Kertomuksen tutkimus

Matti Hyvärinen (viittausohje)

Kertomukset, joita ihmiset kertovat itsestään ja toisistaan vaikuttavat heihin ja heidän elämänsä suuntautumiseen. Tarinoilla rakennetaan käsityksiä kansakunnista, tulevaisuudesta ja arvokkaasta elämästä. Median, talouden ja politiikan tarinallistumisen myötä tarinoita käytetään yhä enemmän myös välineellisesti. Niillä luodaan poliittisia kärjistyksiä, uhkakuvia ja katteettomia lupauksia. Tarinakriittisyys on kokonaan uusi tutkimusalue, jolla tätä välineellistä kerrontaa analysoidaan (Mäkelä & Karttunen, 2020).

Kertomuksen tutkimus ei ole yksittäinen metodi, vaan laaja monitieteinen tutkimussuunta, joka sisältää monia erilaisia metodisia lähestymistapoja. Sitä voidaan nimittää myös narratiiviseksi tai tarinalliseksi tutkimukseksi. Yhdistävä seikka on kohde: kertomukset, tarinat ja kerronta yhteiskunnassa.

Kirjallisuuden tutkimuksesta lähtevä narratologia on tuottanut suuren määrän keskeisiä käsitteitä (kuten ääni, fokalisointi jne.) ja ennen kaikkea tärkeän erottelun tarinan, tekstin ja kerronnan välillä. Tällöin kertomukseen ja kertomiseen liittyy aina kaksiaikaisuus (double temporality). Tarina liittyy menneeseen aikaan, tapahtumiin ja asioihin kerrotussa maailmassa. Kerronta tapahtuu tässä ja nyt, ja tuottaa tekstin, oli se romaani tai tallennettu suullinen kertomus. Tätä nykyhetkessä olevaa tulosta, tekstiä, voidaan kutsua myös kertomukseksi. Tämän eron tekeminen on hyödyllistä siksi, että se korostaa kertomisen aktiivisesti rakentavaa ja muokkaavaa luonnetta. Asiat voi kertoa monella eri tavalla. Kirjailija Henry Jamesin sanoin: "Hyvät tarinat sattuvat ihmisille, jotka osaavat kertoa ne".

Toinen keskeinen kertomuksen tutkimuksen perinne on sosiolingvistinen tutkimus (Labov & Walezky 1997). Klassisessa tutkimuksessa Labov ja Waletzky kokosivat kertomuksia New Yorkin afro-amerikkalaisten ghettojen nuorilta kysymällä tilanteista, joissa nämä olivat joutuneet hengenvaaraan. He ajattelivat, että aihe on niin intensiivinen, että kertojat unohtavat haastattelijan läsnäolon, joten sitä ei tarvitse ottaa huomioon. He ehdottivat, että suullisella kertomuksella on seuraavat rakenneosat: 1. Tiivistelmä ("Jouduin minäkin tappeluun"); 2. Orientaatio ("Se oli viime kesänä, juuri ennen juhannusta, Tampereen keskustassa"); 3. Mutkistuva toiminta. ("Lähdettiin pubista ja käveltiin aseman ohi. Tuli pari kaveria, uhkailivat ja vaativat rahaa. Mehän ei annettu"), 4. Lopputulos ("Sain pari tälliä, mutta kaverit juoksivat pois"), 5. Arviointi ("Vähän oli tylsä päätös kivalle illalle"), 6. Lopetus ("Ei se enää minua vaivaa.").

Tämä oli mullistava tutkimus siinä mielessä, että suullisia kertomuksia alettiin tutkia omanlajisenaan aineistona. Kertomuksen tutkimuksen alkuvaiheissa seurattiin pitkään sitä kirjallisuuden tutkimuksen mallia, että tutkitaan ja tulkitaan yhtä, erillistä kertomusta. Elinor Ochs ja Lisa Capps (2001) analysoivat ruokapöytäkertomuksia ja ehdottivat monia muutoksia Labovin ja Waletzkyn malliin. Arjessa kertomuksia ei tavallisesti kerrota yksin vaan keskustelukumppanit osallistuvat: he saattavat esimerkiksi korjata tapahtumakulkua, lisätä henkilöitä ja haastaa arvioinnit. Ajatus yksin alusta loppuun kerrottavasta kertomuksesta onkin torjuttu moneen kertaan. Nykyisin ajatellaan, että myöskään haastattelijan osuutta kertomuksen tuottajana ei voi sivuuttaa (ks. myös Haastattelut). Arjen kertomukset eivät yleensä ole Labovin kuvaamalla tavalla kokonaisia, vaan ihmiset kertovat alituiseen myös hyvin pieniä, muutaman lauseen kertomuksia (Georgakopoulou 2015).

Kun luovutaan yhden, erillisen kertomuksen tulkitsemisesta, avautuu koko joukko uusia kysymyksiä ja metodisia vaihtoehtoja. Jaber F. Gubrium ja James A. Holstein (2009) korostavat kerronnallisten todellisuuksien tutkimista. Maailma on siis valmiiksi tulvillaan kertomuksia, jotka vaikuttavat yksilöiden ja instituutioiden toimintaan. On myös olemassa erilaisia kerronnallisia ympäristöjä, jotka tukevat ja sallivat erilaisia kertomisen tapoja. Minkälaisia kertomisen käytäntöjä (esimerkiksi karonkkapuhe, facebook-päivitys) missäkin yhteisössä on, ja kuka niitä kontrolloi?

Mikäli laajennamme näkökulmaa edelleen, voimme puhua kerronnallisesta kamppailusta. Kertomukset eivät ole vain yksilön syvimmän kokemuksen ilmentäjiä, vaan ne luodaan aina sosiaalisessa ympäristössään ja ne ottavat kantaa muihin kertomuksiin. Kertomuksia voidaan näin tutkia myös vastakertomuksen ja vallitsevan kertomuksen näkökulmasta (Hyvärinen 2020). Ihmiset ovat myös kertomusten kuluttajia. Vaikuttava kertomus kutsuu kertomaan hieman samalla tavalla, kunnes tämä uusi kertomuksen laji onkin hetken päästä niin kulunut, että tilanne kutsuu kertomaan ihan toisin.

Kerronnallisen asemoinnin teoria on tärkeä ja monia eri analyysitapojen resursseja yhdistävä metodi. Se käyttää hyväkseen niin kertomuksen teoriaa, kategoria-analyysiä kuin vuorovaikutuksen tutkimusta. Sinä tutkitaan usein arjen suullisia kertomuksia, mutta sitä on sovellettu myös haastattelujen analyysiin (Hyvärinen, Hatavara & Rautajoki 2019). Michael Bambergin (2004) mallissa asemointia tapahtuu analyyttisesti ja ajallisesti kolmella eri tasolla:

1. Tarinan taso: millaisia asemia kertoja saa ja antaa toisille menneissä tapahtumissa;
2. Kerronnan taso: miten asemoiminen ja asemien ottaminen toimii itse kertomisen vuorovaikutuksessa;
3. Identiteetin ja yhteiskunnallisten diskurssien eli puhetapojen taso.

Asemointi näkee kerronnan toimintana ja paikan ottamisena maailmasta, ei niinkään tai ainakaan pelkästään sisäisten tilojen ja kokemusten raportointina. Asemat voidaan nähdä sosiaalisina kategorioina, joilla kerronnassa pelataan. Tason 2. analyysi käyttää vuorovaikutuksen analyysin menetelmiä (ks. Keskustelunanalyysi ja Vuorovaikutusaineistot), tason 3. analyysissä voidaan taas tukeutua diskurssianalyysiin.

Lähestymistapoja siis riittää. Yhteistä niille on pyrkimys tavoittaa ihmisen toiminnan ja kokemuksen ajallinen ulottuvuus sekä kertomisen todellisuuksia rakentava luonne.