Visuaalisten aineistojen analyysi
Asko Lehmuskallio (viittausohje)
Tutkijat analysoivat enenevässä määrin kuva-aineistoja ja kiinnittävät huomiota kaikenlaisten tutkimusaineistojen visuaalisiin näkökohtiin. Visuaalisen aineiston kerääjän ja analysoijan haaste onkin päättää, mitä hän visuaalisella aineistolla itse asiassa ymmärtää. Analyysin kohteen valinnan voi tutkimuskirjallisuuden perusteella karkeasti jakaa kahteen lähestymistapaan. Tällöin on kyse erilaisista aineistoista.
Yhtäältä visuaalisena aineistona analysoidaan esimerkiksi valokuvia, maalauksia tai tieteellisiä visualisointeja aikakausilehdissä, koska ne ymmärretään kuvalliseen kulttuuriin kuuluviksi. Toisaalta taas kuvia tutkitaan mediumista riippumattomina, jolloin ymmärretään visuaalisen aineiston sisältävän myös muun muassa metaforia, heijastuksia, hallusinaatioita tai tulevaisuuden visioita, joita voi ilmetä niin kirjoitetussa tekstissä, puheessa tai esimerkiksi tauluihin maalattuina. Molemmat lähestymistavat keskittyvät kuviin, mutta analyysia suuntaa erilainen ymmärrys siitä mitä "kuva" on.
Visuaalisia aineistoja analysoidaan joko laadullisesti tai määrällisesti, joissakin tapauksissa molempia lähestymistapoja käyttäen. Tässä verkkokäsikirjassa keskityn laadullisen visuaalisen aineiston analyysin menetelmiin, ja aivan erityisesti ikonologiaan ja kuvallisten käytäntöjen tutkimukseen. Esittelen ikonologiaa, koska sen parissa on käyty tarkimpia keskusteluja kuvan käsitteestä. Sen jälkeen esittelen kuvien käytäntöjen tutkimusta, koska se on saavuttanut merkittävän aseman visuaalisen kulttuurin tutkimuksen parissa. Pidän esiteltyjä analyysimenetelmiä toisiaan täydentävinä. Visuaalisen kulttuurin tutkija oppiikin erityisen tarkaksi havainnoijaksi keskittymällä sekä kuvallisuuteen että kuvien moninaisiin käyttökonteksteihin.
Ikonologia
Kuvan oppia eli ikonologiaa on kehitetty eri aineistoja huomioiden. Erwin Panofsky teki ikonologisen analyysin tunnetuksi, vaikka viime vuosina on painotettu erityisesti Aby Warburgin merkitystä niin kutsutun "uuden ikonologian" varhaisena ajattelijana. Panofskyn malli on saanut innoituksensa hänen renessanssitaiteeseen liittyvistä tutkimuksistaan. Hän kehitti sitä vuoropuhelussa aikansa kuvatutkijoiden kuten Aby Warburgin ja Ernst Cassirerin kanssa. Panofskyn (1955) malli opettaa erityistä kuvan katsomista, joka on systematisoitu kolmeen eri vaiheeseen. Lähtökohtana on aina vuorovaikutus katsottavan kuvan kanssa.
Panofsky erottaa esi-ikonografisen kuvailun, ikonografisen analyysin ja ikonologisen tulkinnan toisistaan. Esi-ikonografisessa kuvailussa keskitytään siihen, mitä kuvassa on tarkalleen kuvattu, ilman että kuvattua asiaa aletaan vielä tulkitsemaan. Huomiota kiinnitetään esimerkiksi käytettyihin väreihin, kuvattuihin kohteisiin ja muotoihin sekä siihen, miten kuvatila on jäsennetty (esimerkiksi keskeisperspektiiviä mukaillen). Tämän vaiheen tarkoitus on auttaa katsojaa kiinnittämään huomiota siihen, miten kuvassa tuodaan asioita esiin.
Seuraavassa vaiheessa, ikonografisessa analyysissä, keskitytään kuvassa näkyviin tarinoihin ja allegorioihin eli vertauskuvallisiin esityksiin, joita ymmärtääkseen pitää olla tietoinen esimerkiksi kuvatun kulttuurin, aikakauden, poliittisen tapahtuman tai uskonnon erityispiirteistä. Panofskyn esittelemän mallin kolmannessa vaiheessa keskitytään ikonologiseen tulkintaan, jonka avulla pyritään ymmärtämään kuvan varsinainen merkitys, se miten esitys kiinnittyy laajemmin yhteiskuntaan ja ihmismieleen.
Panofskyn kehittämä ikonologinen analyysiote on hyödyllinen tietynlaista kuvallista analyysiä ajatellen, mutta sitä on kritisoitu tekstilähteiden painottamisesta kuvien tulkinnassa sekä siitä, että menetelmällä on verrattain kapea sovellusalue nykykuvallisuutta ajatellen. Ikonologisen tulkinnan lisäksi visuaalisuuden tutkimus onkin painottanut varsinkin semioottisia tulkintamalleja, joissa nähtävä kuva käännetään sanallisiksi merkityksiksi.
Kuvallisten käytäntöjen antropologia
1990-luvulla kuvatutkijat WJT Mitchell (1994) ja Gottfried Boehm (1994) esittivät, että on tarve kuvalliselle käänteelle (pictorial turn/iconic turn), joka problematisoi aiempia tapoja ajatella ja tutkia kuvallisuutta, mukaan lukien Panofskyn esittelemää ikonologiaa ja visuaalisen kulttuurin tutkimuksessa suosittua semioottista tulkintaa (kts. myös Boehm & Mitchell 2014). He itse ja useat muut visuaalisen kulttuurin tutkijat ovatkin kehittäneet erilaisia analyysimalleja. Uudenlaisen ikonologian kehittäjistä varsinkin Hans Beltingin (2002/2011) kehittämä kuva-antropologia on otettu kiinnostuneena vastaan niin taidehistorian, visuaalisen kulttuurin tutkimuksen kuin yhteiskuntatieteellisen kuvatutkimuksenkin parissa, minkä vuoksi keskityn seuraavaksi hänen kuvateoriaansa. Beltingin kuvateoria, kuten useat muutkin uuden ikonologian teoriat, pyrkii kuvien analyysiin kuvien käyttökontekstit huomioiden.
Käytäntöjä tarkasteleva kuva-antropologinen tutkimusote on kiinnostunut siitä, miten kuvia käytetään, mitä niillä tehdään ja minkälaisia vaikutuksia niiden käytöllä on. Tällaisessa analyysissä visuaalisena aineistona kerätään yhden kuvaformaatin (kuten valokuvien) sijaan laajalti tutkittavaan ilmiöön liittyvää aineistoa esimerkiksi havainnoinnin, haastattelujen ja julkaisujen muodossa.
Hans Beltingin visuaalisten aineistojen analyysille on keskeistä hänen kuvakäsityksensä, joka pohjaa kokemukseen toisen ihmisen kuolemasta. Erityisesti varhaisissa ihmiskalloissa, joita on kuoleman jälkeen koristeltu, kiteytyy Beltingin mukaan toive tuottaa läsnäoloa poissaolevasta. Kuvallisuus on tätä ajatellen erityisen sopivaa, koska se ei toimi pelkästään symbolisesti, vaan tuottaa myös näköhavaintoa simuloivia esityksiä. Toisin kuin tutkimuksissa, joissa kuva viittaa pääsääntöisesti valokuviin, maalauksiin tai muihin visuaalisiin esityksiin, Belting ymmärtää kuvan sidottuna tiettyyn toimintaan ja tietynlaisiin käytäntöihin. Kuva, kuten hän toistuvasti toteaa, ei löydy "sieltä", maalauksen pinnalta tai valokuvapaperilta, eikä "täältä", ihmisen aivoista, vaan kuva syntyy osana katseen välittämää vuorovaikutusta (ks. Belting 2005).
Kuva muodostuu siis prosessuaalisesti, tietyn katseen kohdatessa katsottavan. Jotta kuva tulee ylipäätään katsottavaksi, se tarvitsee mediumin, tietynlaisen välittäjän, joka erityisellä tavallaan kannattelee kuvaa ja tekee sen näkyväksi. Kuvan medium ei kuitenkaan ole vain tietty esine (kuten pala valokuvapaperia), vaan itsessään osa yhteiskunnallisesti muodostuneita käytäntöjä, joiden avulla kuvia tehdään näkyväksi. Kuvan ruumis taas viittaa kuvia näkeviin toimijoihin, niin yksittäisiin henkilöihin kuin kokonaisiin yhteisöihin ja tietyissä tapauksissa myös ei-inhimillisiin "kuvankäsittelijöihin" (kuten esimerkiksi kuvien automatisoituun tietotekniseen prosessointiin). Ajatusta esittäessään Belting käyttää hyväkseen saksan kielen Körper-käsitteen monipuolisuutta (vrt. der Gesellschaftskörper, die Körperschaft, der Bildkörper), mikä ei oikein käänny vastaavasti suomeksi.
Kuva-antropologia on saanut kiinnostuneen vastaanoton kuvallisiin käytäntöihin perehtyneiltä tutkijoilta, koska se vastaa tutkijoiden kokemuksia kuvasisällön merkityksen kontekstisidonnaisuudesta (katso tarkemmin kuvakäytännöistä esim. Lehmuskallio & Gómez Cruz 2016). Kuva–ruumis–medium -jaottelun prosessuaalisuus auttaa kiinnittämään huomiota niihin tapoihin, joiden avulla kuvat tulevat merkityksellisiksi, ja siten siihen, millä tavoilla kuvilla on väliä.
Kuva-antropologiaa täydentämään on kuvatutkimuksen parissa erityisesti 2000-luvun alusta alkaen kehitetty lähestymistapoja, jotka eivät keskity varsinaisesti itse kuviin tai kuvallisuuteen, vaan lähinnä kuvien käyttöön ja erilaisiin käyttötarkoituksiin; tilanteisiin, joissa kuvia käytetään. Osa tähän tutkimuksista keskittyy erityisesti tietoteknisesti automatisoituihin kuvankäyttöprosesseihin osana päätöksentekoa vaikkapa sotatilanteissa, tehtaissa tai autoa ajettaessa. Tällöin puhutaan operatiivisista kuvista.
Esimerkiksi Harun Farocki (2004) ja Trevor Paglen (2019) ovat painottaneet operaatioihin liittyvää automaatiota sekä sitä, että operatiiviset kuvat saattavat olla ihmissilmälle näkymättömiä, koska ne on tehty konenäön tunnistettavaksi. Jens Eder ja Charlotte Klonk (2016) ovat puolestaan avanneet ymmärrystä kuvien operatiivisuudesta keskittymällä kuvaoperaatioiden monimuotoisuuteen. He liittävät ne poliittiseen kuvankäyttöön, leikkaussaliin ja muihin tilanteisiin, joissa ihmiselämään vaikutetaan erityisesti kuvilla. Keskustelu kuvien operatiivisuudesta ja teknisten kuvien erityisyyksistä (Bredekamp ym. 2019) on auttanut tutkijoita myös täydentämään määrällistä kuvantutkimusta laadullisin menetelmin. Laadullisia ja määrällisiä menetelmiä on yhdistetty erityisesti sosiaalisen median kuvatulvan analyysissa, mutta myös kuvahavainnon tutkimuksissa.
Lopuksi
Kuvia tutkittaessa on siis hyvä olla käsitys siitä mitä käsitteellä kuva tarkoitetaan. Erityisesti ikonologiaan ja niin sanottuun "uuteen ikonologiaan" liittyvissä keskusteluissa käydään rajanvetoa kuvan käsitteeseen liittyen, ja siten myös siihen, miten kuvallisuutta ja visuaalisuutta voi analysoida. Laadullinen yhteiskuntatieteellinen tutkimus taas tuo "uuteen ikonologiaan" käytäntöjä tarkastelevan tutkimusotteen, joka usein on hyvinkin empiirisesti kiinnostunut siitä, miten kuvia käytetään, mitä niillä tehdään ja minkälaisia vaikutuksia niiden käytöllä on.
Erilaisia johdatuksia visuaalisten aineistojen analyysimenetelmiin on kirjoitettu hyvin monenlaisista lähtökohdista käsin, esimerkiksi kulttuuriantropologian (Banks & Zeitlyn 2015), tieteen- ja teknologian tutkimuksen (Lynch ym. 2014), kulttuurimaantieteen (Rose 2016) ja visuaalisen kulttuurin tutkimuksen (Sturken & Cartwright 2001) näkökulmista. Suomeksi on julkaistu menetelmällisiä teoksia muun muassa taiteen ja visuaalisen kulttuurin tutkimuksen sekä sukupuolentutkimuksen ja kulttuuriantropologian näkökulmista (esim. Kupiainen & Häkkinen 2017; Rossi 2001; Seppä 2012; Seppänen 2005). Lisää analyysimenetelmiä löytyy alaan liittyvistä käsikirjoista (esim. Margolis & Pauwels 2011; Josephson ym. 2020). Nämä ovat erityisen hyödyllisiä perehdyttäessä visuaalisten aineistojen analyysin monipuolisuuteen, Johdantoja ja käsikirjoja käytettäessä on tärkeä tiedostaa, mistä lähtökohdista käsin ne on kirjoitettu. Vaikka tiettyjä analyysimenetelmiä voi käyttää monenlaisiin aineistoihin, niin yleensä ne soveltuvat parhaiten sellaisiin aineistoihin, joita ajatellen ne on alun perin kehitetty.