Autoetnografia
Johanna Uotinen (viittausohje)
Autoetnografia on omaelämäkerrallinen tutkimuksen tekemisen tapa, jossa tutkijan omat kokemukset ja niistä kirjoitetut tai muuten tuotetut kenttämuistiinpanot muodostavat tutkimuksen keskeisen aineiston. Näitä muistiinpanoja on mahdollista analysoida samojen menetelmällisten ja teoreettisten työvälineiden avulla kuin muutakin laadullista aineistoa. Tuloksena on erityistä autoetnografista tietoa, jonka tieteellinen vakuuttavuus nojaa siihen, että ihmisten elämä on paitsi ainutlaatuista, myös yleistä ja yleistettävää. (Lapadat 2017, 590; Pink 2009, 122, 124; Uotinen 2014, 221.)
Autoetnografia tarjoaa välineitä sellaisten aiheiden pohdintaan, joita on vaikea tutkia muiden menetelmien avulla. Niinpä autoetnografia sopii erinomaisesti esimerkiksi arkisuuttaan ja toistuvuuttaan näkymättömiksi muuttuneiden käytäntöjen tutkimiseen. Perustellusti ja perusteellisesti tehtynä autoetnografia antaa mahdollisuuden arjen käytäntöjen ja yhteiskunnallisten ja kulttuuristen rakenteiden analysoimiseen aidosti rinnakkain, jolloin yksityinen ja yleinen kohtaavat. Tällaista jokapäiväisiin, toisteisuuttaan näkymättömäksi muuttuneisiin tai muuten hankalasti käsiksi päästäviin ilmiöihin keskittyvää tutkimuksen teon tapaa voi kutsua pieneksi autoetnografiaksi erotuksena evokatiivisesta autoetnografiasta, joka keskittyy elämän suuriin käännekohtiin. (Uotinen 2008, 11–13; Uotinen 2014, 225; Valtonen & Haanpää 2018, 131.)
Onnistuneen autoetnografian eväät
Autoetnografian kohdalla tutkimusaiheiden valinnan suhteen on oltava erityisen kriittinen ja tehdyt aihevalinnat on perusteltava huolellisesti. Ihan mistä tahansa ei autoetnografiaa voi vakuuttavalla tavalla tehdä. Tietty varovaisuus on tarpeen, koska autoetnografiassa tutkija laittaa peliin itsensä ja henkilökohtaisen uskottavuutensa paitsi tutkijana, myös ihmisenä. Autoetnografiassa tuleekin aivan erityinen paino perustelluille ja läpinäkyville tutkimuskäytännöille, itserefleksiiviselle tutkimustavalle ja aiheenvalinnalle.
Tutkimuseettiset pohdinnat kuuluvat autoetnografiaan siinä missä muillakin menetelmillä tehtyyn tutkimukseen, mutta ne kohdistuvat hiukan toisin. Muiden ihmisten elämän sijaan autoetnografi asettaa oman elämänsä tarkastelun alle ja siten arvostelulle alttiiksi. Itseään kohtaan ei ehkä ole samanlaista tarvetta olla varovainen kuin muita kohtaan, joten on mahdollista käsitellä asioita, joita ei muuten ehkä voi tai halua käsitellä. Tutkimusta voi myös kirjoittaa esimerkiksi itseironisella tai muulla poikkeavalla tyylillä, joka autoetnografian ulkopuolella olisi kyseenalainen. Rajoja ja toimintatapoja täytyy kuitenkin pohtia myös autoetnografiaa tehdessä. Erityisesti pitää pohtia sitä, miten käsittelee omia läheisiään. Itsensä alttiiksi asettaminen on hyväksyttävää, mutta jos samalla tulee kertoneeksi lähipiiristään asioita, joita nämä eivät haluaisi julkistaa, liikutaan tutkimuseettisesti hankalalla alueella. (Lapadat 2017; Tullis 2013.)
Yksityiseen kokemukseen nojaavan tiedon yleistettävyyden ja vakuuttavuuden rakentamisessa auttaa kaksi asiaa: kontekstualisointi ja tarinallistaminen. Tuotettu tieto asetetaan kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin konteksteihinsa kuvaamalla kokemukseen vaikuttaneita yleisempiä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia olosuhteita siinä määrin kuin se on mahdollista. Samalla avataan tutkimuksellista kontekstia sisällyttämällä kokemuksen kuvauksen rinnalle teoreettis-metodologista pohdintaa. (Uotinen 2014, 231–232.)
Tarinallistaminen puolestaan lisää autoetnografisen tutkimuksen tulosten ymmärrettävyyttä ja siten myös tieteellistä vakuuttavuutta. Tarinan avulla muodostuu samaistumisen salliva, empaattinen yhteys tutkijan ja lukijan välille, mikä mahdollistaa yleisemmän ymmärryksen muodostumisen yksityisen kokemuksen pohjalta. Tyypillinen keino tarinallisuuden tutkimustekstiin tuomiselle ovat kokemuspohjaiset muisteluosiot, joita voi ajatella suorina aineistolainauksina. (Aromaa & Tiili 2014, 262, 274; Pink 2009, 64–65; Uotinen 2014, 231–232; Winkler 2018, 237.)
Onnistuneen autoetnografisen tutkimuksen kriteerit ovat samat kuin tutkimuksessa yleensäkin. Siksi autoetnografian on oltava myös teoreettisesti informoitua. Teoreettisesti vahva lähtökohta auttaa tutkimuskysymysten muodostamista. Selkeät tutkimuskysymykset ovat puolestaan edellytys sille, että autoetnografi pystyy kaikesta muistamastaan ja kokemastaan paikantamaan ja analysoimaan nimenomaan niitä kokemuksia, jotka liittyvät rajattuun tutkimusaiheeseen ja näkökulmaan. Muutoin autoetnografiasta tulee helposti sattumanvaraista omissa muisteloissa harhailua. (Uotinen 2014, 231.)
Autoetnografiasta tekee erityisen tutkimustavan se, että tutkija tuottaa itse sekä tutkimuksen aineiston että sen tulkinnat. Kuten etnografia yleensäkin, myös autoetnografia nojaa kokonaisvaltaiseen tulkintaan: tutkimuksen aiheiden kriittiseen valintaan, tutkijan lähtökohtien ja paikantuneisuuden huolelliseen kuvaukseen, itserefleksiiviseen tutkimustapaan, tutkimustekstin "tiheään kuvaukseen" sekä sosiaalisten ja kulttuuristen kontekstien ja yhteyksien rakentamiseen ja vertailukohtien tarjoamiseen. Autoetnografian avulla voi tehdä muidenkin mielestä mielenkiintoisia havaintoja ja tulkintoja jokapäiväisestä elämästä.