Etnografia
Timo Kallinen & Taina Kinnunen (viittausohje)
Sana etnografia on peräisin kreikan kielestä ja tarkoittaa kirjaimellisesti kansan kuvaamista. Nykyään se viittaa tietyntyyppiseen tutkimusprosessiin ja sen kirjalliseen raportointiin. Etnografinen tutkimus koostuu tapauskohtaisesti vaihtelevasta joukosta erilaisia menetelmiä, joista kuitenkin keskeisimpiä ovat osallistuva havainnointi ja haastattelut. Tutkimus tehdään "kentällä" eli tutkittavien ihmisten omassa elin- ja toimintaympäristössä, ja siksi etnografisen tutkimuksen tekemisestä käytetään usein nimitystä kenttätyö. Etnografinen tutkimus tarkastelee ihmistä osana jotakin sosiaalista ryhmää tai yhteisöä. Se pyrkii ensisijaisesti löytämään sosiaalisen elämän säännönmukaisuuksia eikä kuvaamaan yksityiskohtaisesti sen kaikkia tapahtumia. Tämä edellyttää pitkäkestoista oleskelua tutkittavien ihmisten parissa sekä osallistumista heidän sosiaaliseen elämäänsä. Etnografinen tutkimus pyrkii myös tekemään tutkittavien ihmisten ajattelun ja toiminnan ymmärrettäväksi asettamalla sen relevanttiin paikalliseen ja ajalliseen kontekstiin.
Etnografiset tutkimusaiheet
Etnografisia menetelmiä käytetään akateemisessa tutkimuksessa useilla eri tieteenaloilla sekä soveltavassa tutkimuksessa ratkaisemaan monenlaisia käytännöllisiä ongelmia. Siksi olisi vaikeaa antaa tyhjentävää selontekoa siitä, millaisia aiheita etnografisten menetelmien avulla voidaan tutkia. Yleisesti ottaen voidaan kuitenkin sanoa, että etnografisten menetelmien käyttö soveltuu erityisesti sellaisiin tilanteisiin, joissa tutkittava ilmiö tai yhteisö on entuudestaan heikosti tunnettu. Niin ikään etnografisten menetelmien käyttö on erityisen perusteltua silloin, kun tutkijan pyrkimyksenä on tavoittaa tutkittavien ihmisten oma näkökulma johonkin asiaan. Tällöin tutkittavien oma ääni välittyy paremmin kuin jos se suodatetaan esimerkiksi aikaisempien tutkimusten pohjalta laadittujen kyselyjen läpi. (Angrosino 2007.)
Koska etnografisen tutkimuksen vahvuus on siinä, että se tuottaa tilannesidonnaista tietoa ihmisten toiminnasta ja sen merkityksistä, sen tutkimusasetelmalle on tyypillistä se, että tutkija omaksuu oppijan aseman suhteessa tutkittavaan, joka on asiantuntija tai opettaja. Tutkijan ei siis lähtökohtaisesta oleteta tuntevan tutkittavaa ilmiötä, ja siksi hän hakeutuu informanttiensa luokse.
Etnografia ja teoria
Nykyaikaisten etnografisten menetelmien syntyaikoina 1900-luvun alussa ihmistieteiden vallitseva teoreettinen näkökulma oli positivistinen ja sen ajan etnografinen tutkimus pyrki aineistolähtöiseen induktiiviseen teorianmuodostukseen. Tällöin etnografin tekemiä havaintoja pidettiin ensisijaisesti objektiivisina faktoina, joiden pohjalta olisi mahdollista rakentaa teorioita ja lakeja. Esimerkiksi rakennefunktionalistisessa teorianmuodostuksessa etnografin odotettiin kuvaavan tutkittavassa yhteiskunnassa esiintyviä sosiaalisia suhteita empiirisinä faktoina, joiden pohjalta hän kykeni luomaan abstraktin mallin kyseisen yhteiskunnan rakenteellisesta muodosta. Vertailemalla keskenään eri yhteiskuntien rakenteellisia muotoja pyrittiin lopulta formuloimaan universaaleja lakeja yhteiskuntarakenteesta. (Ks. esim. Radcliffe-Brown 1957.)
1900-luvun loppupuoliskolle tultaessa tulkinnallinen lähestymistapa haastoi positivismin ja ennen pitkää siitä tuli etnografisen tutkimuksen piirissä hallitseva. Tässä lähestymistavassa ihmisten sosiaalisen elämän kuvauksesta ei pyritty enää johtamaan kausaalisia lainmukaisuuksia vaan tarkoituksena oli tehdä tunnetuksi tutkittavien ihmisten jakama kulttuuri, jonka puitteissa heidän toimintansa ja ajattelunsa olivat merkityksellisiä heille itselleen ja jota tuntemalla myös tutkija ja hänen yleisönsä saattoivat ymmärtää heitä. Näin ollen etnografinen tutkimus ei voinut rajoittua vain pyrkimykseen kuvata objektiivisesti, mitä tutkittavat ihmiset tekevät, sillä paljon oleellisempaa oli kuvata sitä kulttuurista kehystä, jonka avulla olisi mahdollista ymmärtää, mitä ihmisten tekemiset heille itselleen merkitsevät. (Ks. esim. Geertz 1973.)
Vuosisadan lopulle tultaessa positivistisen tieteenihanteen kyseenalaisti myös niin kutsuttu refleksiivinen käänne sosiaali- ja kulttuuritieteissä. Päämääränä oli nyt tutkimus, joka tunnistaa ja huomioi tiedon tuotantoprosessin vaikutuksen tietoon. Etnografisiin metodeihin nojaavien tieteenalojen kohdalla tämä tarkoitti erityisesti tiedon tarkastelua suhteessa kenttätyöhön sosiaalisena ja historiallisena tilanteena. Tällöin oli pohdittava esimerkiksi sitä, millä tavoin tutkijan omat ominaisuudet, kuten sukupuoli tai kulttuurinen tausta, vaikuttivat siihen, miten hän valitsee tutkimuspaikan ja informanttinsa tai miten hän käsitteellistää omassa kenttätyössään tekemänsä havainnot. (Gould 2016.)
Kuvaus, tulkinta ja kääntäminen
Positivistisen lähestymistavan kriitikot ovat huomauttaneet, ettei puhdas faktojen kuvaus ole mahdollista ilman tulkintaa. Tehdessään aistihavaintoja ympäröivästä todellisuudesta tutkija ryhtyy luokittelemaan niitä jollakin tietyllä tavalla, mikä ei ole suoraa seurausta todellisuudesta itsestään. Niin tutkittavan kuin tutkijankin havainnoimat asiat, esineet ja teot kytkeytyvät johonkin kulttuuriseen ja käsitteelliseen kokonaisuuteen. Täten se, millaisia käsitteitä käytämme todellisuuden kuvaamisessa, on kiinteässä yhteydessä paitsi tutkimustilanteeseen, myös tutkittavien ja tutkijan omaan ajatteluun ja kokemustaustaan.
Jos etnografi esimerkiksi havaitsee, kuinka yksi henkilö antaa esineen toiselle ja saa tältä vastineeksi jonkin toisen esineen ja kutsuu tätä "vaihdoksi", hän on jo tehnyt tulkinnan. Tutkijan onkin tärkeää tiedostaa, millä perusteella hän erottaa nämä teot omaksi kokonaisuudekseen ja miksi hän kutsuu tapahtumaa juuri tuolla nimellä. Niin ikään tutkijan käyttämät tieteelliset käsitteet ovat yhteydessä johonkin teoriakokonaisuuteen ja siksi "teoretisointi" alkaa jo kuvauksen tasolla. Jos tutkija päättäisi käyttää edellä kuvatusta tapahtumasta nimityksiä "transaktio" tai "kauppa", hän sitoisi näillä valinnoillaan havaintonsa toisenlaisiin teorioihin. (Peacock 2004.)
Jos kuvaamista ja tulkintaa ei voida erottaa yksiselitteisesti toisistaan etnografisessa tutkimuksessa, niin myös rajanveto tutkijan ja tutkittavan välillä on monimutkainen. Tutkija ei ole ulkopuolinen havainnoija, joka vain kirjaa faktoja ylös, vaan hän itse asiassa tuottaa etnografisen tiedon yhdessä informanttiensa kanssa. Kun etnografi haluaa tietää jotakin tutkittavien ihmisten elämästä, hän kykenee muotoilemaan kysymyksensä ainoastaan omien tietojensa ja kokemustensa pohjalta. Kysymys ei välttämättä ole mielekäs tai ymmärrettävä tutkittaville ihmisille itselleen ja siksi sitä on tarkennettava ja uudelleenmuotoiltava yhdessä informanttien kanssa. Informantit puolestaan muotoilevat oman vastauksensa kysymykseen niin kuin he olettavat sen olevan ymmärrettävä etnografille. Täten dialogi osapuolten välillä pitää sisällään useampia erilaisia tulkinnan vaiheita ja matkalla tieto prosessoituu monissa käsissä.
Lopuksi tutkija vielä kääntää saamansa tiedon sellaiselle kielelle, joka on ymmärrettävä etnografista kirjallisuutta lukevalle yleisölle. Mikäli tutkimuskohteena on vieras kulttuuri, tämä merkitsee kirjaimellisesti sen kääntämistä toiselle kielelle, mutta joka tapauksessa etnografin on tutkimusta raportoidessaan pitäydyttävä sellaisissa käsitteissä ja ilmaisutavoissa, jotka ovat ymmärrettäviä sellaiselle lukijalle, jolle tutkittavien ihmisten elämä on täysin vieras. (Ks. esim. Schultz & Lavenda 2011.)