Etnografinen havainnointiaineisto
Taina Kinnunen & Timo Kallinen (viittausohje)
Etnografinen tieto perustuu tutkijan omakohtaisiin havaintoihin ja kokemuksiin, jotka hän kerää tutkimuskohteestaan. Etnografisista menetelmistä keskeisimpänä pidetään usein "osallistuvaa havainnointia" tai "havainnoivaa osallistumista" – riippuen siitä, painotetaanko tutkittavien käytäntöjen havainnoimista vai tutkijan aktiivista osallisuutta niissä. Tutkija luo tutkimusaineiston itse tilannesidonnaisesti ja intuitiivisesti vuorovaikutuksessa tutkittavien kanssa. Aineisto koostuu ensisijaisesti kenttäpäiväkirjoista, nauhoitetuista haastatteluista sekä visuaalisista kuva- ja videotallenteista. Niitä täydentävät erilaiset asiakirjat, tilastot, arkisto- ja media-aineistot sekä muut aineistot, joita tutkija hyödyntää luovasti harkintansa mukaan.
Antropologisessa kenttätyössä etnografista tutkimusta on luonnehdittu siirtymäriitiksi tutun ja vieraan välillä. Tyypillisesti länsimainen tutkija on jättänyt tutun elinpiiriinsä ja matkustaa määrätyksi ajaksi vieraan, ei-länsimaisen kulttuurin vaikutuspiiriin. Tämä kulttuuri on ymmärretty eksoottiseksi. (Esim. Lahti & Viljanen 1997). Kenttätyöjaksonsa päätyttyä tutkija on palannut tuttuun ympäristöönsä ja ryhtynyt analysoimaan aineistoaan etäännytetyin silmin – saattaen siten päätökseen rituaalisen etnografisen siirtymän. Etnografia ei ole jäänyt antropologien metodologiseksi yksinoikeudeksi, ja siirtymä tutkittavan kulttuurin pariin ymmärretään nykyisin ennen kaikkea psykologisruumiilliseksi maantieteellisen sijaan tai sen lisäksi (esim. Gupta & Ferguson 1997).
Konkreettisten havaintojen aineisto
Etnografinen kenttätyöaineisto koostuu sarjasta tutkijan havaintoja tietyssä ajassa, paikassa ja tilanteessa, jotka hän pyrkii kuvaamaan ja tallentamaan "sellaisinaan". Etnografia on siis luonnollisen kontekstin tiedettä, jossa tutkijan oma ruumis ja persoona toimivat tutkimusvälineinä. Tutkimuskohdetta havainnoidaan ja tutkittavat kohdataan omakohtaisesti, mihin liittyy etnografisen menetelmän hitaus ja tietynlainen raskaus – ja samalla menetelmän antoisuus. Tutkija jalkautuu tutkittaviensa pariin ja osallistuu heidän elämäänsä tavalla tai toisella kerätäkseen kenttämuistiinpanoja. Tyypillisesti havainnoidaan tutkittavien arkisia toimia, sosiaalista vuorovaikutusta rituaaleineen sekä erilaisten käytäntöjen historiallisia, aineellisia ja tilallisia puitteita.
Havaintojen kuvauksiin perustuvat vapaamuotoiset muistiinpanot ja tallenteet muodostavat etnografisen aineiston ytimen. Etnografiseen aineistoon kuuluvat paitsi tutkijan havainnot myös tutkittavien selonteot, käsitykset ja tulkinnat erilaisista asioista. Tämä aineisto kerätään keskustelemalla vapaasti tutkittavien kanssa havainnoimisen lomassa sekä erikseen haastattelemalla heitä. Avoimet tai puolistrukturoidut haastattelut tavallisesti nauhoitetaan ja puretaan. Lopullisessa tutkimusraportissa tutkittavien autenttiset ilmaisut (niin sanotut emic-käsitteet) erotetaan tutkijan käyttämistä abstrakteista tieteellisistä käsitteistä ja tulkinnoista (etic-käsitteet), kuten tulkitsevan antropologian uranuurtaja Clifford Geertz (1973) on painottanut. Etnografinen tutkimus muodostuu tyypillisesti tutkijan kenttähavaintojen kuvausten, tutkittavien puheen suorien lainausten sekä näihin perustuvien abstrahoitujen tulkintojen vuoropuhelusta.
Tutkittavaa ilmiötä lähestytään etnografiassa tilannesidonnaisuuden näkökulmasta, jolloin havainnoitavissa tapahtumissa vaikuttavat erilaiset konkreettiset tekijät pyritään huomioimaan kokonaisvaltaisesti. Etnografisen havainnoinnin tavoitteita on kuitenkin jo ennen kentälle menoa rajattava jollain tavoin tutkimusongelman ja siihen liittyvän teoreettisen viitekehyksen näkökulmasta. Kaikkia elävän elämän yksityiskohtia ei yksinkertaisesti pysty havainnoimaan samanaikaisesti, saati kirjaamaan ylös. Etnografisen tutkimuksen kohteena voi olla yhteen paikkaan rajoittuva yhteisö tai ilmiö, kun taas niin sanotussa monipaikkaisessa etnografiassa kenttätyömateriaalia kerätään useaan eri paikkaan tai yhteisöön sijoittuvasta ilmiöstä (esim. Marcus 1995). Tutkijan etnografisen havainnoinnin kohteena voivat esimerkiksi olla jonkin yhden puolueen toiminta paikallisella tai valtakunnallisella tasolla tai yleisemmin puoluepoliittisen toiminnan piirteet Suomessa.
Tutkittaviensa toimintaan osallistuva tutkija ei usein kykene tekemään tarkkoja muistiinpanoja havainnoimastaan itse tapahtumien keskellä, vaan hän täydentää kenttätyöpäiväkirjaansa myöhemmin. Tällöin hän myös pohtii kohtaamista tutkittaviensa kanssa: miten tutkittavat suhtautuivat tutkijaan, mitä kentällä tapahtui, miten haastattelut sujuivat ja millaisia tunteita ja ilmapiirejä haastatteluissa oli tutkijan mielestä havaittavissa?
Ajatus näkymättömän ja neutraalin havainnoijan ilmestymisestä tutkimuskentälle on mahdottomuus. Kenttätyötilanne tutkittavien kanssa on väistämättä ensiksikin institutionaalinen, koska tutkija edustaa ennen kaikkea tutkimuslaitostaan. Tuohon asemaan perustuva tutkijan sosiaaliluokka, etnisyys, kielitaito, ikä, sukupuoli ja muut piirteet voivat mahdollistaa tai rajata kenttätyömahdollisuuksia. Osapuolten taustoihin ja inhimillisiin piirteisiin liittyy toisekseen se, että kenttätyötilanne on paitsi kielellinen myös ruumiillinen ja emotionaalinen kohtaaminen (Davies 2008).
Kenttämuistiinpanoihin kuuluukin tutkijan itsereflektio eli kuvaus kohtaamisistaan tutkittavien kanssa (Gould & Uusihakala 2016). Oleellista havaintojen kirjaamisessa on tapahtumien konkreettinen kuvaaminen: mitä, missä, milloin ja miten jotain tapahtui, ketkä osallistuivat siihen ja mitä kentällä keidenkin kesken puhuttiin.
Moniaistinen tilkkutäkki
Etnografiassa pyritään havainnoimisen avulla ymmärtämään ja selittämään, miten tutkitut käytännöt ovat yhdessä jaettuja sekä mikä on niiden merkitys ja mielekkyys tutkittaville. Tutkijalta tämä vaatii hänen omien kulttuuristen ja henkilökohtaisten normiensa ja tapojensa sulkemista taka-alalle tutkimustilanteessa. Tutkijan tulee avautua mahdollisille toisenlaisille tavoille jäsentää todellisuutta kognitiivisesti, ruumiillisesti ja maailmankuvallisesti (esim. Howes 2010).
Yksi tapa on havainnoida tutkittavaa kulttuuria tietoisen moniaistisesti ja kuvata kenttäpäiväkirjaan äänellisiä, visuaalisia sekä haju-, maku- ja tuntoaistiin perustuvia havaintoja. Aistiantropologian uranuurtaja Paul Stollerille (1989) tämä tarkoittaa tutkijan "itsensä maustamista aistillisten havaintojen kastikkeilla". Monissa kulttuureissa esimerkiksi visuaalisella aistilla ei ole niin tärkeä asema tiedonmuodostuksessa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa kuin länsimaisessa kulttuuripiirissä. Tämän huomiotta jättäminen voi johtaa jopa vääristäviin havaintoihin tutkittavasta kulttuurista.
Eräs etnografisen menetelmän ikuisuuskysymyksistä tosin on, kuinka paljon tutkijan tulee altistaa itsensä ja ruumiinsa tutkimansa ilmiön syövereihin. Onko tutkijan esimerkiksi kokeiltava tiettyjä huumaavia aineita ymmärtääkseen tutkimiaan shamanistisia rituaaleja? Entä kuinka syvällinen osallistuminen on tutkittavien kannalta eettisesti hyväksyttävää?
Etnografisen aineiston hyödyntämiseen tutkimusraportissa ei ole olemassa erityistä systemaattisuuden vaatimusta. Tiivistäessään havaintojaan etnografiseksi kertomukseksi tutkija piirtää ikään kuin epätasaisen kartan kenttätyökohteestaan (Hammersley & Atkinson 2007). Jotkut tilanteet, henkilöt ja muut asiat kuvataan yksityiskohtaisesti kiinnostavina tai edustavina tapausesimerkkeinä, kun taas suuri joukko muita havaintoja puristetaan yhden virkkeen yleistykseksi.
Etnografia on tilannesidonnaista: aineisto luodaan siinä hetkessä, kun havainnoitava ilmiö tapahtuu. Jotkut tapahtumat toistuvat samankaltaisina, kun taas toiset ovat ainutkertaisia. Tutkijan havaintojen lisäksi tutkittavilla on asioista omat käsityksensä ja kokemuksensa. Näiden ulottuvuuksien esiin tuominen valmiissa etnografiassa (eli tutkimuskohteen kuvauksessa) vaatii kirjoittamisen sinnikästä harjoittelua. Etnografinen tutkimus on aina "enemmän" kuin tarkasti säädelty menetelmä tai raportoiva kirjoittamisprosessi. Etnografisen menetelmän ajatellaankin usein mahdollistavan ja jopa vaativan tekijältään erityistä luovuutta havaintojen tekemisestä aina aineiston tulkintaan ja auki kirjoittamiseen asti (esim. Wolcott 2005).