Eläytymismenetelmä
Anna Wallin (viittausohje)
Eläytymismenetelmä (method of empathy-based stories eli MEBS) on laadullinen aineistonkeruumenetelmä, jossa vastaajat kirjoittavat lyhyehköjä tarinoita niin kutsutun kehyskertomuksen perusteella (ks. esim. Eskola 1997; Eskola, Virtanen & Wallin 2018; Wallin, Helenius, Saaranen-Kauppinen & Eskola 2015; Wallin, Koro-Ljungberg & Eskola 2019). Kehyskertomus on tutkijan luoma lyhyt orientaatio, jonka herättämien mielikuvien ja ajatusten pohjalta vastaajat kirjoittavat vapaamuotoisen tekstin, joka yleensä on tarinamuodossa. Tyypillisesti kehyskertomuksissa kuvataan jokin tilanne, ja vastaajien tehtävänä on viedä tilannetta eteenpäin tai kuvata mitä on voinut tapahtua ennen kuvattua tilannetta.
Eläytymismenetelmän kehitystyö alkoi 1970-luvulla kokeellisen tutkimuksen kritiikistä. Tavoitteena oli luoda tutkimusmenetelmä, joka samanaikaisesti kunnioittaa tutkittavan ihmisarvoa ja säilyttää kokeellisen tutkimuksen logiikan (eli yhden tekijän muuttumisen muiden pysyessä samana) (ks. esim. Eskola 1997; Wallin, Koro-Ljungberg & Eskola 2019). Niinpä eläytymismenetelmässä yksi kehyskertomus ei riitä, vaan eläytymismenetelmässä kehyskertomuksia on aina oltava vähintään kaksi, joissa muutetaan eli varioidaan yhtä tekijää. Näin pyritään luomaan perinteisen koeasetelman mukainen tilanne, jossa yhtä keskeistä tekijää muuttamalla voidaan tarkastella kuinka variointi vaikuttaa vastauksiin.
Eläytymismenetelmää on käytetty monilla eri tieteenaloilla ja se soveltuukin hyvin monenlaisten aiheiden ja ilmiöiden tutkimiseen (Wallin ym. 2015; Eskola, Nikanto & Wallin 2018). Menetelmä mahdollistaa vastaajien ajattelun ja mielikuvituksen käytön suhteellisen vapaasti, ja on siten varteenotettava menetelmä esimerkiksi silloin, kun tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa uusia näkökulmia tai visioita tulevaisuudesta, käsitteellistää ilmiötä tai tarkastella ihmisten käsityksiä ja ajattelun logiikkaa.
Huomionarvoista on kuitenkin, että eläytymismenetelmäaineiston avulla ei voida tehdä suoria johtopäätöksiä siitä, kuinka vastaajat itse toimisivat kehyskertomuksen mukaisessa tilanteessa tai tehdä päätelmiä heidän omista kokemuksistaan. Menetelmä tuottaa tietoa siitä, mitä mahdollisesti voisi tapahtua ja, miten ilmiö voitaisiin käsittää vastaajien mielestä – ei niinkään siitä mitä ilmiö on.
Aineiston keruu ja analyysi
Eläytymismenetelmäaineiston keräämisen voi toteuttaa monella eri tavalla. Yleisin tapa on kerätä aineisto kasvokkain jonkin tilaisuuden yhteydessä (esimerkiksi luennolla, oppitunnilla tai kokouksen yhteydessä), jossa vastaajille on annettu lyhyt ohjeistus vastaamiseen ja noin 15-30 minuuttia vastausaikaa. Tavallisesti kerätään noin 15–20 vastausta jokaista kehyskertomusta kohden.
Perinteisesti jokaiselle vastaajalle jaetaan sattumanvaraisesti vastattavaksi yksi kehyskertomusversio, mutta aineiston voi kerätä myös siten, että vastaajat saavat itse päättää mihin kehyskertomusversioon vastaavat (tai vastaavatko useampaan). Tällä tavalla toteutettuna koko aineiston kerää nopeimmillaan puolessa tunnissa, kunhan kehyskertomus on hyvin laadittu ja tilanne sopiva vastaamiseen. Viime vuosina on myös enenevissä määrin hyödynnetty onnistuneesti sähköistä aineistonkeruuta esimerkiksi sähköpostitse, sosiaalisen median kautta tai sähköisen lomakkeen avulla (ks. esim. Eskola, Nikanto & Virtanen 2018; Wallin, Koro-Ljungberg & Eskola 2019). Olennaista on löytää toimiva tapa tutkimuksen kohderyhmän tavoittamiseksi ja mahdollistaa eläytymiselle ja kirjoittamiselle sopivat olosuhteet.
Eläytymismenetelmän tuottamaa aineistoa voidaan analysoida kuten mitä tahansa laadullista aineistoa, ja siten aineiston analyysissa voidaan soveltaa lukuisia eri analyysitapoja (esimerkiksi teemoittelua, tyypittelyä tai diskurssianalyysia).
Eläytymismenetelmäaineiston analyysissa on kuitenkin otettava myös huomioon menetelmän erityispiirre eli kehyskertomuksen variointi ja sen vaikutuksen tarkastelu. Täten aineistoa analysoidaan tavallaan kahteen kertaan: sekä normaalina laadullisena tekstiaineistona, että tarkastelemalla kehyskertomuksen varioinnin vaikutusta eli sitä, mikä tarinoissa muuttuu, kun yhtä tekijää muutetaan (ks. esim. Eskola, Nikanto & Virtanen 2018; Eskola, Virtanen & Wallin 2018; Eskola, Mäenpää & Wallin 2017).
Kehyskertomusten muotoilu
Eläytymismenetelmätutkimuksen onnistumisen kannalta on tärkeää, että kehyskertomusten avulla pystytään pureutumaan tutkimuksen taustalla olevaan tutkimusongelmaan. Kehyskertomusten muotoilun lähtökohtana ovatkin aina tutkimuskysymykset, ja siten kehyskertomusten muotoiluun on olemassa hyvin monia vaihtoehtoja. Kehyskertomusten laadinnassa tutkijan on huomioitava, kenelle kertomus on suunnattu ja mitä tutkitaan. Lisäksi on pohdittava tarkkaan muun muassa sanavalintoja, kehyskertomusten pituutta ja sitä, kenen näkökulmaan kertomuksessa eläydytään.
Tavallisimmin kehyskertomuksia laaditaan kahdesta neljään kappaletta, joista jokaisessa varioidaan yhtä tekijää. Varioitava tekijä muodostetaan useimmiten tarkasteltavan ilmiön vastakohdista, kuten esimerkiksi oheisessa tutkimuksessa, jossa tarkasteltiin miten ala-asteikäiset tytöt rakentavat kertomuksissaan tyttöyttä (Nikanto, Rissanen, Eerola & Eskola 2018):
Luokkaasi tulee uusi tyttö. Kun tutustut häneen paremmin, huomaat, että hän on aivan tavallinen tyttö. Kerro millainen hän on.
Luokkaasi tulee uusi tyttö. Kun tutustut häneen paremmin, huomaat, että hän ei ole aivan tavallinen tyttö. Kerro millainen hän on.
Näissä kehyskertomuksissa varioitiin siis yhtä tekijää: tytön tavallisuutta. Vastakohtien varioimisen lisäksi varioitava tekijä voi muodostua esimerkiksi sukupuolesta tai variointi voi olla ajallista, kuten seuraavassa esimerkissä (Saarinen, Tomperi, Wallin & Eskola 2017), jossa tutkittiin yleissivistyksen käsitteeseen liitettäviä mielikuvia sekä yleissivistyksen mahdollisuuksia ja muuttuvuutta:
Tapasit sattumalta junamatkalla tuttavasi. Puhuitte siitä, millaista yleissivistystä tällä hetkellä tarvittaisiin. Kerro vapaasti keskustelustanne.
Tapasit sattumalta junamatkalla tuttavasi. Puhuitte siitä, millaista yleissivistystä parinkymmenen vuoden päästä tarvittaisiin. Kerro vapaasti keskustelustanne.
Molemmissa yllä esitetyissä esimerkeissä on pyritty lyhyisiin ja napakoihin kehyskertomuksiin, jotta vastaajaa johdateltaisiin mahdollisimman vähän ja annettaisiin mahdollisimman paljon tilaa vastaajan omille tulkinnoille ja mielikuvituksen käytölle. Pitkissä kehyskertomuksissa on vaarana, että variaatio hukkuu annettujen taustatietojen ja vihjeiden joukkoon, ja siten alkuperäisiin tutkimuskysymyksiin ei aineiston avulla saada vastauksia. Toisaalta myös liian pelkistetyt ja avoimet kehyskertomukset eivät välttämättä toimi tarkoituksenmukaisesti. Kehyskertomusten muotoilussa onkin pohdittava huolellisesti sanavalintoja sekä orientaation pituutta, jotta vältytään johdattelemasta vastaajaa turhaan, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta tutkimuskysymyksiin voidaan vastata.
Varioitavan tekijän ja kehyskertomusten pituuden lisäksi kehyskertomusten muotoilussa tulisi pohtia sitä, kenen näkökulmasta kertomukset kirjoitetaan. Minä-muodossa kirjoittaminen voi johdatella vastaajaa kirjoittamaan omista kokemuksistaan, kun taas kolmannessa persoonassa kirjoittaminen voi vastaavasti auttaa vastaajaa ottamaan etäisyyttä aiheeseen ja laajentamaan mielikuvitustaan oman elämismaailmansa ulkopuolelle. Tämä voi olla eduksi etenkin arkoja tai epämieluisia tunteita aiheuttavia aiheita tutkittaessa.
Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta kehyskertomusten muotoilu sisältää monia vaiheita ja pohdittavia asioita, joten kehyskertomusten laadintaan kannattaa käyttää aikaa. Usein on myös hyvä testata kehyskertomukset pienellä joukolla ennen varsinaista aineistonkeruuta. Näin tutkija saa varmistuksen siitä, että kehyskertomukset toimivat toivotulla tavalla ja mahdollisuuden muotoilla niitä vielä uudelleen. Lisää ohjeistuksia ja esimerkkejä kehyskertomusten muotoilusta löytyy kirjallisuudesta.