Keskustelunanalyysi
Anna Vatanen (viittausohje)
Viime vuosisadan jälkipuoliskolla syntyi useita tutkimussuuntauksia ja teoreettis-metodologisia viitekehyksiä, joiden piirissä analysoidaan sosiaalista vuorovaikutusta. Näitä suuntauksia ovat muun muassa vuorovaikutusta painottava toimintatutkimus (action research; Carr & Kemmis 1986), vuorovaikutusanalyysi (interaction analysis; Jordan & Henderson 1995), etnometodologia (Francis & Hester 2004), välitteisen diskurssin analyysi (mediated discourse analysis; Scollon 2001; ks. myös diskurssianalyysi-luku), neksusanalyysi (nexus analysis; Scollon & Scollon 2004), multimodaalisen toiminnan analyysi (multimodal (inter)action analysis; Norris 2004) sekä keskustelunanalyysi (conversation analysis; Sidnell & Stivers 2013). Myös etnografit saattavat analysoida vuorovaikutusta (ks. myös Przybylski 2020), ja vuorovaikutuslingvistiikassakin (interactional linguistics; Couper-Kuhlen & Selting 2018) käytetään aineistona vuorovaikutustilanteista tehtyjä nauhoitteita.
Osa yllä mainituista tutkimusperinteistä muistuttaa toisiaan enemmän, osa vähemmän. Tässä luvussa keskitytään kuvailemaan lähinnä keskustelunanalyysinä tunnettua tutkimussuuntausta, joka syntyi 1960–70-luvuilla sosiologian piirissä Yhdysvalloissa. Suuntauksen loi erityisesti Harvey Sacks, ja lisäksi merkittävässä roolissa ovat olleet Gail Jefferson ja Emanuel Schegloff. Suomeen keskustelunanalyysin toi 1980-luvulla Helsingin yliopiston suomen kielen professori Auli Hakulinen.
Keskustelunanalyysissa ja monissa muissakin yllä mainituissa tutkimusperinteissä ollaan kiinnostuneita ihmisten välisestä toiminnasta ja erityisesti sen mikrotasosta. Tutkimukset kohdistuvat pitkälti siihen, miten sosiaalinen vuorovaikutus rakentuu hetki hetkeltä usein hyvin pienten ja pitkälti tiedostamattomien käytänteiden ja toimintatapojen kautta.
Keskustelunanalyyttiset näkemykset sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ovat hyödyllisiä myös haastatteluja ja ryhmäkeskusteluja hyödyntävien tutkimusotteiden näkökulmasta. Haastattelut on tärkeää nähdä paitsi sisällöllisenä tietolähteenä myös kaikkien osallistujien yhdessä rakentamana vuorovaikutuksena, jolloin myös haastattelija nähdään aktiivisena toimijana. (Ruusuvuori & Tiittula 2005.)
Keskustelunanalyysin teoreettis-metodologiset erityispiirteet
Toisin kuin joissain muissa laadullisissa ja aineistoa laajasti hyödyntävissä tutkimusmenetelmissä, keskustelunanalyysissa vuorovaikutustilanteen osallistujien omalle orientaatiolle (participant orientation) annetaan hyvin suuri painoarvo: tutkimustulokset perustellaan osoittamalla, että ne ovat aineiston perusteella vuorovaikutuksen osallistujille itselleen merkityksellisiä. Keskustelunanalyytikot eivät siis määrittele tutkittavaa ilmiötä tiukasti etukäteen ja sen perusteella esimerkiksi koodaa aineistoa. Sen sijaan tutkijat tarkastelevat, kuinka keskustelun osallistujat itse tulkitsevat sen, mitä tilanteessa tapahtuu ja mitä sanotaan. Tutkimuksissa käytetyt metodit kietoutuvat tiiviisti yhteen keskustelunanalyysin piirissä kehittyneiden vuorovaikutusta koskevien teoreettisten näkemysten kanssa.
Keskustelunanalyyttinen tutkimusote on tiukasti induktiivinen eli aineistovetoinen: siinä edetään pienistä havainnoista ja yksityiskohdista laajempaan kokonaiskuvaan ja yleistyksiin. Tutkimus ei siis ala esimerkiksi jostakin teoreettisesta näkemyksestä, ja ennalta rakennettujen hypoteesien eli oletusten sijaan menetelmässä suositaan tarkkaa aineiston havainnointia. Tutkija ei nimittäin voi etukäteen tietää, mitkä vuorovaikutuksen yksityiskohdat tai tilanteen piirteet ovat kulloinkin keskeisiä. Keskustelunanalyytikoiden päämääränä on selvittää sosiaalisen toiminnan luonnollinen järjestys (tai järjestyneisyys) ja tutkia sitä, miten ihmiset itse toimivat ja millaisiin normeihin he vuorovaikutuksessaan orientoituvat.
Keskustelunanalyyttisissa tutkimuskysymyksissä keskeistä on se, miten toiminnan kulku ja yhteisymmärrys saavutetaan käytännössä ja miten niistä neuvotellaan. Tutkimukset kohdistuvat havaittaviin, vuorovaikutuksessa ja toiminnassa julkisiksi tehtyihin merkityksiin ja ymmärtämisiin, eivät esimerkiksi keskustelijoiden sisäisiin prosesseihin ja kokemuksiin – elleivät ne nouse vuorovaikutuksessa esille (ks. Toerien 2014: 12–14).
Keskustelunanalyyttiset tutkimukset kohdistuvat siis sosiaalisen vuorovaikutuksen jäsentymiseen. Vuorovaikutuksellisuus nähdään kaiken inhimillisen toiminnan lähtökohtana. Tutkimuksissa kiinnitetään huomiota paitsi kieleen, myös osallistujien keholliseen toimintaan ja esimerkiksi tilan ja esineiden käyttöön. Toinen tärkeä lähtökohta on ajallisuus: kaikki toiminta rakentuu sitä edeltäneen toiminnan varaan, ja kaikessa toiminnassa ennakoidaan tulevaa toimintaa. Toiminta tapahtuu ja sitä tulkitaan aina tietyssä tilanteessa. Toiminnan suhde kontekstiinsa nähdään refleksiivisenä: toiminta sovitetaan siihen tilanteeseen ja kontekstiin, jossa se tapahtuu, ja samalla se vuorostaan uudistaa tätä kontekstia.
Hyvin monissa keskustelunanalyyttisissa tutkimuksissa toistuu havainto, että näennäisen pienilläkin yksityiskohdilla (joita ovat esimerkiksi puheen kieliopillinen muotoilu, sanavalinnat, katseen suunta, kehon asento, puheenvuoron ajoittaminen suhteessa edelliseen vuoroon ja niin edelleen) voi olla hyvin suuri vaikutus siihen, miten kyseinen vuoro tulkitaan ja miten tilanne siitä etenee.
Yksi menetelmän erityispiirteistä on se, että aineistoa kerätään tyypillisimmin niin sanotuista luonnollisesti esiintyvistä (naturally occurring) vuorovaikutustilanteista, joita tutkija ei ole järjestänyt aineistonkeruuta varten (ks. Vuorovaikutusaineistot). Tutkija ei siis puutu tutkittavien tilanteiden kulkuun eikä esimerkiksi määritä etukäteen puheenaihetta tai tilanteessa suoritettavaa tehtävää (ks. Kendrick 2017, Mondada 2013).
Keskustelunanalyyttisia tutkimusaiheita
Keskustelunanalyyttisen metodin vahva empiirisyys näkyy myös siinä, että aineiston annetaan ohjata tutkijaa tutkimuskysymysten määrittämisessä. Useimmiten tutkijalla toki on jo etukäteen jonkinlainen käsitys siitä, mitä hän ajattelee aineistosta löytävänsä. Aineiston analyysin kuluessa alustavat tutkimuskysymykset tarkentuvat ja muotoutuvat uudelleen.
Keskustelunanalyysi eroaa joistain muista vuorovaikutustutkimuksen lähestymistavoista siinä, että keskustelunanalyytikot tutkivat vuorovaikutusta itseään, sen rakenteita ja resursseja, eivätkä esimerkiksi sitä, mitä osallistujien välinen vuorovaikutus kertoo heidän arvoistaan, moraalistaan tai muusta sellaisesta (ks. Peräkylä 2004). Keskustelunanalyyttisia tutkimuksia yhdistää yleensä se, että niissä kuvataan erilaisia vuorovaikutuskäytänteitä: miten keskustelut jäsentyvät, millaisia toimintoja niissä tehdään, miten toiminnot muotoillaan ja niin edelleen. Keskustelunanalyytikko voi tutkia vaikkapa sitä, miten ihmiset esittävät toisilleen erilaisia kutsuja, pyyntöjä, kysymyksiä, tarinoita tai neuvoja, ja miten näihin vastataan. Keskusteluaineistoista voi tutkia myös mitä tahansa kielen ilmiöitä, vaikkapa partikkeleita tai lauserakenteita. Toisinaan tutkimus kohdistuu myös keholliseen toimintaan kuten katseeseen, eleisiin, ilmeisiin tai liikkumiseen. Tutkimuksen kohteena voivat olla myös keskustelun yleiset rakenteet kuten vuorottelu taikka erilaiset toimintajaksot kuten keskustelun aloitukset ja lopetukset.
Keskustelunanalyytikot ovat perehtyneet myös sosiaalisiin rakenteisiin – esimerkiksi siihen, kuinka valtahierarkiat tulevat näkyviksi vuorovaikutuksessa. Tutkijan mielenkiinto voi kohdistua lisäksi erilaisten institutionaalisten tilanteiden kuten luokkahuonevuorovaikutuksen erityispiirteisiin. Tutkimuksessa voi myös verrata toisiinsa vaikkapa institutionaalista vuorovaikutusta ja arkikeskusteluja, eri taustoista tulevien ihmisten puhetta sekä kahdenkeskisiä ja useamman osallistujan välisiä keskusteluja. Muutoksia, kuten kielenoppimista tai keskustelukulttuurin muuttumista, voidaan puolestaan kuvata vertailemalla eri aikoina nauhoitettuja keskusteluja.
Keskustelunanalyyttisen tutkimusprosessin vaiheet
Erilaisista tutkimuskohteista ja -kysymyksistä huolimatta tutkimuksia yhdistää se, millaisten vaiheiden kautta analyysi pääpiirteissään etenee.
Keskustelunanalyyttiset perusolettamukset vaikuttavat siihen, millaisena sosiaalinen vuorovaikutus nähdään ja miten tutkittavia ilmiöitä lähestytään (ks. myös Harjunpää ym. 2019). Tutkimusaineisto litteroidaan tarkasti kiinnittäen huomiota osallistujien puheeseen ja muuhun toimintaan sekä erilaisiin ympäristössä tapahtuviin asioihin. Tutkimukset ovat nimittäin osoittaneet, että mitään aineiston yksityiskohtaa ei voi pitää ennalta merkityksettömänä tai sattumanvaraisena, vaan hyvinkin pieniltä vaikuttavat seikat voivat osoittautua tutkittavan ilmiön kannalta relevanteiksi. Litteraattiin voidaan merkitä siis esimerkiksi keskustelun tauot, puheen päällekkäisyydet, tavallisesta poikkeava äänenkäyttö, nauru sekä osallistujien katseen suunnat ja eleet.
Litterointikäytänteet ja niiden yksityiskohtaisuus vaihtelevat jonkin verran, ja valittavat käytänteet riippuvat sekä tutkijasta että tutkimusaiheesta. Litterointia pidetään jo osana analyysityötä, koska siinä tehdyt ratkaisut vaikuttavat tutkimuksen tuloksiin. Tarkkojen litteraattien avulla voidaan myös päästä käsiksi ilmiöihin, joita ei aineistotallennetta kuunnellessa ja katsoessa välttämättä muuten huomaisi. Litteraattien yksityiskohtaisuudesta huolimatta keskustelunanalyytikon ensisijaisena tutkimuskohteena on kuitenkin aina alkuperäinen video- tai äänitallenne, ja litteraatti toimii ainoastaan tutkimuksen apuvälineenä.
Yleensä keskustelunanalyytikot keräävät tutkimansa ilmiön aineistoesiintymistä kokoelman (collection) ja perustavat analyysin sen varaan. Kokoelmaan sisällytetään aineistoesimerkkejä suhteellisen laajasti, jotta sekä kohteena olevan ilmiön ydin että sen rajat tulevat selkeästi esille. Prototyyppisten esimerkkien lisäksi kokoelmaan sisällytetään siis myös erilaisia poikkeus- ja rajatapauksia.
Kokoelman avulla tutkija kuvaa kohdeilmiön yleiset piirteet. Analyysityössä yksittäisten esimerkkien yksityiskohtainen tarkastelu vuorottelee esimerkkien vertailun ja laaja-alaisemman koko kokoelman läpikäymisen kanssa. Tutkija selvittää kokoelman sisäistä variaatiota ja kuvaa ilmiön eri alatyyppejä. Kun kokoelman sisäinen vaihtelu on selvitetty, se pyritään selittämään.
Vaihtelua selittäessään keskustelunanalyytikko nojaa siihen, miten osallistujat itse tulkitsevat keskustelussa sanottua ja tapahtunutta. Osallistujien toiminnasta siis näkee, miten he ymmärtävät toistensa toiminnan ja miten he tarkoittivat oman toimintansa tulevan ymmärretyksi. Tiettyä puheenvuoroa seuraavista reaktioista näkee, miten vuoron vastaanottajat tulkitsivat edellisen vuoron, ja tämä toimii tutkijalle johtolankana siitä, miten vuoro tulisi ymmärtää. Vuorovaikutuksen paikallisen kontekstin todistusvoima toimii analyysissa ajallisesti sekä eteen- että taaksepäin: esimerkiksi kysymystä seuraava vastaus osoittaa, että vastaanottaja tulkitsi vuoron kysymykseksi, ja toisaalta taas jo kysymys itse loi odotuksen vastauksesta ja teki kontekstin vastaukselle sopivaksi. Vastausta usein seuraava kolmas vuoro, vastauksen vastaanotto, taas osoittaa, että toisen vuoron (eli vastauksen) puhuja tulkitsi ensimmäisen vuoron (eli kysymyksen) niin kuin sen puhuja oli tarkoittanutkin.
Esimerkkikokoelmaan sisällytettyjen poikkeavien tai jollain tavoin erikoisten mutta silti tutkittavaan ilmiöön liittyvien tapausten tutkiminen tarjoaa tutkijalle usein vahvaa, ilmiötä olennaisesti koskevaa todistusaineistoa. Jos tutkija esimerkiksi haluaa osoittaa, että kysymystä yleensä seuraa vastaus, hänen tulee olla kiinnostunut myös niistä tilanteista, joissa kysymykseen ei tule vastausta. Hänen tulee kyetä osoittamaan, että vastauksen puutteesta huolimatta keskustelun osallistujat osoittavat toiminnallaan, että he olisivat kuitenkin vastausta odottaneet. Poikkeustapaukset tekevät erityisellä tavalla näkyväksi sen, millaista toimintaa osallistujat pitävät odotuksenmukaisena ja keskustelussa implisiittisesti vallitsevien normien mukaisena.
Tutkimuksen kohteena olevaa vuorovaikutusilmiötä analysoitaessa käytetään myös muita aineiston sisäisiä todisteita, joihin kuuluu muun muassa sekventiaalisen ympäristön säännöllisyys eli se, että usein samantyyppiset vuorot esiintyvät samanlaisissa keskustelun jaksoissa ja tilanteissa. Tietyn käytänteen erityisyydestä todistaa myös se, jos samassa ympäristössä voi esiintyä muunkinlaisia käytänteitä mutta ne johtavat erilaisiin seurauksiin.
Joissain viimeaikaisissa tutkimuksissa keskustelunanalyysia on myös yhdistetty muihin, esimerkiksi kokeellisiin ja kvantitatiivisiin tutkimusmenetelmiin (ks. Stevanovic 2016, Kendrick 2017). Menetelmiä yhdistelemällä voi saada uudenlaista, laaja-alaisempaa tietoa sosiaalisen vuorovaikutuksen rakenteista ja mekanismeista.