Kirjoituskutsut

Jyrki Pöysä (viittausohje)

Lukuaika noin 6 min

Kirjoituspyyntöjen käyttö tutkimusaineistona on viimeisten vuosikymmenten aikana lisääntynyt merkittävästi erityisesti kulttuurin- ja historiantutkimuksessa. Kirjoituskutsuaineistojen avulla on tutkittu mm. suomalaisen työn historiaa (Pöysä 1997), suomalaisten elämäkertoja (Vilkko 1997, Hynninen 2017), kokemuksia työttömyydestä (Taira 2006) ja syövästä (Paal 2010), luontosuhdetta (Laurén 2006), häpeää (Kettunen 2011), kosketuskulttuuria (Kinnunen 2013) ja sisällissodan muistoja (Peltonen 1996, McKeough 2017, Liukkonen 2018). Omista kokemuksista kertomista ei silti ole juurikaan huomioitu metodologista tarkastelua vaativana tutkimusaineistojen tuottamisen tapana. Kyseessä on kuitenkin selkeästi kyselytutkimuksista ja haastatteluista eroava laadullinen menetelmä.

Kirjoituskutsuissa on keskeistä tutkittavan eli informantin omakohtaisten kokemusten dokumentaatio kirjoittamalla niistä itse. Omakohtaisuus voi pitää sisällään myös toisilta kuultua, mutta pääpaino on silloinkin kirjoittajan suhteella tapahtuneeseen, koettuun ja nähtyyn.

Kirjoittaminen on vapaaehtoista. Yleensä kokemusten kirjaamista tekstiksi ohjaa kuitenkin tutkijan laatima kirjoituspyyntö eli "keruukutsu", joka sisältää pääteeman (otsikon) ja sen tarkemman purkamisen alateemoiksi ja erilaisiksi ehdotelmiksi sopivista aiheista ja näkökulmista. Aineiston tuottamisen ohjailtu luonne erottaa tällaisen kirjoittamisen kirjeen ja päiväkirjan kirjoittamisesta, jotka syntyvät spontaanisti vastauksina tarpeeseen kommunikoida tai dokumentoida ja pohtia omaa elämää.

Henkilökohtaisten dokumenttien (engl. personal document, Stanley 2013) aineistoryhmälle on yhteistä aineiston omakohtaisuus. Erilaiset dokumenttityypit voidaankin nähdä erilaisina lähestymistapoina henkilön elämänkokemuksiin. Elämää ja kertomusmuotoa painotettaessa voidaan käyttää myös termejä life history ja life story (Bertaux 1981) tai life writing (Jolly 2001). Historiantutkijat käyttävät myös termiä kokemushistoria. Termiä muistitietohistoria (Ukkonen 2002) voi pitää tälle rinnakkaisena, kokemuksellisuuden sijasta muistinvaraisuutta painottavana ilmauksena.

Suomessa kirjoituskutsujen tuottamaa kirjoittamisen alalajia on kutsuttu myös teemakirjoittamiseksi (Apo 1995), analogiana teemahaastattelun (Hirsjärvi & Hurme 2000) käsitteelle. Englanniksi tällaisesta omiin kokemuksiin pohjautuvasta kirjoittamisesta käytetään usein termiä elicited writing (Johnstone 2000), millä viitataan kirjoittamisen pyydettyyn luonteeseen, "tilattuihin tarinoihin" (Tuuva 2003). Kirjoituskutsuja voi ajatella yleisemminkin aineistojen tuottamisen tapana, ei vain kokemuskerronnan muotona. Teemalliset esseet voivat tarjota aineistoa esimerkiksi jotain asiaa koskevien yleisten käsitysten tutkimiselle.

Pyyntö kirjoittaa omista kokemuksista on luonteva maassa, jossa ihmisillä on hyvä peruskoulutus ja taito lukea ja kirjoittaa. Useimmilla meistä omista kokemuksista kertominen kuuluu kuitenkin henkilökohtaisen alueelle. Sosiaalisen median myötä omasta elämästä voidaan kertoa myös julkisesti, mutta kirjoittaminen on silloin tyypillisesti fragmentaarisempaa ja oletetun lukijajoukon mukaan säädellympää kuin kirjoituskutsuun vastatessa. On kuitenkin hyvä muistaa, että kirjoituspyyntöönkin vastatessaan kirjoittajat rajaavat ja käsittelevät aihettaan aina ajattelemansa lukijan mukaisesti.

Miten käytännössä toimitaan, jos halutaan tuottaa uutta aineistoa? Ankkurilinkki ikoni

Kirjoituspyyntöön voi vastata joko käsin tai koneella kirjoittaen. Nykyisin voidaan käyttää tutkijan tuottamia sähköisiä alustoja tai arkistojen palveluja. Kirjoituspyynnön muotoilussa ja välittämisessä mahdollisimman laajan potentiaalisen kirjoittajakunnan ulottuville auttavat arkistot, esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto (Avautuu uuteen välilehteen) ja Tietoarkisto. Näillä organisaatioilla on jatkuvasti käynnissä kirjoituspyyntöihin nojaavia keruuohjelmia, joissa lähtökohtana ovat usein yksittäisen tutkijan tai tutkimushankkeen tutkimuskysymykset. Malleja menossa olevista keruista on arkistojen kotisivuilla (ks. SKS:n arkisto: Vastaa keruisiin (Avautuu uuteen välilehteen) ja Tietoarkiston Penna-verkkoalusta).

Arkistot tarjoavat tutkijoiden käyttöön myös aiempien kirjoituspyyntöjen avulla kerättyjä aineistoja sekä muutakin apua aineistohankinnan ja -analyysin kysymyksiin. Arkistot opastavat esimerkiksi aineistojen tuottamiseen liittyvissä tutkimusluvissa ja kirjoittajien henkilötietojen suojaamiseen liittyvissä eettisissä kysymyksissä. (Ks. esim. Tietoarkiston Aineistonhallinnan käsikirja.)

Arkistoissa käynnissä oleva aineistojen digitointi- ja luettelointityö mahdollistaa vanhempien aineistojen käytön uusissa tutkimuksissa. Digitoidun aineiston käyttäjän ei välttämättä tarvitse tulla enää arkistoon paikan päälle lukemaan alkuperäisiä käsikirjoituksia. Tietoarkiston kohdalla tämä ei olisi mahdollistakaan, sillä kaikki asiakaspalvelu hoidetaan etäyhteyksien avulla. Toisaalta tutustuminen kirjoitettuihin teksteihin niiden materiaalisessa muodossaan voi olla myös inspiroiva kokemus (Moore ym. 2017). Uusissa keruuhankkeissa aineisto on usein jo valmiiksi digitaalisessa muodossa ja näin helpommin siirrettävissä suoraan tutkijan käyttöön.

Kirjoituskutsun avulla on mahdollista tarttua ajankohtaisiin aiheisiin, joista ei löydy valmiita tutkimusaineistoja arkistoista tai toisilta tutkijoilta. Tutkija voi järjestää tai ainakin suunnitella oman keruun, josta tietoa levitetään kohderyhmän tavoittavan median kautta (esimerkkinä internetin keskusteluryhmät, ammattiryhmän tiedotuslehdet ja yleisaikakauslehdet) tai arkistojen välityksellä. Keruun tiedotteessa kuvataan hanketta, millaisia kirjoituksia halutaan saada ja mihin osoitteeseen kirjoitukset saa lähettää. Tarkempia ohjeita voi antaa vaikkapa hankkeen verkko-osoitteessa.

Vastaamisen houkuttelevuutta voi myös lisätä kertomalla tutkimusaiheen ajankohtaisuudesta tai lupaamalla jakaa vastaajien kesken esimerkiksi kirjapalkintoja. Näin on toteutettu suurin osa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran järjestämistä keruuhankkeista, joita tästä syystä on kutsuttu myös keruukilpailuiksi.

Kilpailun korostamisella on kuitenkin huonot puolensa. Ihmisten arkea koskevien kuvausten arvioiminen niiden tyylillisen laadun näkökulmasta voi olla hankalaa tai keruuhankkeen onnistumisen kannalta jopa ongelmallista. Niinpä esimerkiksi SKS:n piirissä ei olekaan korostettu enää keruuta kilpailuna, vaikka keruuhankkeiden tulosta onkin usein ollut arvioimassa arkiston ja asianomaisen tutkimusalan edustajista koostuva arvosteluraati.

Toinen tapa on pyytää jotakin ennalta rajattua ryhmää vastamaan kirjoituspyyntöön. Esimerkiksi jos keruun järjestäjällä on yhteys yliopistoon tai koululaitokseen, voi opiskelijoita pyytää kirjoittamaan esseitä ajankohtaisesta tutkimusaiheesta. Aineistoa koskevat tällöin samat tutkimuslupaan ja käyttöön liittyvät eettiset periaatteet kuin mitä tahansa muuta aineistoa. Opiskelijoille suunnattujen keruiden avulla on tuotettu paljon erilaisia tutkimusaineistoja. (Nirkko 2004.) Erityisryhmälle suunnattuja kirjoituspyyntöjä voidaan käyttää tutkimuksen suunnitteluvaiheen tueksi.

Kirjoituskutsuaineiston käyttö tutkimusaineistona Ankkurilinkki ikoni

Kirjoituskutsujen avulla kerättyihin tutkimusaineistoihin uppoutuminen on ollut monelle tutkijalle positiivinen ja avartava kokemus. Vaikka kirjoittajat ovat tutkijalle tuntemattomia, heidän sisäisen maailmansa luottamuksellinen avaaminen on myös tutkijalle voimaannuttava kokemus. Kirjoitusten saatesanoista päätellen kirjoittaminen on monesti ollut sitä myös kirjoittajille itselleen. Kirjoittaminen on ulkoistamisen prosessi, jossa omia ajatuksiaan tarkastelee ikään kuin vieraana, paperille tai kuvaruudulle siirrettyinä väittäminä, ajatuksina ja tunteina, joiden olemassaolosta ei hetkeä aiemmin tiennyt mitään.

Käsittelytavaltaan vapaan teemakirjoittamisen tuloksena syntyvä teksti on monella tapaa itseohjautuvaa ja vapaasti assosioitua. Kirjoittaja voi myös poiketa annetusta aiheesta, sillä yksityinen vastaamistilanne vahvistaa muistelun assosiatiivista ominaislaatua esimerkiksi haastatteluun verrattuna. Oman tekstin lukeminen ja editointi ennen sen lähettämistä tekee mahdolliseksi myös kirjoittajan kannalta liian henkilökohtaisten tai muulla tavalla arkojen asioiden karsimisen pois vastauksesta. Näin keruukyselyn voi katsoa tarjoavan tiedonantajalle muita tutkimusmenetelmiä enemmän toimijuutta oman lausuntonsa suhteen.

Kirjoitelman lajityypin tai kertovan rakenteen tarkastelun näkökulmasta keruukutsujen tuottamia aineistoja leimaa niiden heterogeenisuus. Kaikki vaihtelee: kirjoitusten pituus, tyyli, oikeakielisyys ja kirjoitusalusta eli media (käsin, koneella, tietokoneella, älypuhelimella). Suullisiin haastatteluihin verrattuna kirjoituskutsujen tuottamat aineistot ovat tyypillisesti suullisen ja kirjallisen rajapinnassa. Kirjoituksen rakenne voi sisältää sekä keskusteluille ominaisia pieniä kertomuksia että laajemman kertomuksellisen kaaren, joka voi kattaa koko vastauksen tai sen osan. Myös kirjoittajien oma lukeneisuus vaikuttaa kirjoittamiseen kirjallisten mallien ja esikuvien muodossa. (Pöysä 2015.)

Miten avoimina levitettyjen kirjoituskutsujen vastaajat valikoituvat? Muodostuuko vastaajajoukosta tarpeeksi hyvä näyte? Korostuvatko kirjoittamaan tottuneet naiset vastaajajoukossa liikaa? Miten kattavasti aineisto kuvaa suomalaisia tai suomalaisuutta? Tällaisia kysymyksiä pohdittiin erityisesti 1990-luvun taitteessa, kun tarjolla oli kiinnostavaa elämäkerrallista aineistoa, mutta ei varmuutta oikeasta tavasta käyttää sitä osana analyysia. Vaikkei edustavuuteen olekaan saatu yhtä ainoaa vastausta, epäilyt aineistojen käyttökelpoisuudesta ovat vähitellen väistyneet taka-alalle. Mikrohistorian piirissä tunnustetaan, että poikkeuksellinenkin voi kertoa kulttuurista ja sen "yleisestä" (Ginzburg 1996). Aineiston lähiluvusta liikkeelle lähtevälle tutkijalle on jokainen keruun tuottama vastausteksti lähtökohtaisesti ainutkertainen.