukturalistisista tunnetuimpia lienevät Ferdinand Saussuren (1857-1913) semiologian malli, Louis Hjelmslevin (1899-1965) kielisysteemien malli ja Roland Barthesin (1915-1980) yhteiskunnan ja kulttuuristen tapojen tulkinnan malli. Roman Jakobsonin (1896-1982) viestinnän malli luo jo suuntaa pragmatismiin.
Saussuren kaksipaikkainen merkin malli ja sen myöhemmät kehittelyt
Saussuren (1916) mallissa merkki on kaksipaikkainen eli bilateraalinen ja sen merkitys on sovittu. Se koostuu muodosta ja sisällöstä (kuva 1). Muodon ja sisällön erottelu on usean muunkin sellaisen mallin pohja, joilla on analysoitu kieltä. Kieli voi olla tiukasti määriteltynä puhuttu ja kirjoitettu kieli tai laajemmin ymmärrettynä mikä tahansa kulttuurinen systeemi, kuten kulttuuriset esitykset (Barthes 2000 [1957]).
Merkkisysteemi muodostuu merkeistä, jotka saavat merkityksensä sen mukaan, minkä muiden merkkien seurassa ne ovat. Hjelmslev ja Barthes kehittävät edelleen Saussuren mallia lisäämällä siihen merkkien muutoksen – merkityksenannon prosessin (kuva 2).
Barthes käytti mallia analysoidessaan ja etsiessään merkkisysteemien pienimpiä osia – sisältöä ja muotoa. Muoto ja sisältö mahdollistavat jaon denotaatioon ja konnotaatioon. Ensimmäisestä tasosta muodostuu seuraavan merkki, joka toimii pohjana uudelle merkille. Konnotaatioketjua kutsutaan myös merkityksenantoketjuksi. Denotaatio tarkoittaa yleistä ja yksiselitteistä merkitystä, esimerkiksi sanakirjamerkitystä. Konnotaatio kuvaa kulttuurisia merkityksiä ja on aina monimerkityksinen. Konnotaatioon liittyvät myös metaforan ja metonymian käsitteet. Metafora siirtää merkityksen yhdestä paradigmasta toiseen ja metonymia viittaa siihen, että osa edustaa kokonaisuutta.
Paradigma ja syntagma muodostavat merkkisysteemiä jäsentävän käsiteparin. Syntagma kuvaa merkkien yhdistämistä toisiinsa, kuten lauseet tekevät: "Minulla on vihreä paita päällä." Paradigma kuvaa kategoriaa, jonka sisältä voidaan valita merkki, esimerkiksi tässä tapauksessa värit. Edellinen lause voisi kuulua myös: "Minulla on punainen paita päällä." Paita taas kuuluisi vaatteiden kategoriaan, joten senkin voisi vaihtaa vaikka housuihin. Edelleen lause kertoisi, että minulla on vaatteita päällä.
Esimerkiksi kuva kasvomaskista on denotaatio tuotteesta kasvomaski. Sen konnotaatio voi olla estää hengitysilmassa olevien sairautta aiheuttavien virusten pääsyn hengitysteihin. Tietyssä vaiheessa kasvomaski ilmentää epidemian olemassaoloa. Se on taas denotaatio, josta seuraava konnotaatio voisi olla vaikkapa vaaran käsite ja tunne. Uusi merkitys kasvomaskille olisi näin vaaran merkki.
Roland Barthesin (2000 [1957], 15–26) kuvaus showpainista ilmentää myyttien purkamista merkitysantoprosessimallin avulla:
Roland Barthes esittelee ranskalaisen 1960-luvun showpainin ilmentymää rinnastaen painin sen ajan yhteiskunnan itsestäänselvyyksiin. Painiesitysten pääasia oli tuoda esille moraalia esittämällä "pahikset" erityisen pahoina, rikkomassa lakia ja vaatimassa oikeutta lain kautta, jos he itse olivat häviöllä. Kyseessä on siis hyvän ja pahan myytti. Itsestäänselvyyksien (denotaation) kautta luodaan konnotaatioita myytin rakentamiseksi.
Esimerkiksi "pahis" mätkäyttää "hyvistä" kehän ulkopuolella, mikä ei tietenkään ole sallittua. Seuraavaksi "pahis" käyttää kieltoa omaksi hyödykseen, kun on häviöllä. Lopulta "pahis" saa palkkansa ja päätyy kanveesiin, vaikka "hyvis" ei kertaakaan käytä moraalittomia keinoja painiotteissaan. Näin liioiteltujen ja harjoiteltujen painiotteiden denotaatioiden avulla ohjataan paheiden ja hyveiden konnotaatioihin ja luodaan hyvän ja pahan myyttiä. Showpainin liioitellun selkeässä hyvän ja pahan taistelussa häivytetään elämän monimutkaisuuden tuottamaa ahdistusta. Barthesin kuvaus tuo implisiittisesti esille 1960-luvun yhteiskunnan porvarillisia arvoja, joissa "yhteiskunnan hyväksikäyttäjät" saavat palkkansa.
Jakobsonin viestinnän malli ja Peircen fenomenologisten kategorioiden malli
Jakobson ohjaa mallit sujuvasti pragmatismia kohden. Hän aloitti jatkamalla Saussuren perinnettä dynaamisella strukturalismilla, mutta siirtyi myöhemmin Peircen ajatuksiin (Jakobson ja Halle, 1956).
Edelleen kasvomaskiesimerkkiä käyttäen: viestijällä voi olla ahdistus kasvomaskeista ja hän haluaa tuoda sen esille (viestijä). Hän sanoo: "En voi käyttää kasvomaskia, koska se ei hengitä ja minulta loppuu happi" (viesti). Viestijällä voi olla psyykkinen ongelma, joka aiheuttaa ongelmia käyttää maskia tai astma tai jokin muu sairaus, joka tuottaa fyysisesti ongelmia maskin käytössä (vastaanottajan ymmärtämisen yritys). Koska vastaanottaja ei ole varma, mikä syy on, hän kysyy: "Miksi?" (Koodi: viestin tarkistus).
Konteksti vaikuttaa siihen, mitä uskalletaan viestiä ja miten hyvin viesti voidaan ymmärtää. Jos esimerkiksi ollaan yleisellä paikalla, viestijä ei ehkä uskalla tuoda ahdistustaan esille, mutta vaikkapa baarissa tai kahvilassa voisi uskaltaakin. Konteksti vaikuttaa myös viestin ymmärtämiseen, sillä esimerkiksi baarissa maskin voi joutua ottamaan pois ja sen käytön ongelmat voivat olla konkreettisempia, jopa käsin kosketeltavia. Keskustelussa kanavaa pidetään auki esimerkiksi katseilla ja eleillä, jotta toinen huomaa, että toinen kuuntelee ja on läsnä.
Pirkko Martin (2013, 15-28 ja 175-187) väitöskirjan (Avautuu uuteen välilehteen) kuvaus äänen käytöstä lastenmainoksissa Jakobsonin mallin avulla on mielenkiintoinen esimerkki, johon kannattaa tutustua.
Charles Sanders Peirce (1839–1914) tutki tieteen tekemisen prosessia universaalien fenomenologisten kategorioiden avulla. Tieteen syklinen prosessi korjaa itseään, sillä epäily ohjaa uuden tutkimiseen ja pyrkimykseen kohti totuutta. Peircen fenomenologiset kategoriat ovat: ensiys ("tunne", aistituntemus, mahdollinen, laatuominaisuudet, intuitio); toiseus (kovat tosiasiat, jotka syntyvät suhteesta kahden asian välillä, kausaalisuus, konkreettinen) ja kolmannuus (yleisten lakien kategoria, säännönmukaisuus, tapa). Peircen kirjoituksista tunnetaan erityisesti kolme käsitettä. Ikoni kuuluu ensiyteen ja liittyy yhdenmukaisuuteen objektin kanssa. Tästä esimerkkinä on valokuva. Indeksi kuuluu toiseuteen ja ohjaa objektia kohti, kuten esimerkiksi tuuliviiri. Symboli puolestaan edustaa kolmannuutta. Se on opittu tapa tulkintaan – esimerkiksi sanat.
Peircen merkki koostuu kolmen osan suhteista toisiinsa (kuva 4).
Merkkiväline (repsentamen) on Merkki 1 tai aistittu merkki, joka edustaa objektia. Objekti on se, johon merkkiväline viittaa. Objekti voi olla materiaalinen tai mentaalinen mielessä oleva käsite. Tulkitsin (interpretant) on Merkki 2 ja se on merkitys tai tulkinta, jota merkkiväline determinoi.
Merkitys saavutetaan elementtien suhteista tulkitsijan mielessä. Mieli ei Peircelle kuitenkaan tarkoita ihmismieltä vaan mitä tahansa reflektiivistä prosessia. Prosessi on kaksisuuntainen: objektista merkkivälineeseen ja tulkitsijaan (determinaatio) ja tulkitsijasta merkkivälineen ja objektin suhteeseen (representaatio). Kummatkin suunnat prosessista ovat toiminnassa samanaikaisesti. Ne kuvaavat prosessia kahdesta eri aspektista: objektin ja merkkivälineen suhteen suunnasta ja tulkitsijan perspektiivistä (Parmentier 1985).
Koska pragmatistisessa käsityksessä merkit eivät ole sovittuja kuten strukturalismissa, vaan yhteyksissä fyysiseen maailmaan ja yhteisten tapojen muovaamia, näitä kahta näkemystä on hankala yhdistää.
Kuvassa 5 ensimmäinen rivi (yhteisöinen ja normatiivinen) selittää semioosin eli tutkinnan prosessin korkealla abstraktion tasolla. Se sisältää merkitykselliset sosiaaliset rakenteet ja yhteisölliset prosessit. Sarakkeiden näyttämät kolme eri käsitettä on nimetty tulkitsimiksi.
Välitön (immediate) tulkitsin ei omaa tulkintaa tai toimintaa, vaan ainoastaan mahdollisuuden sellaiseen. Välitön tulkitsin on mahdollisuus tulkinnasta, jostain asiasta, josta voi tulla merkki. Kasvomaskista voi esimerkiksi tulla merkki, joka representoi toisten huomioon ottamista tai taudin kantajaa.
Dynaaminen (dynamical) tulkitsin on merkin aikaansaannoksen tulos tai summa kaikista samankaltaisista kokemuksista. Esimerkki tästä voi olla se, kuinka kasvomaskin käyttö muuttui hyväksyttäväksi koronaviruksen aikana. Lopullinen (final) tulkitsin sisältää tavan tai merkin taipumuksen esittää itsensä. Se on aikaan sidottu tietylle ryhmälle sovittu tapa ymmärtää merkin representaatio. Näin on esimerkiksi silloin, kun kasvomaskin käytöstä julkisilla paikoilla ja julkisessa liikenteessä on tullut yleinen ja hyväksyttävä tapa.
Toinen rivi selittää semioosin yksilöllisestä, tietystä merkin toiminnan aspektista. Tämä kolmijako on käytännöllisempi ja se voidaan nähdä tavan muutoksena yksilön semioosissa tietyssä kontekstissa. (Bergman 1999: 47 ja 2004: 383). Tunnetulkitsin (emotional) on tuntemus, jonka merkki on aiheuttanut. Jotkut merkit aiheuttavat ainoastaan tuntemuksen (esimerkiksi kun kasvomaskit herättävät ahdistusta). Energinen (energetic) tulkitsin on toiminta, jonka merkki on herättänyt – esimerkiksi silloin, kun ahdistuksesta huolimatta aloittaa maskin käytön. Looginen (logical) tulkitsin on käsitteellinen merkki, joka vaatii reflektiota, jotta merkin merkitys voidaan tiedostaa. Tähän sisältyy myös mahdollinen tavan muodostuminen tai muutos. Tästä esimerkkinä toimii päätös käyttää kasvomaskia epidemian aikana.
Kolmas rivi kuvaa kommunikaation prosessia kolmivaiheisena. Kommunikaation kategoria on erilainen muihin verrattuna siinä, että siinä on mukana kaksi osapuolta: lausuja ja tulkitsija. Intentionaalinen tulkitsin merkitsee lausujan intentiota. Jos intentioni on saada sinut käyttämään kasvomaskia, voin sanoa, että vaikutus on suurempi, kun kaikki käyttävät sitä. Vastaanottaja eli rivin kolmas tulkitsin tulkitsee lausunnon eli kommunikaation. Sinä tulkitset sen käskynä, etkä halua tehdä niin kuin sanotaan. Vaikutus on aktuaalinen mahdollisuus viestin ymmärtämiseen.
Jotta kommunikointi onnistuisi, on lausujalla ja tulkitsijalla oltava yhteisiä kokemuksia. Kenties meiltä puuttuu yhteistä taustaa ja kokemuksia, jotta olisin sanonut asian oikealla tavalla saadakseni toivomani tuloksen, vaikka viesti tulkittiinkin oikein. (Bergman 1999: 47 ja 2004: 385).
Merja Bautersin esimerkki olutetikettien tulkinnasta (Avautuu uuteen välilehteen) (2007, 93-179) laajentaa tulkintaa yhteiskunnalliselle ja teknologisen kehityksen tasoille.