Retoriikan analyysi
Jaana Vuori (viittausohje)
Retoriikan analyysi perustuu niin sanottuun uuden retoriikan perinteeseen, jota ovat Aristoteleen työn pohjalta kehittäneet erityisesti Kenneth Burke, Stephen Toulmin sekä Chaïm Perelman and Lucille Olbrechts-Tyteca. Siinä missä antiikin retoriikassa opastettiin mahdollisimman hyvän vakuuttavan puheen pitämiseen, uudessa retoriikassa analysoidaan puhetta ja tekstejä. Retoriikan analyysin voi ajatella olevan oma teoreettis-metodologinen viitekehyksensä, mutta toisesta näkökulmasta se on yksi diskurssianalyysin muoto, joka korostaa erityisesti niitä sosiaalisia suhteita, jotka tekstissä rakentuvat puhujan tai kirjoittajan ja hänen yleisönsä välille. Uutta retoriikkaa voi nimittää myös argumentaation retoriikan tutkimukseksi, sillä siinä korostetaan argumentaatiota eli asioiden perustelua vakuuttamisena.
Retoriikan analyysia on käytetty erityisen paljon poliittisten tekstien ja puheiden analyysiin sekä tieteellisen ja muun asiantuntijapuheen erittelyyn, koska niissä korostuu juuri tuo vakuuttamisen puoli: yleisö on saatava kiinnostumaan asiasta, pitämään sitä tärkeänä ja lopulta myös toimimaan puhujan tai kirjoittajan ehdottamalla tavalla. (Summa 1989, 92–95; Edmondson 1984, 14–31.) Kaikenlaisia tekstejä voi kuitenkin analysoida tästä näkökulmasta.
Retoriikan analyysin keskeinen kysymys on, millaisia suhteita puhuja tai tekstin kirjoittaja rakentaa tekstillään itsensä ja yleisönsä väliin. Kuka tekstissä puhuu? Ketä teksti puhuttelee? Miten se asia, josta puhutaan, toimii osana puhuttelua? Miten teksti kantaa mahdollisuuksia sosiaalisiin suhteisiin, yhteyteen ja erottautumiseen, sopusointuun ja kiistoihin? Viime kädessä retoriikassa ajatellaan, että kaikki tekstit ovat poliittisia siinä mielessä, että ne kutsuvat toimimaan.
Keskeiset käsitteet ja näkökulmat
Retoriikan tutkimuksen perinteessä käytetään yleisesti käsitteitä puhuja ja yleisö. Termejä käytetään usein myös kirjoitetuista teksteistä, mutta ne voidaan kyllä sujuvuuden vuoksi korvata myös kirjoittajalla ja lukijalla. Kolmas retorista tilannetta luonnehtiva käsite on foorumi, se, millaisissa puitteissa puhuja ja hänen yleisönsä kohtaavat (Kakkuri-Knuuttila 1998, 235–236). Kyse on kentästä, jolla on pelisääntönsä ja kiteytyneet toimintatapansa. Esimerkiksi televisiossa käytetään erilaisia keinoja kuin sanomalehdessä, tutkimuksen keinot poikkeavat populaarista keskustelusta, puoluepolitiikalla ja viihteellä on omat toimintatapansa jne. Relevanttia on myös esimerkiksi tekstilajin eli genren pohtiminen.
Koska kaikkien tekstien tehtävä on vakuuttaa, retoriikan perinteessä korostetaan argumentointia toimintana ja sen myötä kiistoja. Kari Palonen kiteyttää, että välttämättömästä ratkaisusta ei väitellä eikä ilmeisiä ja vastaansanomattomia tosiasioita vastaan argumentoida. (Palonen 1997, 78.) Retoriikkaa onkin kaikessa, missä tarjoutuu tilaisuus kilpaileviin samaistumisiin ja erotteluihin. (Palonen & Summa 1996, 55 ja 57.) Arja Jokinen nimittää Michel Billigiin nojaten puhujan argumentaatiopositioksi sitä tapaa, jolla puhuja asemoituu tilannesidonnaisesti keskusteluun, rakentaa omaa kantaansa ja puolustautuu kilpailevia kantoja vastaan: horjuttaa, kritisoi ja ennakoi vasta-argumentteja (Jokinen 1993, 191–192; Billig 1987 ja 1991).
Osana argumentaatiota tekstistä voidaan eritellä yksi tai useampia argumentteja, väitteitä, joita puhuja ajaa. Nämä voidaan abstrahoida erilleen tekstin muista tasoista (esim. Kakkuri-Knuuttila & Halonen 1998), mutta uuden retoriikan inspiroima analyysi pitää tätä väitekeskeisyyttä tekstin tulkintaa latistavana.
Puhujaa tai tekstin kirjoittajaa analysoidaan yleensä tekstin sisäisenä toimijana, joka rakentuu itse tekstiin, ei aktuaalisena kirjailijana. Tämä erottaminen on sikäli tärkeää, että näin voidaan välttää nimenomaisen kirjoittajan tarkoitusperiin viittaaminen ja vapaudutaan tulkitsemaan sitä, mitä tekstissä tullaan tehneeksi. Tämä on keskeinen periaate kaikessa diskurssianalyyttisessa tutkimuksessa. Retoriikan analyysissa reaalista tekijää ei kuitenkaan aina suljeta pois, sillä tieto tai oletus siitä vaikuttaa tekstin vastaanottoon. (Esim. Palonen 1988, 78–82.)
Entä sitten puhujan kumppanikäsite, yleisö? Yleisöllä viittaan tekstillä tuotettuun suhteeseen mahdolliseen ja tavoiteltuun lukijakuntaan. Yleisön käsite vaatii tekstin kontekstin pohtimista. Vastaanottajan läsnäolo teksteissä on monitasoista: yleisö on läsnä sanoman vastaanottajana ja tulkitsijana, kirjoittajan ja vastaanottajan välisenä suhteena, kirjoittajan odotuksina yleisön odotuksista sekä tekijän intentioiden kohteena. (Summa 1989, 88; Perelman 1996, 16–27.) Analyysitehtäväksi asettuu näin ollen yhden tai useamman erityisen yleisön pohtiminen, jota kohti teksti kurottaa. Retoriikassa on puhuttu kuitenkin myös universaaliyleisöstä (Perelman 1996, 21–25), toisin sanoen yleisöstä, joka voisi koostua ”kenestä tahansa” – esimerkiksi kenestä tahansa suomalaisesta aikuisesta. Universaaliyleisö on kuitenkin siinä mielessä hampaaton käsite, että se ohjaa analyysiä kovin yleiselle tasolle (Summa 1989, 103–104). Tosiasiassa tekstejä eivät lue universaalioliot, vaan eri ikäiset ja eri sukupuolta olevat, eri yhteiskuntaluokkiin, ammatteihin, uskontokuntiin, alakulttuureihin ja kansallisuuksiin kuuluvat ihmiset.
Analyysin apukäsitteitä
Puhujan, yleisön ja tekstin tarkempaan analyysiin on retoriikan perinteellä tarjottavana kolme keskeistä käsitettä: eetos, paatos ja logos. Puhujasta rakentuvaa kuvaa nimitetään retoriikassa tekstin eetokseksi. Kyse on kaikista niistä tavoista, joilla puhuja esittää itsensä tekstissä ja joilla hän tekee itsestään uskottavan. (Summa 1989, 96; Edmondson 1984, 15–16.) Tekstin paatos on puolestaan suhde, joka rakentuu puhujan ja yleisön välille. Paatos ymmärretään joskus liiankin kapeasti, vain niinä keinoina, joilla vaikutetaan yleisön tunteisiin. Paatokseen kuuluvat kuitenkin myös muut puhujan ja yleisön välistä suhdetta luovat keinot, esimerkiksi tapa, jolla yleisöä puhutellaan. Puhujat pyrkivät teksteissään varmistamaan yleisön kyvyn ja halun sanoman vastaanottamiseen. Paatoksessa on kyse toimintavalmiuden luomisesta. (Summa 1989, 97; Edmondson 1984, 17–18; Kakkuri-Knuuttila 1998, 243.) Logoksella tarkoitetaan puolestaan vetoamista järkeen argumenttien avulla. Eetos ja paatos kytkeytyvät kommunikaatiotapahtumaan prosessina ja logos argumentin kontekstistaan abstrahoituun sisältöön, "itse asiaan". (Summa 1989, 97; Edmondson 1984, 19; Kakkuri-Knuuttila 1998, 233–234.)
Retoriikan analyysi korostaa argumentaation luonnetta kaikkien kolmen kietoutumisena yhteen. Argumentointi tapahtuu aina jossakin kontekstissa ja sisältää puhujan ja yleisön suhteen. Argumentin toimivuus vaatii perusteet paitsi uskomiselle sen sisältämään asiaan, myös uskomiseen sen esittäjään siinä yhteydessä, jossa se esitetään, tiivistää Hilkka Summa (1989, 96). Vaikka niitä voi analysoida erikseen ja käyttää apuna hyvinkin spesifejä analyysimalleja ja käsitteitä, on retoriikan tutkimukselle luonteenomaista kuitenkin se, että analyysissa pohditaan tekstiä loppujen lopuksi toiminnallisena kokonaisuutena.
Chaïm Perelman ja Lucie Olbrechts-Tyteca (1971) ovat nimenneet analyysin avuksi lukuisia argumentaation tekniikoita, joiden avulla väitettä vahvistetaan (myös Perelman 1996; Summa 1989, 105–111). Pelkkä argumentaation muoto ei nimittäin vielä kerro, onko argumentti hyvä ja toimiva. Kyse on yhteisöllisistä, historiallisesti muovautuneista esisopimuksista. Esisopimuksilla tarkoitetaan taustaoletuksia, jotka jäävät lausumatta julki. (Summa 1989, 105–106; Kakkuri-Knuuttila 1998, 248.) Esimerkiksi määrällä on väliä: sitä, mitä on paljon, keskimäärin tai vähän voidaan tilanteesta riippuen pitää sinällään jo hyvänä ja arvokkaana tai pahana ja arvottomana. Enemmistön mielipide voi painaa, mutta toisessa yhteydessä vähemmistön äänen kuuleminen on tärkeää. Ajalliseen järjestykseenkin voidaan vedota, esimerkiksi silloin kun argumentoidaan perinteisen tai uuden puolesta. Keskeisiin argumentaation tekniikoihin kuuluvat myös yhdistäminen ja erottaminen eli assosiaatio ja dissosiaatio. Yhdistämistä ovat muun muassa syyn ja seurauksen sekä keinojen ja tavoitteiden esittäminen suhteessa toisiinsa, rinnastukset ja metaforat. Erottamisen tekniikoita ovat puolestaan näennäisen ja olennaisen ja muodon ja sisällön irrottaminen toisistaan. Ei pidä myöskään unohtaa esimerkkien, analogioiden ja sananparsien kulttuurista voimaa. (Kakkuri-Knuuttila 1998, 248–250; Perelman & Olbrechts-Tyteca 1971; Perelman 1996, 57–154.)
Retoriikan perinne ei tarjoa mitään tiettyä analyysin mallia, vaan pikemminkin joukon käsitteitä, jotka suuntaavat tutkijan huomiota puheen ja tekstien asemaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. On myös jossain määrin makuasia, kuinka yksityiskohtaiseen tekstin ja sen kielellisten piirteiden analyysiin menee, ja milloin riittää yleisluontoisempi analyysi. Voi olla vaikea päättää, mistä päästä aineistoa lähtee analysoimaan. Joskus jokin tekstin pienikin piirre voi auttaa sitä avaamaan, mutta tärkeää on muistaa, ettei yksittäisten tekstin piirteiden merkitystä pidä liioitella. Kokonaisuus on tärkein.