Muodon ja sisällön analyysi kertomuksissa
Laura Karttunen & Markku Lehtimäki (viittausohje)
Yksi kirjallisuustieteen ikuisista totuuksista on, että romaanin sisältöä ei voi esittää eri sanoin. Jos se olisi mahdollista, miksi vaivautua luomaan tyylikäs teksti ja fiktiivinen maailma henkilöineen ja tapahtumineen? Romaanin merkitys ei palaudukaan siihen, mitä sanotaan, vaan kattaa myös sen, miten sanotaan. Sama koskee kertomusmuotoisia aineistoja laajemminkin.
Sana muoto viittaa "elementtien järjestelyyn – järjestykseen, kaavaan tai muotoiluun" (Levine 2015, 16). Tekstien yhteydessä muodolla tarkoitetaan sellaisia asioita kuin esitysjärjestys, tyyli ja tekstin materiaalisuus merkkeinä paperilla, mutta Levinen määritelmän mukaan sillä voidaan viitata myös tiettyyn abstraktiin rakenteeseen, joka on siirrettävissä eri yhteyksiin.
Muodon tarkastelu on kirjallisuustieteen anti muille tieteenaloille. Kirjallisuustiede tutkii erityistä kaunokirjallista muotoa ja kehittää käsitteitä ja menetelmiä sen analysoimiseksi. 1990-luvulla ihmistieteissä tapahtuneen kerronnallisen käänteen myötä erityisesti kertomusmuotoa koskevat käsitteet ja menetelmät havaittiin käyttökelpoisiksi muidenkin tieteenalojen aineistojen analyysissa.
Muodon ja sisällön suhteesta esiintyy kahdenlaisia näkemyksiä. Dualistisessa näkemyksessä tyyliä ja esitystapaa ajatellaan koristeena, joka lisätään ajatukseen. Eli tyyli koskisi vain sitä, miten jokin looginen sisältö kulloinkin asetellaan sanoiksi, ja erilaisista ilmaisuista olisi uutettavissa tämä ydinsisältö. Sen sijaan monistisessa näkemyksessä esitystapaa koskevat valinnat ovat aina myös sisältövalintoja. Sisältö ja muoto ovat kiinteästi yhteen kietoutuneita, eikä muotoa voi muuttaa muuttamatta samalla sisältöä. Kehittyneempi versio monismista on pluralismi, jonka mukaan kielellä on monia funktioita – kuten vuorovaikutus ja tunteiden ilmaisu –, joista sisältöjen välittäminen on vain yksi. Teksti on tulos samanaikaisista kielellisistä valinnoista monella eri tasolla. (Leech & Short 1981, 13–27.)
Oppihistoriallista keskustelua
Kirjallisuustieteellisessä keskustelussa muotokeskeisyys yhdistetään yleensä 1900-luvun alun venäläiseen formalismiin, joka kiinnitti huomionsa kirjallisten ja muiden taideteosten taiteellisiin keinoihin. Formalistien, kuten Viktor Šklovskin (2001), mukaan aihe oli pelkkää raakamateriaalia, jota kirjailija käytti tuottaakseen tietyn muodon. Formalistit erottivat toisistaan tarinan (fabula) ja juonen (sjuzhet): tarina tarkoittaa tässä tarinamaailmaa ja siinä olevia henkilöitä ja tapahtumia, kun taas juoni sitä tapaa, jolla tapahtumat on järjestetty taiteelliseen muotoon. (Ks. Ikonen 2001.)
Myös 1900-luvun puolivälin angloamerikkalainen uuskritiikki kiinnitti huomionsa tekstin kielelliseen muotoon ja sen lähilukuun. Vaikka uuskriitikot itse tarkastelivat runon muotoa ja sisältöä yhtenä kokonaisuutena, uuskritiikin laaja käyttöönotto yliopisto- ja kouluopetuksessa vakiinnutti kirjallisuustieteeseen vahvan taipumuksen nimenomaan temaattiseen, sisältökeskeiseen lukemiseen. Uuskritiikin pitkän valtakauden vuoksi kirjallisuusanalyysi on monille edelleen yhtä kuin temaattinen tulkinta.
Teemakeskeisyyden kyseenalaistivat Chicagon uusaristoteelit ja heidän työhönsä pohjautuva retorinen kertomusteoria. He kritisoivat uuskritiikkiä siitä, ettei se halunnut tai pystynyt kuvaamaan, miten teksti on rakentunut: miksi nämä asiat nimenomaan tässä järjestyksessä? Retorinen kertomusteoria antaa teemaa enemmän painoarvoa muodolle, erityisesti juonen ja lukukokemuksen ajalliselle etenemiselle ja sen vaikutukselle lukijan tunteisiin. Muoto eli eteneminen ohjaa lukijan tekemään arvostelmia henkilöistä ja näiden teoista, ja tätä kautta kertomus voi esittää eettisiä kommentteja. (Phelan 2007.) Lähestymistapa voidaan luokitella monistiseksi, koska kertomuksen temaattisia merkityksiä ei voi irrottaa sen tapahtumista ja etenemisestä. Kirjallisuustieteellinen kertomustutkimus on yleensäkin vieroksunut temaattista tulkintaa (Tammi 1992; vrt. Mäkelä 2011, 22–27.)
Muoto ja sisältö yhdessä ja erikseen
Muodon ja sisällön välillä voi olla vastaavuutta, kuten nähdään esimerkiksi traumaa käsittelevistä kertomuksista. Traumaattiseen tapahtumaan liittyy kokemuksen viivästyneisyys: äärimmäistä vaaratilannetta ei koeta täysin tapahtumahetkellä, vaan vasta jälkikäteen tarkkojen muistivälähdysten muodossa. Tällöin kokemusta ei tunnisteta eikä osata sijoittaa sen oikeaan ajankohtaan, menneisyyteen. Traumakertomuksissa esiintyvät takaumat, kylmät kuvat, toisto ja koherenssin puute voidaan siten nähdä trauman indekseinä (Knuuttila 2006). Kertomus ei vain esitä traumaattisen kokemuksen sisältöä, vaan kerronta oireilee kokemuksen voimasta. Tutkijan on vastustettava houkutusta luoda jatkuvuutta, koherenssia ja merkitystä tällaiseen hajanaiseen kertomukseen, koska vääristämällä muotoa vääristettäisiin sisältöäkin (Riessman 2008, 190).
Se, että tietynlaista sisältöä kuvataan toistuvasti tietyllä muodolla, voi johtua myös kirjallisuuden konventioista, jotka ovat historiallisesti muuttuvia. Esimerkiksi antiikin ja 1600-luvun klassismin tyylisääntöjen mukaan ylhäisten henkilöiden kuvaamiseen soveltuvat korkeat tyylilajit kuten tragedia ja kansanmiesten kuvaukseen matalat tyylit kuten farssi (Auerbach 1992). Myös Shakespearen näytelmissä ylhäisö puhuu usein runomuodossa ja kansanihmiset proosamuodossa. Muotokysymykset voivat näin kytkeytyä aikansa yhteiskunnallisiin valta-asetelmiin.
Yleisesti ottaen kertomustutkimuksessa ajatellaan, ettei tietty muoto ole automaattisesti yhteydessä tiettyyn sisältöön. Kerronnan muoto ja jokin sisältö voivat kyllä esiintyä yhdessä; esimerkiksi sen esittäminen, mitä tarkkailija olisi nähnyt, jos olisi ollut paikalla, yhdistyy usein häpeään (ks. Karttunen 2015). Kuitenkin yhteenliittymät ovat luonteeltaan paikallisia ennemmin kuin yleispäteviä. Meir Sternbergin (1982) vaikutusvaltaisen Proteus-periaatteen mukaan kielessä ja kirjallisuudessa kukin muoto voi saada lukuisia tehtäviä eri yhteyksissä ja lukuisat eri muodot voivat toteuttaa samaa tehtävää. Uusinta, hieman eriävää näkemystä edustaa Caroline Levinen (2015) teoria muodon affordansseista eli tarjoumista. Kukin muoto mahdollistaa tietynlaisia toimintoja: sonetti yhden ajatuksen käsittelyn ja kertomus tapahtumien kytkemisen toisiinsa. Muoto esiintyy kuitenkin kytkeytyneenä muihin muotoihin, minkä vuoksi se voi ilmentyä eri tavoin eri konteksteissa.
Muoto ja sisältö monitieteisessä kertomustutkimuksessa
Muodon ja sisällön suhdetta on syytä tarkastella muidenkin kuin kaunokirjallisten esitysten osalta (ks. Kertomuksen tutkimus). Otetaan esimerkiksi tutkimusaineisto, joka koostuu suullisista haastatteluista tai kirjoitetuista tosielämän kertomuksista. Kertomustutkijoita kiinnostaa yleisesti ottaen se, miten kertojat antavat merkityksiä tapahtumille. Catherine Kohler Riessman (2008) jaottelee lähestymistavat temaattiseen, rakenteelliseen sekä vuorovaikutusta koskevaan. Temaattinen lähestymistapa kiinnittää huomiota kerrottuun sisältöön (mitä), rakenteellinen sisällön lisäksi myös muotoon (miten), ja vuorovaikutusta koskeva myös kerrontatilanteeseen.
Temaattisessa eli kerrottuun sisältöön keskittyvässä tutkimuksessa kertomukset nähdään ensisijaisesti tietolähteinä, resursseina. Kertomus on ikkuna todellisiin tai kertojan mielensisäisiin tapahtumiin, joten siitä voidaan saada periaatteessa todennettavaa tietoa ajallisista prosesseista, kuten yksilön elämänkulusta, tarinasta. Tutkimustuloksena voi olla malli vaikkapa sairastumisen tai työttömyyden tarinasta tai tietyn yrityksen työntekijöiden tyypillisestä urapolusta (ks. Linde 2009), jolloin yksittäisen kertomuksen muodolla ei ole suurta merkitystä. Temaattinen lähestymistapa jättää siis vähäiselle huomiolle sen, millaisen kielellisen muodon yksilö kertomukselleen haastattelutilanteessa antaa ja miten hän asettelee tapahtumia järjestykseen.
William Labovin ja Joshua Waletzkyn rakenteellinen kertomusanalyysi kuitenkin osoitti, että paikka, jossa jokin elementti suullisessa kertomuksessa esiintyy, antaa tärkeitä tulkintavihjeitä. Esimerkiksi arviointiosion paikallistaminen auttaa tekemään päätelmiä kertojan syystä kertoa tarina, hänen tunteistaan tapahtumiin liittyen ja hänen vaalimastaan minäkuvasta (Labov & Waletzky 1997, 30). Näitä asioita ei välttämättä esitetä kertomuksessa lainkaan suorasanaisesti, vaan ne voi löytää tarkkailemalla puheen prosodisia piirteitä kuten äänenvoimakkuutta tai verbin aikamuodon vaihtelua kertomuksen rakenneosien rajoilla. Tällä tavoin rakenneanalyysi johtaa kertomuksen ydinsisällön jäljille.
Se, että ihminen kertoo kertomuksen, tarkoittaa aivan tietynlaisen, ketjutetun muodon antamista kokemuksille, joten neutraalin kuvaamisen tai tiedonvälityksen asemasta kertomus aina rakentaa ja tulkitsee sekä todellisuutta että kertojaa itseään (ks. Riessman 2008, 178). Rakenteeseen keskittyvä kertomustutkimus on kiinnostunut nimenomaan tästä juonellistamisen prosessista. Historioitsija Hayden Whiten mukaan juonellistaminen antaa muodon ja merkityksen historian tapahtumille. Hän siirtää huomion historian faktuaalisista sisällöistä historiankirjoituksen muotoon, jolloin kielellisten ja kerronnallisten muotojen analyysista tulee myös sisällöllinen kysymys ("muodon sisältö"; ks. White 1987). Tärkeiksi keinoiksi tulevat kausaalisuus, temporaalisuus, koherenssi ja tapahtumien moraalinen tarkoitus. Tietyn muodon antaminen menneisyydelle on myös ideologinen ja poliittinen valinta, joka saattaa ilmentää esimerkiksi porvarillisen realismin ihanteita.
Kertomuksissa sisältö ja muoto ovat tosiasiassa kietoutuneet niin vahvasti yhteen, ettei mitä- ja miten-kysymysten erottelu ole kovin hedelmällistä. Sen sijaan, että olisi ensin olemassa tarina eli sisältö, joka sitten puetaan kertomuksen muotoon, tarina ja kertomus kehkeytyvät käsi kädessä, toinen toistaan rakentaen (Toolan 2001, 155). Kertomus rakennetaan kerrontatilanteessa jollekin yleisölle, ja tilanteen asettamat rajoitukset vaikuttavat siihen, mitä ja miten esimerkiksi menneisyydestä nousee pintaan. Ratkaisevana tekijänä tässä on kerrottavuus eli tilannesidonnainen käsitys siitä, mikä on kertomisen arvoista ja kerrottavaksi sopivaa (Ryan 2005). (Ks. myös Muistitietotutkimus.)
Jos aineistolla on erityinen, luotu muoto, sitä ei pidä tutkimuksessa jättää täysin huomiotta. Ei ole mielekästä kerätä ja tutkia nimenomaan kertomuksia, jollei aio ottaa huomioon kertomusmuotoa ja sen erityispiirteitä: sen kykyä välittää niin sisältönsä kuin muotonsa kautta kokemusta, tunteita ja yksilöllisiä merkityksenantoja.