Aineellisen todellisuuden analyysi
Virve Peteri (viittausohje)
Materiaalisuus on ollut ihmistieteiden keskeinen kiinnostuksen kohde pitkään. Samalla materiaalisuus on paradoksaalisesti ollut myös ilmiö, joka on jäänyt eräällä tapaa tutkittavien ilmiöiden taustatapetiksi. Se on kuulunut samaan joukkoon ilmaston, luonnon ja ympäristön kanssa. Ihmistieteissä on ollut helppo ajatella, että ilmiöitä voi tutkia "puhtaammin" yhteiskunnallisina ja sosiaalisina ilmiöinä, jos tilat ja esineet voi sulkea ulos kiinnostuksen keskiöstä.
Erityisesti 1990-luvun alusta lähtien materiaalisuus on tullut aktiivisesti mukaan ihmistieteellisiin keskusteluihin tieteen ja teknologian tutkimuksen, kulttuurintutkimuksen sekä kulutustutkimuksen kautta. Keskustelut tarkentuivat tällöin pohtimaan ruumiillisuuden, tilojen ja esineiden merkityksiä (Woodward 2007). Keskustelua viritti oivallus toisaalta jatkuvasti lisääntyvästä tavaroiden ja kulutustuotteiden määrästä ja yhtäältä samanaikainen materian ja ruumiillisuuden merkityksen muuttuminen uusien teknologisten ja tieteellisten ratkaisujen myötä. Kulttuurintutkimus alkoi painottaa tavaroiden tutkimista osana yksilöiden ja yhteisöjen identiteetin muodostamista. Tutkimuksen keskiöön nostettiin arkielämä ja populaarikulttuuri ja niihin kytkeytyvät erilaiset materiaalisuuden muodot.
Esineiden ja tilojen tutkimuksessa teorian ja metodin suhdetta voi luonnehtia likeiseksi (ks. Jauho & Meskus 2017). Metodit sisältävät aina teoreettisia oletuksia tutkimuskohteesta, mutta materiaalisuutta tutkittaessa metodin ja teorian suhde vaikuttaa välillä erityisen läheiseltä. Erilaiset tutkimussuuntaukset sisältävät oletuksia siitä, minkälaisia ovat mahdolliset "analyysiyksiköt", joita aineistoista pyritään tunnistamaan ja minkälainen luonne materiaalisuudella ylipäänsä ymmärretään olevan.
Esineitä ja tiloja voidaan analysoida esimerkiksi jonkin verkoston kanssa-toimijoina eli aktantteina (Latour 2005), ympäristön affordansseina eli havaittuina tarjoumina, jotka tilanteesta riippuen antavat vihjeitä niiden mahdollisista käyttötavoista (Gibson 1979; Raudaskoski 2009), vallan, hallinnan ja vastarinnan muotoja muovaavina ja mahdollistavina (Foucault 2005; Lefebvre 2015; Kinnunen & al. 2017), hajautettuna tai tilanteisena ajatteluna, jossa esineet ja tilat toimivat ihmisten kognitiivisten prosessien tukena ja resurssina (Koskinen 2000; Hutchins 1995), erilaisten elämän sfäärien välisen rajanvedon välineinä (Nippert-Eng 1996) tai tietyn ideologian kuten esimerkiksi kapitalismin tai nationalismin tapana uusintaa ja oikeuttaa olemassaoloaan (Jones 2011).
Erilaisia aineistoja ja tutkimustapoja
Esineet ja tilat ovat mykkää merkitysten tuotantoa. Materiaalisen kulttuurin avulla voidaan kuitenkin ilmaista jotain, mistä ei välttämättä osata puhua (McCracken 1987; Miller 1991; Peteri 2006). Esineitä ja tiloja on perinteisesti tutkittu havainnoimalla niihin liittyvää toimintaa ja haastattelemalla ihmisiä. Ajatus siitä, että esineet ja tilat merkitsevät ja symboloivat muutakin kuin ilmeisintä käyttötarkoitustaan, on tuttu jo 1940-luvulta. Tuolloin ryhdyttiin ensimmäistä kertaa soveltamaan markkinatutkimukseen psykologisia ja psykoanalyyttisiä menetelmiä (projektiivisien testien kaltaisia menetelmiä, yksilöhaastatteluita ja niin sanottuja fokusryhmähaastatteluita) (Dichter 1947). Pyrkimyksenä oli saada tietoa ihmisten esinesuhteisiin liittyvistä alitajuisista merkityksistä ja tunteista. Nykyisin ajatus siitä, että auto, kodin sisustus tai yrityksen pääkonttori toimivat statussymboleina tai symboloivat muutakin kuin vain käyttötarkoitustaan, on itsestäänselvyys. Ymmärrämme, että Armanin pukuun ei pukeuduta vain siksi, että ilman sitä palelisimme tai Ferrarilla ei ajeta vain siksi, että ei huvita kävellä töihin.
Projektiivisia testejä muistuttavia tilojen ja esineiden tutkimusmenetelmiä on 1990-luvulta lähtien omaksuttu erityisesti muotoilun tutkimuksessa ja pelitutkimuksessa. Tässä ns. "Design probes" tai "Cultural probes" -menetelmässä tutkimukseen osallistujat saavat erilaisia tehtäviä (esimerkiksi provosoivia kysymyslistoja, päiväkirjoja), materiaaleja (karttoja, askarteluvälineitä, tarroja) tai välineitä (kertakäyttökameroita), joiden avulla tallentavat tai jäsentävät arjen kokemuksiaan tai keksivät ja kehittävät annetuista materiaaleista jonkin uuden prototyypin. (Koskinen & al. 2011, 41; Mattelmäki & Battarbee 2000) Näiden menetelmien avulla on pyritty rikastamaan myös haastatteluita virittämällä "materiaalista kuvittelua". Tällaiset menetelmät konkreettisesti korostavat materiaalisuuden visuaalisuutta, kouriintuntuvuutta ja aistimellisuutta. (Woodward 2016.)
Esineiden ja tilojen tutkiminen on ollut pitkään antropologian ja arkeologian ominta aluetta. Antropologiasta on omaksuttu muillekin tieteenaloille etnografinen menetelmä. Etnografisessa tutkimuksessa kerätään aineistoa esineistä ja tiloista osana laajempaa empiirisen aineiston keruuta. Tällöin esineitä ja tiloja tulkitaan osana jotain tutkimuskenttää, joka voi tarkoittaa vaikkapa tiettyä kaupunginosaa, organisaatiota, skeittausporukkaa tai vanhojen autojen keräilijöitä.
Etnografia voi tarkoittaa myös niin sanottua monipaikkaista etnografiaa. Monipaikkaisuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jäljitetään esineiden ja ilmiöiden kulkureittejä (Marcuse 1995; Martin 1994; Peteri 2014) tai elämäkertoja (Kopytoff 1986; Du Gay & al. 1999). Tämä tarkoittaa sen analysoimista, miten tilajärjestys tai esine suunnitellaan, miten sitä markkinoidaan, miten se omaksutaan uutuutena käyttöön, miten sitä tulkitaan, kunnostetaan tai hoidetaan, miten se siirtyy seuraaville käyttäjilleen, milloin se alkaa määrittyä tiensä päässä olevaksi ja milloin se tuhotaan tai hylätään oman onnensa nojaan. Jokaiseen vaiheeseen ja kontekstiin liittyy omanlaisiaan sosiaalisia suhteita (kuka suunnittelee, myy ja ostaa, kuka voi käyttää ja kuka sääntelee käyttöä, kuka korjaa ja kuka voi lainata sitä jne.). Samoin syntyy erilaisia odotuksia sen suhteen, minkälaisia elämäkerrallisia mahdollisuuksia esineen tai tilajärjestyksen kuhunkin vaiheeseen kytkeytyy.
Aineelliset objektit osana toiminnan verkostoa
Myös tieteen ja teknologian tutkimuksesta tuttu toimijaverkostoteoria tarkastelee sitä, miten materiaalisuuden olemus syntyy vasta suhteissa ja kytköksissä. Toimijaverkostoteoriaan liittyy lisäksi metodologinen vaatimus: kohtele materiaalista maailmaa samoin kuin inhimillisiä toimijoita. Tutkimus ei sisällä ennakkoon luotua oletusta siitä, että inhimilliset toimijat, esineet ja tilat ovat erillisiä. Toiminnan ymmärretään rakentuvan inhimillisten ja muiden toimijoiden yhteistyössä. (Jauho & Meskus 2017; Kullman & Pyyhtinen 2015; Lehtonen 2008.)
Toimijaverkostoteorian metodisena ohjeena on jäljittää ja tunnistaa erilaisiin prosesseihin ja toimintoihin liittyviä inhimillisiä ja ei-inhimillisiä toimijoita. Tällöin konkreettisena aineistona ovat usein tutkijan havainnot, tutkittavien haastattelut, erilaiset julkiset tekstit ja dokumentit (ks. Jauho & Meskus 2017). Pyrkimyksenä on myös tunnistaa, miten jokaisen toimijan olemus ja identiteetti syntyy ja rakentuu vasta suhteessa toisiin kokoonpanon toimijoihin. Esimerkiksi kun pyöräilen, toiminta rakentuu minun ja pyöräni yhteismuodostelmasta. Ei ole pyöräilyä ilman minua eikä ilman pyörääni. Kun pyöräilen, pyöräni myös muokkaa kontaktiani ympäristööni ja organisoi maailmaani ihan tietyllä tavalla.
Tilojen ja esineiden tutkimus on metaforisesti "kulkenut pitkän matkan" ihmistieteissä. Välillä on puhuttu materiaalisesta käänteestä (Hicks 2010), jolla viitataan paitsi siihen, että esineet ja tilat ovat asettuneet yhä useammin varsinaiseksi tutkimuskohteeksi, myös siihen, että materiaalisuuden olemus jonain valmiina ja itsestään selvänä on kyseenalaistettu. Viime vuosikymmenien tutkimuksille leimallista on oivallus, että inhimillistä ja materiaalista ei ole mielekästä tarkastella toisistaan erillisinä, vaan pikemminkin toisiinsa sekoittuneina. Kantava ajatus on, että inhimillistä toimintaa ja elämää ei voida ymmärtää, jos sitä ei tarkastella suhteessa materiaalisuuteen, joka antaa muodon olemisellemme. (ks. Barad 2003; Haraway 2003; Inri, Meskus & Oikkonen 2014; Lehtonen 2014; Pyyhtinen 2014; Saarenheimo 2020.)